Siitä on kauan, hyvin kauan sitten, kun suuren salon sisässä asui
pieni kyläkunta. Siinä he sovussa viljelivät maata, kalastivat ja
metsästivät. Eivät he laisinkaan välittäneet siitä, oliko maailmassa
muita ihmisiä kuin he, niin syvällä salon sisässä he oleksivat, niin
laajat olivat metsät heidän ympärillään. Heidän esi-isänsä olivat
kertoneet muuallakin olevan ihmisasuntoja, mutta kun he yksinäisessä
kylässään tulivat hyvin toimeen, niin mitä he suotta olisivat niitä
etsineet.
Kylän arvokkain mies ja kaikkien johtaja oli Tuuri, lyhyt ukon
junttare. Hän osasi kaikessa olla oikeudenmukainen ja samalla ankara.
Hänen talossaan hoidettiin ja varjeltiin koko kylän pyhintä aarretta,
ja se oli tuli. Kerran oli salama iskenyt suureen lahoon honkaan ja
siinä kytenyt. Ihmiset oppivat piankin käyttämään tulta palvelijanaan,
eivätkä he enää, kerran siihen totuttuaan, olisi voineet ilman sitä
toimeen tullakaan.
Tuurin talossa varjeltiin tulta sammumasta. Avoimella liedellä se paloi
päivät ja yöksi se peitettiin kytemään, jotta aamulla puhaltamalla se
saataisiin jälleen loimuamaan.
Eräänä päivänä ropsahti taivaasta oikea rankkasade jota kesti monta
monituista päivää ja yhä vain sen voima kasvoi. Tuuli vinkui vimmatusti
ja vettä tuli taivaasta kuin kaatamalla. Vesi tuli asumuksiinkin ja
sammutti tulet. Tuurin talossa se vielä oli olemassa.
Vesi on aina ollut tulen vihollinen, niin nytkin. Eräänä yönä myrsky
riuhtaisi osan Tuurin pirtin kattoa pois ja samassa satoi vettä
lieteen ja sammutti tulen. Sen tehtyään näytti sade saaneen kyllikseen
raivostaan, sillä seuraavana päivänä oli kaunis ilma.
Kylän asukkaat olivat iloisia sateen taukoamisesta, mutta suuri suru
syntyi, kun kuultiin tulen sammuneen. Uutta oli saatava. Mutta mistä?
Kukaan ei tietänyt muista ihmisasunnoista, ja siellä yksinäisyydessä
asuessaan eivät he olleet oppineet tuluksiakaan käyttämään. Eihän
heillä ollut koko kylässä raudankappalettakaan, joka tuluksiin olisi
tarvittu, vaan kaikki työkalutkin olivat kivestä hiottuja.
Tuuri oli hyvin synkällä tuulella. Tuli oli ollut hänen hoidettavanaan,
siis hänen oli se hankittava takaisinkin, hankittava mistä tahansa
ja vaikka miten tahansa, vaikka mentävä taivaaseen, josta se salaman
muodossa oli tullutkin.
Kun tulta ei ollut, ei ruokaa voitu keittää, ja se Tuurin eniten pisti
vihaksi. Kylmä ja keittämätön ruoka, eihän se miltään maistunut.
Aterioidessaan heitti Tuuri lusikan kädestään ja sanoi:
— Tulta minä tahdon, vaikka mikä olisi!
Tuurin koko perhe katsoi silmät pystyssä isäntään, kun tämä pani lakin
päähänsä ja läksi tuvasta.
— Ei se mies ennen palaa kuin sillä on tuli käsissään, sanoi Tuurin
emäntä. Kyllä minä hänen itsepäisyytensä tunnen.
Synkkänä läksi Tuuri kylästä ja asteli korkealle vuorelle.
— Sieltä kai helpommin pääsee taivaaseen, ajatteli hän.
Mutta vuorelle päästyään olikin taivas hänestä yhtä kaukana kuin
laaksossakin.
— Jos olisi ihmisellä edes siivet, niin voisi räpytellä ylöspäin,
arveli hän. Mutta minnekäs tällainen tallukka ilman niitä pääsee.
Kuten aina sateen jälkeen, niin oli ilmassa nytkin kaunis sateenkaari.
Tuuri katseli sitä ja tuumi:
— Kestäisiköhän tuo, jos sitä myöten lähtisi kapuamaan? Ja jos
kestäisikin, niin millä sen kiinni saisi?
Mutta eipä aikaakaan, niin läheni sateenkaari.
— Jos se tästä ohi vain menee, niin kiinni minä siihen tarraan, päätti
Tuuri.
Kaari läheni lähenemistään. Sen alapää sipaisi vuoren harjaa. Jo oli se
Tuurin lähellä. Silloin Tuuri sylkäisi käsiinsä ja ropsis! oli hän jo
kaaressa kynsin kiinni, kietoi vielä koipensakin sen ympärille.
— Tästä en heltiä enää, huusi hän, vaan ylös minä kapuan.
Ilman Ukko kuljetteli sateenkaartaan. Äkkiä tunsi hän siinä painon.
— Oho, sanoi hän, mikä siellä minun kaareni päässä nyt vikuroitsee?
Pahat pojat varmaankin!
Hän nykäisi kaarta.
— Eiköhän tuo paino pudonne, kun nostan kaarta korkeammalle, arveli
Ukko.
Hän nosti, mutta paino ei pudonnutkaan.
— No, jo nyt tuli ihme ja kumma, sanoi Ukko. Täytyy kai tässä vetää
koko kaari kotia.
Ilman Ukko oli kiukuissaan, sillä hän laski sateenkaaren imemään vettä
taivaaseen, kun niin paljon oli sieltä sitä laskettu pois. Hän kiskoi
ja kiskoi ja Tuuri piti kynsin, hampain ja koivin kaaresta kiinni. Ja
kaari nousi nousemistaan ja lopulta tuli Tuurikin Ilman Ukon eteen.
— Päivää, huusi Tuuri. Terveisiä meidän kylästä!
— Mikä merkillinen otus sinä olet? kysyi Ukko.
— Se Tuuri minä olen.
— Ja mitä sinä minun kaareeni tarraat kiinni?
— Olipa asiaa tänne yläilmoihin.
— Mitä asiaa?
— Minä tulin hakemaan tulta, kun se meidän kylän tuli sammui.
— En minä ole mikään sinun tulesi hankkija.
— Elä, elä puhu noin, sanoi Tuuri. Sinä sammutit minun tuleni ja saat
antaa uutta sijaan, Kuka vahingon saa aikaan, hän sen korvatkoonkin.
— Elä puhu joutavia, huusi Ukko.
— Minä en koskaan puhu joutavia, vaan aina asioita, tiuskasi Tuuri.
Mutta sinä tässä olet joutavia tehnyt. Anna heti paikalla minulle tulta.
— Minä heitän sinut alas taivaasta, jollet puhu siivommin.
— Ei minulla ole aikaa olla siivo puheissani, sanoi Tuuri, kun en saa
edes keitettyä ruokaakaan. Enkä minä täältä aio lähteä ennenkuin annat
minulle tulta.
— Ei minulla ole tulta valmiina.
— Jollei ole, niin valmista, kyllä minä odotan, sanoi Tuuri.
Ja niin kauan Tuuri pyytää jankkasi, että Ilman Ukko otti miekkansa,
tuon suuren ja tuliteräisen, ja iski sillä polveensa. Siitä leimahti
kipinä.
— No siinähän se on! huudahti Tuuri. Annahan se tänne, niin vien sen
kotikylään.
— Ei se vielä sellaista matkaa kestä, selitti Ilman Ukko. Sitä on ensin
hoidettava ja vaalittava.
Ja Tuuri sai jäädä taivaaseen vielä pitkäksi aikaa odottamaan, kunnes
tuli olisi kehittynyt kyllin voimakkaaksi. Tuli pantiin pieneen
kätkyeeseen ja siinä sitä liekuteltiin. Jota isommaksi se varttui,
sitä selvemmin huomasi, miten se sai lapsen muodon. Kylläpä se oli
merkillinen lapsi! Siellä se kehdossaan rimpuili niin, että peloitti,
ei tahtonut mitenkään pysyä alallaan, vaan liekahteli sinne ja tänne ja
oli tavan takaa putoamaisillaan pois.
Alkupäivinä Tuuri pysytteli pilvillä, mutta jota selkeämmäksi taivas
tuli, sitä vaikeammaksi tuli hänen olla. Ei ollut muuta keinoa kuin
sitoa suuret siivet ja pyrstö Tuurin ruumiiseen kiinni. Hävetti Tuuria
koko lailla tämä hänen uusi muotonsa, varsinkin se pyrstö, mutta
eihän muuta neuvoa ollut edessä. Ja nyt hän lentää räpytteli pilveltä
toiselle. Oli se lento kuin kanan lentoa. Ensiksi sai hän juosta vähän
matkaa saadakseen vauhtia, ennenkuin uskalsi antautua siipien varaan,
ja vain lyhyet välimatkat hän pääsi kerrallaan.
Ilman tyttärien kanssa hän hoiteli tulta, joka nopeasti varttui. Ja
tuo omituinen olento kiintyi kovasti Tuuriin, ja oli aina silloin
rauhallisempi, kun hän oli sitä liekuttamassa.
Tulipa vihdoin päivä, jona Tuuri sai lähteä kotiaan. Kehto kainalossaan
hän lentää räpytteli pilveltä pilvelle kurkistellen tuon tuostakin
maata kohden löytääkseen oman kotinsa. Jo näkyi se. Tuuri, joka ei
millään ehdolla tahtonut siipiolentona mennä maan päälle, riisui
lentovehkeensä pois. Ilman tytöt antoivat hänelle köyden, jota myöten
hän saisi kavuta alas. Sanottuaan hyvästit neitosille läksi Tuuri
laskeutumaan maata kohden kehto kainalossaan. Yhä lähemmäksi kotiaan
hän tuli, jo näkyi oman tuvan katto, jo oli hän sen kohdalla. Mutta
silloin hän huomasi köyden loppuneen. Hän piteli sen päästä kiinni
ja mietti, miten hän pääsisi katolleen. Pari syltä vain oli häntä
eroittamassa siitä.
— En minä tähän voi jäädä riippumaan maan ja taivaan välille, arveli
Tuuri ja hyppäsi kehto kainalossa alas.
Mutta katto ei kestänytkään hänen painoaan, se petti, ja Tuuri tulla
romahti omaan tupaansa. Kehto kaatui ja tuli pääsi valloilleen.
Arvaahan, mitä siitä syntyi. Koko rakennus oli tuossa tuokiossa
ilmitulessa, ja ihmiset saivat kiireimmän kautta juosta pakoon. Ja
tuli levisi, ja kohta oli koko kylä ilmiliekissä. Kaikki kyläläiset,
Tuuri etunenässä, läksivät pakoon. He olivat jo päässeet jonkun matkaa
ja luulivat jo olevansa turvassa, kun tuli alkoikin heitä seurata.
Tulilapsi oli riehunut aikansa kylässä ja sitten sen tuli Tuuria ikävä
ja se läksi jälestä juoksemaan. Ja missä se juoksi, siellä syttyi metsä
palamaan. Mutta tulilapsi ei ymmärtänyt mitään pahaa tehneensä, se
juoksi vain eteenpäin saadakseen Tuurin kiinni. Koko metsä oli yhtenä
suurena roimuna.
Tuuri ja kyläläiset juoksivat henki kurkussa eteenpäin. He pääsivät
Alue-järven rantaan ja alkoivat vimmatusti soutaa.
Tulilapsi näki sen, seisoskeli hetkisen rannalla ja hyppäsi sitten
veteen. Koko järvi kiehui ja kuohui, sihisi ja pihisi, ja laineet
löivät korkealle.
Tuuri joukkoineen pääsi onnellisesti toiselle rannalle. Tulilapsi näki
sen ja alkoi yhä kiivaammin piestä järveä. Höyrynä nousi vesi ilmaan,
ja lopulta oli koko järvi aivan kuiva, ja kalat viruivat paistettuina
sen pohjalla. Silloin tulilapsi juoksi järven pohjaa myöten, sytytti
vastaisenkin rannan tuleen ja juoksi sinnepäin, jonne oli nähnyt Tuurin
katoavan.
Suuren suuret alueet metsää paloivat poroksi. Vihdoin alkoi rankasti
sataa, ja tulilapsen täytyi piiloutua kiven koloon.
Siellä se nyt istui elättäen itseään muutamilla kuivilla lepänoksilla.
Ja kauan kesti sadetta, niin kauan, että metsänpalo sammui ja
Alue-järvi täyttyi uudelleen.
Aivan märkänä vaelsi Tuuri kyläläisilleen etsimässä eikö minnekään
olisi jäänyt pientä kipinää. Kiven kolosta Tuuri löysi tulilapsen, ja
molempien ilo oli suuri.
Tuuri rakensi uuden tuvan itselleen, ja siellä liedellä tulilapsi
istui. Sen ei tehnyt mieli lähteä pois, sillä Tuuri piti sitä hyvänä.
Hän etsi metsästä oikein pihkaisia puita, halkoi ne päreiksi ja leikki
niillä tulilapsen kanssa. Tuuri härnäsi päreellä lasta ja se sähisten
tarttui siihen, sai lopulta päreen käsiinsä ja poltti sen kokonaan. Ja
Tuuri alkoi leikin uudella päreellä, ja näin he kahden istuivat pitkät
päivät yhdessä leikkien, eikä tulilapsen tehnyt mieli lähteä Tuurin
luota pois.
Ja naapurit kuljettivat päreillä tulta toisiin tupiin, mutta itse
tulilapsi pysyi Tuurin tuvan liedellä.
Sen pituinen se.