TUURI TULENTUOJA

Siitä on kauan, hyvin kauan sitten, kun suuren salon sisässä asui

pieni kyläkunta. Siinä he sovussa viljelivät maata, kalastivat ja

metsästivät. Eivät he laisinkaan välittäneet siitä, oliko maailmassa

muita ihmisiä kuin he, niin syvällä salon sisässä he oleksivat, niin

laajat olivat metsät heidän ympärillään. Heidän esi-isänsä olivat

kertoneet muuallakin olevan ihmisasuntoja, mutta kun he yksinäisessä

kylässään tulivat hyvin toimeen, niin mitä he suotta olisivat niitä

etsineet.

Kylän arvokkain mies ja kaikkien johtaja oli Tuuri, lyhyt ukon

junttare. Hän osasi kaikessa olla oikeudenmukainen ja samalla ankara.

Hänen talossaan hoidettiin ja varjeltiin koko kylän pyhintä aarretta,

ja se oli tuli. Kerran oli salama iskenyt suureen lahoon honkaan ja

siinä kytenyt. Ihmiset oppivat piankin käyttämään tulta palvelijanaan,

eivätkä he enää, kerran siihen totuttuaan, olisi voineet ilman sitä

toimeen tullakaan.

Tuurin talossa varjeltiin tulta sammumasta. Avoimella liedellä se paloi

päivät ja yöksi se peitettiin kytemään, jotta aamulla puhaltamalla se

saataisiin jälleen loimuamaan.

Eräänä päivänä ropsahti taivaasta oikea rankkasade jota kesti monta

monituista päivää ja yhä vain sen voima kasvoi. Tuuli vinkui vimmatusti

ja vettä tuli taivaasta kuin kaatamalla. Vesi tuli asumuksiinkin ja

sammutti tulet. Tuurin talossa se vielä oli olemassa.

Vesi on aina ollut tulen vihollinen, niin nytkin. Eräänä yönä myrsky

riuhtaisi osan Tuurin pirtin kattoa pois ja samassa satoi vettä

lieteen ja sammutti tulen. Sen tehtyään näytti sade saaneen kyllikseen

raivostaan, sillä seuraavana päivänä oli kaunis ilma.

Kylän asukkaat olivat iloisia sateen taukoamisesta, mutta suuri suru

syntyi, kun kuultiin tulen sammuneen. Uutta oli saatava. Mutta mistä?

Kukaan ei tietänyt muista ihmisasunnoista, ja siellä yksinäisyydessä

asuessaan eivät he olleet oppineet tuluksiakaan käyttämään. Eihän

heillä ollut koko kylässä raudankappalettakaan, joka tuluksiin olisi

tarvittu, vaan kaikki työkalutkin olivat kivestä hiottuja.

Tuuri oli hyvin synkällä tuulella. Tuli oli ollut hänen hoidettavanaan,

siis hänen oli se hankittava takaisinkin, hankittava mistä tahansa

ja vaikka miten tahansa, vaikka mentävä taivaaseen, josta se salaman

muodossa oli tullutkin.

Kun tulta ei ollut, ei ruokaa voitu keittää, ja se Tuurin eniten pisti

vihaksi. Kylmä ja keittämätön ruoka, eihän se miltään maistunut.

Aterioidessaan heitti Tuuri lusikan kädestään ja sanoi:

— Tulta minä tahdon, vaikka mikä olisi!

Tuurin koko perhe katsoi silmät pystyssä isäntään, kun tämä pani lakin

päähänsä ja läksi tuvasta.

— Ei se mies ennen palaa kuin sillä on tuli käsissään, sanoi Tuurin

emäntä. Kyllä minä hänen itsepäisyytensä tunnen.

Synkkänä läksi Tuuri kylästä ja asteli korkealle vuorelle.

— Sieltä kai helpommin pääsee taivaaseen, ajatteli hän.

Mutta vuorelle päästyään olikin taivas hänestä yhtä kaukana kuin

laaksossakin.

— Jos olisi ihmisellä edes siivet, niin voisi räpytellä ylöspäin,

arveli hän. Mutta minnekäs tällainen tallukka ilman niitä pääsee.

Kuten aina sateen jälkeen, niin oli ilmassa nytkin kaunis sateenkaari.

Tuuri katseli sitä ja tuumi:

— Kestäisiköhän tuo, jos sitä myöten lähtisi kapuamaan? Ja jos

kestäisikin, niin millä sen kiinni saisi?

Mutta eipä aikaakaan, niin läheni sateenkaari.

— Jos se tästä ohi vain menee, niin kiinni minä siihen tarraan, päätti

Tuuri.

Kaari läheni lähenemistään. Sen alapää sipaisi vuoren harjaa. Jo oli se

Tuurin lähellä. Silloin Tuuri sylkäisi käsiinsä ja ropsis! oli hän jo

kaaressa kynsin kiinni, kietoi vielä koipensakin sen ympärille.

— Tästä en heltiä enää, huusi hän, vaan ylös minä kapuan.

Ilman Ukko kuljetteli sateenkaartaan. Äkkiä tunsi hän siinä painon.

— Oho, sanoi hän, mikä siellä minun kaareni päässä nyt vikuroitsee?

Pahat pojat varmaankin!

Hän nykäisi kaarta.

— Eiköhän tuo paino pudonne, kun nostan kaarta korkeammalle, arveli

Ukko.

Hän nosti, mutta paino ei pudonnutkaan.

— No, jo nyt tuli ihme ja kumma, sanoi Ukko. Täytyy kai tässä vetää

koko kaari kotia.

Ilman Ukko oli kiukuissaan, sillä hän laski sateenkaaren imemään vettä

taivaaseen, kun niin paljon oli sieltä sitä laskettu pois. Hän kiskoi

ja kiskoi ja Tuuri piti kynsin, hampain ja koivin kaaresta kiinni. Ja

kaari nousi nousemistaan ja lopulta tuli Tuurikin Ilman Ukon eteen.

— Päivää, huusi Tuuri. Terveisiä meidän kylästä!

— Mikä merkillinen otus sinä olet? kysyi Ukko.

— Se Tuuri minä olen.

— Ja mitä sinä minun kaareeni tarraat kiinni?

— Olipa asiaa tänne yläilmoihin.

— Mitä asiaa?

— Minä tulin hakemaan tulta, kun se meidän kylän tuli sammui.

— En minä ole mikään sinun tulesi hankkija.

— Elä, elä puhu noin, sanoi Tuuri. Sinä sammutit minun tuleni ja saat

antaa uutta sijaan, Kuka vahingon saa aikaan, hän sen korvatkoonkin.

— Elä puhu joutavia, huusi Ukko.

— Minä en koskaan puhu joutavia, vaan aina asioita, tiuskasi Tuuri.

Mutta sinä tässä olet joutavia tehnyt. Anna heti paikalla minulle tulta.

— Minä heitän sinut alas taivaasta, jollet puhu siivommin.

— Ei minulla ole aikaa olla siivo puheissani, sanoi Tuuri, kun en saa

edes keitettyä ruokaakaan. Enkä minä täältä aio lähteä ennenkuin annat

minulle tulta.

— Ei minulla ole tulta valmiina.

— Jollei ole, niin valmista, kyllä minä odotan, sanoi Tuuri.

Ja niin kauan Tuuri pyytää jankkasi, että Ilman Ukko otti miekkansa,

tuon suuren ja tuliteräisen, ja iski sillä polveensa. Siitä leimahti

kipinä.

— No siinähän se on! huudahti Tuuri. Annahan se tänne, niin vien sen

kotikylään.

— Ei se vielä sellaista matkaa kestä, selitti Ilman Ukko. Sitä on ensin

hoidettava ja vaalittava.

Ja Tuuri sai jäädä taivaaseen vielä pitkäksi aikaa odottamaan, kunnes

tuli olisi kehittynyt kyllin voimakkaaksi. Tuli pantiin pieneen

kätkyeeseen ja siinä sitä liekuteltiin. Jota isommaksi se varttui,

sitä selvemmin huomasi, miten se sai lapsen muodon. Kylläpä se oli

merkillinen lapsi! Siellä se kehdossaan rimpuili niin, että peloitti,

ei tahtonut mitenkään pysyä alallaan, vaan liekahteli sinne ja tänne ja

oli tavan takaa putoamaisillaan pois.

Alkupäivinä Tuuri pysytteli pilvillä, mutta jota selkeämmäksi taivas

tuli, sitä vaikeammaksi tuli hänen olla. Ei ollut muuta keinoa kuin

sitoa suuret siivet ja pyrstö Tuurin ruumiiseen kiinni. Hävetti Tuuria

koko lailla tämä hänen uusi muotonsa, varsinkin se pyrstö, mutta

eihän muuta neuvoa ollut edessä. Ja nyt hän lentää räpytteli pilveltä

toiselle. Oli se lento kuin kanan lentoa. Ensiksi sai hän juosta vähän

matkaa saadakseen vauhtia, ennenkuin uskalsi antautua siipien varaan,

ja vain lyhyet välimatkat hän pääsi kerrallaan.

Ilman tyttärien kanssa hän hoiteli tulta, joka nopeasti varttui. Ja

tuo omituinen olento kiintyi kovasti Tuuriin, ja oli aina silloin

rauhallisempi, kun hän oli sitä liekuttamassa.

Tulipa vihdoin päivä, jona Tuuri sai lähteä kotiaan. Kehto kainalossaan

hän lentää räpytteli pilveltä pilvelle kurkistellen tuon tuostakin

maata kohden löytääkseen oman kotinsa. Jo näkyi se. Tuuri, joka ei

millään ehdolla tahtonut siipiolentona mennä maan päälle, riisui

lentovehkeensä pois. Ilman tytöt antoivat hänelle köyden, jota myöten

hän saisi kavuta alas. Sanottuaan hyvästit neitosille läksi Tuuri

laskeutumaan maata kohden kehto kainalossaan. Yhä lähemmäksi kotiaan

hän tuli, jo näkyi oman tuvan katto, jo oli hän sen kohdalla. Mutta

silloin hän huomasi köyden loppuneen. Hän piteli sen päästä kiinni

ja mietti, miten hän pääsisi katolleen. Pari syltä vain oli häntä

eroittamassa siitä.

— En minä tähän voi jäädä riippumaan maan ja taivaan välille, arveli

Tuuri ja hyppäsi kehto kainalossa alas.

Mutta katto ei kestänytkään hänen painoaan, se petti, ja Tuuri tulla

romahti omaan tupaansa. Kehto kaatui ja tuli pääsi valloilleen.

Arvaahan, mitä siitä syntyi. Koko rakennus oli tuossa tuokiossa

ilmitulessa, ja ihmiset saivat kiireimmän kautta juosta pakoon. Ja

tuli levisi, ja kohta oli koko kylä ilmiliekissä. Kaikki kyläläiset,

Tuuri etunenässä, läksivät pakoon. He olivat jo päässeet jonkun matkaa

ja luulivat jo olevansa turvassa, kun tuli alkoikin heitä seurata.

Tulilapsi oli riehunut aikansa kylässä ja sitten sen tuli Tuuria ikävä

ja se läksi jälestä juoksemaan. Ja missä se juoksi, siellä syttyi metsä

palamaan. Mutta tulilapsi ei ymmärtänyt mitään pahaa tehneensä, se

juoksi vain eteenpäin saadakseen Tuurin kiinni. Koko metsä oli yhtenä

suurena roimuna.

Tuuri ja kyläläiset juoksivat henki kurkussa eteenpäin. He pääsivät

Alue-järven rantaan ja alkoivat vimmatusti soutaa.

Tulilapsi näki sen, seisoskeli hetkisen rannalla ja hyppäsi sitten

veteen. Koko järvi kiehui ja kuohui, sihisi ja pihisi, ja laineet

löivät korkealle.

Tuuri joukkoineen pääsi onnellisesti toiselle rannalle. Tulilapsi näki

sen ja alkoi yhä kiivaammin piestä järveä. Höyrynä nousi vesi ilmaan,

ja lopulta oli koko järvi aivan kuiva, ja kalat viruivat paistettuina

sen pohjalla. Silloin tulilapsi juoksi järven pohjaa myöten, sytytti

vastaisenkin rannan tuleen ja juoksi sinnepäin, jonne oli nähnyt Tuurin

katoavan.

Suuren suuret alueet metsää paloivat poroksi. Vihdoin alkoi rankasti

sataa, ja tulilapsen täytyi piiloutua kiven koloon.

Siellä se nyt istui elättäen itseään muutamilla kuivilla lepänoksilla.

Ja kauan kesti sadetta, niin kauan, että metsänpalo sammui ja

Alue-järvi täyttyi uudelleen.

Aivan märkänä vaelsi Tuuri kyläläisilleen etsimässä eikö minnekään

olisi jäänyt pientä kipinää. Kiven kolosta Tuuri löysi tulilapsen, ja

molempien ilo oli suuri.

Tuuri rakensi uuden tuvan itselleen, ja siellä liedellä tulilapsi

istui. Sen ei tehnyt mieli lähteä pois, sillä Tuuri piti sitä hyvänä.

Hän etsi metsästä oikein pihkaisia puita, halkoi ne päreiksi ja leikki

niillä tulilapsen kanssa. Tuuri härnäsi päreellä lasta ja se sähisten

tarttui siihen, sai lopulta päreen käsiinsä ja poltti sen kokonaan. Ja

Tuuri alkoi leikin uudella päreellä, ja näin he kahden istuivat pitkät

päivät yhdessä leikkien, eikä tulilapsen tehnyt mieli lähteä Tuurin

luota pois.

Ja naapurit kuljettivat päreillä tulta toisiin tupiin, mutta itse

tulilapsi pysyi Tuurin tuvan liedellä.

Sen pituinen se.

Satukontti · 第 11 / 13 题