Olipa kerran kaksi veljestä ja kummankin nimi oli Antti. Kun toinen oli
hyvin terve ja roteva ja toinen hyvin sairas ja heikko, niin kutsuttiin
edellistä Terveeksi-Antiksi ja toista Sairaaksi-Antiksi. Terve-Antti
oli kiivas ja kiukkuinen, Sairas-Antti lempeä ja hiljainen. Terve-Antti
oli hankkinut itselleen suuren kartanon. Pahat kielet kertoivat, ettei
hän rikkauksiaan kootessaan aina ollut menetellyt rehellisesti ja
että hän kaikenlaisilla konnankoukuilla oli lisännyt varallisuuttaan.
Sairas-Antti oli aina ollut valmis muita auttamaan, ja tietäähän sen,
ettei sellainen ihminen koskaan rikkaaksi tule. Kaikki apua tarvitsevat
tulivat Sairaan-Antin mökille, Terveen-Antin kartanoon ei kukaan
mennyt, sillä hän ajoi köyhät luotaan pois ja seurusteli vain niiden
kanssa, jotka olivat yhtä rikkaita kuin hän ja rikkaampiakin.
Sairas-Antti oli koko elämänsä ajan ollut kivulloinen koskaan
sanallakaan valittamatta, mutta eräänä keväänä hän tuli niin sairaaksi,
ettei hän jaksanut enää työtäkään tehdä. Ja kun hän ei sitä jaksanut,
niin ei hän ansainnut rahaakaan, eikä siis voinut auttaa toisia
puutteessa olevia. Lopulta ei hänellä ollut itselläänkään, mistä olisi
elänyt. Silloin hän meni Terveen-Antin luo, mutta tämä ajoi veljensä
luotaan antamatta hänelle ropoakaan, antamatta leipäpalaakaan.
Alakuloisena asteli Sairas-Antti tietä eteenpäin. Ensi kerran
elämässään hän syytti kohtaloa siitä, ettei se ollut tehnyt häntä
terveeksi, ja hän alkoi jo käydä katkeraksi koko elämälle.
Hän oli kuullut puhuttavan jostain kummallisesta paikasta, jonka nimi
oli Kipumäki. Siellä kuului olevan kummallinen nainen, joka pienessä
kattilassa keitti ihmisten kipuja. Tämä nainen ehkä voisi vapauttaa
hänet sairaudesta, ja hänen luokseen päätti Sairas-Antti lähteä.
Mutta kukaan ei tuntenut Kipumäelle vievää tietä. Jossain kaukana
tuntemattomien seutujen takana se kuului olevan, sen Sairas-Antti sai
kuulla. Vaivalloisesti hän asteli tietä eteenpäin uskoen, että kerran
hän sen oikean polun löytää.
Heikko ja väsynyt hän oli ja monasti täytyi hänen tiepuolessa levätä.
Lähteestä hän joi ja söi marjoja metsästä, sillä siellähän oli
runsaasti talven yli säilyneitä puolukoita ja pakkanen oli soilla
karpalot kypsyttänyt.
Aivan asumattomia seutuja hän asteli, eikä ainoakaan ihmisolento tullut
häntä vastaan. Yöt hän nukkui suurten kuusien alla ja päivät asteli
hiljaa eteenpäin. Koko ajan hän tunsi itsensä kovasti sairaaksi ja
heikoksi, mutta lopulta hän sen unohti katsellessaan, miten kaunis
oli luonto, joka juuri paraillaan teki kevättä. Kaikesta hän iloitsi,
jokaisesta puusta ja pensaasta, jokaisesta linnusta ja metsäneläimestä.
Ja vähitellen hän tuli ajatelleeksi, että hän oli saanut sairautensa
sen vuoksi, että hän sen kautta oppisi iloitsemaan kaikesta siitä
kauniista, mitä hänen ympärillään oli. Jos hän olisi ollut terve, niin
ehkä hän olisikin ollut samanlainen kuin veljensä Terve-Antti, joka
ajatteli vain rikkauden keräämistä, eikä sitä tehdessään joutunut
ajattelemaan mitään muuta. Ja nyt hän, joka matkalle lähtiessään oli
soimannut kohtaloa sairaudestaan, nyt sitä kiittikin. Hän katseli
ympärillään olevaa luontoa, varsinkin puita, ja näki, miten erilaisia
ne olivat, miten kuusi oli komea ja kataja matala. Ja hän ajatteli,
että ihmiset olivat samanlaisia kuin puutkin. Hän näki koivun, joka oli
kyhmyinen ja ruma, jonka rungossa oli pahoja koloja ja halkeimia ja
joka toisten puitten rinnalla oli metsän rumuutena, mutta siinä puussa
oli kaikkialla linnunpesiä, joka oksalla, joka kolossa. Ja hän huomasi,
että se puu on sittenkin tavallaan kaunein kaikista, sillä antaahan se
suojan ja kodin laululinnuille, jotka ovat koko metsän ilona.
— Mitä minä suotta valitan, sanoi Sairas-Antti. Joskin ruumiini on näin
sairas ja raihnainen ja ruma kuin tuo koivu, niin olenhan minä saanut
kaikki kauniit ajatukset.
Nyt hän ei enää tahtonutkaan mennä Kipumäelle tullakseen terveeksi,
vaan kääntyi kulkemaan omia jälkiään takaisin. Matkallaan hän eksyi,
eikä enää tietänyt, missä päin liikkuikaan.
Iloisesti astella tepsutellessaan näki hän vihdoin ihmisasuntoja,
korkealla mäellä kylän. Sitä kohden hän nyt kulki. Lähemmäksi tultuaan
hän ihmetteli, kun ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt rakennusten
luona. Hän tuli kylään, se oli aivan autio. Kylä oli kehän muotoon
rakennettu ja sen keskellä oli kaunis niitty, ja niityn keskellä oli
suuri lähde, ja lähteen keskellä oli kivi, ja kivellä istui vanha,
kyttyräselkäinen vaimo pienen pientä kattilaa hämmennellen.
Sairas-Antti pysähtyi lähteen reunalle.
— Mitä sinä täältä Kipumäeltä etsit? kysyi vaimo häneltä.
— Vai tämä nyt on se Kipumäki, sanoi Sairas-Antti.
— Onko sinulla jotain tuotavaa?
— Olihan minulla aikomus tuoda jotain tänne, ja tätähän paikkaa minä
alussa etsinkin, mutta nyt minä olen aikeissa palata takaisin.
— Oletko sinä sairas?
— Olenhan minä, mutta eihän jokainen saa itselleen terveyttä toivoa.
— Etkö sinä tahdokaan terveeksi tulla?
— En oikein tiedä. Minä olen sairaana oppinut olemaan onnellinen, ehkä
terveenä olisin onneton. Minä olen sellaista nähnyt elämässä.
Vaimo katsoi hyvin pitkään Sairaaseen-Anttiin. Sitten ojensi hän
kätensä Anttia kohden ja ikäänkuin sieppasi siihen jotain, jonka hän
sitten pani kattilaansa.
Samassa Sairas-Antti tunsi jotain omituista ruumiissaan, oli aivan kuin
veri olisi virrannut lämpöisempänä ja voimakkaampana hänen suonissaan,
tuntui niin kepeältä liikkua. Hän oli terve, aivan terve!
Mutta vaimo katseli tarkkaan kattilaansa, hämmensi sitä ja lopulta
nosti pienellä kauhalla siitä kauniin helmen.
— Oikein minä arvasin, sanoi vaimo. Sinä olet niitä harvoja, joille
sairaus on voinut olla iloksi, siksi se kattilassani onkin muuttunut
helmeksi. Tällaisia helmiä minä koetan maailmasta koota, mutta niitä
saa niin harvoin. Kun niitä on yhdeksän kertaa yhdeksän, niin silloin
kaikki taudit loppuvat. Mutta paljon minulta niitä vielä puuttuu ja
kauan minä vielä saan kipuja kattilassani keittää, ennenkuin ne olen
koonnut.
Ja uudelleen ryhtyi vaimo työhönsä ja hämmenteli pientä kattilaansa.
Sinne hän pani vieressään olevasta vakasta kummallisia aineita, joita
hän kutsui kivuiksi ja joista kattilaan jouduttuaan levisi paha löyhkä.
Näitä kipuja kantoivat akan vakkaan rumat ja inhoittavat sikiöt. Ne
olivat jos jonkin näköisiä ja toinen toistaan ilettävämpiä.
Niityn ympärillä kehässä olevissa taloissa nämä tautiolennot
asustivat, mutta harvat niistä olivat kotosalla, ne kiersivät kylissä
ja kaupungeissa ja toivat kipuja suuret kantamukset ja läksivät taas
matkoilleen. Rutto vain oli kotosalla ja rupisena ja inhottavana lojui
asuntonsa ovella päivänpaisteessa.
Antti aikoi lähteä pois, mutta tuo vanha vaimo käski häntä jäämään ja
vei Antin suurelle aitalle, joka oli täyteen ahdettu kultarahoja.
— Nämä ovat ihmisten maksamia sairausrahoja, ne tulevat aina lopulta
minulle. Ota niistä, minkä haluat, ja jota enemmän otat, sitä parempi.
Suuren säkin täytti Antti kultarahoilla ja läksi iloisin mielin ja
reippaana astumaan kotiaan kohden. Matka, joka Kipumäelle oli niin
pitkä, olikin sieltä palatessa kummallisen lyhyt.
Tieto Antin paluusta ja hänen ihmeellisestä rikkaudestaan levisi
hyvinkin pian, ja köyhät saapuivat saamaan rahoja, joita Antti
säkistään auliisti jakeli. Ja jota enemmän hän säkistään ammensi, sitä
täydemmäksi se vain tuli.
Terve-Anttikin sai kuulla, miten rikkaana Sairas-Antti oli palannut.
Hyvin ystävällisenä saapui hän Sairaan-Antin luo tiedustelemaan
häneltä hänen matkansa vaiheita. Kuultuaan, missä veljensä oli käynyt
ja mistä hän oli rikkautensa saanut, päätti hänkin lähteä sinne
itselleen aarteita kokoamaan. Saatuaan tietää, mitä tietä Kipumäelle
päästiin, otti hän paraimman ja väkevimmän hevosensa, otti monta suurta
säkkiä matkaansa, sillä hän aikoi tuoda vielä enemmän kultaa kuin
veljensä. Matkalle hän otti runsaasti evästä ja läksi Kipumäkeä kohden
ratsastamaan.
Iltahämärässä hän sinne saapui. Salavihkaa hän kylän laitaa myöten
ajoi sinne, missä veljensä kertomuksen mukaan tiesi raha-aitan olevan.
Hän kaivoi suuren reijän seinään ja kokosi säkkeihin raosta valuvat
kultarahat. Niin paljon hän niitä kokosi, että hevonen tuskin jaksoi
niitä kantaa.
Jo oli hän aikeissa lähteä, kun ahneudessaan tuli ajatelleeksi tuota
pientä kattilaa, jossa kipuja keitettiin.
— Jos minä sen saisin, niin tuovat kaikki silloin kipunsa ja rahansa
minulle. Siten tulee minusta maailman rikkain mies. Hän hiipi nurkan
takaa nurmelle. Vaimo ei ollutkaan kattilaansa hämmentämässä.
Terve-Antti sieppasi sen käteensä ja alkoi juosta hevosensa luo. Mutta
tiellä hän kompastuikin ja kattilan sisällys valui hänen päälleen. Heti
tunsi hän ruumiissaan polttavia tuskia, jokaista jäsentä kolotti ja
pisti. Voihkien ja ryömimällä hän pääsi hevosensa luo. Hän kapusi sen
selkään rahasäkkien päälle ja alkoi ajaa kotiaan kohden. Kultaa hänellä
oli runsaasti, mutta sairas hän oli, kamalan sairas.
Kotimatkalla kohtasi hän ne, joilta hän vääryydellä oli koonnut
itselleen rikkauksia. Kun he nyt näkivät Antin niin voimattomana ja
heikkona hevosensa selässä, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa, ottivat
kaikki hänen rahansa ja jakoivat ne keskenään. Veivätpä vielä hänen
hevosensakin ja jättivät Antin sairaana tielle makaamaan.
Antti itki ja parkui, hän etsi rahojaan, mutta ne olivat viedyt niin
tarkoin, että vain yhden ainoan kultarahan hän löysi erään säkin
pohjalta. Ryömimällä hän kulki tietä pitkin kotiaan kohden koko ajan
voihkien ja valittaen. Kyllä kylä kuuli hänen valituksensa, mutta
kukaan ei tullut auttamaan, niin kaikki häntä vihasivat. Sairas-Antti
oli ainoa, joka tuli hänen luokseen ja selässään kantoi hänet kylään.
Terve-Antti, joka nyt oli sairas, saikin ruveta terveyttään hoitamaan.
Kaikenlaiset parantajat ja lääkärit ottivat suuret maksut vaivoistaan,
mutta kukaan ei kyennyt häntä parantamaan. Lopulta hupenivat hänen
varansa, kartano myytiin, jotta lääkärit saisivat palkkansa. Ja jota
kauemmin hän sairasti, sitä kiukkuisemmaksi hän tuli.
Mutta Sairas-Antti oli onnellinen ja tyytyväinen elämänsä loppuun asti.
Sen pituinen se.