Olipa kerran mies, jonka nimi oli Matti Vähätietäväinen. Liikanimensä
oli Matti saanut pahoilta ihmisiltä, joiden mielestä Matilla oli liian
vähän tietoja maailmasta ja sen menosta yleensä. Kyllähän Matti sen
myönsi todeksi, mutta koski se kuitenkin, kuin kylän poikaviikaritkin
huusivat hänelle tuota Vähätietäväisen nimeä. Lopulta päätti hän jättää
ihmisseuran, johon hän mielestään ei sopinut, ja muuttaa asumaan
korpeen. Siellä rakensi hän itselleen pienen mökin ja raivasi sen
ympärille peltotilkun. Lehmä, pari lammasta, sika, kissa, koira ja
hevonen, siinä oli Matin seura korvessa. Täällä yksinäisyydessä oli
kaikki hänelle mieluista. Luontokappaleiden keskellä hän tunsi olevansa
eniten tietäväinen, ja se teki mielen kepeäksi ja antoi voimia raataa
korpea ihmisen asuinsijaksi.
Kaikki, mihin hän ryhtyi, luonnistui, ja pelto hänen mökkinsä ympärillä
yhä laajeni. Näin kului pari kolme vuotta. Matti oli onnellinen.
Mutta eräänä kesäpäivänä hän näki metsän reunassa jotakin tummaa
ja kiiltävää, joka liikkui mökkiä kohden. Se tuli lähemmäksi, yhä
lähemmäksi. Jo Matti näki, mitä se oli. Se oli suuren suuri lauma
käärmeitä kaiken suuruisia ja kaiken muotoisia.
— No kylläpä metsä nyt myrkyn lykkäsi, arveli Matti. Ei tässä muu auta
kuin ryhtyä sotaan niitä vastaan.
Hän huuteli kotieläimensä koolle ja selitti niille asian. Hevonen
ja koira näyttivät heti ymmärtävän, mistä oli kysymys, sillä heidän
kanssaanhan Matti aina eniten oli keskustellut. Kissa aivan vimmastui
kuullessaan, millaisia vieraita oli tulossa. Lehmälle saatiin asia
vaivaloisesti ja pitkän puhelun jälkeen selväksi. Mutta lampaat, ne
olivat aivan mahdottomia ymmärtämään, ne tömistivät jaloillaan maata
ja koettivat olla urhoollisen näköisiä, mutta kyllä heti huomasi,
että heillä ei ollut aavistustakaan koko asiasta. Ja aivan mahdoton
oli sika. Kyllähän se vastasi jokaiseen Matin lauseeseen myöntävästi,
mutta sitten se maiskutti suutaan ja näytti arvelevan, että oli kysymys
jostain syömisestä eikä sodasta käärmeitä vastaan.
Mutta käärmelauma yhä läheni. Matti asetti kotieläimensä riviin ja
käski niitä käyttämään luonnon heille antamia sota-aseita. Itse otti
Matti kirveen käteensä.
— Eteenpäin, huusi Matti, ja koko rivi syöksyi käärmelaumaa vastaan.
Hevonen, jolla oli pisimmät jalat joutui tietysti ensimäisenä keskelle
käärmelaumaa. Mikä sihinä ja pihinä silloin syntyi! Hevonen hyppi
ja tallasi kavioillaan käärmeitä. Ne kietoutuivat sen jalkoihin,
mutta silloin koira, hevosen hyvä ystävä, puri niiltä päät poikki.
Lehmäkin yritti parastaan, puski sarvillaan ja heitti suuria kasoja
käärmeitä ilmaan, mutta ne putosivat aina vahingoittumattomina maahan
ja hyökkäsivät uudelleen eläinten kimppuun. Lampaat tömistivät maata,
määkyivät ja luulivat äänellään peloittavansa käärmeitä, mutta samalla
ne itse niin pelkäsivät, että juoksivat sinne ja tänne. Sika luuli
tulleensa käsketyksi syömään ja hotkaisi toisen käärmeen toisensa
jälkeen. Kissa oli viisain ja ahkerin. Se kiskaisi aina yhdellä
käpälänvedolla pään käärmeen ruumiista irti, ja siellä, missä se
liikkui, oli maa aivan verinen revityistä pedoista. Matti hakkasi
kirveellään käärmeitä poikki. Kirves osui silloin usein kiveen ja
olikin jo aivan tylsä, kun taistelu vihdoin loppui.
Matti oli eläimineen päässyt voitolle. Taistelun päätyttyä hän kokosi
eläimet eteensä ja piti niille kiitospuheen. Hevonen, koira ja kissa
sen ymmärsivät, lehmä töllisteli vain Mattiin, sika hankasi pulleata
kylkeään mökin seinään kuuntelemattakaan, mitä sanottiin, ja lampaat
ylpeilivät aivan kuin olisivat olleet suurimmat sankarit koko joukossa.
Seuraavana päivänä näki Matti jo kaukaa entistä suuremman parven
tulevan mökkiä kohden. Koko metsän reuna oli aivan mustanaan käärmeitä.
Niin suurta laumaa tiesi hän olevansa kykenemätön eläimineen
vastustamaan. Hän päätti viedä kotieläimet turvaan ja itse lähteä
tutkimaan, mistä tuo vihollisparvi hänen luokseen tuli. Kiireimmän
kautta hän talutti hevosen ja lehmän tupaansa, muut eläimet seurasivat
jälestä. Kissan ja koiran hän pani omalle vuoteelleen, sian oven
suuhun, hevosen peränurkkaan ja lehmän keskelle permantoa ja lampaat
pöydän alle, jossa ne luulivat olevansa paraiten turvassa. Nopeasti
nouti hän rehua tupaan, kantoi vettä moneen sankoon, sulki räppänän
katossa, jotta käärmeet eivät sitä tietä pääsisi tupaan, ja sitten hän
telkesi oven lujasti ulkoapäin. Hän katsoi metsään. Käärmelauma oli jo
aivan lähellä, se oli nähnyt eilen tapetut toverinsa ja lähestyi hurjaa
vauhtia mökkiä kohden.
Matti sai jalat alleen ja juoksi pakoon minkä ehti ja ennätti. Kaukaa
katseli hän, miten käärmelauma hyökkäsi hänen mökkiänsä kohden, hän
kuuli eläinten hätähuudot, koira haukkui vimmatusti, sika vinkui
kimeästi ja lampaat määkyivät hädissään. Matti tiesi, että tupa oli
tarkoin suljettu, ettei käärme sinne mistään voinut pujahtaa, että
hänen kotieläimillään oli kylliksi ruokaa pariksi päiväksi, ja hän
kiersi kaukaa pitkin metsää sille taholle, josta käärmeet olivat
tulleet.
Pian löysi hän metsästä sen tien, jota myöten ne olivat tulleet. Tätä
tietä kulki Matti yllä syvemmälle korpeen, tuli suuren vaaran juurelle
ja alkoi nousta sen harjalle.
— Jossain täällä päin, arveli hän, on se paikka, josta tämä matolauma
on lähtenyt liikkeelle. Ja se on ihme ja kumma, ellei niiden
pesäpaikkaa saa jotenkin hävitetyksi.
Matti oli tullut vaaran harjalle ja katsoi ympärilleen. Mitään
erikoista ei näkynyt. Hän kuunteli. Jonkun matkan päästä kuului
kummallista surinaa, se taukosi, sitten kuului napsahduksia aivan kuin
keritsimillä leikattaessa, ja jonkun ajan kuluttua vihaista sihinää,
joka äkkiä taukosi. Tuon sihinän Matti tunsi, se oli käärmeitten ääntä.
Hän hiipi varovasti lähemmäksi. Suuren kiven takaa hän katseli koloon
kahden kallionkielekkeen väliin.
Ja mitä hän näkikään siellä. Siellä oli vanha akka, oikein luiseva ja
ruma, jonka suussa oli vain kolme hammasta jälellä. Tämä akka laahasi
suurta konttia, nosti sen kallion kielekkeelle ja käänsi sen kumoon.
Silloin tuli kontista maalle suunnaton määrä käärmeitä, jotka sihisten
alkoivat madella kalliota alas, Matin mökkiä kohden.
— Vai täältä te tulette, arveli Matti. Menkää vain sinne minun
mökilleni, siellä te tapaatte vanhoja tuttuja, mutta sisään ette pääse,
se on varmaa, se.
Akka oli palannut konttineen kallion koloon ja istahtanut työhönsä.
Hänellä oli vaskinen värttinä, jonka ympärille hän kehräsi
kummallisista aineista mustaa nuoraa. Kun värttinä oli täyteen tullut,
otti akka nuoran ja alkoi keritsimillä sitä katkoa. Edessään oli
hänellä mittapuu, ja sen mukaan hän katkoi nuoran eri pitkiin palasiin,
laskipa vielä kuinka monta kunkin pituista palasta oli tullut nuorasta.
Sen jälkeen hän kaikenlaisista kummallisista aineista muovaili niihin
käärmeen pään, silmät, suun ja kielen. Ja kun koko kasa tällaisia
käärmeenalkuja oli valmiina, otti akka koko kimpun käsiinsä, sylki
niihin ja koko kimppu alkoi elää ja sihistä. Suuri määrä käärmeitä
kiemurteli akan käsissä. Hän ropsautti koko kasan konttiin, painoi suun
kiinni ja istui jälleen työhönsä.
— Vai tällä tavoin ja täällä niitä matoja valmistetaankin, arveli Matti.
Akka kehräsi vimmattua vauhtia tuota tummaa nuoraa, josta hän käärmeitä
valmisti.
— Vieläkö sinulla riittää aineita moneenkin kontilliseen? kysyi Matti
pistäen päänsä kiven takaa esiin.
Akka taukosi kehräämästä ja katsoi vihaisesti Mattiin.
— Kuka sinä olet? Ja mitä sinä sitä kysyt? Mene tiehesi, sanoi akka
käheällä, kiukkuisella äänellä.
— Minä olen Matti, Vähätietäväiseksi sanottu ja asun tuolla
mökissä vähän matkan päässä täältä. Minä tulin katsomaan, mistä se
matelijajoukko minun pellolleni tuli.
— Kun sen tiedät, niin saat mennä, sähisi akka.
— Eihän minulla mitään kiirettä ole. Eikös sitä saisi niinkuin katsella
tätä valmistusta.
— Minkätähden?
— Jotta niinkuin oppisin minäkin jotain, kun minua muuten kutsutaan
Vähätietäväiseksi.
— Et sinä tätä koskaan opi. Katsele sinä valmista, ja sitä on kylliksi
sinun pihallasi.
Onhan siellä muutamia matoja, vastasi Matti rauhallisesti.
— Eivät ne ole matoja, sähisi akka, käärmeitä ne ovat, käärmeitä.
— Vai käärmeitä. Kas, kun en minä niitä tuntenut, kun olivat niin
heikkohenkisiä, että kissani niitä hännällään hipsautti kuoliaaksi,
vastasi Matti.
— Sinun kissasi, sinun kissasi! Ei niitä kissa tapa. Tuon sinä
valehtelit, sanoi akka ja alkoi valmiiksi saamaansa nuoraa katkoa eri
pitkiin palasiin.
— Elä suotta katko eri pitkiin palasiin, sanoi Matti, saat pikemmin
valmiiksi, kun teet kaikki saman pituisiksi. Elä suotta näe vaivoja
minun tähteni. Kyllä minun sikani ne syö yhtä pitkinäkin.
— Mitä sinä höliset joutavia? Ei sika minun käärmeitäni syö, ärjyi akka.
— Ehkä ei ole ennen syönyt, mutta minulla on nyt sellainen, että se
syö. Ja mielellään se syökin, ovathan ne niin rasvaisia ja maukkaita.
Sika parka onkin täällä korvessa saanut elää hyvin niukalla ruualla.
Minä tulinkin tänne auttamaan, jotta enemmän tulisi valmiiksi.
Näin sanoen kapusi Matti kallion koloon akan luo, joka juuri oli saanut
kasan käärmeitä valmiiksi ja heitti ne konttiinsa.
— Sinä valehtelet, sanoi akka.
— En valehtele, vakuutti Matti. Enhän minä muuten olisi tullut tänne
sinua auttamaan.
— Onko tuo sika suurikin? kysyi akka.
— Eihän se ole aivan hevoseni kokoinen, mutta ei paljoa pienempikään,
onhan tuollainen tukeva junttare, selitti Matti.
— Se ei ole totta,
— Katso itse, jollet usko, sanoi Matti. Eiköhän se minun mökkini näy
täältä vaaralta.
Akka kapusi kallion kolosta ja alkoi tirkistellä. Sillä aikaa sieppasi
Matti akan keritsimet ja pisti ne taskuunsa.
— Mökki näkyy, mutta ei sikaa, sanoi akka.
— Sitten on se syötyään kaikki tähän asti kehräämäsi käärmeet lähtenyt
lisää etsimään, vakuutti Matti.
Kiukkuisena kapusi akka jälleen kallion koloon.
— Kyllä minä sille sitten käärmeitä teen, joita se ei voita, jotka
eivät mahdu sen kurkusta sisään, olkoon sikasi kuinka suuri tahansa,
sähisi akka.
Ja hän alkoi kehrätä oikeata touvia, paksua kuin miehen käsivarsi ja
viisi syltä pitkää. Sen saatuaan valmiiksi hän valmisti sille pään ja
alkoi keritsimiään etsiä katkoakseen sen useampaan palaseen. Samassa
sylkäisikin Matti käärmeen päälle ja se alkoi elää ja se kietoutui
äkkiä akan ympärille. Akka huitoi vastaan, mutta sitä äkäisemmäksi
vain käärme tuli. Eräänä sopivana hetkenä tarttui Matti äkkiä toisella
kädellään käärmeen niskaan ja toisella sen häntään ja veti sen äkkiä
umpisolmuun akan ympärille. Tästäpä käärme suuttui ja alkoi purra
akkaa, joka kirkui ja parkui hädissään. Kontti kaatui ja siinä olevat
käärmeet riensivät akan avuksi, saadakseen solmun auki. Mutta se
ei ottanutkaan auetakseen ja tässä hommassa tulivat käärmeet yhä
vihaisemmiksi toisilleen ja akalle, joka koko ajan huusi ja parkui.
Käärmeet kimpussaan kiipesi akka kallion kolosta vaaralle ja alkoi
pötkiä pakoon. Mutta käärmeet eivät irtaantuneetkaan hänestä. Suuri
käärme oli umpisolmussa hänen vyötäisillään ja pikku käärmeitä riippui
joka paikasta, varsinkin tukasta muodostaen sihisevän, kiemurtelevan
kasan hänen päänsä ympärille.
Matti katseli tätä menoa ja nauroi, nauroi ja löi käsiään polviinsa.
Mutta akan parkuna kuului mökille asti, ja siellä oleva käärmelauma
riensi tekijänsä avuksi. Kylläpä ne mennä kiemurtelivat hurjaa vauhtia,
muutamat kietoutuivat yhdeksi kehäksi ja kierivät kiekon tavoin
eteenpäin. Pian oli mökin ympäristö käärmeistä vapaa, kaikki olivat
rientäneet metsään.
Matti juoksi minkä suinkin pääsi kotiinsa. Avatessaan tuvan oven
vallitsi siellä jokseenkin suuri siivottomuus, sillä eiväthän eläimet
peloissaan olleetkaan muistaneet, että tupa oli Matin asunto. Sika
varsinkin oli liannut oven suun ja vielä kaatanut suuren vesisangonkin
keskelle permantoa. Eikä se edes hävennytkään, kun Matti avasi
mökin oven, vaan kömpi tyytyväisenä pihamaalle. Lehmä näytti hyvin
viattomalta, mutta keskipermannolla näkyi kyllä jälkiä sen oleskelusta.
Kissa ja koira, jotka aina olivat eläneet ihmisen parissa, olivat
olleet siivoja. Hevoselle ja lampaille oli tapahtunut kaikenlaisia
pikku vahinkoja.
Siivotonhan tupa oli, mutta vähät välitti Matti siitä nyt. Ainahan
tuvan puhtaaksi saa. Hän kuljetti eläimet pihalle. Hevonen oli jo
ennättänyt rauhoittua, mutta lehmä oli aivan sekaisin ja tahtoi aivan
välttämättömästi mennä uuniin. Lopulta sekin tuli pihamaalle ja
ihmetteli kovasti, että kaikki taas oli ennallaan, sillä kyllä se jo
oli pelännyt. Lampaat juoksivat aivan hulluina pitkin pihamaata. Kissa
ja koira eivät lakanneet Matille iloaan osoittamasta. Ja iloinen oli
Mattikin, oikein sydämestään iloinen.
— Sanokoot mitä tahansa, selitti hän kissalle ja koiralle, että minä
olen Vähätietäväinen, tiedän minä ainakin, miten käärmeitä kehrätään.
Ja se on paljon, se.
Runsaasti kasvoi viljaa seuraavana kesänä Matin pellolla, kuolleet
käärmeet olivat sen höystäneet. Ja aina kun Matti kesällä kuuli
metsästä kahinaa, josta ei varmasti voinut sanoa, mistä se syntyi,
ja aina kun käärme livahti nopeasti ruohikossa, tiesi hän käärmeakan
etsivän keritsimiään ja pikku käärmeiden rientävän hänen avukseen.
Mutta akan keritsimet olivatkin Matin mökin seinällä naulassa, eikä
käärmeakka uskalla enää ryhtyä kehräämiseensä.
Sen pituinen se.