Saman vuoden marraskuussa Lloyd ja Bennett vihittiin. Häissä oli vain
kaksi vierasta saapuvilla — Campbell ja hänen pieni tyttärensä Hattie.
Kului muutamia kuukausia, joulukin meni ohi. Siihen asti oli talvi
ollut tavattoman lievä, mutta tammikuussa tuli koillisesta kovia
pakkasia ja lumimyrskyjä. Lloyd ja Bennett olivat päättäneet jäädä
asumaan Medfordiin. He eivät välittäneet lähteä häämatkallekaan,
ja sitäpaitsi oli Bennettin pakko pysyä kotona uuden kirjansa
vuoksi. Adlerin he edelleen pitivät luonaan. Hän ja Kamiska olivat
eroamattomat toverit. Pitkin väliajoin he saivat joitakin vieraita
— trit Streetin ja Pittsin tai joitakin Bennettin vanhoja ystäviä.
Mutta edellisen kevään ja alkukesän taukoamaton virta sanomalehtien
haastattelijoita, kustantajia ja loistavien ehdotusten tekijöitä
oli kutistunut melkoisesti kokoon. Sanomalehdissä ei hänestä enää
puhuttu, eikä hän enää saanut kirjeitäkään. Kun lehdissä nyt
kerrottiin pohjoisnaparetkeilijöistä, oli aina puhe englantilaisesta
retkikunnasta, joka talvehti Grönlannin rannikolla. Koko maailma, joka
oli tervehtinyt riemuiten Bennettiä hänen palatessaan, ja joka ehkä ei
vieläkään ollut unohtanut häntä, ei enää puhunut hänestä, sillä oli
muuta ajateltavaa. Toinen mies oli tunkeutunut sen tietoisuuteen.
Mutta nuo molemmat — Lloyd ja Bennett — olivat itsekin irtautuneet
maailmasta. He olivat luopuneet kaikesta kosketuksesta sen kanssa. He
seisoivat syrjässä ja näkivät maineen virran vyöryvän ohitseen, ja
toinen heistä ainakin oli aivan välinpitämätön sen kulusta ja suunnasta.
Jonkun aikaa oli Lloyd täydellisesti onnellinen. Heidän elämänsä
kului yksitoikkoisesti, ilman mitään kuohuttavia tapauksia. Nyt oli
hän viimeinkin löytänyt tasaisesti vierivien päivien häiritsemättömän
onnen, jota hän oli niin ikävöinyt. Niin tulisi aina olemaankin.
Yksinäisenä ja poissa ihmisvilinästä hän voi ummistaa korvansa suuren
maailman melulle ja kohulle, joka pauhasi jossain kaukana, vuorten
takana. Kului tuskin hetkeäkään päivässä, jolloin hän ja Bennett eivät
olisi olleet yksissä. Lloyd oli tuonut hevosensa uuteen kotiinsa,
Lewisistä oli tullut heidän ajurinsa, ja ensi aikoina, ennenkuin
Bennettin voimat olivat vielä täysin palanneet, he melkein joka päivä
tekivät pitkiä ajelumatkoja maalle.
Hyvän osan päivästä he viettivät Bennettin työhuoneessa. Se oli iso,
niukasti kalustettu huone aivan talon takaosassa. Lattia lainehti
papereita; kokonaisia pinoja käsikirjoitusta, karttaluonnoksia,
kuluneita ja kuhmuraisia peltilaatikkoja, joissa oli muistiinpanoja
ja merkintöjä matkalta, päiväkirjoja ja logaritmitauluja oli kasattu
kirjoituspöydälle. Muuan kirjahylly oli ladottu täyteen käsikirjoja,
tilastollisia teoksia ja lentokirjasia, toinen samanlainen seisoi
akkunain välissä, ja peräseinän täytti melkein kokonaan mahtava
pohjoisen napapiirin kartta, jolle oli huolellisesti piirretty »Frejan»
ja sen miesten kulkema reitti.
Huoneessa ei ollut mitään koristuksia; kirjoituspöytä ja pari tuolia
oli sen ainoana kalustuksena. Tauluja ei seinillä ollut minkäänlaisia;
niiden sijasta valokuvia ja iso piirustus, johon »Frejan» rakentaja oli
laatinut aluksen pitkittäis- ja poikittaisleikkauksia.
Valokuvat oli Dennison ottanut matkan varrella — niissä näkyi
»Freja» jäihin juuttuneena, upseereita ja miehistöä etukannella,
Wrangelin-saaren rannikkoa, Cap Kamennii, merkillisiä jäämuodostuksia,
kuvia jäistä eri olosuhteissa ja lämpöasteissa, ahtojäästä ja
retkikunnan jokapäiväisestä elämästä, jääkarhunpyynnistä, rekien
rakentamisesta, koirista, Bennettistä havaintojaan tekemässä ja vihdoin
viimeinen kuva »Frejasta» juuri sinä hetkenä, jolloin alus katosi
heidän näkyvistään, jäätynyt perä korkealla ilmassa ja lippu liehuvana
perätangossa.
Mutta laivapiirustusten yläpuolella riippui seinällä muuan toinen
laivan lipuista, jota retkikunta oli käyttänyt koko matkan ajan —
vaalistunut, repaleinen rääsy tähtineen ja poikkijuovineen.
Sittekun heidän elämänsä asettui arkimuotoihin, saivat he myöskin
määrätyt arkitapansa ja -askareensa. Niinpä he joka päivä aamiaisen
jälkeen sulkeutuivat Bennettin »työhuoneeseen», joksi hän sitä sanoi,
ja Lloyd istui kirjoituspöydän ääreen. Hän oli nimittänyt itsensä
miehensä sihteeriksi ja vaati saada kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan.
»Katsohan nyt tuotakin käsikirjoitusta», sanoi hän eräänä päivänä
ja näytti Bennettin täyttämiä liuskoja. »Se on sananmukaisellisesti
kehnoin käsikirjoitus, minkä koskaan olen nähnyt. Luuletko sinä
latojien saavan selvää moisista harakanvarpaista? Nehän ovat todellista
hieroglyfikirjoitusta, sanon minä», ja hän nyökkäsi vakavasti
miehelleen.
Totta se olikin. Bennett kirjoitti hirvittävän nopeasti ja kuljetti
kynää raivoisata vauhtia, niin että terä usein lävisti paperin. Hänen
käsialansa oli todellakin »harakanvarpaita», rivit epätasaiset,
väliin kulkien ylös väliin alas, kirjaimet melkein käsittämättömiä.
Lloyd oli viimein työntänyt hänet pois pöydän äärestä ja käynyt itse
kynän varteen, komentaen: »Nousehan ylös. Anna minun jatkaa työtäsi.
Tuollainen käsikirjoitushan on sietämätöntä.»
Bennett alistui hirmuvaltiaansa tahtoon ja vastusti vain saadakseen
huvikseen riidellä hänen kanssaan.
»Tuollaista puhetta kelpaa kuulla! Annahan tulla vain lisää! Mitä
sinulla on oikeastaan tekemistä minun työhuoneessani, rouva Bennett?
Menisitkin mieluimmin ulos koko talosta.»
»Olehan nyt siivolla», vastasi hänen vaimonsa. »Tuossa ovat
muistiinpanosi ja päiväkirjasi. Sanopas minulle, mistä lähden nyt
kirjoittamaan.»
Vihdoin tuo muuttui heille tavaksi. Joka päivä istui Lloyd
kirjoituspöydän ääreen kynä kädessä ja oikea hiha käärittynä kyynärpään
yli, niinkuin hänellä kirjoittaessaan oli tapana (ja Bennettin mielestä
oli sitä verrattoman ihanata katsella), ja pani kynän luistamaan
paperin yli. Bennett käveli edestakaisin lattialla sikari suussa ja
muistikirja kädessä ja saneli noiden tahrautuneiden ja repeytyneiden
lehtisten avulla, joita oli tuherrettu täyteen aamunsarastuksen
tai keskiyönauringon valossa, lepattavan kynttilän tai tuikuttavan
valaanrasvalampun ääressä.
Sillä tapaa he viettivät pitkiä, rattoisia hetkiä, huvilan
täydellisessä rauhassa, kun ulkona talvi teki tuloaan paljaille,
ruskettuneille maille ja lehdettömiin puihin. Kukaan ei heitä
häirinnyt. Keitään vieraita ei heillä käynyt. He eivät mitään sen
parempaa tahtoneetkaan, kuin, että tohuisa maailma, johon he kerran
olivat kuuluneet, jonka jäytävän levottomuuden he niin hyvin tunsivat,
jättäisi heidät tyyten rauhaan.
Yksi ainoa särähtävä ääni kuului häiritsevästi Lloydin hiljaisessa
onnessa. Bennett ei sitä kuullut, mutta Lloydin korviin se kajahteli
lakkaamatta, yhä voimakkaampana ja pahemmin särähtävänä, mikäli aikaa
kului. Lloyd olisi ollut ehdottoman onnellinen, jos ei yhtä ihmistä
olisi ollut talossa.
Se oli Adler. Että hän aina oleili talossa, sitä ei Bennettin vaimon
käynyt moittiminen, sillä Adler piti mitä tarkinta huolta, ettei
hänen läsnäolonsa käynyt tunkeilevaksi. Hänellä oli synnynnäistä
tahdikkuutta, kuten toisinaan on yksinkertaisilla, kehittymättömillä
ihmisillä — merimiehillä varsinkin — ja vaikka hän ei voinut
ajatellakaan luopua vanhasta kapteenistaan, pysytteli hän syrjässä
tämän mentyä naimisiin. Pöydässäkin hän enää vain aniharvoin tarjoili,
sillä Bennett ja Lloyd söivät mieluimmin kahdenkesken.
Mutta sittekin tapasi Lloyd hänet usein, Kamiska aina kintereillään.
Hän yllätti hänet milloin kiillottamassa ovien messinkikahvoja,
milloin pukemassa ruusupensaita talveksi palttinasäkkeihin, tahi kun
hän palasi postikonttorista päivän postin kera — aina puettuna samaan
villalakkiin, vanhoihin nahkahousuihinsa ja siniseen villapuseroonsa,
jonka rinnassa prameili kudottu »Frejan» nimi. Adler puhutteli häntä
harvoin omasta ehdostaan ja jos Lloyd puhui hänelle, löi hän kohta
kantapäänsä yhteen ja seisoi suorana kuin sotamies, kädet jäykästi
housunpalteilla.
Mutta itsekään sitä aavistamatta vaikutti hän Lloydiin tavallaan
kuin kammottava aave. Tämä näki selvästi hänen kasvoillaan ja koko
olennossaan pettyneiden toiveiden katkeraa kajastusta. Ja hän tiesi
hyvin syynkin siihen. Lloyd oli liiaksi ylevämielinen tunteakseen
sen johdosta vihaa Adleria kohtaan. Mutta välinpitämättömänäkään hän
ei voinut pysyä tämän suhteen. Adler oli hänelle kuin ruumiillistuma
kaikesta siitä, minkä Bennett oli hyljännyt — keskitiehen jääneen
maineen tien, puolivalmiin työn, vain puoliksi saavutetun päämaalin.
Eikö Adler ollut tavallansa Bennettiä väkevämpi? Hänellähän oli
vain yksi ainut ajatus, yksi toivo, yksi päämäärä: »saada yrittää
uudestaan». Hänen kunnianhimonsa oli valveilla, kiihkeästi palavana;
sotamies seisoi pää pystyssä, kun hänen kapteeninsa oli kadottanut
rohkeutensa. Adler ei sitten ensi kerran jälkeen ollut maininnut
Lloydille sanaakaan siitä, että Bennettin pitäisi ryhtyä taas toimeen.
Hän tuntui käsittävän, että kun Bennett kerran oli mennyt naimisiin
— ja varsinkin Lloydin kanssa — ei hän enää voinut toivoa tästä
käskijää itselleen uudelle retkelle. Lloyd voi huomata sen koko hänen
olemuksestaan, ja yhä uudelleen sanoi hän itselleen, että hän voi lukea
Adleria niinkuin avointa kirjaa. Hän luuli myöskin näkevänsä äänettömän
rukouksen hänen silmissään, kun he joskus harvoin kohtasivat toisensa;
Adler tuntui nyt pitävän häntä ainoana toivonaan, ainoana, keinonaan
herättää Bennett tämän ankeudesta. Lloydista tuntui, kuin olisi hän
kuullut hänen sanovan:
»Eikö rouvalla ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö rouva voisi puhella
hänen kanssaan? Älkää päästäkö häntä rapistumaan. Hänenhän pitää olla
mies, eikä mikään professori. Se on ainoa asia, joka jotain merkitsee.
Sehän on hänen toimensa. Kaikkivaltias Jumala on itse pannut hänet
siihen, ja hänen täytyy tehdä se.»
Niin, Jumala oli pannut hänet siihen toimeen, luonut hänet mieheksi
ja antanut hänelle miehen työn, ja hän oli käynyt väliin. Jumala,
ihminen, työ — siinä ne kolme asiaa, joille maailma perustui. Se ajatus
palasi Lloydille alituiseen. Hänessä havahtui jälleen velvollisuutensa
tajunta. Hänestä tuntui, kuin olisi väkevä junaveturi, jolle Jumala
itse oli osottanut kulkusuunnan, jostakin syystä äkkiä seisahtunut
kulussaan ja jäänyt toimettomana ruostumaan ja rapistumaan; ja että
hän oli ainoa ihminen koko maailmassa, jolla oli valta ja kyky panna
kone jälleen käyntiin ja juna kulkemaan — minnekä, sitä hän ei tiennyt,
eikä myöskään minkävuoksi. Hän tiesi vain, että niin hänen pitäisi
tehdä. Hänessä virisi ja vahveni päätös, se sai yhä kiinteämpää muotoa.
Bennettin täytyi yrittää uudelleen. Mutta hänestä tuntui, kuin tulisi
hänen sydämensä silloin särkymään, ja moneen kertaan horjui jälleen
hänen päätöksensä.
Bennett jatkoi saneluaan retkikunnan matkasta ja joutui kertomaan
kulusta ahtojäiden yli Koljuhin-vuonoon ja vihdoin viimeisen
matkaviikon kaikista kauhuista ja kärsimyksistä, nälästä ja
nääntymyksestä, kun miehiä kuoli toinen toisensa perään makuusäkkeihin
ja heidät haudattiin jäälohkareiden alle. Tähän kohtaan tultuaan
Bennett ei lisäillyt eikä pyöristellyt mitään; Lloydin kirjoittaessa
luki hän vain päiväkirjansa lyhyitä muistiinpanoja, joista nuo kaikki
kauhut kävivät hirvittävän selvästi ja havainnollisesti ilmi.
Lloyd oli kyllä arvellut retkikunnan kärsimyksiä kaameiksi, mutta
Bennett ei ollut koskaan taipunut niistä laveammalti kertomaan. »Se
oli kurja viikko», sanoi hän ainoastaan, »ja me saimme tuntea sen
nahassamme.»
Nyt saisi Lloyd vihdoin kuulla, mitä oli tapahtunut ja mitä kärsimyksiä
ollut.
Bennett asteli tapansa mukaan lattialla sikari suussa ja tahrautunut,
repaleinen päiväkirja kädessään. Lloydin paljas, pyöreä käsivarsi
liikkui ahkeraan paperiliuskoilla. Aina kun sanelu pysähtyi, kuului
kynän rapina paperilla. Uunissa rätisi tuli. Aamuauringon säteet
virtasivat sisään akkunoista.
»... Ankara koillismyrsky», toisti Lloyd ja katsahti ylös paperista.
Bennett jatkoi:
»Mahdotonta kulkea myrskyä vastaan niin menehtyneinä.»
Hän pysähtyi, kunnes Lloyd oli saanut kirjoitetuksi.
»... Täytyi jäädä jäälle odottamaan sen taukoamista.»
»Joko olet kirjoittanut sen?»
Lloyd nyökkäsi.
»Keitimme tänään lientä viimeisestä koiranlihapalasestamme... Sitten ei
jäänyt mitään syötävää.»
Tuli jälleen pysäys, kunnes Bennett jatkoi:
»Keskiviikkona, joulukuun 1 p:nä. — Kaikki miehet menehtyvät yhä
pahemmin... Mertz tekee loppuaan... Lähetin Adlerin rantaan etsimään
leväkirppuja... Saimme niitä suullisen miestä kohti... Illalliseksi
lusikallinen glyseriniä ja lämmintä vettä mieheen...»
Lloyd laski käden otsalleen ja pyyhkäsi tukkaansa ylös. Hän ei katsonut
Bennettiin. Kuten kerran ennen puistossa istuessaan oli hän näkevinään
aution jääkentän edessään. Hän näki Koljuhin-vuonon rannat — alkuajan
autiuden, lentelevän, pölisevän hienon lumen, kuuli tuulen, joka jyrisi
kuin hornan hääsoitto ja viskautui kuin villitty kalliolta kalliolle,
riihottomassa, mielettömässä kuolintanssissa. Bennett alensi äänensä
ja kävi vakavaksi. Toisinaan hän tuijotti hajamielisesti ja mitään
näkemättä kirjaansa. Hänkin näki varmaan kaiken elävästi edessään.
Hän jatkoi:
»Torstaina, joulukuun 2 p:nä. — Mertz kuoli yöllä ... Hansen
kuolemaisillaan. Yhä koillismyrsky... Kova yö.»
Lloyd kirjoitti yhä hitaammin ja hitaammin. Rivit rupesivat tanssimaan
hänen silmissään.
Tuonne hänen siis piti lähettää Bennett. Tuonne kaameaan paikkaan;
tuohon taukoamattomaan kärsimykseen, jossa miehet kuolivat vitkalleen
monipäiväiseen nälkään, rasituksiin, kuolemantuskiin. Kaikki tuo
täytyisi Bennettin jälleen kohdata. Hänen vaimonsa pakottaisi hänet
lähtemään. Lloydin päätös oli tehty, hän näki selvästi, mitä hänen
velvollisuutensa häneltä vaati. Sitä ei käynyt enää muuttaminen.
».... Hansen kuoli varhain aamulla... Dennison myös viimeisillään...»
»Sunnuntaina, joulukuun 5 p:nä — ... tapasin aamulla Dennisonin
kuolleena Adlerin ja itseni välistä...»
Näky selveni Lloydille selvenemistään. Hän näki edessään teltan
sisustan ja harvat vielä elossa olevat »Frejan» miehet, jotka ryömivät
lattialla ympärinsä ja pusertuivat elävät ja kuolevat toisiinsa
surullisessa hämärässä. Heidän tukkansa ja partansa olivat kasvaneet
pitkiksi, heidän kasvonsa olivat liasta mustat, ja nälkä oli verisen
ivallisesti pöhöttänyt heidän ruumiinsa luonnottoman turpeiksi. He
eivät enää olleet edes ihmisiä. Vain eläimellisyyden oli kurjuus
jättänyt jälelle.
»... liian heikkoja hautaamaan hänet tai edes laahaamaan hänet ulos
teltasta. Meidän täytyi jättää ruumis keskellemme... Nautimme viimeisen
lusikallisen glyseriiniä ja lämmintä vettä. Jumalanpalvelus kello puoli
8 i.p....»
Lloydilta kävi kirjoitus yhä kehnommin. Itku tunki valloilleen, vaikka
hän kuinka puri hampaita yhteen, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä,
mutta hän koetti pakottaa niitä takaisin, ettei Bennett näkisi hänen
itkevän.
Hän kirjoitti urhoollisesti lauseen loppuun.
»Niin — jumalanpalvelus kello — minä — minä —»
Kynä luisui hänen kädestään, ja hän lankesi kasvoilleen pöydälle
paljaan käsivartensa yli, ja ankarin suru, mitä hän koskaan oli
tuntenut, puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka. Bennett
viskasi päiväkirjan kädestään, juoksi pöydän luo ja nosti Lloydin
syliinsä, laskien hänen päänsä olalleen.
»Mutta Lloyd, kuule, mitä tuo on — pikku ystäväni! Minäkin olen mokoma
raakimus, kun luen sinulle tuollaista. Ei se todellisuudessa ollut
sentään niin kovaa, kuin sanoin — ja katsohan vain minua. Siitähän on
jo kolme vuotta aikaa. Kaikki on kestetty ja voitettu jo kauvan sitten.»
Lloyd ei nostanut päätään, vaan likistyi vielä lähemmäksi häntä ja
sanoi murtuneella äänellä:
»Ei, ei, se ei ole vielä voitettu. Sitä ei voiteta koskaan.»
»Hiljaa, älä lörpöttele joutavia», Bennett puhui hyvin äänekkäästi.
»Sinä et saa tuosta niin kovin murehtia. Nyt me unohdamme koko häläkän
— nyt me annamme palttua koko kirjalle. Täksi päiväksi saa jo riittää.
Käy nyt ottamaan hattusi. Annamme valjastaa hevoset ja lähdemme
ajelemaan. Ja illalla lähdemme kaupunkiin ja menemme teatteriin.»
»Ei», sanoi Lloyd ja vetäytyi irti miehestään kuivatakseen
kyyneleitään, »niin heikoksi et saa luulla minua. Me jatkamme työtämme
— sinun työtäsi. Nyt jaksan kyllä hallita itseni.»
Bennett talutti hänet sen pitemmittä puheitta ulos huoneesta, poistui
itsekin ja lukitsi oven perästään. »Tänään emme kirjoita enää
sanaakaan. Nyt lähden sanomaan Lewisilie, että hän valjastaa.»
Mutta sinä päivänä tapahtui käänne. Lloyd kykeni todella hallitsemaan
itsensä, ja vaikka hän välistä kärsi ankarammin kuin koskaan ennen,
ei Bennett saanut sitä koskaan tietää. Vähitellen hänelle selvisi,
kuinka hänen tuli käyttäytyä. Mahdotonta oli mennä Bennettin puheille
ja pyytää häntä lähtemään jälleen retkelle — se ei ainoastaan olisi
hyödytöntä, vaan nousisi yli hänen voimainsakin. Hän tahtoi taivutella
häntä välillisesti. Bennett saisi uskoa, että ajatus oli virinnyt
hänellä itsellään. Piti näyttää siltä, kuin olisi hänen uinuva tarmonsa
herännyt itsestäänsä.
Onnistuminen vaati Lloydilta kaiken hänen naisellisen älykkäisyytensä
ja luontaisen tahdikkaisuutensa.
He alottivat jälleen tavallisen arkielämänsä, mutta siinäkin oli
tapahtunut muutos. Oli kuin kodin ilmassa olisi ollut jonkinlaista
heikkoa, salaperäistä, selittämätöntä levottomuutta. Lloyd oli
ottanut suorittaakseen vaikean ja hänelle itselleen tuskallisen
tehtävän, ja päivä päivältä, tunti tunnilta hän puuhasi sen hyväksi,
mutta aivan salaa. Milloin hän käytti taitavasti hyväkseen jotakin
satunnaista huomautusta keskustelun kuluessa, milloin sanomalehdestä
tai tieteellisestä aikakauskirjasta löytämäänsä lausuntoa, jonka hän
asetti esille niin, että Bennett voi lähemmä käydessään kohta keksiä
sen; hänen silmissään voi olla merkitsevä ilme, kun hän silloin katsoi
mieheensä, tai voi hän huudahtaa innostuneesti heidän lukiessaan
jostakin uudesta löydöstä. Varovaisesti ja huomaamatta hän johdatti
Bennettin huomion takaisin siihen maailmaan, jolle tämä luuli iäksi
kääntäneensä selkänsä; hän herätti hänen mielenkiintoansa kaikkeen
sellaiseen, mikä ennen oli häntä huvittanut, luki hänelle ääneen,
mitä toiset yrittäjät olivat kirjoittaneet, tai esitti innokkaasti
mielipiteitä ja otaksumia, jotka itse kyllä tiesi perättömiksi ja
naurettaviksi, vain saadakseen siten miehensä jälleen vastustamaan
häntä ja rupeamaan täydellä todella jälleen pohtimaan noita asioita.
Eräänä aamuna Lloyd oli suunnattomasti hämmästyvinään, kun hän heidän
teetä juodessaan avasi sanomalehden ja luki siitä otsakkeita, jollaisia
ei lehdessä lainkaan ollut.
»Ward, kuulepas tätä! Navalle vihdoinkin päästy. Norjalainen retkikunta
ratkaisee pohjoisnavan arvoituksen. Päämaali saavutettu..»
»Mitä hullua?» sanoi Bennett tuimasti ja rypisti otsaansa.
»— vuosisatojen turhien ponnistelujen jälkeen.» Lloyd laski lehden
pöydälle ja yritti hymyillä.
»Ajattelepas, jos jonakin päivänä saisit sellaista lukea», sanoi hän.
Bennett laukesi säikähdyksestään ja murahteli hyväntahtoisesti.
»Sinä ihan säikähdytit minua. Minä luulin — luulin, että todellakin —»
»Säikähdytinkö sinut? Mistä sinä oikein säikähdit? Mitä sinä luulit?»
Hän kumartui innokkaasti miestään kohti.
»Luulin näet — minä — luulin, että Duane tai jokin muu veitikka oli
todella —»
»Duane on edelleenkin Tasiusakissa. Mutta olen varma siitä, että hän
tulee onnistumaan. Olen lukenut hänestä hyvin paljon. Hän on tarmokas
ja viisas. Jos se vain jollekin onnistuu, niin varmasti Duanelle.»
»Duanelle? Siitä ei voi olla puhettakaan.»
»No, jollekin toiselle sitten.»
»Sanoithan itse kerran, että jollei se sinun miehellesi onnistuisi,
niin ei sitten kellekään.»
»Niin kyllä, muistan sen hyvin», vastasi Lloyd hilpeästi, »mutta
sinähän — sinähän olet saanut jo aivan tarpeeksesi sellaisista
asioista.»
»Hm!» murahti Bennett. »Enpä luule, että minäkään kykenisin, vaikka
olisi haluakin.»
»Ei, ei se kävisi sinultakaan, Ward. Ei se käy keltään.»
»Mutta äskenhän sanoit luulevasi, että se jollekin onnistuisi.»
»Sanoinko niin? Ah, ajattelepas vain, jos sinä todella lähtisit taas
kerran yrittämään!»
»Ja ajattelepas sinä vain, etten koskaan palaisi siltä retkeltä.»
»Älä puhu joutavia. Sinä luonnollisesti palaisit. Kaikkihan nykyään
palaavat.»
»Ei palannut De Longkaan.»
»Niin, mutta sinä et ole De Long.»
Ja epäilys ja epätoivo sydämessään näki Lloyd miehensä olevan lopun
päivää tavattoman hajamielinen ja ajatuksissaan. Lloyd ei sanonut
mitään ja varoi häiritsemästä häntä. Hän antoi hänen olla yksikseen
niin paljon kuin mahdollista, mutta Bennettin työpöydällä oli ikäänkuin
sattumalta avattuna jonkin maantieteellisen seuran julkaisema lausunto
vastaisten napatutkimusten mahdollisuuksista. Illallispöydässä Bennett
vihdoin katkaisi pitkän äänettömyyden virkkamalla äkkiä — ikään kuin
jonkin olemattoman keskustelun jatkoksi, mutta todellisuudessa jatkaen
ääneen yhä omia syvällisiä ajatuksiaan:
»Kaikki riippuu tykkänään laivasta. Jos rakennat laivan, joka on kyllin
vahva kestämään jään puserrusta, niin käy kaikki muu helposti.»
Lloyd sekotteli haukotellen välinpitämättömästi teekuppiaan ja vastasi:
»Niin, mutta sinähän sanot itse, että se on mahdotonta.»
Bennett rypisti miettiväisesti otsaansa ja rummutteli sormillaan
pöytään.
»Panenpa vaikka veikkaa, että kykenisin rakentamaan sellaisen laivan.»
»Mutta eihän kaikki sentään riipu vain laivasta. Tarvitsee olla hyvä
johtajakin. Kenen sinä tahtoisit panna johtamaan retkeä?»
Bennett tuijotti häneen hämmästyneenä.
»Tietysti johtaisin itse.»
»Sinä? Mutta sinähän olet jo tehnyt minkä olet voinut. Sinä olet
yrittänyt. Nythän jo tiedetään sinun pysyvän kotona ja kirjoittavan
kirjaasi — ja — ehkä pitävän esitelmiä.»
»Ei, mutta kuulepas, Lloyd, voitko sinä ajatella minua puhujalavan
mieheksi?»
»Siksi sinut kernaamminkin soisin, kuin että yrittäisit lyödä Duanen
laudalta ja lähtisit taas taistelemaan jäiden kanssa. Paljon mieluummin
tahdon pitää sinut kotona, kuin tietää sinun olevan kaukana pohjolassa,
ahtojäissä, kamppailemassa napaa kohti, vievän miehiäsi eteenpäin ja
voittamassa kaikki esteet, koskaan myöten antamatta, koskaan rohkeutta
kadottamatta — yrittämässä kaikkea tuota suurta ja mahdotonta ja
panemassa henkesi alttiiksi pelkästään sen kunnian vuoksi, että saat
maapallon kartalle merkitä pisteen. Niin, ennemmin näkisin sinut
puhujalavalla kuin pohjoisnapalaivan kannella. Senhän hyvin tiedät,
Ward.»
Bennett katsoi häneen pitkään.
»Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla lorullasi oikeastaan tarkoitat», hän
mutisi puoliääneen.
Talvi meni, meni kevät, ja kesäkuussa läikehti sädehtivä kesä.
Toukokuun viimeisinä päivinä Bennett oli saanut kirjansa valmiiksi
ja valmisti siihen nyt liitettä. Heidän jokapäiväinen elämänsä kului
entiseen tapaan. Adler oli yhtä vankasti taloon kuuluva esine kuin
keittiön liesi. Kesäkuun alussa saivat Bennett ja Lloyd vieraan, se oli
Hattie Campbell. Hra Campbell oli matkoilla liikeasioissaan, ja Lloyd
oli kutsunut tuon pikku tytön pariksi viikoksi luokseen Medfordiin.
Kesä oli todellakin ihana. Ilma oli alati tyyni ja lämmin. Hedelmäpuut
ja ruusupensaat, kaikki puiston upi uhkeat istutukset seisoivat
värähtämättöminä tuulettomassa ilmassa. Kaikki etäiset hälyt, kukkojen
kiekuna, lintujen laulu, rattaiden rätinä maantiellä ja aseman ohi
kiitävien junien jyrinä kuului tänne hiljaa ja hillitysti. Aamusta
iltaan kuului kesän lukemattomia vienoja ääniä, mehiläisten kumeaa
surinaa ruusujen ja syreenien kukkatertuissa, kärpästen hyrinää,
heinäsirkkojen kuivaa sirinää ja joskus hämärän tullen karitsaisen
inisemistä. Ja koko yön kurnuttivat sammakot ojissa, ja itäisiltä
kukkuloilta kuului taukoamatta haarapääskysten kiirehtiviä kutsuääniä.
Päivisin kävi lämmin ilma raskaaksi monenlaisista lemuista — omenain
imelästä ja kasvien ja mullan pirteän raittiista tuoksusta ja tallin
takaisista ammoniakkihöyryistä, ja talon eteläisellä sivulla poltti
päivä niin seinämaalausta, että se kihosi rakoille ja tärpätti rupesi
kiehumaan.
Heinäkuu oli vielä lämpimämpi. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ilma
ihan väreili silmissä auringon kohtisuorien säteiden hellittäessä.
Kaikki elollinen elämä ulkona oli kuin kokonaan kuollutta; sisällä
huoneissa pysyttelivät ihmiset varjon puolella, akkunaverhot
alaslaskettuina, viileät palttinamatot lattioilla, ja kaikki akkunat
ja ovet selkoselällään, jotta edes raitistavaa vetoa syntyisi. Adler
torkkui palavissaan riippumatossa, jonka oli virittänyt tallin
varjoon seinäpylvään ja omenapuun väliin. Kamiska läähätti kuin
henkihieverissä vesirattaiden alla, kieli pitkällään suusta. Ilmassa
oli sunnuntaihiljaisuus — raskas ja painostava, kuin riippuisi
kannattimissa taivaankannesta. Kukaan ei välittänyt, mikä päivän hetki
oli menossa. Kukaan ei tiennyt edes viikonpäivääkään. Tuntui siltä,
kuin tuo helle ja taukoamaton hiljaisuus kestäisi koko ihmiselämän.
Mutta yht'äkkiä hiljaisuus keskeytyi. Eräänä aamuna, päivä jälkeen
Hattien poislähdön, kun Lloyd ja Bennett istuivat teetä juomassa
lasikuistilla, jonka kaikki ulkoverhot riippuivat alhaalla, näkivät
he ällistyksekseen Adlerin tulevan juoksujalkaa taloa kohti, edellään
Kamiska, joka haukkui vimmatusti. Adler oli lähtenyt kaupunkiin
noutamaan aamulehtiä ja kirjeitä. Hänellä oli sanomalehti avattuna
kädessään, ja kohta kun hän huomasi isäntäväkensä, heilutti hän sitä
ilmassa ja huusi jotain.
Lloydin sydän löi kovasti. Vain yksi asia koko maailmassa voi saada
Adlerin noin kuohuksiin — se oli tuo englantilainen naparetkikunta;
Adler toi tietoja siitä, lehdessä oli jotain siitä. Duane oli saapunut
navalle, oli itsepäisesti ponnistellut sinne, sillä aikaa kuin Bennett —
»Hän on juuttunut jäihin! Hän istuu kiinni jäissä!» karjui Adler ja
tempasi puistonveräjän auki ja oikasi suoraan nurmikentän poikki taloa
kohti. »Mitä minä sanoinkaan! Eläköön! Hän istuu kiinni! Senhän tiesin
kyllä! Sen olisi joka laivapoika osannut edeltäkäsin sanoa! Duane istuu
kiinni jäissä kuin ruuvinaula laudassa Kane-meren toisella puolella.
Tässä se on kaikki painettuna, kapteeni voi itse lukea.»
Bennett otti lehden ja luki ääneen, että Duanen »Sadekuovi» oli,
seurassaan hiililaiva, jonka piti tulla mukaan Kane-meren etelärajalle,
saapunut Smithin-salmeen viimeistään kesäkuussa. Mutta, kuten oli
peljättykin, oli kevät sinä vuonna perin myöhäinen noilla pohjan
perillä. Suunnattomat jääjoukot, joista valaanpyyntilaivat jo olivat
tietäneet kertoa, makasivat vielä liikkumattomina ja sulkivat kapean
väylän, niin että kesäkuun viimeisenä päivänä oli »Sadekuovilta» matka
päättynyt. Miehistö oli yrittänyt raivata sille tietä särkemällä
jäätä edestä satunnaisia avantopaikkoja seuraten, mutta ainoana
tuloksena oli ollut, että jäät sulkivat laivan takaakin päin, niin
että se juuttui tykkänään kiinni. Ei siis ollut toiveita, että se
voisi päästä irralleen ennenkuin vasta seuraavana kesänä. Hiililaiva,
joka oli välttynyt jäiltä, oli palannut Tasiusakiin tuoden tiedon
onnettomuudesta.
»Sellainen alotteleva laivapoika! Mokomakin professori!» huusi
Adler sanomattoman ylenkatseellisesti. »Siellä hän nyt makailee
Smithin-salmessa ja odottelee avointa vettä, kun 'Freja' aikoinaan
pääsi talvehtimaan 82 asteella asti. No, me olemme hänestä rauhassa
ensi vuoteen saakka, se ainakin on hyvä!»
Murkinoituaan Bennett ja Lloyd sulkeutuivat Bennettin työhuoneeseen
ja työskentelivät liki kolme tuntia edellisenä päivänä alottamansa
työn kimpussa, jona oli taulukko jäämeren lämpömääristä eri syvissä
luotauskohdissa. Kynän rapina vuorotteli Bennettin sanelun kanssa:
»Elokuun 15 p:nä — 2,000 metrin eli 1,093 sylen syvyydellä — minus 66°
Cels. eli 30,81 Fahr.»
»Fahrenheitiä», toisti Lloyd.
»Elokuun 16 p:nä — 1,600 metrin eli 874 sylen syvyydellä —»
»Kahdeksansadan neljänkahdeksatta sylen», toisti Lloyd, kun Bennett
taukosi sanelemasta.
»Taikka — tiedätkös mitä, hän on aivan väärällä suunnalla, sanon minä.»
»Mitä sinä tarkoitat?»
»Aivan hullua oli yrittääkään siltä suunnalta. 'Proteus' aikoinaan
juuttui siellä kiinni ja murskautui melkein hetipaikalla. Hm...»
Bennett pureskeli viiksiään. Sitten hän äkkiä havahtui ja sanoi: »Jaha
— lämpömäärästähän sitä oli puhetta. Pitkällekö jouduimmekaan? 874
syvyydellä — 46° Cels.»
Huomenissa iltapäivällä, juuri kun he olivat saamaisillaan taulukon
valmiiksi, kuului ovelta koputus. Se oli Adler, ja kun Bennett meni
avaamaan oven, teki hän kunniaa ja ojensi esiin kolme nimikorttia.
Lloyd käännähti ympäri kirjoitustuolillaan kynä ylhäällä ilmassa,
kuullessaan Bennettin huudahtavan hämmästyksestä.
»Olisivathan ne juuttaat voineet ilmoittaa ennakolta tulostaan», kuuli
hän Bennettin murahtelevan. »Mitä niillä nyt onkaan minulle asiata?»
»Keitä ne ovat?» kysyi Lloyd ja kävi hänen luokseen.
Bennett luki ääneen nimet korteista.
Ensiksikin Tremligde 'Timesistä'; hän on sen julkaisija —
sitten Hamilton Garlock — hänellä on jotain tekemistä tuossa
maantieteellisessä seurassa — presidentti, arvaan mä — ja tämä sitten»
— hän ojensi kolmannen kortin Lloydille — »on sinun ystäviäsi, Craig V.
Campbell 'Herkules Teräsyhtiöstä'.»
Lloyd katsahti häneen kummissaan. »Mitähän ne sinusta tahtovat?» sanoi
hän hiljaa.
Bennett pudisti päätään.
»Käske niitä tulemaan tänne ylös», sanoi hän Adlerille.
Lloyd veti joutuun hihan alas paljaalta kyynärvarreltaan.
»Miksi juuri tänne, Ward?» hän kysyi.
»Olisiko meidän sitte pitänyt ottaa ne vastaan tuolla alhaalla?» kysyi
hän ja rypisti otsaansa. »Hm, ehkäpä olisi pitänyt, en tullut tuota
ajatelleeksi. — Ei, pysy vain täällä», sanoi hän ja veti Lloydin
takaisin, kun tämä aikoi lähteä ulos ovesta. »Parempi, että sinäkin
kuulet, mitä niillä on sanomista.»
Adler avasi oven, ja kolme herraa astui sisään — Campbell, sirona,
sileäkasvoisena ja hansikkaat kädessä helteestä huolimatta;
Tremligde, kaupungin suurimman sanomalehden (ja siksi myös koko maan
suurimman) julkaisija — hänellä oli monokkeli silmässään ja olkihattu
kainalossa; ja Garlock, erään kansainvälisen maantieteellisen seuran
varapresidentti, jo vanha mies, jolla oli kaunis valkoinen kiharatukka
ynnä iso musta silkkihuivi vanhanaikaisen kauluksen ympärillä.
Itsekään sitä tällä hetkellä ajattelematta nämä kolme miestä edustivat
19-vuosisadan sivistyksen kolmea suurta edistystekijää — tiedettä,
teollisuutta ja sanomalehdistöä — ja kukin heistä oli omalla alallaan
hyvin etevä.
Vieraiden esiteltyä itsensä emännälle asettui Bennett jälleen seisomaan
uunin eteen ja nojautui sitä vastaan kädet taskuissa. Lloyd samoin
istahti entiseen paikkaansa ja nojasi kyynärpäänsä kirjoituspöytään.
Seinällä hänen takanaan oli tuo suuri napaseutujen kartta. Tremligde
istui bambusohvalla huoneen perällä, kädet polvilla ja koputellen
hiljaa keppinsä kärjellä permantoon, Garlock oli vaipunut isoon
nojatuoliin ja nojautui mukavasti taapäin, jalka toisen polvella ja
ilmassa heiluen, Campbell seisoi hänen takanaan, rummutellen sormillaan
tavantakaa nojatuolin selkälautaan puhuessaan Bennettille Garlockin
hartiain yli, ja silloin tällöin käännähti hän Tremligdeen päin
saadakseen tältä vahvistusta sanoilleen.
»No, hra Bennett, te kai saitte sähkösanomamme?» alotti Campbell.
Bennett pudisti päätään.
»En», sanoi hän hiukan kummissaan, »en ole saanut minkäänlaista
sähkösanomaa.»
»Sehän oli ihmettä», sanoi Tremligde. »Minä sähkötin teille kolme
päivää takaperin ja tiedustin, voitteko ottaa meidät puheillenne. Eikä
osotteessakaan pitänyt olla mitään erhetystä. Sähkötin: Osote Tri
Pitts, eikö se ole oikein?»
»Tämä se kai sitten vei sähkösanomanne hulluun paikkaan», vastasi
Bennett. »Tämä on kyllä tri Pittsin talo, mutta hän ei asu täällä
tätänykyä. Sähkösanoma on arvatenkin mennyt hänen kaupunkikonttoriinsa
ja sieltä lähetetty hänen peräänsä. Hän näet ei tällä haavaa ole
kotona, vaan jossain matkoilla. Mutta — nythän olette tulleet. Ja sehän
on pääasia.»
»Niin», virkkoi Garlock ja katsahti Campbelliin. »Me olemme nyt tulleet
ja tahtoisimme kernaasti vähän puhella teidän kanssanne.»
Campbell rykäsi; ilmeisesti oli hän lähetystön puheenjohtaja.
»Niin, nähkääs, hra Bennett — en oikein tiedä, kuinka alottaisin,
niin että pitänee alkaakseni oikein juurtajaksaen alusta. Tremligde
ja minä olemme saman klubin jäseniä kaupungissa, ja meillä on ollut
jokseenkin paljon tekemistä toistemme kanssa viimeisinä kymmenenä
vuotena. Me ajattelemme hyvää toisistamme. _Minä_ en usko, että hänen
johtavat artikkelinsa ovat kaupan, ja _hän_ ei usko, että minun
teräksessäni on ilmakuplia. Me olemme monessa asiassa samaa mieltä.
Tremligde arvelee, että sanomalehtimies voi olla yritteliäs ja samalla
kuitenkin rehellinen, ja hän koettaa toimiakin sen mukaisesti; ja
minä en luule, että tekisin tarjousta siltapalkkien valmistamisesta,
joiden laatu olisi hintaa huonompi. Tremligde ja minä olemme eri mieltä
valtiollisissa kysymyksissä, monesti myöskin kunnallisissa asioissa,
me kuulumme eri kirkkokuntiin, emme pääse yksimielisyyteen kouluolojen
järjestämisestä, tulliasteiden alentamisesta, siirtolaislaista, ja
Jumala paratkoon, emme varsinkaan pääoman ja työvoiman keskinäisestä
suhteesta; mutta luulenpa voivani sanoa, että meillä on monia yhteisiä
yhteiskunnallisia harrastuksia, ylpeilemme siitä, että Herramme
on antanut meidän syntyä täällä Yhdysvalloissa; samoin on meillä
kummallakin myöskin enemmän varoja, kuin mitä ehkä Henry George ja
muut sosialistit pitävät tarpeellisena. Mitä nyt tahdoinkaan sanoa»,
jatkoi Campbell ja suoristi itsensä, kuin olisi hän nyt joutunut
puheensa pääosaan, »oli se, että silloin kun te, hra Bennett, palasitte
matkaltanne, olitte te — niinkuin hyvin voinette arvatakin — ainoana
puheenaiheena kaduilla, klubeissa, sanomalehtitoimistoissa, sanalla
sanoen kaikkialla ja joka paikassa. Tremligde ja minä tapasimme
toisemme klubissa viikon päivät sen jälkeen, ja muistan hyvin, että
silloin puhelimme kauan ja hyvin vakavasti teidän työstänne ja
pohjoisnaparetkistä ylipäänsä.
»Me keksimme kohta, että tällöin oli vihdoinkin saavutettu jotakin,
joka kiinnitti erinomaisessa määrässä meidän molempain harrastusta
ja mielenkiintoa. Tulimme selville, että kumpikin olimme lukeneet
melkein kaiken, mitä noista asioista oli kirjoitettu sitten Franklinin
päivien. Me tunsimme kaikki monenlaiset mielipiteet ja suunnitelmat
navan valloittamiseksi. Me tiesimme, miksi tämä ei tähän asti ollut
onnistunut ja kuinka kaikki hukkayritykset kulloinkin olivat rauenneet
kesken; mutta kuitenkin olimme molemmat samaa mieltä siitä (Campbell
kumartui hiukan etunojaan ja puhui hyvin innostuneesti), että työn voi
tehdä, ja että Amerika sen mieluimmiten tehköön. Se merkitsisi meille
enemmän kuin jotkut maailmanmarkkinat.
»Me annamme koko paljon rahoja joka vuosi, Tremligde ja minä, yleisiin
tarkoituksiin ja sen sellaisiin. Me ostamme tauluja amerikalaisilta
taiteilijoilta — tauluja, joita emme tarvitse; rakennamme joskus
koululaivan nuorisoamme varten, annamme apua kuvapatsaiden
pystyttämiseksi yleisiin puistoihin, kirjastoille ja museoille ja niin
poispäin; mutta meidän on mahdoton tuntea vähintäkään mielenkiintoa
tauluihin ja kuvapatsaihin ja museoihin ja sivistyslaitoksiin, vaikka
ostammekin niistä yhtä ja rakennamme toista lajia, sillä luulemme
tekevämme sillä kuitenkin jotakin hyvää. Pelkään, että olemme enemmän
toiminnan miehiä kuin taiteen, kirjallisuuden ja sen sellaisen. Tiedän
ainakin Tremligden olevan. Hän tahtoi saada aikaan joitakin näkyviä
tuloksia. Kun hän antaa rahojaan, niin tahtoo hän nähdä, mitä hyvää
siitä syntyy — enkä voi kieltää, että siinä asiassa olen samaa mieltä
hänen kanssaan.
»No niin, kiertämättä ja kaartamatta — kun olimme puhelleet
tuosta asiasta pitkin ja poikin kymmeneen kertaan, tai ehkä
kahteenkinkymmeneen, niin tuli ilmi, että asia, jota me molemmat
kaikkein mieluisimmin tahtoisimme avustaa rahoillamme, olisi yritys
päästä pohjoisnavalle laivalla, joka olisi rakennettu Amerikassa ja
jonka sekä miehistö että johtaja olisivat Amerikan miehiä. Olemme
molemmat hyvin innostuneet itse aatteeseen, mutta sen tulee silloin
olla aito amerikalainen yritys alusta loppuun. Me julkaisemme
yleisen varainkeräyskehotuksen ja asetumme itse etunenään pyöreällä
summalla, mutta jokainen niittinaula siinä laivassa pitää olla valettu
metallista, joka on kasvanut esiin Amerikan maaperästä. Jokaisen
lankun sen rungossa pitää olla sahattu Amerikan metsistä, jokaisen
purjetilkun kudottu Amerikan tehtaissa, jokaisen miehen olla syntynyt
amerikalaisista vanhemmista. Sitä me haluamme, koska luotamme Amerikan
laivanrakennustaitoon, Amerikan purjeteollisuuteen ja Amerikan
merimiesten älyyn ja yritteliäisyyteen ja rohkeuteen.
»No niin», jatkoi Campbell vähän kevyempään sävyyn ja vaihtaen asentoa,
»sitten emme ole puhelleet asiasta sen enempää, emmekä ole oikeastaan
todellisuudessa suunnitelleet minkäänlaista retkikuntaa. Olemme
vain pakinoineet, kuinka sellainen olisi järjestettävä, ja että sen
vihdoinkin pitäisi lähteä Amerikasta. Tämä tapahtui viime kesänä. Mitä
me oikeastaan tarkoitimme, oli saada koko yritys niin yleiseksi kuin
suinkin. Ei tosin olisi vaikea saada satasentuhatta dollaria kokoon
eräiltä tutuiltamme, ja sitten saimme kuulla, että hra Garlockin seuran
apuun voisimme luottaa. Tuo on kaikki hyvä, mutta me halusimme, että
koko kansakunta kannattaisi yritystä. Tahdoimme, että retken johtaja
tietäisi, kun veisi laivansa ulos Amerikan satamasta, ettei pari
miljoonanomistajaa ollut maksanut laivaa ja sen varustuksia, vaan
että hänen takanaan seisoi viisikahdeksatta miljoonaa ihmistä, koko
kansakunta.
»Sitten kävi Tremligde käsiksi asiaan ja sähkötti kirjeenvaihtajilleen
Washingtoniin, että nämä tunnustelisivat niin monen kongressinjäsenen
mielialaa kuin suinkin, jotta nähtäisiin, kuinka suurta kannatusta
siltä haaralta voitiin toivoa sellaiselle retkelle. Emme niinkään
paljon välittäneet rahoista kuin siitä, että koko kansa kongressinsa
kautta kävisi kannattamaan yritystä. Kaikki, millä on yhteyttä
merenkulun kanssa, on nykyhetkellä hyvin suosiossa. Olimme saaneet
erään kongressimiehen asettumaan avustuskeräyksen etunenään, ja
tiesimme, että voi luottaa niin moneen jäseneen, että nipinnapin
saisimme ehdotuksen kansallisavustuksista läpiajetuksi kongressissa.
Tahdoimme mielellämme, että kongressi myöntäisi 20,000 dollaria.
Varainkeräyksellä toivoimme saavamme kokoon 10,000. Hra Garlock voi
taata meille 2,000, Tremligde tahtoi antaa 20,000 'Timesin' puolesta,
ja minä kirjoitin keräyslistaan 10,000 ja lupasin antaa laivaan koneet
ja kojeet Emme hiiskuneet asiasta, mutta Washingtoniin sähkötimme
alituisesti. Kaikki sujui hyvin, olimme varmat että onnistuisimme, ja
seuraavalla viikolla piti yleisen varainkeräyksen alkaa — silloinkos
sitten tuli tieto, että englantilainen retkikunta oli käynyt karille —
tuo Duane-Parsonin juttu.
»Ei olisi voinut uskoa, että tuo tieto olisi voinut kumota toiveemme
kongressin kannatuksesta maan tasalle. Meitä avustava kongressin jäsen
sähkötti meille, että valiokunta hetipaikalla antaisi ehdotuksen
raueta, jos se tulisi esille juuri nyt. Läksin senvuoksi oitis
Washingtoniin; tämän asian takia olin matkoilla enkä yksityisten
liikeasiaini, kuten te luulitte. Kävin sekä kongressimiehen että
Tremligden pääkirjeenvaihtajan puheilla. Siitä ei ollut mitään hyötyä.
Kumpikin, jotka tuntevat kongressin mielialan yhtä tarkoin kuin oman
valtimonsa sykinnän, olivat samaa mieltä. Kongressiasiamies sanoi:
'Teidän täytyy odottaa.' Tremligden mies sanoi: 'Odottakaahan vähän
-- malttakaa vähän myöhemmäksi, kunnes tuo englantilainen retkikunta
ja sen kovaonni on ennättänyt unohtua mielistä. Ja yrittäkää sitten
uudelleen'. Mutta me emme aio ollenkaan odottaa! Sanokaammepa, että
Duane tällä retkellä istuu kiikissä. Alku ei ollut hyvä. Hän kävi
karille. Mutta voi ajatella, että kesän kuluessa jäät antavat sen
verran perään, että hän voi lähteä matkaan; ja sillä aikaa kuin me
sitten hankimme kokoon varat ja rakennamme laivan ja lähetämme sen
matkaan, voi hän jo olla — Herra ties missä asti — ehkäpä jo aivan
navalla. Meillä ei todellakaan ole varaa antaa Englannille sellaista
ennakkoetua. Me aiomme laskea laivamme emäpuun niin pian kuin suinkin
— ehkä jo ensi viikolla; meillä on kesä ja koko talvi aikaa varustella
retkeämme, ja vuoden kuluttua tästä hetkestä me tahdomme tietää, että
amerikalainen retkikunta on yhtä pitkällä napapiirin yläpuolella kuin
Duane nykyhetkellä on, ja että sen on kuljettava englantilaisen edelle.
Jos sen saamme aikaan, emme hätäile tuloksesta, edellyttäen» — Campbell
kääntyi suoraan päin talonisäntää — »että te, kapteeni Bennett,
rupeatte retken johtajaksi. Jos te suostutte asiaan, on vain yksi asia
jälellä, josta meidän on sovittava. Kongressi petti meidät. Siihen
ei meidän kannata enää luottaa. Mutta sen johdosta, ja erittäinkin
sen johdosta, me tahtoisimme kysyä teiltä neuvoa, mistä saamme nuo
kaksikymmentä tuhatta dollaria.»
Lloyd nousi seisomaan.
»Ne voitte saada minulta», sanoi hän levollisesti.
Garlock suoristihe joutuun nojatuolissaan ja työnsi molemmat jalkansa
lujasti lattiaan. Tremligde nipisti monokkelin tiukasti silmäkulmaansa
ja tuijotti häneen, ja Campbell pyörähti nopeasti ympäri hämmästyneen
näköisenä, kun kuuli Lloydin äänen. Bennett yksistään ei liikahtanut.
Hän seisoi edelleenkin hiukan etukumarassa uuninrintaan nojaten ja
kädet taskuissa. Ainoastaan paksujen, yhteen rypistettyjen kulmakarvain
alta iski nopea väläys hänen vaimoonsa. Lloyd ei katsonut vieraisiin.
Seisomaan noustuaan hän seisoi hiljaa ja hievahtamatta, kädet alas
riippuen ja punoittavin poskin. Hän kohtasi Bennettin katseen ja
kohtasi sen lujasti, katsoi häntä rauhallisesti silmiin. Hän ei sanonut
mitään, mutta koko hänen rakkautensa Bennettiin, koko hänen uskonsa
tähän, koko hänen väkevä tahtonsa, että — tapahtuipa mitä tapahtui —
hänen tulevaisuutensa ei saanut katketa, hänen kunnianhimonsa ei saanut
raueta hänen voimansa heikkouden takia; koko hänen osanottonsa hänen
suureen työhönsä, hänen naisellinen tahtonsa rohkaista, kehottaa ja
auttaa miestään — kaikki tuo leimusi ja säkenöi noiden tummansinisten
silmäin vakavassa katseessa. Nyt hän ei enää ollut heikko, nyt hän
voi levollisesti vastaanottaa kaikki seuraukset siitä, että Bennettin
nukkuva tarmo viimeinkin heräsi — nyt hän ei enää huolinut vaikuttaa
häneen epäsuorasti, nyt oli ratkaiseva sana sanottu. Hänen tyyni, luja
katseensa oli kaunopuheisempi kuin kaikki sanat.
Huoneessa oli kauvan aivan hiljaista, kun nuo kaksi seisoaltaan
katselivat toisiaan syvälle silmiin. Ja Lloyd näki, että Bennettin
silmiin vähitellen syttyi liekki, ja hän tiesi, että nyt Bennett
viimeinkin ymmärsi.
Toiset jouduttautuivat kiireesti lähtemään. Campbell oli vaarinottanut
tuon Bennettin ja Lloydin välillä vaihdetun pitkän, merkitsevän
katseen, ja ehkäpä hän aavisti koskettaneensa johonkin arkaan ja
vaikeaan kohtaan. Ilmassa oli jotakin erikoista tuntua, vaimon ja
mielien välillä tapahtui jotakin erikoista, jota muun maailman ei ollut
tarpeellista tietää. Hän lopetti vierailun niin pian kuin suinkin.
Hän pyysi Bennettin käsittämään hänen sanansa vain alustukseksi, jota
hänellä oli aikaa tarkemmin miettiä. Hän tiesi puhuvansa toistenkin
nimessä sanoessaan, että rouva Bennettin jalomielinen tarjous oli
liikuttanut heitä syvästi, mutta että tarjous oli tehty hetken
mielijohteesta. Hra Bennett ja hänen rouvansa halusivat epäilemättä
kahdenkesken puhella siitä ja neuvotella koko asiasta ylipäätään.
Toimikunta piti edelleen istuntojaan hänen (Campbellin) konttorissa,
jonka osotteen hän ilmoitti. Sinne hän myöskin odotti hra Bennettin
vastausta.
Bennett seurasi vieraita portaita alas ulko-ovelle saakka. He
kieltäytyivät kiitellen ja anteeksipyydellen kutsusta jäädä
päivälliselle Bennettin luo. Heidän piti joutua ensi junalla
kaupunkiin. Campbellilla ja Tremligdella oli kiirettä kotona.
Puistoveräjä helähti kiinni. Bennett oli yksin. Hän lukitsi ulko-oven
ja jäi hetkiseksi nojaamaan sitä vastaan, hänen pienet silmänsä
välähtelivät yhteen rypistyneiden kulmakarvain alla ja kiertelivät
levottomasti eteisen ja viereisten huoneiden tuttujen esineiden
väliä. Hän oli ajatuksissaan ja levoton, hän seisoi ja pureskeli
hermostuneesti viiksiensä päitä. Hän nousi verkalleen portaita ylös
toiseen kerrokseen ja suoraan »työhuoneensa» puoliavointa ovea
kohti, josta äsken oli lähtenyt. Hän ajatteli Lloydia. Hän ikävöi
vaimonsa luo. Hän tunsi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, että
viime vuoden rauhallinen, rajattoman onnellinen kotielämä oli nyt
auttamattomasti lopussa; mutta enimmän hän tällä hetkellä ajatteli
vaimoaan, tämän neuvoa hän kipeimmin kalpasi.
Hän kävi sisään »työhuoneeseensa» ja potkasi oven perästään kiinni,
kädet yhä taskuihin haudattuina. Lloyd oli vielä sisällä, hän seisoi
suoraan häntä päin, kun hän saapui ovesta sisään. Näytti, kuin ei
hän olisi hievahtanutkaan paikaltaan, siitä lähtien kuin Bennett oli
seurannut vieraitaan ulos. Ensi hetkessä kumpikaan ei puhunut mitään.
He vain katsoivat toisiinsa.
Sitten sanoi Bennett:
»No, Lloyd?»
»Niin, ystäväni!»
Bennett tahtoi lisätä jotakin — hän ei tiennyt itsekään oikein, mitä
hän tahtoi sanoa; mutta sitten tuli keskeytys.
Vanha laivanlippu — tuo vaalistunut ja repaleinen pieni kangaspalanen
tähtineen ja poikkiviiruineen, joka oli kulkenut etunenässä niin
monilla vaikeilla matkoilla ja sitten alati riippunut peräseinällä
napakartan yläpuolella, johon »Frejan» reitti oli piirretty — se ei
ollut koskaan ollut oikein vakavasti kiinnitetty seinään; ja kun nyt
ovi oli kovasti tärähtänyt kiinni, oli se irtautunut nauloista ja
putosi kolahtaen lattialle Bennettin jalkoihin.
Hän kumartui ja otti lipun maasta ja kääntyi katsomaan sen entistä
paikkaa. Hän katseli kartan yläpuolelle asettaakseen lipun jälleen
seinälle; hänelle ei ollut lainkaan vastenmielistä viivyttää
ratkaisevaa keskustelua, jonka hän tiesi varmasti tulevan ja jonka
hänen itsensä piti alottaa.
»Enpä tiedä», sanoi hän ja katseli vuoroon lippuun, vuoroon sen
entiseen tyhjään paikkaan, »en oikein tiedä, minne sen asettaisin.
Voitko sinä —»
»Etkö tiedä», sanoi Lloyd, ja hänen siniset silmänsä yht'äkkiä
kiilsivät.
»En», vastasi Bennett, »minä —»
Lloyd otti lipun hänen kädestään, levähytti sen auki ja laski
varrenpään keskelle suurta napaseutukarttaa, aivan siihen pisteeseen,
missä maapallon pituusviivat ylhäällä yhtyvät.
»Aseta lippu tuohon!» hän sanoi.