Kun Adler kuuli Bennettin epävakaiset askeleet portaissa ja kuuli
Lloydin sanovan hänelle, ettei mitään kiirettä ollut, ja että hänen
piti ottaa vain yksi askel kerrallaan, käännähti hän nopeasti
»lasisalin» akkunasta, josta oli katsellut hedelmäpuiston punaisia
ja kellertäviä lehtiä, joita lokakuun tuuli pudisteli ilmaan, veti
isäntänsä tuolin ulommaksi aamiaispöydästä ja jäi seisomaan sen taakse
silmät jäykästi kiinnitettyinä oveen.
Lloyd avasi oven, ja Bennett astui sisään, nojaten Pittsiin.
Silmänräpäyksessä seisoi Adler suorana kuin sotamies kuullessaan
torventörähdyksen, ja kun Bennettin piti käydä istumaan, työnsi hän
tuolin sopivan lähelle pöytää ja avasi hänen suuliinansa pamahduttaen,
kuten olisi levittänyt lipun liehumaan tuulessa. Pitts lähti melkein
samassa ulos huoneesta, mutta Lloyd jäi istumaan ja tarjoilemaan
Bennettille tämän syödessä aamiaista, kaasi hänelle maitoa, levitti
voita hänen leivälleen ja avasi hänelle keitetyt munat.
»Kahvia?» kysyi Bennett äkkiä. Lloyd pudisti päätään.
»Ei vielä tänä viikkona.»
Bennett katseli nyrpeissään maitolasia, jonka Lloyd oli asettanut hänen
eteensä.
»Tuommoista latkua», murahti hän. »Miksei yhtä hyvin vähän lämmintä
sokerivettä eikä sitten mitään muuta. Lloyd, minä en voi sietää enää
tuota juomaa. Ja annappa olla — sehän on lisäksi lämmintäkin», lisäsi
hän ja työnsi kiihtyneesti lasin läheltään.
»Tietysti se on lämmintä», sanoi Lloyd. »Lehmähän hankittiin tänne
nimenomaan sinun takiasi, ja Adler on juuri lypsänyt sen — eikä se ole
mitään latkua.»
»Latkua, latkua se on», intti Bennett. Hän tarttui kuitenkin lasiin ja
katsoi nuhtelevasti Lloydiin.
»Sinun takiasi juon tätä latkua nyt viimeistä kertaa. Mutta minä sanon
sinulle, että tämä on todellakin viimeinen kerta. Nyt olen latkinut
niin paljon maitoa näinä kolmena viime viikkona, että se olisi
riittänyt lastenkodille kokonaisen vuoden tarpeeksi.»
Kohta kun Bennett oli alkanut toipua, piti hän saman saarnan maidon
vuoksi joka kerta ruokapöydässä, ja joka kerran oli hänen ollut pakko
nielaista se alas melkein yhtenä suullisena.
Adler toi aamupostin ja sanomalehdet. Lloydille oli kolme kirjettä,
ja Bennettille pieni kirja »Viime aikojen pohjoisnapatutkimuksista»,
jonka hänen kustantajansa oli lähettänyt hänelle, samalla pyytäen
häntä, pätevimpänä nykyajan asiantuntijana tällä alalla, antamaan
siitä lausuntonsa. Kirjaan myöhemmin lisätyssä liitteessä oli lyhyt
kuvaus »Frejan» matkasta ja hänen omasta suurtyöstään. Lloyd laski
kirjeensä avaamatta vierelleen, levitti sanomalehden eteensä ja sanoi:
»Nyt luen tätä, sillä aikaa kuin sinä syöt. Puuttuuko sinulta mitään?
Joitko maidon — kaiken maidon?» Samassa tuokiossa hän huomasi Adlerin
kuuristuneen kasvojaan suojaavan tarjottimen taa ja taistelevan
väkevätä naurunhalua vastaan, ja epäluulonsa herättyä kumartui Lloyd
etsimään maitolasia pöydältä. Bennett oli piilottanut sen leipäkorin
taa.
»Ethän ole juonutkaan kuin kaksi kolmannesta siität, sanoi Lloyd
tyytymättömänä. »Ward, kuinka sinä voit ollakaan noin lapsellinen!»
»No niin, niin», murahti Bennett ja tyhjensi maitolasin sen enempää
vastustelematta.
»Nyt minä luen sinulle ääneen, jos et enää tarvitse mitään. Adler, me
voimme hyvin avata yhden akkunoista, ulkona on niin lämmintä.»
Bennettin syödessä aamiaistaan, jona oli paahdettua leipää, maitoa
ja kananmunia, silmäili Lloyd lehteä ja luki siitä hänelle, minkä
luuli huvittavan häntä. Pian hän keksi kokonaisen palstan pituisen
sähkösanoman.
»Kuulepas nyt vain!» hän huudahti ja alkoi lukea; »On tullut
sähkösanoma, että pohjoisnaparetkikunnan höyrylaiva 'Curlen' on
saapunut Tasiusakiin Grönlannin rannikolle, mukanaan kahdeksantoista
Duane-Parsonin retkikunnan Jäsentä. Kapteeni ilmoittaa, että laivalla
on kaikki hyvin, ja että matka on sujunut suotuisasti. Hän aikoo
viettää talven Tasiusakissa hankkiakseen koiria ja grönlantilaisia
rekiä, joiden hän uskoo kestävän paremmin ahtojäissä kuin Euroopassa
valmistettujen, ja sitten jatkaa 'Curlenilla matkaa keväällä, kohta kun
Smithin-salmi avautuu jäistä. Tämä käynee päinsä kuitenkin myöhemmin
kuin kapteeni Duane luulee, koska siellä päin liikkuneet valaanpyytäjät
kertovat erinomaisen aikaisesta talvesta ja suuresta jääpaljoudesta
sekä itse salmessa että Kane-meressä. Tämä taas tietää jokseenkin
myöhäistä kevään joutumista, joten 'Curlenin' lähtö Tasiusakista voi
suurestikin viivästyä. Asiantuntijat Grönlannin-tutkimuksen alalla
ovat valittaneet, että kapteeni Duane on valinnut talvehtiakseen Cap
Sabinen eteläpuolella olevan kohdan, koska jääsuhteet Smithin-salmessa
ovat aivan arvaamattomat. Jos jäät tulevat estämään pääsyn salmeen
vielä niin myöhään kuin heinäkuussa, mikä ei tunnu lainkaan
mahdottomalta, niin saanee kapteeni Duane viettää vielä yhden talven
lisää Tasiusakissa tai Upernivikissa ja sen kautta kuluttaa pahoin sekä
varojaan että miestensä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä.»
Lloyd vaikeni, he vaikenivat molemmat. Bennett avasi uuden munan.
»No, mitä ajattelet?» kysyi Lloyd viimein,
•Niin», virkkoi Bennett, »mitäpä tuo kaikki minua liikuttaakaan.»
»Sehän on sinun työtäsi», vastasi tyttö melkein kiivaasti.
»Ei. Se on Duanen työtä.»
»Mitä sillä tarkoitat?»
»Nythän voi hän koettaa onneaan.»
»Mutta mitä sinä sitten teet?» huudahti Lloyd ja katsoi tiukasti
rakastettuunsa.
»Rakas ystäväni, minähän olen koettanut, eikä se minulta onnistunut.
Nyt», lisäsi hän ja kohautti välinpitämättömästi hartioitaan, »en
tuosta juuri enää välitä. Se ei huvita minua enää lainkaan.»
»Mutta sitähän et voi tarkoittaa», sanoi Lloyd päättävästi. Bennettin
tuolin takaa hän keksi Adlerin katseen, joka oli työntänyt tarjottimen
kainaloonsa ja nyt kehottavasti nyökkäili hänelle. Hän voi nähdä,
kuinka Adlerin huulet äänettömästi kuiskivat: »Kas niin, tuolla tapaa
hänelle pitää puhua. Jatkakaa vain samaa menoa.»
»Sitäpaitsi minullahan on kirjani valmistettavana, ja lisäksi olen
sairas rahjus, joka istun ja juon pelkkää latkua.»
»Onko siis aikomuksesi heittää koko elämäntyösi sikseen? Koko
tulevaisuutesi?»
»No niin, entäpä kun sellainen on aikomukseni? Mitä sitten?» Äkkiä
käännähti hän Lloydia kohti. »Sinunhan juuri ei pitäisi pyytää minua
lähtemään sinne uudestaan. Kuinka voit sellaista vaatiakaan?»
Lloyd värähti tahtomattaan, ja hän tarttui vaistomaisesti Bennettin
käteen, joka lepäsi pöydällä.
»Ah, ei toki!» hän huudahti. »Ah, ei, ei, sitä en tahdo. Sinä olet
oikeassa. Nyt ei sinusta ole enää sellaisille matkoille.»
»No, se oli hyvä», sanoi Bennett, kuten kysymys olisi sillä ikipäiviksi
ratkaistu.
Lloyd tarttui kirjeisiinsä ja avasi naisten tapaan niiden kuoret
tukkaneulallaan. Mutta hänen käydessä niitä lukemaan rupesi Bennett
levottomasti liikehtimään tuolillaan. Hän katseli otsa rypyssä Lloydia,
hänen valkeata pukuaan, esiliinaa, joka riippui hänen kaulastaan,
pieniä kultanappeja hänen hihoissaan, hänen punoittavia poskiaan,
tummansinisiä silmiään ja upeata, pronssinkarvaista tukkaansa, josta
pieniä irtaimia kiharoita häilyi ohimoille ja niskassa. Sitten hän
sanoi äkisti:
»Adler, te voitte mennä.»
Adler kumarsi ja vetäytyi pois huoneesta.
»Keltä olet saanut kirjeitä?» sanoi Bennett sitten.
»Tri Streetiltä, Louise Douglasilta ja hra Campbellilta.»
»Hm, vai niin — mitä niillä sitten on kirjoittamista? Tri Streetillä ja
Louise Douglasilla?»
»Tri Street pyytää, että ottaisin hoitaakseni erään hyvin tärkeän
leikkaustapauksen, kohta kun pääsen irti täältä, 'erään kaikkein
vaikeimpia ja mielenkiintoisimpia leikkauksia, mitä hän on koskaan
suorittanut'. Niin hän kirjoittaa. Louiselta on kokonaista neljä sivua
ja pelkkää lörpötystä.»
»Entä Campbell?» Bennett vilkaisi kolmanteen, jokseenkin paksuun
kirjeeseen Lloydin edessä. »Hänhän näyttää kirjoittaneen enemmänkin
kuin neljä sivua. Mitä hän sanoo? Onko sekin 'lörpötystä'?»
Lloyd sipaisi tukan ohimoiltaan taapäin.
»Hm — ei. Hänellä on tosiaankin jotakin sanottavaa. Mutta siitä emme
nyt välitä. Ward, minun on nyt palattava kaupunkiin. Ethän sinä enää
tarvitse sairaanhoitajaa.»
»Mitä sinä puhutkaan?» Bennett rypisti jälleen otsaansa ja kääntyi
hänelle ominaisella käännähdyksellä katsomaan Lloydiin, niin että näki
tämän karsastelematta.
Lloyd toisti, mitä oli sanonut, ja vastasi hänen väitteisiinsä:
»Nythän sinä olet melkein aivan terve, eikä olisi vallan oikein —
tahdikasta minulta viipyä täällä enää tuntiakaan kauempaa, kuin on
välttämättömän tarpeellista. Minä palaan kaupunkiin huomenissa tai
ylihuomenissa.»
»Mutta minä vakuutan sinulle, että olen todellakin vielä hyvin heikko.
Olen poloinen, kurja, karille ajanut hylky.»
Hän koetteli yskiä oikein pahasti..
»Tuosta kuulet sen itsekin, ja yöllä oli minulla kova kuume, ja aamulla
oli minulla niin surkeita kipuja täällä» — hän viittasi hämillään
rintakehäänsä. »Pelkäänpä, että käyn uudestaan sairaaksi.»
»Joutavia. En ole lainkaan huolissani sinun tähtesi.»
»Niinkö vain», vastasi Bennett, »sitten lähden minäkin — annan palttua
kaikelle. Sinä et kai ole yhtään huolissasi, kun näet minun lähtevän
ulos tähän raakaan, kylmään ilmaan — keuhkojeni ollessa niin kurjassa
tilassa?»
»Sinun keuhkosi kurjassa tilassa! Milloin sen kivun olet saanut?»
»Niin, näetkös, minusta tuntuu jolloinkin, etteivät keuhkoni ole enää
oikein kunnossa.»
»Eikö todellakaan, lapsi parka? Luulenpa todellakin, että ilmasto
Koljuhin-vuonossa oli liiaksi hermoja vahvistava —♦
»Mitä Campbell kirjoittaa?»
»Ja ravinto liian voimakasta sinun ruumiillesi —»
»Mitä se Campbell kirjoittaa?»
»Ja sitten sait kai siellä vähän liiaksi ruumiinliikuntoa —»
»Lloyd Searight, minä kysyn sinulta, mitä hra Campbell kirjoitti
sinulle —»
»Hän kysyy, tahdonko ruveta hänen vaimokseen.»
»Tahdotko ruveta hänen vaim — hänen vaimokseen! No, sepä juupeli ei ole
arkalasta kotoisin.»
»Hra Campbell on erinomaisen miellyttävä ja kunnianarvoinen mies.»
»Niin, tietystikin, minullehan se on samantekevää. Lähde sinä vain
kaupunkiin ja rupea hra Campbellin vaimoksi. Tule onnelliseksi. Minä
sen suon teille kaikesta sydämestäni. Lähde sinä vain ja jätä minut
tänne kuolemaan yksinäni.»
»Niin lähdenkin, hra Bennett. Toivon vain, että te pian unhotatte
tunteneenne kerran onnettoman naisen — tytön, jonka ainoa vika oli että
hän rakasti teitä.»
»Matkusta sinä vain ja lähetä minulle joskus ajatus, kun keinun tuolla
kaukana aalloilla, ja vuodata hiljainen kyynele — kuule, mitä sinä aiot
vastata Campbellille?»
»Vain yhden sanan: tulen.»
»Lloyd, ole nyt tosissasi. Tämä ei ole enää leikkiä.»
»Leikkiä», vastasi tyttö ontolla äänellä. »Ei, se on tosiaankin
surullista leikkiä. Ah, jospa vain olisin rakastanut häntä tyttären
rakkaudella, niin olisi nyt helpompi ollakseni!»
»Ah, Ward, Ward», hän huokasi, nyt ovat kaikki onnettomuutemme ja
surumme ja koettelemuksemme ohitse, ja nyt olemme lopultakin löytäneet
toisemme ja rakastamme toisiamme, ja kaikki vastaiset vuodet tuovat
meille vain yhä suurempaa onnea ja vievät meitä yhä lähemmäksi
toisiamme.»
»Mutta on jotakin, josta meidän täytyy puhua, Lloyd», sanoi Bennett
vähän ajan perästä, kun he kykenivät jälleen puhelemaan järkevästi
keskenään, »mitä sinä ajattelet oman toimesi suhteen? Sinä puhut
minun tulevaisuudestani, mutta mitä ajattelet omasta kohdastasi?
Nythän me menemme naimisiin, mutta minähän tiedän, kuinka paljon sinä
olet pitänyt työstäsi. Sinulle käynee hyvin vaikeaksi luopua siitä.
Minusta ei tunnu olevan vallan oikein, että pyydän sitä sinulta.
Nyt juuri sait kirjeen tri Streetiltä. Tiedän kyllä, kuinka haluat
saada hoidettavaksesi sellaisen mielenkiintoisen tapauksen, josta hän
puhuu. Minulta olisi hyvin itserakasta pyytää, että jättäisit sikseen
toimialasi. Sehän on sinun elämäntyösi, sinun tulevaisuutesi, josta nyt
on kysymys.»
Lloyd otti tri Streetin kirjeen, piti sitä kurotetussa kädessään, repi
sen keskeltä kahtia ja pudotti palaset lattialle.
»Noin minä teen elämäntyölleni.»
Kun hän sitten vetäytyi vähän erilleen Bennettistä, sanoi tämä hänelle
totisesti:
»Lloyd, rakastatko sinä minua?»
»Kaikesta sydämestäni, Ward.»
»Ja tahdotko tulla vaimokseni?»
»Tiedäthän, että tahdon.»
Bennett tarttui siihen pikku vihkoon »pohjoisnapatutkimuksista», jonka
oli aamulla saanut, ja nakkasi sen kauas lattialle. »Noin minä teen
tulevaisuudelleni», sanoi hän.
Hetkisen he istuivat vaitonaisina ja katselivat toisiaan onnellisina
silmiin. Sitten veti Bennett tytön rinnalleen, ja tämä kietoi
jälleen kätensä hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen,
huoahtaen hiljaa tyytyväisyydestä ja helpotuksesta ja ilosta, että
tuo pitkä, kova koetuksen aika oli nyt ohitse, ettei häntä vastassa
ollut enää yhtään kamppailuja, vaikeita tilanteita ja sietämättömiä
velvollisuuksia. Nyt hän oli kärsinyt ja voittanut, nyt hän oli saanut
palkintonsa, nyt seuraisivat pitkät, rauhalliset onnen vuodet.
Myöhemmin aamupäivällä kävi Bennett ottamaan jokapäiväistä
päivällisuntansa; huolellisesti peitettynä hän makasi pienessä
korituolissa »lasisalissa». Sillävälin oli Lloydilla kiirettä
poimia puutarhasta kukkia mahtavaan posliinimaljakkoon, jonka aikoi
viedä Bennettin huoneeseen. Silloin ilmestyi Adler äkkiä puutarhan
käytävälle, Kamiska kintereillään. Adler otti kunnioittavasti hatun
päästään.
»Pyydän neidin antamaan minulle anteeksi», hän sanoi ja pyöritteli
hattua käsissään. »En tahtoisi olla tungetteleva, ja jos satun
sellaiseksi tulemaan, niin pyydän neidin varoittamaan minua. Mutta
mitä hän sanoikaan — vai sanoiko hän jotain — kapteeni nimittäin?
Minä tarkoitan — aamullahan oli puhetta lähteä jälleen pohjoista
kohti. Kuulin, että neiti puhui siitä aamiaispöydässä. Neiti puhui
kerrassaan suurenmoisesti — niin hänelle pitääkin puhua. Minusta ei
vain ole puhumaan, sillä minulla on niin hirvittävä kunnioitus häntä
kohtaan. En olisi ikinä uskonut, että kapteeni sanoisi joutuneensa
häviölle ja luopuvansa koko tuumasta. Mutta näettekös, neiti, minä
luulen nyt, että kapteenin laita ei ole ollut ihan oikein tähän aikaan
— kuumettakin lukuunottamatta. Hän on käynyt niin heikoksi — sitä hän
juuri on. Olisipa neiti vain nähnyt, millainen mies hän oli - ennen
— siellä ylhäällä jäätiköillä. Sehän se nyt kerta on hänen toimensa,
jonka Herramme on hänelle antanut. Hän on ainoa mies, joka kykenee
sen tekemään, ja kun pitää nähdä, että hän heittää nyt koko homman
sellaisen kolmannen luokan merimiehen kuin Duanen toimeksi — tuollaisen
professorin, joka on purjehtinut vain pelkkiä rannikkoja pitkin eikä
ymmärrä jäistä sen enempää kuin -- kuin neiti — niin tulen ihan
kipeäksi, kun tuota pitää ajatellakseni. — Mitäpä kapteenista tuleekaan
sitten, jos hän heittää kaiken sikseen? Hän joutuu istumaan ja
torkkumaan vain kotona kuin toinen hyväkäs professori ja kirjoittelee
sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin -- ja ehkäpä käy niinkin hullusti,
että hän oikein rupee lueskelemaan kirjoja. Ajatelkaa sitä, rakas
neiti — kapteeni lueksimassa! Ja sillä aikaa kuin hän istuu kotona
ja kirjoittelee ja — Herra meitä armahtakoon! — lueskelee, niin tekee
toinen, joka ei ole viidettä osaakaan niin pystyvä mies kuin hän,
hänen työnsä! Se ihan kerrassaan särkee minun sydämeni, sen se tekee»,
kivahti Adler epätoivoissaan, »jos kapteeni tekee minkä uhkasi. Ei se
ole läheskään niin hullua, vaikka napa jäisi häneltä saavuttamattakin,
kuin että hän tykkänään luopuisi yrittämästä sinne. Jos sellainen
mies kuin kapteeni — tai sellainen mies, jona häntä olen pitänyt —
jos hän nyt luopuisi koko hommasta, kun hän yhtä hyvin voi viedä sen
perillekin.»
»Mutta kuulkaahan, Adler», väitti Lloyd, »minustahan oikeastaan tuntuu,
että kapteeni — hra Bennett — on tehnyt kaiken, mitä hän on voinut.
Ajatelkaapas, mitä kaikkea hän on saanut kestää. Ettehän _tekään_ ole
voinut unohtaa Koljuhin-vuonoa?»
Mutta Adler teki kärsimättömän eleen sillä kädellään, joka piteli
hattua. »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä
elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään muulla
asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa, johon
kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se.
Eikö neidillä todellakaan ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö voisi
puhella hänelle vähän järkeä? Neiti ei saisi päästää häntä jättämään
kesken. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori.»
Adlerin mentyä Lloyd istahti pikku penkille puistokäytävän varrella ja
laski kukat putoamaan syliin⁵ Hän nojautui taapäin ja katseli suoraan
eteensä, ajatellen mitä kaikkea oli parin viime kuukauden kuluessa
tapahtunut. Kuinka kesä olikaan muuttanut heidän molempain koko elämän,
kuinka perin toisenlaiseksi kaikki oli käynytkään.
Äkkiä ja aivan valmistautumatta olivat nämä kaksi voimakasta, varmaa ja
korkealle tähtäävää ihmistä törmänneet yhteen, nainen miestä vastaan,
ja nainen, luonnostaan heikompana, oli saanut nöyrtyä ja tuntea
itsensä voitetuksi. Hetken oli hänestä tuntunut, kuin olisi hän tullut
auttamattomasti muserretuksi, eikä kykenisi enää koskaan kohoamaan
pystyyn; hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänen elämässään tapahtunut
perinpohjainen mullistus, ja että koska hän kerran oli horjahtanut,
hän horjahtaisi jatkuvastikin — yhä uudestaan ja uudestaan, niin että
hänen koko myöhempi elämänsä tulisi olemaan pelkkää tappiota tappion
päälle. Mutta vielä suurempi täristys oli seurannut tuota ensimmäistä
— taistelu hänen omaa itseään vastaan, ankarin taistelu kaikista.
Hän, joka oli hävinnyt kamppaillessaan miehen ylivoimaa vastaan, hän
oli voittanut taistelussa pahaa vastaan, oli saanut voiton itsestään,
hän oli ollut tosi, kun helpompi olisi ollut olla valheellinen, hän
oli alistunut toveriensa tuomion alaiseksi, vain siksi ettei tahtonut
valehdella.
Hänen lyhytaikainen, ehkäpä luuloteltu vihansa Bennettiä kohtaan, joka
oli niin julmasti käsittänyt hänet väärin ja nöyryyttänyt häntä, se oli
kadonnut aivan itsestään. Sitten oli tullut aika, jolloin oikullinen
kohtalo oli muuttanut tilanteen vallan vastakkaiseksi, jolloin hän
oli ollut väkevä ja mies heikko, jolloin tämän vuoro oli ollut joutua
tappiolle ja hänen voittaa. Nyt ei hänen tarvinnut enää pitää Bennettiä
herranaan. Ja sillä kertaa kun hän oli nähnyt tämän niin heikkona, niin
surkean kykenemättömänä torjumaan hänen kätensä vähintä kosketustakin,
kun hänen oli ollut pakko ei vain nähdä, vaan myöskin lievittää miehen
suuria kärsimyksiä, silloin oli hänen vanha rakkautensa palannut, koska
se ei voinut kuolla. Silloin oli hän oppinut voittamaan oman itsensä,
hän oli myöskin oppinut unohtamaan oman itsensä; ja hänen toimensa,
hänen elämäntyönsä, josta hän ennen oli ollut niin ylpeä, oli ruvennut
näyttämään hänestä vähäarvoiselta asialta. Nyt hän kuului Bennettille,
ja tämän elämä kuului hänelle. Hän olisi koko vastaisuudessa — sen
hän tunsi — onnellinen saadessaan olla tämän vierellä, ja hänen
ylpeytenänsä olisi ylpeys rakastetusta miehestä.
Mutta nyt oli se odottamaton asia tapahtunut, että Bennett oli luopunut
koko tulevaisuudestaan. Hänen toipilaana ollessaan oli Lloyd usein
puhellut pitkään ja vakavasti hänen kanssaan, ja osaksi Bennettin
omista kertomuksista, osaksi omista johtopäätöksistään oli hän voinut
mielessään seurata niitä sielullisia muutoksia, jotka Bennett oli
elänyt. Tämäkin oli saanut kestää kokeen, kulkea kiirastulen halki.
Luonnostaan, kasvatuksensa ja elämänlaatunsa kautta oli Bennettistä
tullut kova, hiukan raaka ja itserakas mies, joka ei missään
tapauksessa suvainnut toisten puolelta vastarintaa. Hänellä ei ollut
kärsivällisyyden lahjaa eikä sääliä yleistä inhimillistä heikkoutta
kohtaan. Hänen sydämensä oli tunteeton, koko hänen luonteensa ja
luonnonlaatunsa oli kovennut kaikista hänen toisille antamistaan
iskuista, enemmän kuin itse kokemistaan.
Sitten oli onnettomuus tullut. Ferriss oli kuollut, ja Bennettin
keksintö, että hän, joka ei omasta mielestään voinut milloinkaan
erehtyä, nyt oli vihdoin erehtynyt törkeällä ja hirvittävällä tavalla —
se keksintö oli tärisyttänyt hänen olemustaan sydänjuuriin saakka. Ja
se oli vain alkua; kun hänen sielunsa usvaan ja hämärään oli vihdoin
puhjennut reikä, oli siitä tunkeutunut sisälle inhimillinen vaisto,
omantunnon tuskat musertivat hänen ylpeää itsetuntoaan, jalomielisyys
ja sovinnollisuus astuivat itserakkauden tilalle, lempeys synnynnäisen
raakuuden tilaile, leppeä suvaitsevaisuus hänen vanhan jäykkyytensä ja
vallanhimonsa tilalle.
Tämän uuden elämänkatsomuksensa vaikutuksesta oli Bennett tehnyt
Adlerille sen tunnustuksen, joka oli niin suuresti ällistyttänyt hänen
entistä matruusiaan. Bennett oli samaten kuin Lloydkin koettanut
selvittää itseään eroon väärästä tilanteesta osottautumalla oikeassa
hahmossaan tovereilleen. Itse sitä tietämättään olivat he käyttäneet
samoja keinoja vapauttaakseen sielunsa valheesta.
Siitä myöskin seurasi, että Bennett oli päättänyt antaa Ferrissille
niin suuren ja vallitsevan aseman kirjassaan ja antaa hänelle
kunnian koko retkestä. Mitä enemmän hän muisteli Ferrissin uljuutta,
viisautta ja kuntoa, sitä enemmän tuli hänen teoksestaan rakkauden
työ, syynsovitus, ja sitä enemmän hän itse omissa ajatuksissaankin
siirtyi taustaan. Vihdoin — ja se ei kenties ollut kaikkein vähin
tekijä Bennettin sielullisessa muutoksessa — hän oli käynyt sairaaksi,
tuo voimakas ja itsevaltias mies oli tullut heikoksi kuin lapsi,
jota voi yhdellä sormella johtaa. Hänen täytyi äkkiä vaihtaa paikkaa
sen naisen kanssa, jonka hän oli luullut niin suurin uhrauksin iäksi
kukistaneensa. Hänen ennen niin valtava ruumillinen voimakkuutensa
oli nyt saanut taipua tuon naisen kädestä, hänen järkkymätön tahtonsa
oli saanut väistyä naisen levollisen varmuuden edessä, joka astui
häntä vastaan ja voitti hänet, kun hän luuli murtaneensa sen tyyten.
Bennettkin oli astunut ulos tulikokeesta, puhdistuneena, lempeämpänä,
nöyrtyneenä, maahan muserrettuna surusta ja hyödyttömästä tuskasta.
Kaikki kunnianhimo oli kuollut hänestä. Hänen entinen uhkamielisyytensä
ja häikäilemättömyytensä oli muuttunut päinvastaisiksi ominaisuuksiksi.
Siinä olikin suuri ero heidän molempien välillä. Lloyd oli
luopunut elämäntyöstään itseuhrauksen kautta, Bennett oli luopunut
tulevaisuudestaan lähinnä heikkoutensa takia. Mikä toiselle oli
kieltäymystä, oli toiselle itsensä kieltämistä. Niin hän siis tässäkin
suhteessa tuli lopulta esiytymään väkevämpänä.
Mutta oliko todellakin totta, että Lloyd oli vapautunut kaikesta
pahasta ja ahdistavasta? Oliko viimeinen taistelu taisteltu loppuun?
Eikö hänen pikemminkin pitänyt uskoa, että koko elämä oli yhtä
ainoata lakkaamatonta taistelua? Eikö hänen asianaan ollut herättää
jälleen Bennettin uinaileva kunnianhimo? Eikö hänen tulevaisuuden
tehtävänään ollut terästää häntä, antaa hänelle uskallusta, yllyttää,
kiihottaa häntä viemään suuri työnsä perille? Hänhän nyt oli väkevämpi
heistä kahdesta. Mikä muuten olisikaan ollut hänen tehtävänsä näissä
muuttuneissa olosuhteissa? Adlerin tökerösti lausumat sanat olivat
hänen muistissaan. »Sehän on hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala
on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Hänenhän pitää olla
mies eikä mikään professori!»
Oliko hänellä sitten niin paljon vaikutusvaltaa Bennettiin? Voiko hän
herättää jälleen tämän rohkeuden ja tarmon? Ehkäpä — mutta mitäpä
se silloin merkitsikään hänelle itselleen, jonka piti jäädä kotiin
odottamaan, odottamaan, odottamaan — kolme vuotta, viisi vuotta,
kymmenen vuotta — ehkäpä ikuisesti! Ja juuri tällä hetkellä, jolloin
hän uskoi viimeinkin tulevansa onnelliseksi, kun hän oli tehnyt
velvollisuutensa, kun suuret vaikeudet olivat voitetut, kun rakkaus oli
palannut takaisin ja rauhalliset, häiriytymättömät päivät näyttivät
koittavan hänelle — nytkö hänen piti ruveta ajattelemaan tuota
hirvittävää väliaikaa uuden »Frejan» lähdön ja retkikunnan palauksen
välillä, noita unettomia öitä, päivien kaameata tuskailua, alituista
haparoimista toivon ja epätoivon välimailla, hiljaista, salattua
kärsimystä, ikuista, piinaavaa huolta mahdollisesti odottavasta
iskusta, jota ei uskaltaisi mainita edes itselleenkään! Pitikö surun
ja tuskan tulla jälleen hänen osalleen, tuon vihollisen, joka oli
hänen kintereillään joka päivän hetki, joka istui vieressä hänen
työskennellessään, seurasi mukana, kun hän lähti ulos, tuli hänen
luokseen unettomina öinä, hiipi hänen vuoteensa ääreen, kumartui
hänen ylitseen pimeässä, ojenteli hyisiä kynsiään yhä lähemmäs ja
lähemmäs, näytti hirvittävät kasvonsa yhä selvemmin, kunnes hän vihdoin
mielettömässä tuskassa kyyristyi vastaanottamaan kohtaavaa iskua,
kuristavia sormia — ja syöksähti ylös vuoteestaan kauhusta kiljaisten,
värisevin käsin ja virtaavin kyynelin?
Lloyd nousi äkkiä pystyyn, kurotti käsivartensa jäykästi eteenpäin ja
väänteli käsiään, niin että poimitut kukat putosivat maahan.
»Ei», hän kuiskasi itsekseen, »sitä en voi. Tällä kertaa se käy yli
minun voimieni.»
Mutta uudestaan oli hän kuulevinaan Adlerin sanat: »Vaaroista ei saa
olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole
mitään merkitystä, eikä millään asialla koko maailmassa. Sehän on kerta
hänen toimensa.»
Koko maailma sanoisi samaa. Hän yksin kaikista niistä tuhansista,
joiden silmät seuraisivat Bennettiä, ei kyennyt käsittämään noiden
sanojen totuutta. Hän oli väärässä. Hän kuului Bennettille, mutta
Bennett ei kuulunut hänelle. Maailma tahtoi saada hänet. Maailma kutsui
hänet Lloydin luota hänen vaaralliseen toimeensa. Voiko Lloyd, vain
siksi että hän rakasti Bennettiä, vain siksi että hän hätäili hänen
hengestään, asettua hänen ja maailman hyväksymisen väliin, hänen ja
hänen elämäntyönsä väliin, hänen ja hänen Jumalansa väliin?
Bennettiä odotti hänen työnsä. Hänen täytyi ryhtyä siihen jälleen kuin
mies. Taistelu täytyi taistella. Tuo hirvittävä vihollinen siellä
pohjan perillä, maan ylimmällä hartialla, tuo kaamea, jättimäinen,
armoton vihollinen, joka oli säilyttänyt salaisuutensa vuosisatoina
tuhansien pohjanleimujen takana, se vihollinen kävisi jälleen Bennettiä
vastaan. Aarretta vartioivan hirviön kimppuun oli tämän jälleen
rynnättävä.
Bennettille kuului työ, taistelu, ryntäys, koskaan järkkymätön rohkeus.
Hänen oma osansa oli naisen osa. Hän oli jo alottanut, hän tunsi
uskollisen epäitsekkyyden, uhrauksen, kärsivällisyyden, rohkeuden
lajeista kaikkein suurimman, sen, joka istuu kädet ristissä,
levollisena, horjumatta hirveän kamppailun kestäessä ja joka vain
kärsii, kärsii, kärsii. Hänen velvollisuutensa, naisen osana maailmassa
oli yllyttää rakastettua sankaria urotöihin, suureen toivoon ja lujaan
tahtoon ja taistelun kestäessä itse istua hiljaa ja odottaa sen
päätöstä.
Lloydilla oli hämärä tunne, että hänen rakkaudessaan Bennettiin
oli jotakin hellää ja leppoista, minkä hän vasta viime aikana
oli itsekin tajunnut, jotakin suojelevaa, melkein äidillistä.
Se ehkä johtui siitä, että Bennett oli nykyään niin heikko sekä
ruumiillisesti että henkisesti, tai ehkä se oli jotakin, jota aina
löytyi jokaisessa hyvässä naisessa, joka rakasti syvästi ja vakavasti.
Hänestä tuntui, että hän naisena ei vain ollut Bennettiä väkevämpi,
vaan myöskin vanhempi, kypsyneempi. Hän tiesi, että hänen oma
luonteensa oli syvällisempi kuin tämän, ja hän tiesi, että hän kykeni
sankarillisuudessa ja uhrautuvaisuudessa kohoamaan niin korkealle,
ettei Bennett kaikella miehen voimallaan jaksanut sinne seurata, ja
jonka laatuista tämä ei edes osannut kuvitellakaan mielessään. Lloydin
tietoisuus siitä, että hänen luonteensa oli suurempi ja parempi kuin
Bennettin, sai aikaan sen, että hänen tunteessaan tätä kohtaan oli
samalla äidin tunnetta poikaansa kohtaan, sisaren tunnetta nuorempaa
veljeään kohtaan. Hänen rakkaudessaan piili suuri hellyys ja ylevyys,
syvä, naisellinen sietämys hänen puutteitaan ja vikojaankin kohtaan.
Hänen asiansa siis oli rohkaista Bennettiä. Hänen oli herätettävä
jälleen eloon tämän vanha, sammunut tarmokkaisuus, joka ei ainoastaan
saattaisi hänet uudestaan väkeväksi, vaan johtaisi hänen voimansa ja
tahtonsa niille urille, jotka hänelle olivat määrätyt.
Lloyd palasi lasikuistille ja tapasi Bennettin juuri heränneenä
päivällislevostaan. Hän kääri peitteet paremmin hänen ympärilleen ja
järjesti uudelleen pielukset hänen päänsä alla, ja sitten hän istahti
ulkoportaille.
»Kerro minulle vähän tuosta kapteeni Duanesta», alotti hän. »Missähän
asti hän nykyään on?»
Bennett tuijotti häneen suu selällään ja hieroi silmiään.
»Mitä kello on? Lienen nukkunut jo kokonaisen tunnin. Duaneko? Niin —
luithan itse, mitä lehdissä oli. Minä luulen hänen olevan Tasiusakissa.»
»Luuletko hänen onnistuvan? Luuletko hänen pääsevän navalle? Adler ei
sitä usko.»
»No — jos hän on siksi onnellinen, että löytää avointa vettä, niin
ehkäpä se käy häneltä.»
»Niin, mutta sanohan, minkävuoksi hänellä on niin paljon väkeä
mukanaan? Eihän se ole tapana. Ymmärränhän minäkin jonkun verran
pohjoisnaparetkistä. Luin kaikki mitä sain käsiini sinun poissa
ollessasi. Pienet retkikunnathan ovat aina saaneet enimmän aikaan. Jos
nyt lähdet jälleen — kun nyt lähdet jälleen — niin otatko sinäkin niin
paljon miehiä mukaasi? Minä muistelen sinun kirjoittaneen jossakin
kohtaa, että kuusi tai kahdeksan miestä oli paras määrä.»
»Kymmenen saisi olla korkein määrä — mutta nythän onkin toinen
yrittämässä. Minä olen saanut tarpeekseni. Yritin, enkä päässyt.»
»Mikä olisi syynä, ettet pääsisi? Sinulla on sellainen merkillinen
puhetapa — aina vain puhelet tappiosta ja peräytymisestä ja kesken
heittämisestä. Voihan olla hyvä, että aamulla puhuimme leikillä, että
luopuisit tulevaisuudestasi; mutta tiedänhän aivan hyvin, että sinä
lähdet liiankin pian uudelleen. Minä koettelen totutella itseäni siihen
ajatukseen.»
»Lloyd, olenhan sanonut sinulle, että olen saanut siitä tarpeekseni.
En usko, että navalle lainkaan pääsee, enkä välitä niin hituistakaan
siitä, pääseekö sinne vai ei.»
Lloyd kääntyi äkkiä katselemaan häneen säkenöivin silmin. »Niin,
mutta minä välitän!» huudahti hän kiivaasti. »Sen voi tehdä, ja
me, amerikalaiset, sen teemme.» Bennett tuijotti häneen, aivan
säikähtyneenä hänen kiivaudestaan.
»Tuo englantilainen retkikunta», jatkoi Lloyd posket hehkuvina,
»tuo Duane-Parsonin retkikunta ehkä pääsee askeleen pitemmälle kuin
edeltäjänsä. Melkein jokainen uusi yritys nostaa aina ennätystä.
Kansakunta toisensa perästä pääsee joka kerta aina lähemmäksi
napaa, sillä jokainen uusi retkikunta käyttää hyväkseen edellisten
tekemiä kokemuksia ja huomioita. En usko, että se päivä enää on
kaukana, jolloin jokin kansa istuttaa lippunsa navalle. Miksi emme
me siihen kunniaan yrittäisi? Miksi ei meidän lippumme saisi olla
ensimmäisenä pohjoisnavalla? Me, joilla on ollut niin monta sankaria,
niin monta merisankaria, niin monta loistavaa johtajaa, niin monta
tutkimusretkeilijää — Stanley, Farragut, Decatur, De Long, Lockwood —
meidänhän pitäisi hävetä maailman silmissä, jos jokin toinen kansakunta
ennättäisi meidän edellemme — Norja tai Ranska tai Venäjä tai Englanti
— käyttäisi hyväkseen meidän kokemuksiamme, kulkisi meidän osottamaamme
tietä.»
»Niin, tottahan tuo on», myönsi Bennett. »Se olisi meille suuri kunnia,
suurin ehkä kaikista, ja kerran — minä — no niin, onhan minullakin
ollut kunnianhimoni. Mutta nyt on kaikki toisin, Minussa särkyi silloin
jotakin, meni rikki, ajautui karille, kun — Dick Ferriss — no niin
—- kun minä — ei, anna sinä Duanen vain yrittää parastaan. Hän tekee
kyllä kaiken, minkä voi. Minä tiedän, että se on mahdotonta; mutta
jos se sitten onnistuisi häneltä, niin olisin ensimmäinen lähettämään
hänelle onnittelusähkösanoman. Lloyd, usko minua kun vakuutan, etten
enää välitä tuosta. Olen kadottanut kaiken mielenkiintoni siihen. Minä
luulen, että se on minun rangaistukseni. Minä olen poissa pelistä,
istun tyhjin kourin. Minusta ei enää siihen ole.»
Lloyd pudisti päätään.
»Sitä en usko — en voi uskoa sitä.»
»Tahtoisitko sinä sitten niin mielelläsi, että lähtisin kaiken sen
perästä, mitä nyt on tapahtunut?» kysyi Bennett. »Tahdotko tosiaankin
yllyttää minua matkaan?»
Lloyd kääntyi poispäin ja nojasi päänsä kuistinpylvästä vastaan.
Hänen silmänsä hämärtyivät, ja itku nousi hänen kurkkuunsa. Ah, elämä
ei ollut hänelle helppoa. Oma luonteenlujuutensa erotti hänet siitä
onnesta, jonka kaikki pienet tusinaihmiset voivat joka hetki saavuttaa.
Milloin se loppuikaan, tuo alituinen kamppailu halun ja velvollisuuden
välillä, tuo iäinen kieltäytyminen, tuo oman itsensä ja rakkaimpansa
toiveiden uhraaminen maailman ja velvollisuuden hyväksi?
»En tiedä itsekään, mitä oikein tahdon», sanoi hän väsyneesti. »Tuntuu
vain siltä, ettei koskaan saisi tulla onnelliseksi — ei ainakaan
pitkäksi aikaa.»
Äkkiä hän siirtyi aivan Bennettin viereen, laski päänsä tuolin
käsinojalle, tarttui molemmin käsin Bennettin käteen ja kuiskasi:
»Mutta olethan sinä nyt minulla — tulkoon sitten mitä tulkoon.»
Hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Mitä iloa olikaan hänellä
siitä, että Bennett teki velvollisuutensa, kävi jälleen kulkemaan
suurta uraansa, tuli kuuluisaksi mieheksi? Häntä itseäänhän,
Bennettiähän hän rakasti — ei hänen mainettaan eikä suuruuttaan. Mitä
hänelle tekikään, jos Bennettin kunnianhimo oli kuollut, että toiset
vähäpätöisemmät saavuttaisivat hänen päämaalinsa? Mitä merkitsi kunnia
ja kuulu nimi ja maine ja velvollisuus sen onnen rinnalla, että hän sai
pitää hänen kättään kädessään ja kuulla hänen äänensä?