Huhtikuun viimeinen päivä oli pimeä ja kylmä, mutta ilma oli tyven.
Vesi satamassa oli siloinen ja kiiltävä kuin harmaa silkkipeite.
Mereltä ajautui usvaa hitaasti maalle päin, hälvensi kaupungin
ulkopiirteet ja keräytyi tiheäksi, läpinäkemättömäksi pilveksi, josta
ainoastaan jokunen torni ja kirkonhuippu yleni ilmaan, näyttäen
ihmeellisen epätodelliselta ilmassa heiluessaan. Etualalta, pitkin
satamapaalutusten ja makasiinirivien rintamaa, urkeni kokonainen metsä
mastoja ja raakapuita hienoina varjokuvaisina usvan harmajaa taustaa
vastaan. Mutta taivaan ja veden ja sumun harmauden välillä näkyi
mustia, liikkuvia varjoja. Ne seisoivat pitkin laitureja, silloilla
ja rantakäytävillä. Yksinpä sataman viereisiä kattojakin reunusti
samallainen musta varjoviiva.
Ne olivat ihmisiä, jotka seisoivat vieri-vieressä, tiheästi
yhteenpakattuina tänne kaupungin äärimmälle ulkolaidalle; ja tungos
yhä kasvoi minuuttien vieriessä, se lainehti suunnattomana, liikkuvana
kaaoksena, ja siitä nousi yksitoikkoinen, katkeava mutina ilman
harmajan hiljaisuuteen.
Vesi oli täpösen täynnä kaikenlaisia aluksia, ja ne vuorostaan mustina
ihmisistä. Kaikkialla pujotteli täpötäysiä soutuveneitä. Höyrylautat ja
huvimatkalaivat kallistuivat melkein kaatuakseen ihmisten levottomasti
tungeksiessa toiselle laidalle. Pieniä, vilkkaita hinaajahöyryjä
liikuskeli niiden lomitse, nekin täpötäynnä ja mastoissaan eri
sanomalehtien tai yhdistysten lippuja. Yksityisiä huvijahteja, hienosti
maalattuina ja kiiltäen messinkiheloistaan, liukui niin verkalleen
esiin, että vesi tuskin karehti niiden vanassa, ja keskellä niitä
kaikkia makasi ankkurissa valtava, valkeaksi maalattu panssarilaiva,
näyttäen mykkien tykkiensä hirvittäviä kitoja.
Kului tuntikausi. Pitkin väliajoin pani vieno tuuli sumua liikehtimään,
jolloin hienoa, läpitunkevaa tihkusadetta putosi. Laiturien musta,
tiheä varjorivi kävi vielä tiheämmäksi ja mustemmaksi. Yhä uusia
huvijahteja, veneitä ja höyrylaivoja ilmestyi sataman selälle; yksinpä
alusten mastoissa ja raakapuissa istuskeli katsojia.
Vihdoin helähti jostakin hyvin kaukaa heikkoa, tuskin kuuluvaa jyrinää,
jossa erotti vienoja tykinlaukauksia laukauksen perästä. Hetipaikalla
kohosi valtavien ihmisjoukkojen hillitty mutina korkeaksi, teräväksi
hälyksi. Satamassa olevat alukset liukuivat sinne-tänne kuin parvi
kalastavia lokkeja, jokin myöhästynyt höyrylaiva puski esiin, niin
että vaahto kuohusi korkealle keulan tiessä. Sotalaivalta kuului
rummunpärinää. Huvijahdit ja höyrylautat tungeksivat valtaamaan paraat
paikat ja jäivät niihin makaamaan aivan hiljaa, niin että vesi vain
aika-ajoin väreili niiden perässä ja siipirattaiden sivuilla.
Tuo kaukainen jyrähtely läheni ja kasvoi voimassa, ja vähitellen
erotti korva monenlaiset eri äänet sen kuorosta — tiheän, nopeasti
jyrähtävän laukaussarjan, nousevan ja laskevan aallokon hurraa-huutoja
tai höyrypillien ja sumusireenien käheän kiljunnan. Monin paikoin
kaupungilla rupesivat kirkonkellot soimaan.
Ja äkkiä iski jyrinän aalto satamaan kuin rankka rajuilma. Mylvivä
myrsky kohosi ilmoille tiheään pakkautuneesta ihmismerestä, mahtavana,
innostuneena kuin manalainen tervehdys matalalle, harmajalla taivaalle.
Laivoista puski kuumia, valkoisia höyrypilviä ilmaan, mutta niiden
pillien ääni hukkui mahtavaan meluun. Mutta yht'äkkiä voitti senkin
ilmoja tärähdyttelevä syvä ja terävä pamahdussarja. Sotalaivan kupeilta
pölähti esiin mustia savupatsaita ja tulenliekkejä. Tykit antoivat
jylinänsä kuulua. Seuraavassa silmänräpäyksessä uusi jylinä, uudet
mustat savupatsaat ja keltaiset tulenliekit toiselta laidalta. Kaikki
lähiseudun akkunaruudut helähtelivät.
Alukset, jotka koko aamun olivat tungeksineet lahden sisimmässä
pohjukassa, palasivat nyt takaisin. Ne liukuivat hitaasti esiin,
kokonaisena laivastona sataman suulle päin, täpösen täynnä katselijoita
kansillaan, mastoissaan ja raakapuissaan, niin että kallistelivat
pahasti — nekin vinkuen ja mylvien höyrypilleillään minkä ennättivät.
Ja keskellä niitä kaikkia, keskuspisteenä, johon koko suosion mahtava
myrsky kohdistui, johon satojentuhansien silmät ja kokonaisen
kansakunnan toiveet olivat kiinnittyneet — oli laiva, yksi ainoa.
Ja se laiva oli pieni eikä näköjään suinkaan luotu suuria yrityksiä
varten, kaikki sen piirteet olivat rumat, kömpelöt ja lyhyen-jykevät.
Pyöreävatsaisesta, vankasti raudoitetusta rungosta korkeaan, pyöreään
peräpeiliin saakka, sivukaarista lyhyen ja paksun maston huippuun
asti ei siinä ollut juuri yhtään kaunista nähtävänä. Se oli leveä ja
juureva kuin gorilla, ja saattoi varmasti päätellä, että se oli hidas
liikkumaan eikä luotu kaupan ja sivistyksen valtateitä kyntämään. Mutta
se teki erittäin tukevan ja levollisen vaikutuksen, sekä veden päällä
kelluviin että ilmaan nouseviin osiinsa nähden; voi hyvin arvata,
että jättiläisvoimia vaadittiin murskaamaan sen kuperia kylkiä, jotka
lisäksi olivat niin älykkäästi rakennetut, että puserrus laitaa vasten
pani laivan liukumaan syrjään ja hypähtämään liukkaasti kuin ankerias
hätyyttäjäänsä pakoon. Savupiippu kohosi korkealle skanssirakennuksen
yli; suurmaston huipussa killui tähystyskori, »variksen pesä»;
valaanpyyntiveneitä ja kummallisen näköisiä, kepeitä rekiä riippui
laidoilla, ja kannet olivat ladotut täyteen tynnörejä, koreja ja
tavarapaaluja.
Verkalleen se läheni, ja sitä vastaan jylisi ihmissuosion ukkonen,
jollaista tuskin kukaan kuningas on saanut osakseen. Suuri valkea
sotalaiva tervehti lipullaan. Silloin tuli heti kiirettä tuolla pikku
laivalla, jonka oli määrä lähteä pitkälle matkalle; muuan miehistä
juoksi perään ja veti lippunuorasta, ja mastoon ilmestyi — ei sama
loistava, kolmivärinen lippu kuin millä sitä juuri tervehdittiin,
vaan pieni palanen vaalistuneen-kirjavaa ja repaleista vaatetta, joka
risaisine reunoineen ja tuskin näkyvine tähtineen ja värijuovineen
kuitenkin oli todellinen taistelulippu, kertoen väsymättömistä
kamppailuista ja loppumattomista ponnistuksista ja vaikertamattomasta
hädästä ja puutteesta.
Laiva liukui eteenpäin saattolaisineen. Se kulki kaupungin ohi,
meluavat ihmisjoukot ja tykkien jyrinä satamassa jäi vähitellen
takapuolelle. Saattolaislaivat pysähtyivät toinen toisensa perään,
kääntyivät ympäri ja palasivat takaisin. Ainoastaan suurimmat
höyrylaivat ynnä hinaaja-alukset seurasivat vielä sen kintereillä.
Taloryhmät kummallakin rannikolla harvenivat harvenemistaan ja niiden
sijasta näkyi avoimia paikkoja, jotka kohoavan usvan alta paistoivat
paljaina ja ruskeina; idästä rupesi puhaltamaan raitis tuuli, joka pani
selän keveästi aaltoilemaan.
Puolisen mailia kuljettiin vielä mereltä saapuvien raskaiden, mahtavien
maininkien keskellä, majakkatorni sivuutettiin, ja sitten avautui
eteen valtava, rannaton ulappa. Jälelläkin olevat saattajalaivat
luopuivat yksi toisensa jälkeen seuraamasta, viimeisinä sanomalehtien
käytettävinä olevat hinaajat. Jälelle jäi vain puolisen tusinaa
alusta, jotka keinuttivat tuon oudon pikku laivan vanavedessä, joka
virkeästi puski eteenpäin, pieni virttynyt lippupahanen hulmuten
mereltä puhaltavassa navakassa tuulessa. Lahden suulla, missä rannat
kummallakin puolella lähenivät toisiaan ja kapenivat pieniksi,
aaltojen huuhtelemiksi niemenkärjiksi, pysähtyi laivoista vielä
kolme, uskaltamatta enää harmaana ja kylmänä möyryävälle ulapalle.
Ja aivan suun edustalla seurasi kolme muuta esimerkkiä, niin että
lähtijälaivalle jäi enää vain yksi ainoa seuralainen.
Mutta tämä ainut laiva, pieni urhea hinaajahöyry, pysytteli niin
tiukasti sen sivulla kuin uskalsi, sillä sumu oli merellä ruvennut
jälleen tihenemään, ja matalalla ajelehtivat pilviröykkiöt kaihtivat
joka silmänräpäys näköalan.
Hinaajalaivassa oli yksi ainoa matkustaja — nainen. Hän seisoi suorana
etukannella, pidellen kiinni kaiteesta väkevällä valkoisella kädellään;
pronssinkarvaisen tukan irtaimet kiharat pieksivät hänen kasvojaan,
jotka suolainen vesi oli kastellut läpimäriksi. Hänellä oli yllään
pitkä ruskea päällystakki, ja tuuli pieksi sen avointa rinnastaa, niin
että sen kaulus lennähti hartian yli. Hinaaja oli vielä pienempi kuin
etummainen alus, ja sen ainoan matkustajan piti katsella ylöspäin
nähdäkseen sen komentosillalla olevan miehen — pitkän, jykeväkasvoisen
jättiläisen, joka pitkä, tiukasti napitettu sadetakki yllään piteli
hänkin kiinni kaiteesta ja antoi silloin-tällöin käskyjä kompassin
edessä olevalle peränpitäjälle. Komentosillalla seisova mies ja
hinaajan kannella seisova nainen vaihtoivat tuontuostakin joitakin
sanoja keskenään. Heidän piti huutaa toisilleen, sillä koneitten
jyskytys ja laineitten pieksentä laivankupeita vastaan uhkasi
niellä kaikki muut äänet; ja heidän äänistään soinnahti pakotettua
hilpeyttä. Itse asiassa he olivat aivan kahdenkesken, vain peränpitäjä
ruotelirattaansa ääressä voi kuulla heidän puhelunsa. Laivain muuta
miehistöä ei ollut näkyvissä. Ympärillä oli avoin, sumuinen ulappa.
Viimein sanoi nainen, vastaukseksi miehen johonkin huomautukseen:
»Niin, se lienee parasta.»
Komentosana kuului. Hinaajan konesähkötin helähti, ja sen kone pysähtyi
verkalleen. Vielä siunaaman aikaa kulki hinaaja lähtijälaivan kupeella.
Sitten se rupesi jätättämään, ensin hitaasti, sitten yhä kasvavalla
vauhdilla. Naparetkilaiva purjehti edelleen, alottaakseen pitkän,
pitkän matkansa, ja molempien välimatka piteni pitenemistään. Sumu
oli niin tiheä, että kohta ne kadottaisivat toisensa näkyvistään.
Jäähyväishetki oli käsissä.
Lloyd, joka yksinään seisoi keinuvalla kannella, oikaisihe suoraksi ja
kallisti päänsä hiukan taapäin; hän hymyili, ja hänen siniset silmänsä
loistivat. Hän seisoi hievahtamatta yhä hymyillen, suorana ja ääntä
päästämättä katsellen ylpeästi ja lujasti Bennettiä silmiin. Yht'äkkiä
sulkeutui sumu tiiviiksi seinäksi molempien laivojen väliin, niin ettei
toisesta enää voinut nähdä toiseen.
Bennettin nojautuessa siltakaiteeseen kädet takataskuissa ja silmät
kiinnitettyinä harmaaseen usvaseinään tuli perämies Adler näkyviin ja
tervehti jäykästi sotilaan tapaan.
»Anteeksi, kapteeni», hän sanoi, »nyt olemme selvinneet viimeisestä
merimerkistä — mitä suuntaa nyt alamme kulkea?»
Bennett katsahti merikarttaan, jota Adler piteli hänen edessään, ja
katsahti myös kompassiin, joka oli lujasti kiinnitetty komentosillan
kaiteeseen. Hän vastasi levollisesti:
»Suoraan pohjoista kohti.»