Seuraavan maanantain aamupäivällä pari tuntia murkinan jälkeen tapasi
Lloyd portailla neiti Douglasin, joka oli kävelypuvussa ja kantoi
laukkua kädessään.
»Lähdettekö te ulos sairaan luo?» kysyi Lloyd vähän kummissaan. »Minne
te menette?» Lloyd oli näet jälleen ilmoittautunut palvelusvuoroon, ja
hänen nimensä oli ylinnä järjestyslistalla. »Minä luulin, että minun
vuoroni oli lähteä», hän lisäsi.
Neiti Douglas tuli ilmeisesti hyvin hämilleen. Selvää oli, ettei
hän ollut odottanut tapaavansa Lloydia. Hän pysähtyi hämmästyneenä
ja sopersi: »E—ei—ei, kyllä minun nyt on lähdettävä. Minut — sain
ylimääräisen kutsun — on joku, joka erityisesti tahtoo minua tulemaan —
niin se kävi.»
»Vai niin se kävi?» sanoi Lloyd hiukan jyrkästi, sillä toverin
hämilleenjoutuminen oli liiaksi silmiinpistävä.
»Niin — tarkoitan — ei, ei se oikeastaan niinkään ollut, mutta
ylihoitajatar — neiti Bergyn — hän luuli — hän tahtoi — että te
mieluummin menisitte hänen puheilleen.»
»Niin menenkin», virkkoi Lloyd, »mutta odottakaahan täällä, kunnes
olen saanut tietää, miksi minut on syrjäytetty.»
Lloyd kiiruhti neiti Bergynin luo, hyvin loukkautuneena moisesta
menettelystä. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, luuli hän
ansainneensa enemmän myötätuntoisuutta. Hänethän olisi nyt pitänyt
lähettää ensimmäisenä tuleen.
Kun Lloyd äkkiä syöksähti sisään, nousi neiti Bergyn pystyyn ja
kiirehti selittämään:
»Minä tahdoin vain säästää teiltä nykyhetkenä vaivaa ja — ja uusia
ikävyyksiä, Lloyd, senvuoksi annoin neiti Douglasin astua teidän
tilallenne. Kutsu tuli Medfordista. Tri Pitts oli itse täällä aamulla,
ja hän oli samaa mieltä kuin minä.»
»Mitä mieltä hän sitten oli. En ymmärrä oikein —»
»Minusta olisi», vastasi ylihoitajatar, »tämä potilas ollut erikoisen
vastenmielinen ja tuskauttava teidän hoidettavaksenne. Hra Bennett on
näet vuokrannut tri Pittsin talon ja asuu siellä tätänykyä. Silloin
kun hra Ferriss alkoi kääntyä kipeäksi, oli hra Bennett paljon yksissä
hänen kanssaan ja hoiti häntä, kunnes tri Pitts kävi väliin ja hankki
sinne sairaanhoitajattaren. Sittemmin on tohtori myöskin saanut
selville, että hra Bennett on ollut hyvin varomaton. Joka tapauksessa
on hän tavalla tai toisella saanut tartunnan ja on nykyään hyvin
sairaana. Tri Pitts haluaa sinne hoitajattaren heti kohta. Sattui
olemaan teidän vuoronne, mutta minusta oli parempi hypätä teidän
nimenne yli ja lähettää Louise Douglas teidän sijastanne.»
Lloyd vaipui istumaan tuolille, kädet hervottomasti sylissä. Hän näytti
puolittain suuttuneelta, puolittain hämmentyneeltä. Mutta äkkiä hän
huudahti kiivaasti:
»Niin, ymmärrän hyvin kaiken tuon, toisinhan ei voi ollakaan, mutta
kaikkihan tietävät, että nyt on minun vuoroni, kaikki tietävät, kenen
nyt pitäisi lähteä, kuinka sitten tulee käymäänkään — mitähän kaikki
luulevatkaan, kuullessaan että minun täytyi jäädä kotiin — ja kohta kun
— kohta sen jälkeen kuin — kaiken tämän jälkeen, mitä on tapahtunut.
Ei, minun täytyy päästä lähtemään! Minun ennen kaikkia muita, ja juuri
senvuoksi, että nytkin on lavantaudista kysymys niinkuin edelliselläkin
kerralla.»
»Mutta Lloyd, ettehän te voi mennä sinne,»
Ei, se oli totta, hänhän ei voinut. Potilashan oli juuri se mies,
joka oli nöyryyttänyt häntä niin syvästi, joka oli käsittänyt hänet
niin hirveästi väärin ja tehnyt hänelle vääryyttä — se mies, jota hän
ei enää voinut rakastaa. Kuinka hän voisikaan enää tavata Bennettin?
Mutta kuinka hänen tulisi menetellä, että voisi kieltäytyä tuosta
hoitovuorosta? Kuinka hän selittäisi tovereille, minkä vuoksi hän
toisen kerran löi laimin velvollisuutensa? Lloyd väänteli käsiään,
tuntien itsensä väsyneeksi ja viheliäiseksi. Kuinka nuo vaikeudet
ja ikävyydet kasautuivatkin niin peräkkäin hänen kannettavakseen!
Tuskin hän oli yhdestä päässyt, kun jo kohtasi toisen. Bennett oli
hänelle nyt aivan vieras, välinpitämätön henkilö, ja sittekin hän
vaistomaisesti vältti tapaamasta häntä jälleen. Ja hänenhän ei
vain pitäisi tavata häntä — jos lähtisi — vaan olla hänen luonaan
päiväkaudet, tunti tunnilta, elää yhdessä hänen kanssaan sairassuojan
lähentävässä ilmapiirissä. Mutta taas toiselta puolen — kuinka hän
voisi kieltäytyäkään tästä hoitovuorosta? Muu henkilökunta antaisi
ehkä yhden laiminlyönnin anteeksi; mutta uusiutunutta laiminlyöntiä ei
varmastikaan hyväksyttäisi. Mutta eikö nyt tarjoutunut tilaisuus ollut
kuin odottamaton sallimuksen suoma, jotta hän voisi jälleen kohottaa
arvoaan toverien silmissä? Lloyd teki pikaisen päätöksen. Hän nousi
pystyyn.
»Minä lähden sinne», sanoi hän.
Hän oli itsekin sangen ällistynyt päätöksestään. Sitä hän ei ollut
ennättänyt kauan miettiä. Kun hän oli ensi kerralla ajatellut
tunnustaa lankeemuksensa tovereille, oli se tuntunut hänestä kovin
vaikealta, milteipä mahdottomalta. Tänä hetkenä se ei juuri ollut sen
helpompaa; mutta kun hän oli nyt saavuttanut uudelleen entisen henkisen
voimansa, joka oli pelastanut edellisestä kiirastulesta, niin tuntui
hänestä helpolta mukautua kaikkiin uusiin olosuhteisiin, kävivätpä ne
sitten kuinka tukaliksi hyvänsä. Mikä oli kerran hänelle onnistunut,
kävisi ehkä nytkin päinsä. Lloyd rupesi hämärästi ymmärtämään, että
itsehillintä, luonnollisten vaistojen varma voittaminen, jotka olivat
itsekkäitä siksi, että ne olivat niin luonnolliset, oli seikka, johon
vähitellen voi perehtyä ja jonka asteettain voi oppia. Mikä hyvänsä
voitto, jota ei voitettu ainoastaan hetken hyödyn takia, karaisi
luonnetta ja terästi tahtoa seuraavaa taistelua varten. Hän oli
luullut, että Bennett oli iäksi lannistanut hänen tahdonvoimansa. Mutta
oliko se totta? Eikö tappio ollut vain väliaikainen, ohimenevä? Eikö
hän vähitellen saavuttaisi entisen voimansa pitämällä lujasti kiinni
siitä, mitä alkeelliset oikean velvollisuuden ja toden periaatteet
määräsivät ihmisille? Eikö voitto omasta itsestään ollut kaikkein
suurin voitto — suurempi, paljon suurempi voitto, kuin mitä voi odottaa
kamppailusta hänen tahtonsa ja Bennettin tahdon välillä?
Ennenkuin tuntiakaan oli kulunut näistä mietteistä, oli hän jälleen
matkalla Medfordiin. Kuinka paljon siellä oli tapahtunutkaan, kuinka
suuresti olosuhteet muuttuneetkaan sitten hänen viime käyntinsä; ja
kuinka suuresti olikaan Bennett muuttunut, niin että hänen täytyi
vaihtaa koko käsitystään tuosta miehestä! Kerran oli ajatus Bennettin
vaarallisesta tilasta aiheuttanut hänelle herkeämätöntä pelkoa,
kiusannut häntä kaiket päivät ja pitänyt häntä valveilla monet yöt.
Voiko olla mahdollista, että Bennettin elämä ja kuolema oli hänelle
samanarvoinen asia — kuten minkä muun potilaan kohtalo hyvänsä? Lloyd
ei voinut siihen vastata, hän ei tiennyt, mitä vastata. Varmaa ainakin
oli, ettei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt sen kovempaa, vaikka hän
tiesi Bennettin olevan vaarallisesti sairaan. Hän tiesi itsessään, että
_hänen_ Bennettinsä oli jo kuollut; että kun hän nyt palasi takaisin
Medfordiin, ei se tapahtunut siksi, että Bennett tarvitsi apua ja
hoitoa, vaan siksi, että joku oli siellä hyvin sairaana.
Kun hän soitti tohtori Pittsin ovikelloa, tuli jokin ihmeellinen,
vieras mies avaamaan oven ja kysyi, oliko hän sinne tilattu
sairaanhoitajatar.
»Kyllä», Lloyd vastasi, »minä se olen. Onko tri Pitts kotona?»
»Hän on yläkerrassa, omassa huoneessaan», kuiskasi mies, ja lukitsi
ulko-oven niin äänettömästi kuin taisi. — »Hän ei tahdo, että minä
tulisin hänen luokseen — tarkoitan, ettei tohtori tulisi — en ole
saanut nähdä häntä neljään päivään. Kysykääpäs tohtorilta, enkö
saa kurkistaa sisään — nähdäkseni edes vilauksenkin hänestä. —
Ajatelkaapas, neiti, että minä en ole saanut nähdä häntä neljään
päivään! Ajatelkaapas vain sitä! Ja sitten minun täytyy kertoa
teille, ettei hänen anneta edes syödä tarpeekseen — ei muuta kuin
vähän maitoa ja kanakeittoa riisin kera. Ja hän kun ei ole koskaan
sietänyt riisiä; kyllä tuo on liian vähän sairaalle miehelle. Minä
valmistin hänelle eilen kunnollista lihamuhennosta, josta hän piti niin
paljon naparetkellä ollessamme, mutta tohtori ei sallinut hänen edes
maistaakaan sitä — irvisteli minulle vain vasten naamaa!»
Lloyd antoi taloudenhoitajattaren ilmoittaa tri Pittsille
saapumisestaan, ja yläkertaan noustuaan hän tapasi lääkärin itsensä,
joka odotteli häntä sairassuojan ulkopuolella — ei saman suojan, jossa
Ferriss oli maannut, vaan erään toisen huoneen. Se oli paras huone koko
tohtorin talossa ja sijaitsi sen perällä.
»Mutta mitä tämä merkitsee, minähän odotin neiti Douglasia tulevaksi»,
huudahti tohtori puoliääneen, keksittyään Lloydin. »Teitä minä kaikista
vähimmän odotin täällä näkeväni.»
»Minun oli pakko tulla», vastasi Lloyd levollisesti, vaikka tunsikin
kasvojensa punoittavan tulikuumina. »Minun vuoroni oli lähteä, enkä
voinut sietää ajatella, että toiset tietäisivät minun jääneen kotia.»
Tohtori aprikoi hetkisen, mutta tahtomatta syventyä sen pitemmältä
tuohon kiusalliseen asiaan pani hän päänsä kallelleen, aivan kuin siten
huomauttaakseen, ettei se ollut hänen asiansa.
»Nii-in», sanoi hän sitten epäröiden, »kaikki on niin merkillistä
kuin vain saattaa olla. Molemmat he olivat yhtä kurjassa tilassa,
kun retkikunta oli joutunut perikadon partaalle ja pelastettiin
valaanpyyntilaivaan — juomavesi kelvotonta, ruumiissa ei vähintäkään
vastustusvoimaa, niin että basilleilla oli herran päivät kehittyä; ja
mahdollista on, että molempien sairauteen oli sama syy, mutta nyt on
hänen tilansa niin huono kuin olla saattaa.»
»Onko hän — hyvin kipeä?» kysyi Lloyd arastellen.
»Niin, mitäpä sanoisinkaan — hän ei tosin enää heilu elämän ja kuoleman
välillä niinkuin hra Ferriss aikanaan. Kapteeni Ward Bennettin tilanne
on minulle selvä kuin päivä; kun hän on sairas, niin on hän sitä
täydellä todella; hänen ruumiinsa ryntää sairautta kohti hillittömästi
kuin raivostunut härkä. Hän on nyt yhtä huono, kuin hra Ferriss oli
sairautensa kolmantena viikkona.»
»Luuletteko hänen tuntevan minut?»
Lääkäri pudisti päätään. »Ei, hänhän enimmäkseen hourii — sehän kuuluu
asiaan. Jollemme saa kuumetta laskemaan, kuolee hän käsiimme. Siinä on
nykyhetken vaara. Nyt voitte itse nähdä hänet; tuossa hän makaa. Katsos
kummaa! Nyt se veitikka on jälleen noussut pystyyn!»
Kun Lloyd astui sisälle huoneeseen, istui Bennett pystyssä vuoteessa ja
tuijotti suoraan eteensä tyhjään ilmaan, pienet karsastelevat silmät
selki selällään ja laihtuneet, kurtistuneet kädet levottomasti nyppien
peitettä. Leualla kasvoi viikon vanha parransänki. Hän kuiski ja mutisi
raivoisalla kiireellä käsittämättömiä sanoja. Hän oli käynyt vallan
toisennäköiseksi siitä, kun Lloyd oli viimeksi hänet nähnyt. Tuo suuri
ruumis oli luhistunut kokoon. Kasvoissa oli iho käynyt ryppyiseksi kuin
vanha pergamentti, ja sen alta näki koko jykevän luuston paistavan
esiin. Ensi silmäyksellä voi huomata, että tuo mies oli ollut hyvin
lähellä kuolemata. Sillä aikaa kuin Lloyd irroitti hatun päästään ja
rupesi varustautumaan hoitotoimiin, sai tohtori Bennettin pannuksi
jälleen makaamaan ja täytti sitten otsalle pantavan jääpussin uudestaan.
»Nyt ei hänen voimistaan voi kerskua», sanoi hän puoliääneen itsekseen.
»Kuinka kauvan hän on jo maannut tuolla tapaa?» kysyi Lloyd.
»Lähes kahdeksan tuntia. Hän oli siunaaman aikaa tajuissaan eilen
aamulla ja kysyi itse, oliko hänellä yhtään toivoa.»
Sitä ei juuri ollutkaan; hänen ennen niin mahtavat ruumiin- ja
sielunvoimansa raukesivat hirvittävää vauhtia. Kuinka paljon tohtori
yritti virkistää häntä voimakkailla lääkkeillä, kuinka itsepäisesti
Lloyd kävikin kamppailemaan kuolemaa vastaan, niin ilmeistä oli, että
Bennettin tila yhä huononi.
»Se tässä myöskin on niin vietävän pahaksi», sanoi tohtori, »ettei
hän itse tunnu välittävän ollenkaan siitä, jääkö henkiin vai
ei. Jos hän saisi tahtonsa perille, olisi hän kohtakin kuollut.
Vaikeata on pelastaa potilaan henkeä, joka ei itse välitä vähääkään
pelastumisestaan. Jos hän tahtoisi kamppailla henkensä edestä, niinkuin
teki napamatkallaan, niin saisimme hänet hyvinkin vielä jaloilleen.
Mutta kun asianlaita on tällainen —» hän kohautti masentuneena
hartioitaan.
Seuraavana iltana kello 9 aikaan istui Lloyd valvomaan sairaan luona,
ja tohtori tahtoi käydä riisuutumatta makuulle erääseen alakerran
huoneeseen. Lloyd oli saanut määräyksen herättää hänet heti, jos
sairaan tilassa tapahtuisi jonkinlaista muutosta.
Mutta kun tohtori hapuili pimeässä portaita alas, oli hän kompastua
Adleriin ja Kamiskaan. Adler istui portailla koira vierellään, molemmat
kyyryissään pimeässä, pitäen uskollisesti vahtia ja korvat herillään
kuulustellen vähintäkin ääntä Bennettin huoneesta.
Adler kavahti pystyyn ja kumarsi, kun tohtori meni ohi.
»Eikö vielä kuulu yhtään parempaa?» hän kuiskasi.
»Ei rahtuakaan muutosta», vastasi toinen tuimasti. »Hän voi voimistua
kolmen viikon perästä, ja yhtä hyvin voi hän kuolla jo tänä päivänä —
siinä minun tietoni. Nyt tiedätte aivan yhtä paljon kuin minäkin. Tuo
pahuksen koira!»
Hän oli tullut tallanneeksi Kamiskaa, joka pidättyi sankarillisesti
ulahtamasta, ja sitten hän jatkoi matkaansa.
Adler istahti jälleen hyvin varovaisesti, ettei porraslauta narahtaisi.
Hän otti Kamiskan pään käsiensä väliin ja keinutteli sitä edes takaisin.
»Mitä me teemmekään, pikku koiraseni?» kuiskutti hän valittavasti.
»Mitä sitten teemmekään, jos kapteeni, jos kapteeni — jollei hän —» hän
ei jaksanut sanoa lausettaan loppuun. Kamiska istahti jälleen hänen
vierelleen, ja molemmat jatkoivat hiljaista yövartiotaan.
Ja vain parinkymmenen askeleen päässä heistä kuului loppumattomana
kiihkeänä virtana sairaan suusta — hirvittävän yksitoikkoisella äänellä:
»Aivan niin, reki n:o 2 esiin. Nyt ovat kaikki miehet käyneet siihen
käsiksi. Näin kyllä selviämme. Eteenpäin, eteenpäin, yhä vain
eteenpäin; suoraan kohti etelää, yhä vain etelää kohti — etelää, etelää
— etelää!... Kas niin, nyt olemme jälleen kiinteällä jäällä. Tuopa oli
pahin jäämuuri, minkä vielä olemme tavanneet. Hei, kaikki miehet sen
ylitse! Joko lävitse tai ylitse, muuten murskaan kallon jokaiselta! Kas
vain, kävihän se päinsä! Tiesinhän kyllä, että pääsisimme tästäkin.
Ja sitten seuraava reki. Hei, matkaan vain! Joka miehelle illaksi
kaksinkertaiset annokset — ei, mitä minä puhunkaan — puolet annokset,
neljännesannokset... ei, kuin kolme viidesosaa annosta koiranlihaa ja
lusikallinen paloviinaa! — enempää ette saa, ette voi saada, miehet!
Tuleepa yöksi oikein tiukka pakkanen — minus 38 astetta. Tänään emme
edenneet puolta kilometriä enempää. Joka miehellä on jalat kipeinä ja
he ovat niin uuvuksissa ja niin nälissään — ja heitä palelee.»
Äkkiä kohosi ääni valitushuudoksi: »Hyvä Jumala! emmekö koskaan joudu
matkaan?... Hiljaa siellä, mitä minä kuulenkaan? Kuka se uikuttaa?
Oliko se Ward Bennett? Kukaan ei saa uikuttaa, kävipä kuinka kävi.
Olkaa toki miehiä. Me taistelemme, kunnes kaadumme, mutta emme valita
emmekä uikuta. Oliko siellä joku, joka sanoi, että jäätikön toisella
puolella oli valaanpyyntilaivoja? Se on valhetta. Eteenpäin, eteenpäin,
yhä kohti etelää — ei, ei etelää kohti, vaan kohti pohjoista, kohti
pohjoista- Me onnistumme, ja pian, miehet — — matkaan, matkaan vain!
Minä vannon teille, että kohta olemme perillä, pieni ponnistus vain
vielä, miehet! Kohta olemme perillä!» Äkkiä kohosi hän istualleen ja
ulvahti: »Johan olemme navalla!»
Sitten hänen äänensä painui epäselväksi mutinaksi.
Lloyd seisoi hänen vieressään ja pakotti hänet painumaan jälleen
makuulleen. Mutta sitten värähti hän itse rajattomasta säälistä. Tuo
miesparka oli niin surkean heikko. Hän, joka oli nainen, hän kykeni
taivuttamaan hänet laskemalla vain kätensä hänen rinnalleen — tuon
miehen, joka kerran oli ollut niin valtavan voimakas.
Äkkiä alkoi Bennett uudelleen hourailla. »Missä Ferriss on? Missä
Richard Ferriss on? Missä on 'Frejan' retkikunnan varajohtaja?»
Hän vaikeni jälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana, vain värähtelevät
kädet nyppivät herkeämättä peitettä. Sitten hän huusi taas:
»Nyt huudan kaikkia nimeltä!» Nopeasti ja hiljaisella äänellä hän huusi
laivan kaikkien upseerien ja miesten nimet ja vastasi itse kaikkien
puolesta:
»Adler — täällä; Blair — täällä; Dahl — täällä; Fishbaugh — täällä;
Hawes — täällä; Mc Pherson — täällä; Mukk Tu — täällä; Woodward —
täällä; kapteeni Ward Bennett — täällä; tri Sheridan Dennison — täällä;
varajohtaja Richard Ferriss —» Ei mitään vastausta. Bennett odotti
hetkisen ja toisti sitten kysymyksensä: »Varajohtaja Richard Ferriss» —
Hän vaikeni jälleen, mutta huudahti sitten hurjasta pelosta vapisevalla
äänellä: »Varajohtaja Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan!»
Sitten rupesi hänen sekava järkensä muistelemaan jotakin:
»Adler — täällä; Blair — kuoli rasituksesta Point Kanessa; Dahl —
täällä; Fishbaugh — kuoli nälkään Koljuhin-vuonolle mennessä; Hawes —
kuoli kuumeeseen Cap Kamenniin luona; Mc Pherson — ei jaksanut seurata
mukana, vaan sai jäädä jälkeen; Mukk Tu — täällä; Woodward — kuoli
nälkään; tri Sheridan Dennison — paleltui kuoliaaksi Koljuhin-vuonolla;
varajohtaja Richard Ferriss — sai kuolemansa parhaan ystävänsä,
kapteeni Ward Bennettin toimesta!» Viime lauseen hän toisti moneen
kertaan, ja huusi sitten kovaa: »Richard Ferriss, Richard Ferriss!»
ja lisäsi jälleen: »Sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward
Bennettin toimesta!» Välistä tuntui Ferrissin näkeminen vaivaavan
häntä; hän huuteli edelleen kaikkia nimeltä ja vastasi itse »täällä»
joka nimen jälkeen, kunnes tuli Ferrissin kohdalle; silloin hän ei
vastannut mitään, mutta huusi sitten epätoivoisella äänellä: »Richard
Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan —» Äkkiä hän sitten parahti
sydäntäsärkevän tuskallisesti: »Taivahan nimessä, Richard, vastaa, kun
sinua huudetaan!»
Tunnit kuluivat. Kello löi 10, sitten se löi 11. Kello 12 mittasi Lloyd
hänen ruumiinlämpönsä, joka oli hyvin korkea, ja nouti uutta jäätä
jääpussiin. Bennett mutisi yhä hourailujaan, huuteli Ferrissiä, rukoili
häntä vastaamaan sekä toisteli sitten: »Varajohtaja Richard Ferriss,
saanut surmansa parhaan ystävänsä, Ward Bennettin toimesta!» Hänen
tuskansa oli niin järkyttävä, että Lloydin silmiin useammin kuin kerran
kihosivat viljavat vedet.
»Richard Ferriss, Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan; Dick,
ukkoseni, miksi et vastaa, rakas ystävä, kun huudan sinua? Miksi et
käy esiin ja vastaa: 'Kaikki hyvin'? Ferriss, Ferriss, vastaa toki,
kun huudan sinua... Saanut surmansa parhaan ystävänsä toimesta...
Koljuhin-vuonossa — kuollut, ja minä olen siihen syypää... Eteenpäin,
miehet; teidän täytyy; tänään sataa lunta, ja jäät ovat rikki, niin
pitkältä kuin silmä kantaa... Seuraava reki esiin. Edelleen n:o 4;
kas tuolla on taas ahtojäitä; minä pieksän teidät eteenpäin, jollette
muuten joudu! Esiin n:o 4... Lloyd Searight, mitä te täällä teette?»
Yht'äkkiä oli tuo sekava mutina vaihtunut selväksi puheeksi. Muutos oli
niin äkillinen, että Lloyd, joka oli selkä vuoteeseen päin kopeloinut
laukkuaan, käännähti ympäri ja näki Bennettin istuvan pystyssä
vuoteessa ja tuijottavan häneen silmät selällään, katseessa palaavan
ymmärryksen ilme. Hetkisen taukosi Lloydin sydän säikähdyksestä
sykkimästä. Tuo äkillinen muutos kuumehourailun pimeydestä selvän
tietoisuuden valoon oli kuin kuolleista herääminen, aavemainen,
kammottava. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan rupesi värisemään
ja nojautui takanaan olevaan pöytään.
Mutta Bennettin kalmankalpeat, laihtuneet kasvot, joiden alaosa oli
niin esiintyöntyvä, otsa kapea ja matala, ja leuassa monipäiväinen
parransänki, sai pian kuolettavan kauhun ja peljästyksen ilmeen.
»Mitä te täällä teette, Lloyd?» hän huusi.
»Hiljaa», sanoi tyttö kiireisesti ja astui vuoteen luo, »ensiksikään te
ette saa olla pystyssä, vaan on teidän käytävä heti makaamaan ja oltava
hiljaa. Te olette hyvin sairas.»
»Sen kyllä tiedän hyvin itsekin», vastasi Bennett väsyneesti. »Sen
tiedän itsekin vallan hyvin. Mutta te ette saa olla täällä. Joka
silmänräpäys, minkä viivytte tässä huoneessa, on teille vaarallinen.
Minä vaadin, että heti poistutte täältä. Ymmärrättekö — hetipaikalla!
Kutsukaa tohtori tänne. Älkää tulko vuoteen luo», sanoi hän
kiihtyneesti ja koetteli nousta istualleen. Hän veti syvään henkeään,
ja hänen silmänsä loistivat. Kauhu ja mielenliikutus oli palauttanut
hänelle selvän ymmärryksen takaisin.
»Te kuolette, jos jäätte tänne», sanoi hän miltei hengettömästi. »Ulos
huoneesta», komensi hän. »Ulos koko talosta! Tämä on nyt minun taloni;
minä täällä käsken — ymmärrättekö? Ei, ei!» huudahti hän, kun Lloyd
laski kätensä hänen hartioilleen painaakseen hänet jälleen makaamaan.
»Älkää koskeko minuun! Menkää pois vuoteen luota!»
Hän koetteli vetäytyä eroon tytöstä. Sitten teki hän mahtavan
ponnistuksen, ja hänen onnistui nousta istualleen, huolimatta toisen
pidättelyistä.
»Minä saan kyllä teidät lähtemään», hän intti; hän ponnisteli Lloydia
vastaan ja tarttui tätä ranteisiin. Hänen kiihtymyksensä oli niin
väkevä, että Lloyd oli menettää jälleen kaiken malttinsa.
»Kuuletteko, te ette saa olla täällä! Lähtekää paikalla ulos tästä
huoneesta!»
»Ei», sanoi Lloyd levollisesti, »nyt on teidän jälleen käytävä
makaamaan ja koeteltava nukkua. Tällä kertaa te ette saa minua
lähtemään.»
Bennett tarttui häneen toisella kädellään, ponnisti toisella vuoteen
päätä vastaan ja torjui häntä luotaan kaikesta voimastaan.
»Pysykää erossa minusta, sanon minä, pysykää erossa! Teidän täytyy
tehdä, mitä minä sanon. Olen aina saanut tahtoni perille, ja
saan tälläkin kertaa. Siitä voitte olla vallan varma. Te — te —»
hän läähätti ponnistuksesta, häveten omaa heikkouttaan, häveten
sanomattomasti, että tytön piti nähdä hänet tässä tilassa. »Minä —
teidän täytyy — tahdotteko minun käyttämään väkivaltaa teitä vastaan»?
Te ette saa päästää asiaa niin pitkälle.»
Lloyd tarttui levollisesti toisella kädellään hänen molempiin
ranteisiinsa, ja tukien toisella kädellä häntä selästä painoi hänet
jälleen patjalle kuin pienen lapsen.
»Minä olen — olen tällä hetkellä hiukan heikko», sanoi Bennett ähkien
ponnistelunsa johdosta; »mutta kuulkaahan nyt toki, Lloyd, mitä sanon.
Minähän tiedän, ettette enää voi sietää minua, mutta minä pyydän teitä
lähtemään täältä — lähtemään hetipaikalla.»
»En!»
Kuinka ihmeellisesti sallimus pyörittikään heidän osiansa! Niin
lyhyessä ajassa oli heidän suhteensa tullut vallan vastakkaiseksi
siitä, mikä se ennen oli ollut. Nyt oli tyttö väkevä ja mies heikko.
Nyt pääsi tyttö voitolle, ja mies hävisi. Tyttö sai riemuita voitostaan
ja mies nöyrtyä. Mies sai rukoilla ja tyttö kieltää. Tytön tahto
selviytyi taistelusta voittoisana, eikä miehen.
Tappio ei olisi voinut sen suurempi ollakaan! Yksinpä sekin asia, jota
mies oli yrittänyt niin epätoivoisesti välttää ja johon hän oli syössyt
Ferrissin — senkin oli kohtalon salaperäinen pyörä kääntänyt jälleen
esiin, eikä hänen vallassaan ollut tukahduttaa sitä.
»Ah, ei!» hän huudahti, »eikö minulla jo ole tarpeeksi
omallatunnollani! Ferriss ja hänen kuolemansa! Tahdotteko te pakottaa
minua saattamaan teidänkin henkenne vaaraan, kaiken sen jälkeen, mitä
olen tehnyt? Te ette saa viipyä täällä!»
•Kyllä, sen aion tehdä», Lloyd vastasi.
»Minä käsken teitä lähtemään. Talo on minun. Lähettäkää tohtori
puheilleni. Missä Adler on?» Ja sitten hän pyörtyi.
Pari tuntia myöhemmin, kun päivä alkoi valjeta, ja Bennett nukkui
sikeästi saatuaan nukutuslääkettä, istui Lloyd pienen pöydän ääressä
akkunan luona, käsi leualla, miettiväisenä ja hajamielisenä,
tirkistellen näkemättömin silmin aamuruskon sarastusta omenapuiden yllä.
Akkuna oli sen verran raollaan, että huoneeseen voi tulla raitista
ilmaa. Hän istui kauvan liikkumattomana, vain joskus pyyhkäisten
raskasta, pronssinkarvaista tukkaansa pois otsaltaan ja ohimoiltaan.
Kaikki ajatusvoima, kaikki aivojen pienet rattaat, jotka pyörivät
toistensa lomissa, hiljenivät vähitellen kulussaan. Hän rupesi
ajattelemisen sijasta tuntemaan, vaistomaan. Hänen ajatustensa
vähitellen kadotessa eräänlaisen mieluisan tylsyyden tilaan tuntui
pinnalle nousevan jonkinlaista heikkoa, epämääräistä, outoa liikettä.
Aivot eivät enää toimineet. Mikä astui niiden tilalle? Sydänkö? Hän
ei voinut selittää itselleen tuota uutta aistimusta, siksi hämärä ja
sekava se vielä oli. Hän tunsi suloista liikutusta, mutta ei osannut
sanoa, oliko hän rajattomasti iloissaan vaiko rajattomasti suruissaan;
hän hymyili, ja kuitenkin kiilsivät kyyneleet hänen tummansinisissä
silmissään.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän kestänyt kovan sisällisen kamppailun,
tahi oikeammin kokonaisen jakson kamppailuja; kuten olisi hän hyvin
kauan astellut hämärässä, maanalaisessa käytävässä, mutta nyt noussut
jälleen tähtien valoon. Hän tunsi värisevää iloa, syvää hellyyttä
kaikkea kohtaan, mikä vain oli oikein ja totta ja hyvää, iloa siitä,
että elämä oli palannut jälleen takaisin. Päivä koitti säteilevänä
koko maailman yli, yö oli ollut lempeä ja hiljainen, mutta nyt alkoi
ensimmäinen, kevyt aamutuulonen liikutella puiden oksia, nurmea,
kukkasia ja runsaskasteisia pensaita tien varrella, ja ilma oli täynnä
maan ja metsän ja puutarhain tuoksua. Ilo elämästä ja ilo kaikesta,
mikä on elämääkin arvokkaampi ja kestävämpi, joka ei horju eikä koskaan
katoa, nousi hänessä äkkiä pinnalle kuten siunaus, aallonläikähdys,
salaperäisenä ja ihmeellisenä. Se oli noita silmänräpäyksiä, jolloin
voi toivoa kaikkea, uskoa kaikkea ja kestää kaiken.
Hän pidätti henkeään ja kuunteli — mitä kuunteli, sitä hän ei itsekään
tiennyt. Nyt oli hänellä jälleen tuo ennenkin tunnettu aistimus,
että jokin suuri onni lähestyi häntä, sama tunne, joka hänellä oli
ollut eräänä toisena aamuna, auringon sarastaessa, eräässä toisessa
huoneessa, jolloin hän oli myöskin taistellut vihollista vastaan.
Mutta nyt oli hänen vastassaan paljon voimakkaampi vihollinen, aamu
sarasti uuden, paljon tärkeämmän päivän edellä, ja suurin onni, mitä
koko maailma voi tarjota, oli tulossa hänen osalleen. Kuinka kaikki tuo
olikaan tapahtunut, sitä hän ei tiennyt. Eikä hetkeäkään ollut miettiä
asiaa, punnita sitä. Hän oli kuulevinaan suurien siipien suhinaa
ympäriltään, näkevinään loistavan valon puhkeavan esiin pilvien takaa,
erottavinaan ihanata soitantoa ilmasta.
Mutta hän ei nähnyt mitään valoa, ei kuullut mitään soitantoa. Loiste
ja säveleet tulivat hänestä itsestään, kumpusivat esiin hänen omasta
sielustaan. Hänen ajatuksensa olivat aivan liikkumatta. Sydän vain eli
tänä ihmeellisenä kesäaamuna, ja hänen sydämessään loisti valkeus, ja
sieltä soitto kajahteli. Rakkaus, jonka hän oli luullut kuolleen iäksi,
istui jälleen voittoisana ja autuaana valtaistuimellaan ja lauloi
riemunsa kuuluviin sydämen soiton säestyksellä, loisti ja säteili
aamuruskon kirkkaudella.
Kuolisiko Bennett? Tuo kysymys puhkesi äkkiä esiin hänen mielessään,
uhkaavana, hirvittävänä, kuten kamala kummitus, jota hän väistyi
väristen. Valo, tuo jumalallinen sädesoihtu, joka oli valautunut
hänen ylitseen, loi nyt pelottavan varjon edelleen. Soiton sävelien
mukana kuuli hän ukkosen jyrähtelyä. Tuo vanha vihollinen, josta hän
jo oli luullut vapautuneensa, oli palannut odottamatta. Se kykki
jälleen ja väijyi häntä joka loukosta. Se hiipi hänen taakseen,
valmiina ryntäämään esiin, iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa,
tappaakseen hänet, musertaakseen hänet murheen alle, jonka hän tiesi
surmaavan hänet. Nyt hän rakasti Bennettiä kaikesta sydämestään ja
kaikesta voimastaan; kuinka oli saattanutkaan toisin olla? Bennett
kuului hänelle — ja hän? Hänhän eli vain hänen läheisyydessään, tunsi
olevansa niin kiinnitetty häneen, kuin olisi ollut osa hänestä. Lloyd
ei tiennyt, kuinka hän voisikaan elää, jos Bennett kuolisi. Hänestä
tuntui, kuin tämän kuollessa irtautuisi hänestä itsestään jotakin, joka
oli koko hänen olemuksensa perustana, irtautuisi ja riistäisi häneltä
kaiken voiman jaksaa enää sen jälkeen itsekään elää. Mutta sehän oli
vain helpotus hänelle. Ajatus eloon jäämisestä Bennettin kuoltua,
elämän rajattomasta orpoudesta ja yksinäisyydestä, oli niin hirvittävä,
ettei hän uskonut, että hänen järkensä jaksaisi kestää sitä.
»Lloyd.»
Bennett oli herännyt ja katseli häneen kuumeisessa hädässä. »Lloyd»,
hän toisti, ja hänen ennen niin luja ja syvä äänensä värisi surkeasti.
»Minä olin väärässä, ja minä pyydän teitä jäämään. Älkää menkö pois
minun luotani.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä Lloyd oli polvillaan hänen vuoteensa
vieressä. Hän otti toisen noista suurista, laihtuneista, jäntereisistä
ja kuumeisista käsistä omiensa väliin ja kuiskasi: »En koskaan, en
koskaan, rakkahin ystäväni, en koskaan niin kauan kuin elän.»