VIII.

Ferrissin hautajaisten jälkeisenä päivänä Bennett lähti yksin tri

Pittsin luo Medfordiin, ja saman päivän illalla lähetettiin kaikki

hänen matkatavaransa ja arkkunsa, joissa kaikki hänen paperinsa olivat

— retkikunnan muistiinpanot, tieteelliset havainnot ja päiväkirjat

hänen perästään.

Tultuaan sen talon edustalle, johon oli päättänyt asettua seuraavaksi

vuodeksi, pani Bennett merkille, että muuan yläkerroksen etummaisista

akkunoista oli auki ja sen verhot kiinnitetyt ylhäälle; akkunasta hän

voi nähdä sisälle huoneeseen, jota palvelijatar näkyi siivoavan ja

tuulettavan sekä muuttavan huonekaluja siitä ulos. Maantiellä talon

edessä näkyi tavaravaunujen pyöräin jälkiä. Kun hän oli lukinnut

ulko-oven perästään ja seisoi eteisessä matkalaukku kädessä, näki hän

vaatenaulakossa hatun, jota Ferriss oli viimeksi käyttänyt. Bennett

laski laukun nopeasti lattialle ja nojautui raskaasti seinää vastaan,

hän veti syvään henkeä ja ummisti silmänsä. Talo tuntui olevan muuten

tyhjillään, paitsi että jolloinkin kuului hillittyä kolinaa käytävän

toisella puolella olevasta huoneesta. Hän tarttui uudelleen laukkuunsa

ja nousi portaita ylös niihin huoneisiin, jotka olivat määrätyt hänen

asuttavakseen. Hän ei ripustanut hattuaan naulaan, vaan otti sen

mukaansa sisään.

Taloudenhoitajatar, joka yläkerroksessa otti hänet vastaan ja näytti

hänelle huoneet, kysyi häneltä, milloin hän halusi syödä. Bennett sanoi

sen sekä lisäsi:

»Minä tahdon syödä aina alhaalla ruokasalissa, ‘lasisaliksi' luulen

teidän sitä sanovan. Ja kohta kun etummainen huone on saatu kuntoon,

nukun siellä jo ensi yöni. Se on oleva minun huoneeni.»

Taloudenhoitajatar katseli kummissaan häneen. »Niin, mutta se ei käy

laatuun», väitti hän, »ei ainakaan kohta, tartunnan takia. Tohtori on

antanut ankaran määräyksen, että sitä on kunnollisesti tuuletettava, ja

että huonekalut on korjattava sieltä pois.»

Bennett nyökkäsi vain, ilmoittaakseen ymmärtävänsä, ja

taloudenhoitajatar poistui. Iltapäivä kului hiljakseen, ja myöskin

ilta. Bennett sai illallista ruokasalissa, kuten oli toivonut.

Syötyään huusi hän Kamiskan mukaansa ja lähti pitkälle kävelymatkalle

kaupungista poispäin vievälle maantielle; hän käveli verkalleen,

kädet selän takana. Kello 10 tienoissa hän palasi kotiin. Hän nousi

yläkertaan ja mietti hetkisen järjestellä papereitaan, ennenkuin kävi

makuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tulisi mitään, siitä hän oli varma.

Bennett ei vielä oikein tiennyt, missä yhteydessä huoneet olivat

keskenään. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet muihin asioihin, hän oli

hajamielinen, ja kun hän jälleen yritti nousta yläkertaan, menikin hän

sisään päädyn puoleisesta ovesta eikä pihan puoleisesta. Hän joutui

huoneeseen, jota luuli omakseen, sytytti kaasulampun palamaan ja

katseli ihmeissään ympärilleen.

Huone oli melkein tyhjä. Yksin matotkin oli raivattu pois. Akkunat

olivat selki selällään, huoneessa tuntui pinttynyttä lääkkeitten hajua,

ja vuodevaatteista olivat vain patjat ja pielukset jätetyt paikoilleen.

Bennett katseli vuodetta vähän kummissaan, sitten häntä puistatti

ankarasti. Tuossa vuoteessahan Ferriss oli kuollut; siitä hirvittävästä

murhenäytelmästä, jossa hänellä oli ollut yksi pääosia, oli muuan

kohtaus esitetty juuri tässä samaisessa huoneessa.

Seisoessaan siinä hervottomana ja tukien kädellään vuoteen

jalkapäähän oli hän näkevinään edessään kuvan, joka oli masentaa

hänet maahan. Hänestä näytti, kuin makaisi hänen paras ystävänsä

vielä kuolleena tuossa alastomassa vuoteessa. Hän oli näkevinään

Ferrissin kuolinpuvussaan pitkänään paareilla, hän näki kääreliinat ja

päänpuolessa palavat kynttilät. Tässä huoneessa oli kuolema majaillut.

Tyhjässä huoneessa vallitsi juhlallinen, hartautta herättävä tunnelma.

Ennenkuin tiesikään, makasi hän polvillaan vuoteen vieressä kasvot

patjoja vastaan ja kädet ojennettuina sitä paikkaa kohti, jossa Ferriss

oli levännyt viimeistä kertaa.

Hän ei tiennyt, kuinka kauvan hän oli maannut tuolla tapaa — ehkä

pari minuuttia, ehkä tuntikaudenkin. Hän selvisi tolkuilleen vasta

seistessään ulkona portailla ja lukittuaan kuolinhuoneen oven

perästään. Mutta nyt ei työnteosta ollut enää puhettakaan. Paperinsa

hän järjestäisi huomenna. Nukkuakaan hän ei voinut eikä tahtonut. Hän

meni jälleen portaita alas ja lähti tuosta tyhjästä, äänettömästä

talosta. Kuistilla oli leveä korituoli. Bennett viskautui siihen

istumaan, kädet kasvojen edessä. Kesäyö oli hiljainen ja kostea. Kuu

ei paistanut, eikä tähtiä näkynyt. Jossain kaukana huuteli jokin

lintu taukoamatta. Pienestä hedelmäpuutarhasta talon vieressä kuului

jolloinkin lehtien hiljaista rapinaa sekä kumea paukaus, kun kypsynyt

omena putosi nurmikkoon. Kamiska istui hievahtamatta ulkoportailla ja

heristi korviaan vähimmästäkin hälystä.

Ferriss oli siis kuollut, ja se oli hänen syynsä. Hänen ystävänsä, se

mies, josta hän oli eniten pitänyt, oli kuollut. Ferrissiä ei siis

ollut yhtään hyödyttänyt, että hän oli kamppaillut niin uljaasti

henkensä puolesta, silloin kun napaseudun jäät olivat uhanneet rusentaa

hänet syleilyynsä. Valittamatta, nurisematta hän oli kestänyt nälkää

ja kylmää ja sanomatonta hätää, pakkasta, joka oli riistänyt häneltä

kädet, myrskyn ja lumen raivoa, koskaan loppumatonta työtä rekien

purkamisessa ja jälleen lastaamisessa — kaikkea, mitä ihminen saa

kestää yrittäessään turhaan navalle — kuollakseen sitten niin kurjasti

vuoteessaan, sen miehen ja sen naisen hylkäämänä, joita hän oli enimmän

rakastanut ja joihin lujimmin luottanut. Ja se oli Bennettin syy.

Oliko Ferriss viime hetkillään ollut tajuissaan? Oliko hän saanut

tietää totuuden, vai saisiko hän sen tietää jolloinkin toisen kerran

ja jossain toisessa paikassa. Kukapa sen voi sanoa. Kukapa sen voisi

koskaan tietää. Ja oliko Bennett sitten tehnyt oikein pidättäessään

Lloydia poissa sairashuoneesta? Nyt, kun kaikki oli ohitse, nyt kun

hän oli jälleen tullut järkiinsä ja voi rauhallisesti katsella koko

tuota surullista tapausta, nyt alkoi vähäinen epäilys viritä hänen

mielessään. Aluksi hän tahtoi torjua sen luotaan, katkeroituneena

ja raivostuneena kuin lähellä päristelevän myrkkyhyönteisen. Tuo

ruumiillisesti ja henkisesti karkeatekoinen mies, jonka luonne oli niin

yksinkertaisista aineksista muovailtu, jolla oli niin sokea, horjumaton

usko omaan erehtymättömyyteensä ja itseviisauteensa, ei ollut vielä

koskaan eläissään voinut kuvitellakaan erehtyvänsä, joutuvansa

kulkemaan väärää tietä. Hän se oli aina ollut oikeassa. Mutta nyt oli

vihdoin hänen elämässään tapahtunut muutos. Hänen maailmaansa oli

astunut nainen, tuohon maailmaan, jossa siihen asti oli ollut pelkkiä

miehiä; ja nyt hän tunsi maaperän luistavan hänen jalkainsa alta, nyt

hän etsiskeli syitä tekoihinsa, nyt hänen oli vaikeata keksiä selitystä

kaikkeen, mikä ennen oli ollut itsestään selvää. Oikea ja väärä, valo

ja pimeys, valhe ja totuus sulivat sietämättömästi, sokaisevasti yhteen.

Hän, jonka luottamus ja usko itseensä oli kyennyt siirtämään

vuoria, hän, joka oli ajanut työtovereitaan eteenpäin kuin paimen

lammaskatrastaan, hän joka oli uhmaillut yksin napojen jäitäkin,

raivannut tiensä ylipääsemättömien muurien läpi ja särkenyt tieltään

pahimmatkin esteet perustuksia myöten — eikö hän olisi kyennyt

hallitsemaan tilannetta, kun vastapuolena oli vain nainen? Olisiko hän

todella ollut heikko? Epäilys kasvoi ja syöpyi yhä syvemmälle hänen

mieleensä.

Kun epäilys ja epätoivo muulloin oli karannut Bennettin kimppuun, oli

hänen ainoana pelastuksenaan ollut hänen järkähtämätön vakaumuksensa

siitä, että hän oli oikeassa. Se oli hänen lohdutuksensa, hänen

toivonsa, hänen ainoa linnansa. Jos maa syöpyi sen alta ja se

luhistui kokoon, mitä oli hänellä silloin jälellä? Ajatuksissaan hän

eli uudestaan koko tapahtuman alusta loppuun asti, niin kiusallisen

seikkaperäisesti kuin vain kykeni, ja hän pakotti vastahakoisen

järkensä tottumattomaan työhön punnitsemaan ja mittaamaan ja

tuomitsemaan myötä ja vastaan. Jos noin oli ollut asianlaita, jos hän

olisi jättänyt tuon tekemättä, niin tämäkö olisi ollut tuloksena?

Entäpä, jos hän ei olisikaan silloin käynyt väliin, jos hän olisi

pysynyt syrjässä, niin olisiko Lloyd todellakin uskaltanut henkensä

moiseen vaaraan, ja olisiko Ferriss silloin ehkä jäänytkin elämään?

Oliko hän itse silloin ollut aivan järjiltään; oliko hän ollut sokea

ja kuuro kaikille järkisyille; oliko hän käyttäytynyt kuin peto — kuin

sokea, typerä ja itserakas hulttio — ajatellut vain itseään ja omaa

etuaan, ja sen kautta turmellut sen naisen koko elämän, jota rakasti,

ja surmannut sen miehen, josta oli eniten pitänyt? Eikö kaikkea tuota

olisi voinut välttää, jos hän olisi ollut yhtä järkevä kuin mikä

tavallinen ihminen hyvänsä moisessa tilaisuudessa? Hän, joka ylpeili

niin nopeasta ja terveestä arvostelukyvystään kaikkein vaikeimmissakin

tilanteissa, hänenhän ei toki olisi pitänyt menettää malttiaan tuossa

ainoassa vaikeassa tilanteessa.

Epäilys palasi kuitenkin takaisin, yhä uudelleen ja uudelleen. Hän voi

tukahduttaa sen, tallata sen maan tasalle, torjua sen luotaan, niin

paljon kuin vain tahtoi — ja kuitenkin se herkeämättä palasi takaisin,

joka kerta aina vähän voimakkaampana, vähän enemmän vakuuttavana,

entisestään aina tyrkyttelevämpänä. Ehkäpä hän sittekin oli tehnyt

hullusti ja väärin, ehkäpä Lloydin henki ei sittekään olisi ollut

niin suuressa vaarassa, ehkäpä Ferriss olisi jäänyt eloon. Tuo

kaikki selveni hänelle yht'äkkiä niin kirkkaassa valossa, ettei sen

todenperäisyyttä käynyt enää epäileminenkään.

Se oli hirvittävä hetki hänelle. Istuessaan ulkona ypö yksin pimeässä

yössä hän tunsi kurimuksen pyörteiden tarttuvan häneen ja riepoittavan

häntä mukanaan pohjattomaan kuiluunsa. Ensi kauhistuksesta selvittyään

hän palasi järkiinsä — nyt hän näki oikeassa valossa, mitä hän

oikein oli tehnyt — nyt hän heräsi pitkästä painajaisunesta. Surua

ja katumusta ja itsesoimauksia, tuskaa siitä, ettei tehtyä saanut

enää tekemättömäksi, katkeruutta rakkaudesta, joka oli kuollut,

itsehalveksumista, jolle ei sanoja löytynyt, sydäntäsärkevää haikeutta

menetetystä onnesta — kaikkea tuota hän nyt tunsi yhdellä haavaa. Yksi

erässään putoilivat hänen hulluutensa seuraukset hänen päälleen

kuin valtavat taakat, joita verkalleen ladotaan päällekkäin, joka

hetki yhä raskaampana ja sietämättömämpänä kuormana — sillä aikaa kuin

totuuden ja järjen valo tunkeutui häikäisevänä hänen sielunsa jokaiseen

sopukkaan. Ja epäilys kasvoi ja kireytyi vähitellen, armottomasti,

täydeksi varmuudeksi.

Kuinka hän enää jaksaisi elää kauvempaa — ja kannattiko elääkään?

Mitä hyödytti nyt kaikki hänen kunnianhimonsa, kaikki hänen tarmonsa

ja intonsa asettaa eteensä suuria päämääriä? Hänen elämänsä lanka oli

leikattu poikki, hänen ystävänsä oli kuollut, ja hänen rakastettunsa

rakkaus oli kuollut. Hän oli itse syypää kaikkeen. Mitä hyödytti enää

jatkaa?

Ferriss oli kuollut. Ken nyt seisoisi hänen vierellään, kun ulkona yö

pimeni, ja esteet kohosivat tornin korkuisiksi, ja kuolema lenteli

suhisevin siivin ja uhkaillen hänen päänsä ympärillä?

Lloydin rakkaus oli kuollut. Kuka nyt enää toivottaisikaan hänelle

onnea matkalle, kun hänen laivansa keula kääntyisi jälleen pohjoista

kohti, ja kuohu kävisi sen vanavedessä? Kuka istuisi ja odottelisi

häntä täällä kotona, kun hän jälleen kävisi taisteluun, istuisi ja

odottaisi hänen palaustaan; ja kun hän olisi kerran saavuttanut

päämääränsä, tuon päämäärän, jota miehet olivat vuosisatojen kuluessa

yrittäneet saavuttaa, ken silloin tarjoisi hänelle ensimmäisen ja

kaikista rakkaimman tervehdyksen, kun laiva palaisi kotiin liputettuna

mastonhuipusta kanteen saakka, kuuluttaen hänen voittoaan ja

kuolematonta kunniaansa?

Ei, sitä voittoa hän ei koskaan saavuttaisi. Myöskin hänen

kunnianhimonsa oli kuollut; toinen voittaisi siellä, missä hän voi vain

hävitä, toinen pääsisi sinne, missä hän voi vain kaatua ja kukistua

— toinen, häntä väkevämpi, häntä yritteliäämpi, häntä varmempi. Niin

pitkälle oli Bennett nyt tullut, hän, joka kerran oli ollut niin

itsetietoinen, niin vallitseva, niin kova ja karaistu. Lyöty, hävinnyt

mies hän nyt oli, nujerrettu, muserrettu raukka; hänellä ei ollut

yhtään toivoa enää, ei yhtään kunnianhimoa.

Ja kuinka tuo kaikki oli käynytkään noin, ja mistä syystä? Eihän se

ollut tuo sama vihollinen, jota hän niin usein oli uhitellut, se ei

ollut mikään hänen ulkopuolellaan oleva ylivoima, joka nyt oli hänet

voittanut — hänhän oli itse ollut oma voitollinen vihollisensa! Itse

hän oli pannut tuon koneiston käyntiin, itse hän oli koonnut itseensä

nuo hävittävät voimat, jotka nyt olivat lyöneet hänet maahan ja

nujertaneet hänet. Ei mikään muu voima koko maailmassa olisi pystynyt

häntä masentamaan. Ja kohtalo oli tahtonut, että tämä ainut vihollinen,

tämä ainokainen voima oli kääntynyt häntä vastaan ja tuhonnut hänet.

Kuinka tuo kaikki olikaan ihmeellistä! Kuinka se oli hirvittävää! Miksi

hän ei ollutkaan nähnyt tuota jo edeltäpäin? Kuinka hän ei ollut tullut

mitään sellaista ajatelleeksikaan? Mikä kamala tunteeton kummitus oli

niin kauvan asunut hänessä, pitänyt pesäänsä hänen sielussaan, syödä

ahminut hänen voimaansa, sitä mikä hänessä oli jalointa ja parasta,

petoksella tuhonnut hänen parhaat tunteensa — hänen urhoollisuutensa

hyvää ystävää kohtaan ja hänen rakkautensa hyvää naista kohtaan —

väijynyt sopivaa hetkeä, silmänräpäyksen heikkoutta hänen puoleltaan,

ja sitten arvaamatta, varoittamatta syössyt hänen kimppuunsa ja yhdellä

iskulla kaatanut hänet maahan?

Hän oli tehnyt rikoksen, jota laki ei rankaise, mutta joka kätkee

rangaistuksen itsessään, rangaistuksen, joka on ankarampi kuin minkään

tuomioistuimen julistama, Kosto oli tullut hirvittävän nopeasti

hänen päänsä ylitse. Hänen loistava uransa, Ferriss ja Lloyd —

kunnianhimo,: ystävyys ja rakkaus — nuo kolme asiaa olivat luoneet

sen kolminaisuuden, joka oli vallinnut koko hänen elämäänsä. Yhdellä

kertaa, miltei samassa silmänräpäyksessä, hän oli kadottanut ne kaikki.

Hän ei enää koskaan saisi niitä takaisin.

Bennett hervahti kokoon. Mitä hän tunsikaan poskellaan — mikä se niin

äkkiä himmensi hänen näkönsä? Oliko hän jo joutunut niin pitkälle?

Ja hänkö se oli, Ward Bennett, se mies, joka oli johtanut »Frejan»

retkeä? Ei, se ei voinut olla sama mies. Se mies oli kuollut! Hän puri

hampaitaan yhteen, ja koko hänen ruumiinsa tärisi sydäntäsärkevästi

surusta. Hukassa, ikuisesti hukassa! Bennett kätki kasvonsa

käsivarsiinsa. Hänen yhteenkiristettyjen hampaittensa välistä tuli

kuuluviin käheitä sanoja:

»Dick — Dick, vanha ystävä — sinä olet poissa, minä olen kadottanut

sinut, ja omasta syystäni; ja Lloydin myöskin — hänet myöskin — oo,

Jumala minua auttakoon!»

Sitten murtui hän tykkänään. Väristys puistatti tuota jykevää ruumista,

ja ensi kerran eläissään itki Bennett vuolaita kyyneleitä. Äkkiä hän

havahtui surustaan kuullessaan koiran liikahtelevan. Kamiska oli

noussut seisomaan ja murisi ääneen; sitten kirahti puistonportti,

ja koira nosti kuononsa korkealle ilmaan ja ulvoi yöhön keuhkojansa

täydellä voimalla. Bennettkin nousi pystyyn, kiitti kohtaloaan, että

yö oli niin pimeä, ja katseli ympärilleen. Maantieltä johtavaa polkua

pitkin tuli jokin mies, sora narskui hänen jalkainsa alin. Mies

pysähtyi kuistinportaiden eteen, ja huomatessaan sillä seisovan haamun

kääntyi hän tätä kohti ja sanoi:

»Onko tämä tri Pittsin talo?»

Bennettin vastaus häipyi kuulumattomiin koiran rähistessä, mutta toinen

arvatenkin tajusi sen, koska jatkoi:

»Tahtoisin kernaasti tavata hra Ferrissiä — Richard Ferrissiä 'Frejan'

retkeltä. Olen näet kuullut, että hänen pitäisi olla täällä.»

Kamiska herkesi haukkumasta ja tapaili pari kertaa kuonollaan vieraan

housuja; sitten se äkkiä hypähti ihastuneena häntä vastaan, nuoleskeli

hänen käsiään, tanssi takakäpälillään ja ulvoi ilosta.

Bennett kävi lähemmäksi, ja vieras käänsi kasvonsa puoliavoimesta

ovesta paistavaan lampun kuumotukseen.

»Mutta sehän on Adler!» huudahti Bennett. »Mistä ihmeestä sinä tänne

jouduit?»

»Kapteeni!» älähti toinen ja tempasi hatun päästään. »Onko se

mahdollista, että te se olette!» Hänen kasvonsa hohtivat autuaallista

iloa. Hän aivan tutisi ihastuksesta. Hänen oli vaikea löytää sanoja, ja

kun hän kömpelön hellästi tavoitteli entisen päällikkönsä kättä ja sai

sitä puristetuksi, näki Bennett kyyneleitä hänen silmissään.

»No ei toki! Ettenkö olisi mielissäni nähdessäni kapteenin — minä

luulin teidän matkustaneen pois — en tiedä mihin — minä — minä en

tiennyt, saisinko enää koskaan nähdä teitä!»

Kamiska ei olisi voinut olla sen iloisempi Adlerin nähdessään, kuin

Adler Bennettin nähdessään. Hän sammalteli, sanat juuttuivat hänen

kurkkuunsa, hän kohosi varpailleen, irvisteli ja kakisteli ja pudotti

hattunsa. Hänen ilonsa oli lapsellinen, hillitön, teeskentelemätön,

rehellinen kuin puhdas kulta. Heidän noustua kuistille työnsi hän ensi

työkseen tuolin Bennettille, eikä irroittanut hetkeksikään silmiään

hänestä. Hänen uskollisuutensa oli vilpitön kuin koiran isännälleen

osottama, nöyrä, epäitsekäs, vaatimaton, onnellinen yhdestä ainoasta

katseesta, ystävällisestä sanasta, hyväilystä. Hänestä olisi ollut

ihanin onni ja kunnia saada kuolla Bennettin edestä. Tämähän oli hänen

kapteeninsa, hänen kuninkaansa, hänen jumalansa, hänen herransa ja

käskijänsä. Kaikki mitä hän teki, oli hyvin ja oikein; Bennett olisi

voinut iskeä hänet maahan siihen kohtaan, ja Adlerin mielestä se olisi

ollut paikallaan.

Kun Bennett sai hänet viimein mahtikäskyllä istahtamaan, asettui

hän sulasta kunnioituksesta niin epämukavaan asentoon kuin vain voi

löytää tuolin äärimmäisellä reunalla. Koko ajan hän pyöritteli hattua

käsissään ja kumarteli ja noikkaili moneen kertaan. Mutta sitten hän

äkkiä muisti, mille asialle hän oli tänne tullut.

»Ah, minähän tässä ihan unohdan — kun niin äkkiä keksin kapteenin

täällä, niin unohdin aivan hra Ferrissin. Kuinka hän jaksaa? Näin

lehdistä, että hän oli käynyt hyvin kipeäksi.»

»Hän on kuollut», vastasi Bennett rauhallisesti.

Adler istui hetkisen sanattomana. Hänen alaleukansa pudota loksahti

alas rinnalle, hänen silmänsä olivat jäykät ja pyöreät, ja hän tapaili

henkeä.

»Onko hra Ferriss kuollut?» kysyi hän sitten verkalleen. »Minä — eihän

se ole mahdollista.» Hän teki ristinmerkin.

Bennett ei virkkanut mitään, ja lähes viisi minuuttia istuivat molemmat

vaitonaisina ja tuijottelivat ulos pimeään yöhön. Vihdoin katkaisi

Adler äänettömyyden ja kyseli Ferrissin sairautta ja kuolemaa, johon

Bennett vastasi niin hyvin kuin taisi. Mutta Adlerin koko olennosta ja

äänensävystä oli helppo huomata, että Bennett, joka ilmielävänä istui

hänen edessään, merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin Ferriss, joka oli

kuollut.

»Mutta olettehan te toki terveenä, kapteeni, eikö totta?» kysyi hän

lopuksi. »Eihän vain teitä mikään vaivaa?»

»Ei», sanoi Bennett ja katseli tiukasti Adleria silmiin. Äkkiä hän

sitten lisäsi:

»Adler, se oli minun syyni, että hra Ferriss kuoli. Jollei minua

olisi ollut, eläisi hän arvatenkin vielä. Minä sen sain aikaan. Minä

tein niin, kuin luulin oikeaksi, mutta minä tiesin koko ajan, yhtä

hyvin kuin sen nyt tiedän, että se oli väärin. Siis jos joku kysyy

sinulta hra Ferrissin kuolemaa niin voit kertoa hänelle kaiken, minkä

nyt tiedät — ymmärrätkö? Erehdyksestä minä tulin syypääksi hänen

kuolemaansa. Enempää en sinulle kerro, mutta niin paljon pitää sinun

tietämän.»

Adler katseli Bennettiin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hätäytymistä ja

rajatonta ällistystä. Koko maailmanjärjestys tuntui hänestä luhistuvan

yht'äkkiä kokoon. Bennett, tuo tutkimaton, ihmeellinen mies, joka

oli liitossa salaisten henkivoimain kanssa, hän, jonka aivoituksia

ihmisjärki ei voinut käsittää, jonka pää hipoi pilviä — hän, Bennett,

teki nyt tiliä hänelle, Adlerille! Vähimmälle kaikista entisistä

alamaisistaan. Kuningas uskoi huolensa orjalleen. Ja mitä ihmettä hän

sitten juttelikaan? Että Ferrissin kuolema oli hänen syytänsä! Adler

ei tuota ollenkaan ymmärtänyt, hänen käsityskykynsä ei ulottunut

niin pitkälle. Se kävi liian korkealta hänen voimilleen. Bennett

mahtoi ajatella jotakin, mikä oli tapahtunut paluumatkalla jäiden yli

kuljettaessa — jotakin, joka silloin oli ollut välttämätöntä tehdä, ja

joka nyt vihdoin näin myöhään oli aiheuttanut hra Ferrissin kuoleman.

Kaikissa tapauksissa oli Bennett tehnyt niin, kuin hänen oli pitänytkin

tehdä. Samalla tapaahan hän oli ollut syypää Mc Phersoninkin kuolemaan,

mutta ei hän silloinkaan ollut voinut muuten menetellä.

Bennett ei ollut sen pitemmältä miettinyt asiaa, ennenkuin lausui nuo

sanansa. Ensin hän oli vastannut välttelevästi Adlerin kyselyihin

varajohtajan kuolemasta. Mutta äkkiä oli häntä ruvennut hävettämään

moinen teeskentely entisen alamaisensa edessä. Hän oli tehnyt

erehdykset — hirvittävän, uskomattoman erehdyksen — mutta täytyihän

hänen toki olla mies kertomaan sen seurauksistakin. Ei tosin tainnut

olla tarpeellista, ehkäpä ei järkevätäkään, kertoa koko hulluutta sen

täydessä laajuudessa; mutta tänä hetkenä hänestä tuntui siltä, että

hänen omat miehensä — ainakin tämä ainoa läsnä oleva niistä — jotka

olivat olleet hänen ja hänen ystävänsä käskettävinä, olivat oikeutetut

saamaan kuulla totuuden.

Mutta Adlerin ajatukset olivat tykkänään toisaalla, ja pian

purkautuivatkin sanoiksi:

»Kuulkaapas, kapteeni, nythän ne rustaavat uutta retkikuntaa; olette

kaiketi kuullutkin siitä — se on englantilainen. Sitä ne sanovat

Duan-Parsonin retkikunnaksi. Ne yrittävät kulkea sitä vanhaa väylää

Smithin-salmen kautta. Aikomus on talvehtia Tasiusakissa ja sitten

koettaa kulkea salmen poikki, kohta kun jäät lähtevät keväällä. Mutta

Duanen tuumat ovat ihan hulluja. Hän ei pääse pitkällekään pohjoiseen,

ei ainakaan 75 leveysasteen yli, siitä panen veikkaa. Kun me nyt taas

lähdemme tuonne pohjoiseen, niin otattehan minut toki mukaan. Olittehan

minuun tyytyväinen viime matkalla —»

»Minä en lähde sinne enää, Adler.»

»Ettekö?» Adler näytti vähän tyhmistyneeltä. »Minä luulin — tuota,

en luullut teidän — niin, mutta kukaan muu kuin te ei siihen pysty,

kapteeni.»

»Oh, kyllä sellaisia on», sanoi Bennett välinpitämättömästi. »Duanekin

sen tekee, jos hänellä on vain onnea matkassaan. Minä tunnen

hänet hyvin. Hän on reipas veikko. Ei — minä olen siitä jo saanut

tarpeekseni, Adler. Minun aikani on mennyt. Nyt on toisten vuoro.

Tahdotko lähteä Duanen mukaan? Minä annan sinulle suosituskirjeen häntä

varten. Olen varma, että hän mielellään ottaa sinut matkaansa.»

Adler kavahti ylös tuoliltaan.

»Luuleeko kapteeni» — sanoi hän kiihtyneesti — »luuleeko kapteeni

todellakin, että minä tahtoisin matkustaa muiden kuin teidän kanssa. Te

kyllä lähdette vielä jonakin päivänä — siitä olen aivan varma. Me — me

tahdomme vielä kerran yrittää onneamme, ennenkuin kuolemme. Ei meitä

sentään ole vielä maahan nitistetty.»

»Kyllä, sitä me juuri olemmekin, Adler», vastasi Bennett ja hymyili

rauhallisesti. »Nyt me pysymme kauniisti kotona ja kirjoitamme kirjan

retkestämme. Ja annamme toisen miehen yrittää navalle. Se ei ole meitä

varten — eikä tule koskaan olemaankaan, Adler.»

Puolisen tunnin perästä Adler nousi pystyyn ja sanoi Bennettille:

»Vieläköhän voin viipyä kauvempaa, jos aion päästä takaisin kaupunkiin

viimeisellä junalla? Asemalla sanoivat sen lähtevän keskiyön

aikaan.» Bennett huomasi hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin

sydämellään, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi — hän seisoi

ymmällään, muutteli jalkaa ja pyöritteli hattuaan. Vihdoin hän sanoi

vähän epäröiden:

»Ei suinkaan kapteeni tarvitsisi apumiestä tänne?» Ja ennenkuin Bennett

kerkisi vastaamaan, jatkoi hän kiireisesti: »Minä olen aikoinani

yritellyt vähin jotakin, osaan hoitaa puutarhaa, ymmärrän oikein hyvin

taimien ja kukkien ja sen sellaisten hoitoa, ja voisin autella teitä

missä askareissa hyvänsä.» Sitten hän sanoi hellyttävästi: »Antakaa

minun jäädä tänne, kapteeni — siitä ei tule teille suuria kuluja —

minä en tahdo kapteenilta penniäkään palkkaa. Antakaa minun olla

käskyläisenänne jonkun aikaa. Te tulette kyllä olemaan tyytyväinen

minuun. Saanko jäädä, kapteeni — saanko jäädä?»

»Lörpötystä, Adler», sanoi Bennett, »sinä voit jäädä tänne, jos

sinua haluttaa. Keksimme sinulle kyllä jotain tointa täällä. Mutta

luonnollisesti maksan siitä sinulle.»

»En ota penniäkään», intti Adler melkein loukkautuneena.

Seuraavana päivänä. Adler nouti kaupungista arkkunsa ja muutti

Bennettin luokse Medfordiin. Vaikka tri Pitts ei ollut kaukaan aikaan

pitänyt hevosia, kuului taloon kuitenkin yhä edelleen tallirakennus,

ja sen ylisille asettui Adler taloksi tallirengin entiseen huoneeseen.

Bennett ei saanut häntä mitenkään asumaan päärakennuksessa. Adler

ylpeili siitä, että tunsi hyvin oman asemansa. Ensi illasta lähtien hän

ei koskaan puhutellut Bennettiä ensiksi, ennenkuin häneltä kysyttiin

jotakin, ja koko hänen olemuksestaan voi huomata, kuinka iloinen hän

oli saadessaan taasen olla kapteeninsa käskettävissä. Olipa oikein

hauska nähdä Adlerin palvelevan »lasisaliin» katetussa ruokapöydässä,

odotellen sininen villapusero yllään oven vieressä käskyjä ja iloiten

pelkästään siitä, että näki Bennettin syövän. Aamuisin, kohta kun

aamiainen oli kannettu pöytään, oli Adlerin etuoikeutena ilmoittaa

siitä Bennettille, jonka hän enimmäkseen tapasi kirjoittelemassa

huoneessaan. Sitten Adler palasi ruokasaliin ja odotteli, että hänen

herransa näyttäytyisi. Kohta kun hän kuuli tämän askeleet käytävässä,

värähteli hänen ruumiinsa ilosta. Hän ryntäsi Bennettin tuolin kimppuun

ja veti sen ulos pöydästä tämän istua, hääri hänen ympärillään ja

syötteli häntä kuin kanaemo polkastaan. Hän levitti suuliinan hänen

rinnalleen, laski sanomalehdet hänen eteensä ja nykäsi kahvikupin

puolen tuumaa lähemmäksi häntä. Koko aterian aikana hän ei irroittanut

silmiään hänestä, vaan vahti hänen jokaista liikettään, punoittaen

ylpeydestä ja hieroskellen käsiään tyytyväisyydestä ja hiljaisesta

ihastuksesta.

Aika meni menoaan, kohta oli kaksi viikkoa kulunut siitä kuin Bennett

muutti Pittsin taloon. Väsyneenä ja koneellisesti hän oli alkanut

kirjoittaa kirjaansa, kertomusta retkikunnan matkasta. Työ oli

vasten hänen mieltään. Hän oli jo kauan sitten kadottanut kaiken

mielenkiintonsa napatutkimuksiin. Oli totta, mitä hän oli sanonut

Adlerille — hän oli niistä jo saanut tarpeekseen, peruuttamattomasti.

Ovi oli paukahtanut kiinni hänen jälkeensä; hänen osansa maailmassa

oli näytelty loppuun. Nyt hän ainoastaan halusi tulla unhotetuksi

niin pian kuin suinkin, saada elää hiljaa ja rauhallisesti yksikseen.

Maineesta ja ylistyksestä hän ei enää välittänyt. Maailman tuonaan

häneen kohdistama kohiseva suosio tuntui hänestä nyt vain tyhjältä

ja joutavanpäiväiseltä touhinalta. Sitä hän ei enää tahtonut

kuulla korvissaan. Hän tiesi, että kaiken maailman sivistyskansat

odottivat jännityksellä hänen kirjansa ilmestymistä. Se painettaisiin

sellaisillakin kielillä, joita hän ei itse ymmärtänyt — mutta kuinka

turhaa ja tyhjänpäiväistä kaikki tuo hänestä olikaan!

Itse kirjoitustyökin oli hänelle sanomattoman kiusallista, mutta

hän jännitti kaiken tarmonsa ja hartautensa, mitä hänelle oli vielä

jäänyt jälelle, ja työskenteli kahdeksan, joskus neljäkintoista tuntia

päivässä. Tavallaanhan tuli tuosta kirjasta synninsovitus. Ferriss oli

sen sankarina. Melkein itsekään sitä ajattelematta pidätti Bennett

itsensä ja omat ansionsa, suunnitelmansa ja aatteensa kertomuksen

taustassa. Useammin kuin kerran hän antoi Ferrissille ansion urotöistä,

jotka hän itse oli suorittanut. Ferriss se oli retken johtaja ja

voittaja. Hänen osalleen tulivat kaikki laakeriseppeleet. Ferrissin

esimerkki se oli innostanut miehiä tekemään parhaansa, silloin kuin

heidän kohtalonsa näytti synkimmältä, Ferriss se oli todellisuudessa

pelastanut heidät kaikki, silloin kuin laiva oli murskautunut jäitten

keskeen, hänen tarmonsa, hänen lannistumaton rohkeutensa, kestävyytensä

ja viisautensa johtanut joukon vihdoin jäämuurien yli Koljuhin-vuonoon.

»Vaikka minä olin nimellisesti johtaja», kirjoitti Bennett, »syrjäydyin

aina hänen tieltään. Hänettä me olisimme epäilemättä kaikki

menehtyneet, ennenkuin lopulta pääsimme maihin. Hänen luja tahtonsa

voittaa, maksoi mitä maksoi, antoi meille jokaiselle siivet. Minne hän

näytti tien, sinne me seurasimme häntä, hänen uljuutensa ei voinut

koskaan masentua, hänen uskonsa lopulliseen voittoon ei voinut koskaan

pettää; hänen älynsä, hänen terävänäköisyytensä oli vallan ihmeellinen.

Hän oli syntynyt suureksi keksijäksi.»

Eräänä päivänä, kun Bennett tapansa mukaan meni päivällisen syötyään

puutarhaan kävelemään ja polttamaan sikarin, ennenkuin jälleen istui

työnsä ääreen, huomasi hän ihmeekseen, että hänen nenästään alkoi

vuotaa verta. Se oli vähäpätöinen seikka ja taukosi muutaman minuutin

kuluttua, mutta se pani Bennettin kuitenkin ajattelemaan terveyttänsä;

ja hänen mieleensä muistui, ettei hän parina viime päivänä ollut

voinut oikein hyvin. Hänellä oli ollut kipuja selässään ja säärissään,

toisinaan oli hänen päätänsäkin särkenyt ja viime aikana oli työ

ruvennut maistamaan hänelle yhä enemmän puulta, |a pelkkä ponnistus

kuljettaa kynää paperilla vaivasi häntä.

»Hm», arveli hän vähän myöhemmin päivällä, kun uusi verenvuotokohtaus

tuli, »jokohan minun pitäisi ottaa vähän kiniiniä?»

Mutta seuraavana päivänä hän ei kyennyt syömään mitään, ja vaikka

istuikin sitkeästi työnsä ääressä, kärsi hän herkeämätöntä kuumetusta.

Muutenkin tunsi hän itsensä sangen heikoksi. Illalla hän kirjoitti

kaupunkiin tri Pittsille ja pyysi tätä tulemaan Medfordiin seuraavana:

päivänä.