VII.

Lloydin oli mahdoton koota ajatuksiaan junamatkalla. Isku oli ollut

niin kova, järkytys oli ollut niin ankara, ettei hänellä ollut

voimia eikä haluakaan ajatella sen enempää koko asiasta. Vielä oli

hänellä vain hämärä ja epämääräinen käsitys, että jotakin hirveätä

oli tapahtunut, että suuri suru oli kohdannut häntä, ja hän oli

niin ihmeellisessä mielentilassa, että hän useammin kuin kerran

yllätti itsensä odottamasta sitä hetkeä — jonka hän tiesi tulevan

— jolloin onnettomuus koko laajuudessaan iskisi ja ruhjoisi hänet.

Tällä hetkellä hän oli vain perin väsyksissä. Mieluimmiten hän olisi

tahtonut viivyttää tuota ratkaisevaa iskua, hän olisi tahtonut saada

istua junassa, kokoonluhistuneena, passiivisen tylsänä ja antautuen

avuttomana kohtalonsa huomaan.

Mutta kaikkien vakavien ajatusten ja tunteiden ollessa lamautuneet,

eli hänessä edelleen virkeänä kyky ottaa vastaan kaikenlaisia pieniä

ja pian ohimeneviä vaikutelmia. Isku tuntui vain käyneen kuin mikäkin

jättiläisjyrä hänen sielunsa läpi, sortaen sen suuret kyvyt, mutta

jättäen miltei koskematta nuo matalat pikku kyvyt. Nyt hän tajusi, että

tuossa merkillisessä tapahtumassa oli todella ollut jotain järkeä,

jota hän ei ollut ennen siinä käsittänyt olevan; hän ymmärsi nyt, että

suuret surut ja suuret tuskat särkevät vain sydämen varsinaisen suuren

koneiston, mutta jättävät rauhaan kaikki monet pikku rattaat, jotka

pyörivät yhtä ahkeraan myrskyssä kuin tyvenelläkin säällä, sittenkun

lyhytaikaiset, jokapäiväiset tunnelmat ja vaikutelmat ovat panneet ne

liikkeelle.

Täten kului tuo tunnin kestävä rautatiematka Medfordista kaupunkiin.

Lloyd istui näköjään levollisena akkunan ääressä ja katseli ohikiitävää

maisemaa, jota linjan varrella olevat sähkölennätinpylväät leikkelivät

viiruihin kuin elävienkuvien filminauhaa. Hän katseli — ja ihmeellistä

kyllä, todellisella mielenkiinnolla — toisia matkustajia — nuorta

tyttöä sievässä kävelypuvussaan, joka luki jotain kirjaa ja samalla

availi sen lehtiä hattuneulalla, lihavata, suurivatsaista herraa,

joka pärskytteli sieraimiaan kuin hevonen, rajattoman puheliasta

kirjainkaupustelijaa, joka syödä mutusteli kuivattuja viikunoita

soikeasta rasiasta, äitiä, jonka pikku pojalla oli silmälasit ja

joka lakkaamatta kävi juomassa jäävesisäiliöstä, jarrumiestä ja

junankuljettajaa, jotka seisoivat ulkona vaunusillalla puhellen

keskenään.

Maisema samoin kiinnitti hänen mieltänsä, ja hän pani merkille,

milloin juna aina hiljensi tai kiihdytti vauhtiaan. Hänen ajatuksiaan

tavallaan hajoitti ja virkisti katsella kilometripaaluja ja laskea,

kuinka monta kilometriä kulloinkin oli sivuutettu. Jopa hän kerran

kysyi junankuljettajaltakin, milloin kaupunkiin saavuttaisiin, ja tunsi

ärtymystä kuullessaan, että juna oli myöhästynyt puoli tuntia. Mutta jo

seuraavassa silmänräpäyksessä hän ihmetteli itsekseen, mitä se häntä

liikutti.

Myöhään iltapäivällä sukelsi kaupunki viimein näkyviin. Ensin harmaana

savusumuna taivaanrannalla, sitten loppumattomana sarjana likaisia

päätyjä, rivi rivin perästä rappioituneita esikaupunkitaloja, joiden

pihamailla riippui kuivamassa pestyjä ryysyjä, sitten pari pimeätä

tunnelia, ja vihdoin ajaa porhalsi juna asemalle, jossa sen kolina

kajahteli takaisin lasiruutuisen kaarikaton holveista. Lloyd havahtui

ajatuksistaan, muisti tulleensa kotia ja lähti ripeästi kävelemään

tuttuja katuja pitkin. Vihdoin hän seisoi omalla torillaan. Suoraan

hänen vastassaan kohosi raskas harmaakivinen toimistotalo. Hän pysähtyi

säpsähtäen. Nyt hän palasi kotia, karattuaan vartiopaikaltaan. Mitä hän

sanoisikaan tovereille?

Ja sitten tuli yhdellä kertaa sielullinen vastavaikutus. Hänen

aivojansa rupesi jälleen särkemään, tuonaan saamansa isku nyt vasta

oikein kirvelemään. Haava repeytyi uudelleen auki ja aiheutti

pistelevää kipua. Nyt hän muisti aivan selvästi, kuinka hän oli

horjahtanut vaaran hetkenä ja kavaltanut asiansa: kuinka Ferriss

varmastikin kuolisi, koska hän oli paennut hänen luotaan; kuinka hänen

luonteenlujuutensa ja tahdontarmonsa, joista hän oli niin ylpeillyt,

nyt olivat auttamattomasti musertuneet; kuinka Bennett oli saanut hänet

horjahtamaan; kuinka hänen rakkautensa, hänen elämänsä ainokainen suuri

onni, nyt oli kuollut ja kylmä eikä koskaan enää havahtuisi eloon; ja

kuinka hän oli iäksi häväissyt ja halventanut itsensä maailman silmissä.

Nyt hänen piti käydä tuohon taloon, nyt hänen piti kohdata siellä

toverinsa. Mitä hän heille sanoisi? Kuinka hän voisi selittää

lankeemuksensa? Kuinka kertoa heille, ettei hän ehdoin tahdoin, omasta

halustaan, ollut luopunut paikaltaan? Hän kuvitteli mielessään, miltä

toisten korvissa kuuluisi puolustelu, että mies, joka häntä rakasti ja

jota hän rakasti, oli pakottanut hänet hylkäämään hoidokkinsa. Hänen

täytyi purra hampaansa yhteen. Ei, hän ei voinut tunnustaa toisille

omaa käsittämätöntä heikkouttaan — kaikkein vähimmin sitä. Mutta voiko

hän muutakaan tehdä? Korkeintaan hän voisi sanoa, että häntä itseään

oli ruvennut pelottamaan — häntä, Lloyd Searightia! Pitäisikö hänen,

uljaimman ja ylpeimmän koko joukosta, seista paljastettuna, pelkurina

kerskailijana — tuon uhrautuvaisen, velvollisuudentuntoisen pienen

naisparven edessä?

Hän muisti, kuinka heillä oli kerran ollut joukossaan muuan

nuori englannitar, Harriet Freeze, joka oli kutsuttu hoitamaan

isorokkopotilasta ja joka oli menettänyt rohkeutensa ratkaisevana

hetkenä ja kurjalla tekosyyllä luopunut toimestaan. Neiti Freeze oli

sitten karkotettu toveripiiristä. Ja nyt hän itse tulisi toisten

mielestä näyttämään yhtä kunniattomalta raukalta. Ei — keinolla millään

ei häpeätä voinut välttää. Hänen täytyi käydä sisään, hänen täytyi

kestää tuo tulikoe; ja sen piti tapahtua juuri nyt, kun hänen voimansa

olivat tyyten masennuksissa, hänen rohkeutensa ja tahdonlujuutensa

lopussa. Hetkisen hän mietiskeli paeta — pujahtaa piiloon. Hän

välttäisi kaikki nuhteet ja ivailut ja tukalat selittelyt palaamalla

Bannisteriin. Mutta se taas oli mahdotonta käytännöllisistä syistä.

Hänellähän ei ollut mukanaan muuta kuin sairaanhoitajatarlaukkunsa ja

pieni matkalaukkunsa, ja hän tiesi, että hänen kukkarossaan oli hyvin

vähän rahaa.

Mutta nyt hän äkkiä huomasi, että hän oli koko aprikoimisen ajan

istunut torin penkillä puiden varjossa. Mitähän, jos hän istuisi tässä

aina kello 6 asti illalla, jolloin hän toisten istuessa illallisella

ruokasalissa voisi hiipiä taloon, mennä kenenkään huomaamatta ylös

omaan huoneeseensa, salvata itsensä sinne eikä päästää ketään sisään.

Mutta sitten hän hylkäsi senkin ajatuksen, kohauttaen väsyneesti

hartioitaan. Ennemmin tai myöhemmin hänen kuitenkin täytyisi astua

toisten eteen. Tuo lyhyt väliaika oli vain kuin kuolemaan tuomitun

hirtehisen viimeinen yö.

Hän nousi penkiltä ja asteli vitkalleen taloa kohti. Miksi hän

viivyttelisikään kohtaamasta iskua? Sehän tulisi kuitenkin yhtä

varmasti ja raskaasti, odottelipa hän tai ei. Ja niin suuri oli hänen

häpeäntunteensa, että torin poikki käydessä hänestä tuntui, kuin

kaikki ohi kulkevat ja kaikki suihkukaivon ympärillä istuvat ihmiset

tietäisivät, että tuossa menee itsensä häväissyt nainen. Täytyihän

se huomata jo hänen polttavista kasvoistaankin, hänen arkailevasta

käynnistäänkin. Hän toisti toistamistaan itselleen, että hän oli

tehnyt typerästi, kun oli jäänyt niin kauaksi istumaan penkille. Hän

vilkuili hätäisesti ympärilleen. Eiköhän kukaan ollut tarkannut hänen

käytöstään? Katsopas vain tuo lapsenhoitaja tuolla ainakin! Minkävuoksi

se niin tuijottelikaan hänen peräänsä? Entä poliisi tytön vierellä,

joka katseli häneen niin terävästi! Lloyd sai äkillisen halun joutua

kiireimmiten pois torilta, piiloutua ihmisten näkyvistä. Mutta minnekä

— toimistotaloonko? Sinnekö, missä kaikki muut sairaanhoitajattaret,

toverinsa, tulisivat tuntemaan hänen häpeänsä kohta kun hän astui

ovesta sisälle? Minne taivaan nimessä hän menisikään? Missä hän

saisikaan turvapaikan? Mitä, mitä, mitä hänestä tulisikaan?

Mutta hänen _täytyi_ käydä sisään. Sitä ei voinut välttää. Hän asteli

vitkalleen eteenpäin, työntyi askel askeleelta taloa kohti. Tuo lyhyt

tie torin poikki jalavien ja puuvillapuiden alla oli oikea ristintie.

Joka askel tuotti kipua, kirveli jalkoja, vei hänet yhä lähemmäksi

tuota hirvittävää häpeää. Kulku oli sitä nöyryyttävämpää, kun hän

tiesi, ettei velvollisuus vienyt häntä eteen päin. Eikä mikään hyvyys

ollut hänen vaikuttimenaan, eikä mikään uhrautuvaisuus. Hän laahusti

tietänsä senvuoksi että hänen oli pakko tehdä niin. Elämän pienet

käytännölliset seikat, kerrassaan naurettavan pienet — matkarahain ja

-tavarain puute — olivat hänen käskijöinään, pakottajinaan.

Hän silmäsi tuskissaan ylös toimiston akkunoihin. Kukahan niistä

ensiksi keksisikään hänen kotiatulonsa? Neiti Douglasko vai Ester

Thielman vaiko neiti Bergyn, ylihoitajatar? Mitähän ne ensi sanoikseen

hänelle virkkaisivat? Ja mitä hän vastaisi? Kuinka sitten kävisi, kun

huhu hänen pelkuruudestaan ja petoksestaan oli kulkenut huoneesta

huoneeseen? Kuinkahan hänestä silloin lörpöteltäisiinkään, kuinka häntä

halveksittaisiin ja tuomittaisiin? Ei ainutkaan sairaanhoitajattarista

olisi tuntematta omaksi häpeäkseen hänen häpeäänsä — sitä, mikä hänen

oli täytynyt tehdä, mikä hänet oli pakotettu tekemään. Ja kaikki

hänen tuttavansa ja ystävänsä kaupungilla saisivat kuulla hänen

lankeemuksestaan. Tri Street saisi siitä kuulla, kaikki lääkärit, jotka

ennen olivat olleet niin iloiset hänen avustaan, siitä kuulisivat.

Kaikissa sairaaloissa siitä puhuttaisiin. Campbell saisi kuulla siitä,

ja Hattie.

Tultuaan noin kolmenkymmenen askeleen päähän talosta kääntyi hän

äkisti ympäri ja palasi takaisin. Hän teki sen aivan tahtomattaan,

koneellisesti, sillä häpeäntunne kuohahti hänen sydämessään kuin suuri

aalto ja valtasi hänen tahtonsa ja ajatuksensa. Jokin häntä itseään

väkevämpi voima tarttui häneen ja pyörsi hänet takaisin. Kun hän

kerta oli tullut sisälle, oli kaikki toivo lopussa. Ja kuitenkin oli

hänen pakko käydä sisään, vaikkapa kaikki toivo täytyikin jättää oven

ulkopuolelle.

Hän ymmärsi, että kun hän nyt toista kertaa palaisi torin yli, hän

vasta oikein herättäisi huomiota. Siksipä hän suoristihe, nosti

päänsä pystyyn ja lähti astumaan virkeillä, jäntevillä askelilla,

kuten muka hyvin tietäisi, minne aikoi mennä, kääntyi torilta eräälle

sivukadulle, kiersi erään talokorttelin ympäri ja pysähtyi pari

kertaa myymälänakkunain eteen, ollen olevinaan hyvin huvitettu niihin

levitetyistä näytteistä. Hänen poskiaan poltti tulinen häpeä moisen

kurjan, naurettavan petoksen takia. Hänestä tuntui, että nyt vasta

täytyi kaikkien kadulla kulkevain oikein huomata hänen alhaisuutensa.

Kaksi kertaa hän kääntyi katselemaan erään herran perään, nähdäkseen

jäikö tämä tuijottelemaan häntä. Kuinka ihmeellä hän läpäisisikään

kahden lähiminuutin kiirastulen? Kunpa hän edes jo olisi omassa

kamarissaan, lukon ja salvan takana! Miksi ei sinne ollut mitään

salatietä, maanalaista käytävää, jota hän ryömisi polvillaan, kunnes

vihdoin pääsisi turvaan, yksikseen?

Sellainen oli Lloydin palaus siihen taloon, jonka hän oli itse

rakentanut, siihen pikku yhdyskuntaan, jonka hän oli perustanut ja

josta hän oli ollut niin ylpeä, siihen ihmisystävälliseen laitokseen,

joka eli ja toimi hänen varoillaan.

Vihdoin hän löysi itsensä ulkoportaiden edestä, toinen jalka alimmalla

astinlaudalla ja käsi pusertuneena uljaaseen pronssikaiteeseen. Nyt hän

ei enää voinut pyörtää takaisin. Hän nousi portaita ylös ja painoi

sähkökellon nappulaa; ja kun tämä viimeinen, peruuttamaton askel oli

otettu, tunsi hän tuiki väsyneen ihmisen siunattua rauhaa mielessään.

Kävi nyt miten kävi — hänen täytyi astua kiirastulen halki, kenenkään

voimatta auttaa häntä.

Rownie tuli avaamaan ovea ja toivotti hänelle iloisesti hyvää-päivää.

Lloydilla oli jälkeenpäin hämärä aavistus, että tyttö oli puhellut

jotain hänen matkalaukustaan, ja että hän joutui parahiksi

illallispöytään. Eteisessä ja sisäportailla ei ollut ketään, mutta

ruokasalista kuului ääniä ja lautasten kilinää. Kaikki toiset olivat'

siellä syömässä illallista, kuten hän oli arkaillen toivonutkin. Hetki

oli siis suotuisa, ja hän kiirehti nopeasti: Rownien ohi ja melkein

juoksi portaita ylös, väristen ja peljäten.

Hän tuli yläkäytävään. Hänen huoneensa ovi oli raollaan. Hän huoahti

helpotuksesta, pujottautui ovesta sisään ja lukitsi sen perästään,

laski sitten matkalaukut käsistään, viskautui isoon sohvaan ja kätki

kasvonsa sen pieluksiin.

Lloydin syöstessä sisään käännähti neiti Douglas ympäri kirjahyllyn

luona; hän näet seisoi huoneen perällä ja tuijotti nyt ällistyneenä

tulijaan. Sitten hän huudahti:

»Mutta Lloyd — mitä ihmettä nyt onkaan tapahtunut?»

Lloyd kavahti pystyyn kuullessaan vieraan äänen, ja vaipui sitten

jälleen istumaan sohvan reunalle. Jokseenkin levollisella äänellä hän

vastasi:

»Ah, tekö se olette? En tiennyt — en luullut täällä olevan ketään —»

»Ettehän vain- ole siitä vihainen? Minä kurkistin tänne sisään

löytääkseni jonkin kirjan — jotakin lukeakseni. Minulla on koko päivän

ollut päänsärky, enkä mennyt edes illallisellakaan.»

Lloyd nyökkäsi. »Ei, en toki ole vihainen», sanoi hän hiukan väsyneesti.

»Mutta sanokaas», jatkoi toveri, »mikä teitä oikein vaivaa? Kun tulitte

sisään — en ole koskaan nähnyt teitä sellaisena — ah, nytpä ymmärrän,

se potilaanne siellä Medfordissa —»

Lloyd puristi kätensä sohvanselkään.

»Mahdotontahan oli pelastaa sairasta, kun kuume oli kohonnut niin

korkealle», puheli toinen edelleen. »Sehän taisi jo olla viides tai

kuudes kuumeviikko. Sain sen toisen sähkösanoman hyvissä ajoin, niin

etten lähtenytkään matkaan. Olin juuri ovella lähtemässä sinne, kun

lähettipoika tuli sähkösanoman kera.»

»Te? Minkä sähkösanoman?» ihmetteli Lloyd.

»Minuahan kutsuttiin sinne. Ensimmäinen sähkösanoma, jossa uutta

sairaanhoitajatarta pyydettiin, tuli kello 2 aikaan. Seuraava juna,

jossa olisin päässyt lähtemään, meni kello 4.20 — kello 2.45 pikajuna

ei näet pysähdy Medfordissa — ja minä olin kuten sanoin jo valmiina

lähtemään ja seisoin juuri ovessa, kun tri Pittsiltä tuli toinen

sähkösanoma, joka peruutti edellisen ja ilmoitti, että potilas oli jo

kuollut. Hän kuuluu olleen yksi 'Frejan' retkikunnan johtajia. Me emme

tienneet —»

»Kuollutko?» keskeytti Lloyd ja tuijotti puhujaan suurin silmin.

»Lloyd rakas, te ette saa antaa sen niin kovin masentaa itseänne.

Ettehän olisi parhaalla tahdollakaan voinut pelastaa häntä. Ei kukaan

olisi voinut niin myöhäisellä asteella. Hänhän lienee jo ollut

kuolemaisillaan, kun teidät kutsuttiin sinne. Kuoleehan meidän jokaisen

käsiin joskus potilaita.»

»Kuollut?» toisti Lloyd uudelleen. »Onko tri Pitts sähköttänyt, että

hra Ferriss on kuollut?»

»On, estääkseen, etten suotta tulisi sinne. Hän kai lähetti

sähkösanoman matkaan tuntia ennen teidän lähtöänne. Se oli hyvin

järkevästi ja kiltisti tehty hänen puoleltaan.»

»Hän on kuollut», virkkoi Lloyd hiljaa ja koneellisesti ja vilkuili

epävarmasti ympärilleen. »Hra Ferriss on kuollut.» Äkkiä vei hän

nyrkitetyt kätensä ohimoilleen, hänen ruumiinsa vapisi kiireestä

kantapäähän, ja selki selällään olevista silmistä kuvastui hurja kauhu.

»Kuollut!» hän parkasi. »Se on hirmuista! Miksi en tehnytkään niinkuin

yritin? Miksi en voinut?»

»Minä ymmärrän niin hyvin teidän surunne», sanoi neiti Douglas

rauhoittaen. »Olen itse jolloinkin tuntenut samalla tapaa. Sitä ei

sairaanhoitajatar oikeastaan saisi koskaan tuntea, mutta kun on

muutaman kerran ollut menestystä hyvin pahoissakin tapauksissa, niin

luulee että aina käy hyvin; ja kun sitten kuitenkin jonkun kerran käy

hullusti, niin luulee itse olleensa siihen syypää —. että jos vain

olisi ollut hiukan huolellisempi ja tehnyt jonkin asian toisin päin,

niin olisi ehkä saanut potilaan pelastetuksi. Mutta tuollaista ei

teidän tarvitse ollenkaan ajatella. Kun te kerran ette kyenneet häntä

pelastamaan, niin ei se olisi käynyt keltään toiseltakaan päinsä.»

»Mutta juuri senvuoksihan sairas nyt kuoli, että minä olin häntä

hoitamassa.»

»Joutavia, Lloyd, älkää puhuko tuollaista. Te olette vain saanut

nukkua liian vähän. Teidän hermonne ovat rasittuneet. Te olette hiukan

hermoheikko ettekä muutenkaan oikein terve. Käykää nyt kauniisti

pitkäksenne, niin minä tuon teille kyllä vähän illallista. Teidän

tarvitsee saada nukkua oikein hyvin, otettuanne ensin hiukan bromia.»

Puheliaan toverin mentyä Lloyd kohottautui pystyyn ja hieroi

kädenselällä silmiään. Nyt hän tajusi tilanteen, johon oli joutunut.

Nyt, kun ensi hetken säikähdys Ferrissin kuoleman johdosta oli

hälvennyt, voi hän oikein huomata, kuinka väärä ja valheellinen tuo

tilanne oli. Hän oli ollut niin varma siitä, että Ferriss kuolisi,

kun hän voi jättää tämän hoidottaan niin vaarallisella hetkellä,

etteivät neiti Douglasin kertomat tiedot enää vaikuttaneet häneen niin

musertavasti, kuin ne muuten olisivat oudokseltaan tehneet. Lopullinen

isku oli vain joutunut varhemmin, kuin hän oli odottanutkaan. Mutta

nyt hän myöskin käsitti, että neiti Douglas oli antanut erinäisten

ulkonaisten seikkojen pettää itsensä. Hän oli saanut tietää Ferrissin

kuolemasta varhain iltapäivällä; ja sen johdosta hän luonnollisesti

luuli, että Lloyd oli lähtenyt Medfordista vasta kuolemantapauksen

jälkeen eikä sitä ennen, niinkuin todellisuudessa oli käynyt.

Samaa luulisivat kaikki toisetkin. Keskellä kaikkea häpeäänsä ja

tunnontuskiaan, jotka löivät kuin korkeat aallot hänen ylitsensä,

tarttui Lloyd hetkeksi tuohon toivoon kuin hukkuva oljenkorteen, jonka

varassa luulee pelastuvansa. Ainoastaan tri Pitts ja Bennett tunsivat

todellisen asianlaidan, ja Lloyd tiesi, että lääkäri kyllä ymmärtäisi,

kuinka julmasti ja omatta syyttään hän oli joutunut iskun alaiseksi,

ja senvuoksi vaikenisi. Ollakseen aivan varma siitä tahtoi Lloyd kohta

kirjoittaa hänelle, tai vielä parempi, koettaisi tavata häntä. Hänen

tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea kertoa täyden totuuden, mutta sekin

oli paljon parempi, kuin tulla kaikkien ihmisten hylkiöksi.

Jos hän todellakin oli horjahtanut velvollisuutensa tieltä, todellakin

langennut niin ratkaisevalla hetkellä, niin olisi häpeällistä

teeskentelyä salata se ja ruveta näyttelemään neiti Douglasin niin

viattomasti vihjaamaa osaa — osaa, jota oli niin helppo näytellä.

Mutta Lloyd ei ollut langennut, hän ei ollut itse asiassa ollut

pelkuri. Sydämensä syvyydessä hän oli ollut uskollinen itselleen ja

ihanteilleen. Siispä hän ei myöskään pettänyt tovereitaan antaessaan

heidän edelleen olla siinä uskossa, että hän oli väkevä ja varma ja

uljas. Se, mitä hän heiltä salasi, tai oikeammin, mitä nämä eivät

kyenneet huomaamaan, se oli jotakin, jonka hän yksin kaikista ihmisistä

voisi ymmärtää. Hän ei voinut — eikä kukaan nainen koko maailmassa

olisi voinut — pakottaa itseään tunnustamaan toiselle naiselle, mitä

tänään oli Medfordissa oikein tapahtunut. Kaikki uskoisivat, että hän

olisi voinut jäädä hoidokkinsa luo, jos vain itse olisi tahtonut. Ei

kenkään, joka ei tuntenut Bennettiä, voisi ymmärtää, kuinka pitkälle

miehen voimakas tahto oikein voi viedä.

Tahtoipa hän tai ei, niin täytyi Lloydin tänä hetkenä ensin ajatella

itseään. Bennett oli unhottunut, työnnetty ulos hänen tietoisuudestaan.

Kerran hän oli rakastanut tätä miestä, mutta se unelma oli jo

päättynyt. Ajatus Ferrissin kuolemasta, joka hänen oli ollut pakko

tavallaan aiheuttaa, iski häneen joka silmänräpäys ja täytti hänet

kauhulla ja toisinaan miltei mielettömillä omantunnontuskilla, joita

hän ei kyennyt edes sanoiksi pukemaan. Mutta Lloydin ylpeys, hänen

itseluottamuksensa, luonteenlujuutensa ja itsenäisyytensä olivat

tähän saakka olleet hänelle kalliimmat kaikkea muuta elämässä. Sitä

toisti hän yhä uudelleen itselleen, ja hetkeksi hän sen rehellisesti

uskoikin. Siis vaikkapa hänen ylpeyttänsä nöyryytettäisiinkin, ei

se siltä ollut kuollut; ja mitä siitä vielä oli jälellä, sen hän

halusi käytettäväkseen voidakseen sen avulla salata totuuden kaikilta

muilta. Ehkäpä se kävisi helpostikin päinsä. Hänen tarvitsi vain pysyä

levollisena. Olosuhteet pitäisivät muusta huolen.

Neiti Douglas palasi hänen luokseen, seurassaan Rownie, joka kantoi

vähän illallisruokaa tarjottimella. Kun mulattityttö oli kattanut

tuomisensa pienelle pöydälle sohvan eteen ja sitten poistunut, veti

sairaanhoitajatar tuolin pöydän viereen ja istahti sille.

»No, nyt me voimme jutella vähän, jollette ole liiaksi väsynyt»,

hän sanoi. »Tuo Medfordin kuolemantapaus kiinnittää kovin

mieltäni. Sanokaahan, mikä oli varsinainen kuolemansyy — oliko se

suolienpuhkeaminen vaiko voimien asteettainen väheneminen?»

»Ei kumpikaan», vastasi Lloyd kiireesti. »Aiheena oli sisällinen

verenvuoto.» Hän lausui nuo sanat lähemmin ajattelematta niitä,

koneellisesti kuin fonografi, ja vasta perästäpäin hän tajusi

valhetelleensa. Kuinka ihmeellä hän olisi tiennytkään, mikä oli

ollut varsinaisena kuolemansyynä? Ja mitä oikeutta hänellä oli siitä

puhuakaan? Mistä oikein johtuikaan, että hän oli äkkiä oppinut niin

sujuvasti valehtelemaan — hän, joka koko ikänsä oli ollut niin

rehellinen ja tosi?

»Verenvuotoko?» toisti neiti Douglas. »Oliko jo aikaisemmin ollut

sellaisia verenvuotoja? Oliko sairas tajuissaan, kun kuolema tuli. Minä

—»

»Oh, lopettakaa jo kyselemisenne!» sanoi Lloyd ja teki torjuvan eleen.

»Minä olen niin väsyksissä ja hermostunut; olen ihan pilalla.»

»Niin, eipä se ihmettä olekaan», myönsi toveri. »Emme siis enää puhu

siitä sanaakaan.»

Yö ja seuraava päivä olivat Lloydille kauheat; hän ei kyennyt

syömään mitään eikä edes nukkumaankaan. Hän ei astunut jalallaankaan

huoneensa ulkopuolelle, ja ilmoitti syyksi olevansa kipeä, mikä ei

varsin väärin ollutkaan; hän oli yksin itsensä kanssa ja niiden

hirvittäväin ajatusten, jotka taukoamatta täyttivät hänen mielensä.

Aina tuohon onnettomaan Medfordin päivään saakka oli hänen elämänsä

vierryt onnellisissa ja rauhallisissa oloissa. — Hänellä oli ollut

menestystä valitsemallaan elämänuralla ja sen antamissa hommissa. Hän

oli kuvitellut olevansa voimakkaampi ja hienompi olento kuin useimmat

toiset naiset, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli täyttänyt hänen

olemuksensa sanomattomalla rikkaudella ja hurmauksella. Ja sitten oli

hän yht'äkkiä, yhdessä ainoassa tunnissa, kadottanut tuon kaiken, hänen

tahtonsa oli murtunut, hänen uljuutensa pirstattu, hirvittävät seikat

olivat pakottaneet hänen osaltaan aiheuttamaan hoidokkinsa kuoleman —

ja tuo sairas oli ollut mies, joka oli rakastanut häntä ja luottanut

häneen; ja hänen rakkautensa Bennettiin, joka oli vuosikausia ollut

hänen syvin ilonsa, joka oli kannattanut häntä kuin kohotetuin siivin,

ollut korkein määräävä voima hänen elämässään, sekin oli nyt kylmä ja

kuollut, eikä sitä enää voinut henkiin herättää.

Tätä hän surikin kaikista enimmän ja syvimmin. Hän voi unohtaa

tulleensa itse nöyryytetyksi ja nujerretuksi. Vaikka Ferrissin kuolema

oli ollutkin hänelle hirveä, sanomattoman hirveä isku, niin lankesi

edesvastuu siitä Bennettiin eikä häneen. Hän oli tehnyt, mitä oli

voinut. Siitä hän oli vallan varma. Mutta Lloyd oli ennen kaikkea

nainen, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli jotakin erityistä.

Sillä kertaa kun hän tuona iki-unohtumattomana puolituntisena lääkärin

ruokasalissa oli varoittanut Bennettiä ja sanonut, että jos tämä piti

kiinni mielettömästä uhkapäätöksestään, surmaisi hän Lloydin rakkauden

häneen — sillä kertaa hän oli itsekin vain puolittain uskonut todeksi,

mitä oli sanonut. Mutta vähitellen hänelle selvisi, että hän oli

puhunut viisaammin kuin tiesikään, että oli tosiaankin puhunut totta;

ja nyt tajutessaan, ettei enää voinut rakastaa Bennettiä, tuntui

hänestä sydämensä aivan kirjaimellisesti särkyvän. Hän tunsi samaa,

kuin jos todellinen Bennett, se Bennett, jonka hän; oli tuntenut, olisi

äkkiä pyyhkäisty kerrassaan pois hänen tietoisuudestaan. Tämä oli

paljon pahempaa, kuin jos Bennett olisi kuollut. Sillä silloinkin olisi

hän vielä elänyt Lloydin muistossa. Mutta nyt hän oli yksinkertaisesti

lakannut olemasta, hän oli peruuttamattomasti poissa, ja Lloydin

rakkaudenhehku väheni ja kylmeni, koska sille ei enää ollut sytykettä

tarjona.

Koskaan ennen ei Lloyd ollut niin hyvin tajunnut, kuinka paljon tuo

mies oikein oli merkinnyt hänelle, kuinka hän ei ollut ainoastaan

täyttänyt niin suuren osan hänen elämästään, vaan kerrassaan tullut

elimelliseksi osaksi hänen elämästään. Lloydille oli rakkautensa ollut

yhtä tärkeä kuin ilma ja auringonvalo, se oli lukemattomin hienoin

säikein kutoutunut yhteen koko hänen olemuksensa sisimpäin säikeiden

kanssa. Ei tosiaankaan ollut hänen myöhemmässä elämässään ainuttakaan

hetkeä, jolloin ei Bennett olisi välittömästi tai välillisesti ollut

hänen aatostensa esineenä. Bennett oli antanut hänen elämälleen

sen sisällyksen; häntä ajatellessaan tyttö oli tuntenut itsensä

urhoolliseksi ja päättäväiseksi ja väkeväksi, ja hänen takiansa tämä

oli ollut huvitettu maailman suurista tapahtumista. Lloyd oli valinnut

itselleen vakavan elämäntehtävän, koska Bennett oli näyttänyt hänelle

esimerkkiä. Hänkin tahtoi, naisellisuuttaan silti menettämättä, saada

itselleen paikan maailman edistystyössä ja työskennellä osaltaan sen

hyväksi. Syvimpänä hänen kaikkien toiveittensa ja kunnianhimonsa

pohjana oli ollut pyrkimys kohota Bennettin vertaiseksi, niin että tämä

hänestä saisi toverin ja uskotun ystävän, joka tuntisi samaa innostusta

kuin hänkin ja ymmärtäisi hänen suuret suunnitelmansa ja korkeat

päämääränsä.

Ja kuinka olikaan Bennett sitten kohdellut häntä, kun hänellekin

viimein tarjoutui tilaisuus suorittaa osansa työstä, tilaisuus

osottautumaan urhoolliseksi ja voimakkaaksi, voittamaan suuria

vaikeuksia? Hän oli jättänyt huomaamatta, käsittänyt väärin ja sysännyt

syrjään lapsellisina uumioina sellaista, jota rakentaakseen Lloyd oli

käyttänyt vuosikausien työn. Sen sijaan että olisi tunnustanut ja

arvossapitänyt tämän sankarillisuutta, oli hän väkivalloin pakottanut

hänen esiytymään halveksittavana pelkurina koko maailman silmissä.

Lloyd oli toivonut nousevansa hänen vertaisekseen, mutta hän oli

kohdellut häntä kuin koulutyttöä. Alusta loppuun saakka oli Lloydin

rakkaus ollut erehdystä. Hän ei ollut eikä koskaan voinut tulla

sellaiseksi naiseksi, kuin oli toivonut. Ei myöskään Bennett ollut

se mies eikä voinut siksi tulla» jollaisen Lloyd oli luullut hänessä

näkevänsä. Heillä ei ollut yhtään mitään yhteistä.

Mutta Lloydin ei ollut helppoa luopua Bennettistä, saada hänet

eristetyksi omasta elämästään. Hän yhä vielä toivoi, että voisi

rakastaa häntä. Naisellisen luonteensa pakotuksesta hän yhä toivoi

kaikesta sydämestään, että — kaikesta huolimatta — hän olisi voinut

rakastaa ja kunnioittaa häntä. Vaikkapa Bennett oli murskannut

hänen tahdonvoimansa, pirstannut hänen kunnianhimoiset unelmansa,

väärinkäsittänyt hänen rakkaimmat toiveensa, olisi Lloyd kuitenkin

edelleen rakastanut häntä, jos vain olisi voinut — rakastanut häntä

yksinpä sen tosiasian perusteella, että Bennett oli häntä vahvempi ja

väkevämpi.

Yhä uudestaan ja uudestaan Lloyd koetti herättää kuollutta rakkauttaan

jälleen eloon, manata ihanan, kuihtuneen kiintymyksensä jälleen

kukkaan. Hän koetti kuvailla Bennettiä mielessään sellaisena,

kuin tämä oli tuona hirveänä hetkenäkin seisonut hänen edessään —

voiman tornina ja vuorena; hän lausuili lausuilemistaan itselleen,

että Bennett rakasti häntä; kuinka tämä oli sanonut, että kaikki

suorittamansa suurtyöt hän oli tehnyt häntä ajatellen, hänen suosiotaan

odotellen; kuinka hän, Lloyd, oli ollut kannustimena ja kiihottimena

hänelle — yhtä paljon kuin hänkin Lloydille — että hän oli kärsinyt

ja taistellut ja kamppaillut itsensä jälleen ihmisten ilmoille ei

ainoastaan rakkaudesta elämään, vaan myöskin rakkaudesta Lloydiin.

Lloyd muisteli mielessään kaikkea, mitä Bennett oli läpikäynyt, kaikkia

noita tuntemattomia ja käsittämättömiä vaaroja ja kärsimyksiä, jotka

hän oli saanut tuta ruumiissaan ja hengessään. Hän koetti virittää

jälleen eloon omaa rajatonta iloaan sinä iltana, jolloin oli saanut

kuulla Bennettin palanneen kotia terveenä ja hyvässä voinnissa. Hän

ajatteli häntä sellaisena, jollaisena hän hänestä eniten piti; hän

muisteli, kuinka Bennett oli aina ollut hänelle täydellisen miehen

esikuva, toimekkaan ja kiinteätahtoisen, joka suoritti suuria tekoja

miltei yli-inhimillisellä tarmolla ja päättäväisyydellä; kuinka

Bennett oli noita harvoja todella suuria miehiä, joiden nimi täyttää

maailman ihastuksella. Hän muisteli, kuinka yksin hänen kasvojensa

rumuuskin, niiden jykevät piirteet ja kulmikkaat muodot, olivat

olleet omiaan herättämään hänessä mielenkiintoa ja viehätystä; kuinka

ylpeä hän oli ollut sankarinsa jättiläisvoimista, hänen hartioidensa

valtavasta leveydestä, hänen rintakehänsä härkämäisestä kaarevuudesta,

siitä tursasmaisesta väkevyydestä, mikä myllersi jokaisesta hänen

liikkeestään.

Mutta mitä hän ikänä tekikin, se ei ollut miksikään avuksi. Se

Bennett, jota hän oli rakastanut, oli kuollut hänelle, jopa paljon

pahempaakin. Se Bennett, jonka hän nyt näki ajatuksissaan, oli tuo

Medfordin ruokasalissa mellastanut raaka, hirveä mies, sama, joka oli

ollut niin riitaisa, häpeämätön ja itsepäinen, joka oli tukahduttanut

Lloydista kaiken, mikä tässä oli ollut hyvää ja hienoa ja jaloa, ja

joka oli murskannut kovien kouriensa välissä ja sitten paiskannut

pirstaleina menemään yksin nekin lahjat, joita Lloyd oman rakkautensa

ja hänen ylevämmyytensä pakottamana oli tarinnut hänelle. Bennettille

ei merkinnyt vähääkään, että Lloyd joutui häväistyksi ja halveksituksi

maailman silmissä. Hän ei välittänyt yhtään siitä, että Lloyd tahtoi

esiytyä urhoollisena ja väkevänä. Lloyd oli erehtynyt; hän ei ollut

sellainen nainen, jollaista Bennett halusi toverikseen, lemmitykseen.

Bennetthän ei myöntänyt, että naisellakin voi yhtä hyvin kuin miehellä

olla oma kunnian ja kunniattomuuden mittapuunsa, oma käsityksensä

velvollisuuksista ja niiden täyttämisestä. Hän ei pannut vähintäkään

arvoa Lloydin luonteelle; Lloydin olemuksen jalous ei merkinnyt hänelle

mitään; hän ei tajunnut eikä ymmärtänyt Lloydin hengen hienoutta.

Mikä siis Lloydin olennossa häntä viehättikään? Hänen henkensä se ei

ollut, ei hänen sielunsakaan. Mitä siis jäi jälelle? Ei mitään muuta

kuin ruumiillinen viehätys. Häpeällistä, nöyryyttävää oli naiselle

erehtyä niin julmasti sen miehen suhteen, jota hän rakasti; hirveätä

oli naisen huomata itsensä niin mitättömäksi, että ainoastaan hänen

alhaisimmat ominaisuutensa voivat viehättää tuota miestä. Lloyd

löi nyrkitetyillä käsillään kasvojaan ja puri hampaitaan yhteen

pidättyäkseen parahtamasta ääneen häpeästä ja tuskasta ja voimattomasta

suuttumuksesta. Niin, niin — nyt, kun kaikki oli peruuttamattomasti

ohitse, nyt vasta kykeni hän näkemään selkeästi. Se Bennett,

jonka hän oli tuntenut ja sydämeensä painanut, olikin vain hänen

mielikuvituksensa luomus. Todellinen Bennett oli äkkiä näyttäytynyt

hänelle kuin hirvittävänä ilmestyksenä, ja sitä hän vihasi vasten

tahnaankin, niinkuin pyöveliä hänen uhrinsa vihaa.

Mutta tuo vihan tunne — sen esinettä lainkaan lukuunottamatta — oli

Lloydille vieras ja epämiellyttävä aistimus. Koskaan eläessään hän

ei ollut vihannut ketään ihmistä. Lempeys, hentous ja naisellisuus

olivat hänen luonteenominaisuuksiaan; ja näitä ominaisuuksia oli hänen

valitsemansa toimialakin vain omiaan syventämään ja kehittämään.

Tuo vieras, jäykkä ja kova mies, joka kiihotti ja kidutti hänen

ajatuksiaan yötä ja päivää, joka sai oudon välkkeen syttymään hänen

silmiinsä ja nosti kuuman punan hänen sileälle valkoiselle otsalleen

ja veti hänen levolliset kulmakarvansa oudostelevaan ja miettivään

ryppyyn, oli kutsumatta, omin valloin, tunkeutunut hänen elämäänsä ja

hänen sydämeensä. Tuo mies ei kuulunut Lloydin maailmaan. Mutta hän

istui nyt hievahtamatta valloittamallaan valtaistuimella, kamalana

ja hirvittävänä kuvatuksena, karkoitti kaiken luontaisen hellyyden

ja inhimillisen osanoton Lloydin mielestä, katkeroitti ja halvensi

häntä, muutti hänen ilonsa tyhjäksi silmänlumeeksi, pilkkasi hänen

luonteensa jaloutta ja ylevyyttä, alensi synnynnäisen kuningattaren

kalakaupustelijattaren tasalle.

Kun onnettomuuden ensimmäinen isku oli kestetty, ja Lloydin oli pakko

palata entiseen elämäänsä, jota hänen tästälähteinkin oli elettävä ja

koetettava sen pirstaleista jälleen rakentaa jotakin ehyttä, päätti hän

ajatuksissaan vakavasti voittaa vihansa Bennettiä kohtaan. Vaikkapa

hän ei enää voisikaan rakastaa tätä, ei hänen sentään tarvinnut vihata

häntä. Mutta koettaessaan tukahuttaa tuota vihaansa ei hän tehnyt sitä

Bennettin, vaan oman itsensä takia. Mikään tunne, saatikka sääli,

ei häntä enää kiinnittänyt Bennettiin. Mutta kaikista päätöksistään

huolimatta oli hänen vaikea karkottaa vihaa sydämestään. Se kasvoi

ja virisi yhä siellä, levitti väkeviä myrkkyjuuriaan yhä syvempään

hänen sisimmän olemuksensa maaperään. Hän tiesi, että hän kaikesta

huolimatta tulisi edelleenkin antautumaan toimeensa, elintehtäväänsä,

mutta luuli, että kaikki ilo, kaikki herkkä antaumus tähän tehtävään

nyt oli riistetty häneltä. Sehän perustui myötätuntoon, hyvyyteen ja

ihmisrakkauteen — ja kuinka voivat nämä ominaisuudet jaksaa edelleen

elää hänessä, jonka sydämessä asui alati valvova, poisjuurittamaton

vihan tunne, joka riisti häneltä sisäisen rauhan ja turmeli kaiken

epäitsekkään innostuksen? Tuosta vihasta oli tullut sen kamalan

vihollisen liittolainen, jota vastaan hän aina oli kamppaillut — sen

kaamean pelon, joka aina hiipi hänen ympärillään iskeäkseen koukkuiset

kyntensä häneen; tuosta vihasta oli tullut kavala petturi hänen

sielunsa linnoitukseen, joka minä hetkenä hyvänsä voi avata linnan

portit todellisen vihollisen sisäänkäydä.

Mutta oliko se tuon vihollisen ainoa hittolainen? Eikö sillä ollut

toverikin, joka oli vielä pahempi, vielä armottomampi, vielä kavalampi

ja vaarallisempi? Ensi kertaa Lloyd oikein tajusi, mitä tahallinen

petos merkitsi.

Hänen toverinsa olivat edelleen siinä uskossa — joka oli heille niin

luonnollinen ja ensiksi käteen tarjoutuva — että Lloyd oli pysynyt

hoidokkinsa luona hamaan tämän kuolinhetkeen saakka. Aluksi tuo erehdys

oli Lloydista ollut mieluisa ja tervetullut, sillä sehän oli hänen

pelastuksensa, se oli ainoa hänelle suotuisa seikka, joka salli hänen

jatkaa entistä elämäänsä; ja jonkun aikaa hän kernaasti tuudittautui

sen suomaan petolliseen rauhaan. Tuo surullinen tapahtumahan oli

onnellisesti ohi; jonkin ajan perästä se unhottuisikin kokonaan.

Asiat kulkisivat jälleen vanhaa totuttua latuaan. Mutta piankin

hän huomasi, ettei hänen ollut mahdollista unhottaa sitä. Mitä

pitemmälle aika kului, sitä tiheämmin hänen ajatuksensa pakottuivat

kiertelemään hänen petoksensa ympärillä. Hän muisti, kuinka helppo

hänen oli kotiatuloiltanaan ollut valehdella toverilleen. Kuinka

olikaan mahdollista, että valhe oli voinut luistaa niin kepeästi hänen

huuliltaan? Hän oli varma, ettei hän koskaan ennen koko elämässään

ollut valehdellut tahallisesti, ja hän oli luullut, että valhe tulisi

käymään häneltä tottumattomasti, epäröiden ja onnahtelevasti. Mutta

aivan päinvastoin olikin käynyt. Tuo valehtelun helppous rupesi

hätäännyttämään, pelottamaan häntä. Hän ymmärsi, että sen edellytyksenä

oli ollut jonkinlainen sielullinen luhistuminen, että koko henkisen

koneiston hänessä oli täytynyt jollakin tapaa joutua epäkuntoon. Tämä

keksintö hirvitti häntä. Hän kysyi pelokkaasti itseltään, minne tämä

kaikki vielä veisikään hänet. Jos hän nyt hervottomasti antautui

valheellisten olosuhteiden johdettavaksi, niin mitä hänestä lopulta

tulisikaan? Hänen täytyi kynsin hampain harata vastaan, kääntyä äkisti

takaisin tuolta turmiolliselta tieltä.

Mutta kuinka se olikaan hänelle mahdollista? Yksi ainut pelastuksen

keino oli tarjona — oikaista heti toisten virheellinen käsitys hänestä.

Eihän hänen tosin ollut välttämätöntä kertoa heille, kuinka hänet

oli suorastaan väkivalloin pakotettu luopumaan vartiopaikaltaan;

pääasia oli, että toverit saivat tietää, että hän oli salannut

heiltä todellisen asianlaidan, että hän olikin jättänyt hoidokkinsa

_ennen_ tämän kuolemaa. Mutta jo pelkkä ajatuskin tuollaisen julkisen

tunnustuksen tekemisestä — sillä julkinen sen täytyi olla — kuohutti

hänen synnynnäisen ylpeytensä jälelläolevia rippeitä. Hän, joka oli

aina ollut niin luja ja järkkymätön periaatteidensa noudattamisessa —

hän, joka oli ollut toisille uljuuden ja uhrautuvaisuuden esikuvana —

hänenkö nyt tuli nöyrän katumuksentekijän hahmossa alentua halvinta

halvemmaksi?

»Ei», huudahti hänen ylpeytensä, kun tämä pelastuskeino tarjoutui hänen

hätäileville ajatuksilleen. »Ei, sitä et voi tehdä. Se käy yli sinun

voimiesi. Sinä et saata tehdä niin.»

Mutta hänenhän täytyi. Ja hän ehkä voisikin, jos oikein tahtoisi.

Syvällä hänen sielussaan virisi aavistus, haparoiva ajatus, että

hän voisi, jos oikein vakavasti sitä haluaisi. Ei auttanut, vaikka

hän koetti tukahduttaa tuota hentoa ajatuksen tainta kaikenlaisilla

väärillä selityksillä ja pelotteluilla, mitä vain voi keksiä. Se virisi

ja juurtui yhä. Hänen täytyi puhua totta. Omantunnon ehdoton vaatimus

»sinun täytyy» piti puolensa kaikissa itse-eksytyksen myrskyissä,

järkähtämättä, juhlallisen vakavana. Eivät mitkään puolustelut ja

selittelyt auttaneet sitä vastaan. Hän voi tunnustaa totuuden, ja hänen

täytyi se tehdä. Jos hän tahtoi pelastaa itsensä, niin löytyi siihen

yksi ainut keino. Ja äkkiä oli hän kuulevinaan omat sanansa, jotka hän

oli lausunut toisessa järkyttävässä tilaisuudessa:

»Ainut asia, minkä ihminen sielunsa pelastukseksi voi tehdä, on pitää

kiinni siitä, minkä tietää oikeaksi, ja luotaa siihen, että lopulta

kaikki tulee käymään hyvin.»

Hän tiesi, mikä oli oikein, ja hän oli kyllin vahva toimimaan

sen mukaisesti. Ja tämän seikan selvittyä hän tunsi hurmaavaa

mielenylennystä, tunsi olentonsa aivan kuin muuttuneen toiseksi.

Hänestä tuntui, kuin kohottaisi näkymätön voima hänet elämän

kaikkien pikkuseikkain, pikkumaisten arvelujen yläpuolelle. Mitäpä

hän välittäisikään seurauksista, mitä hänelle merkitsi, että hänen

ympäristönsä tulisi nurjasti tuomitsemaan häntä, kunhan hän vain pysyi

totena ja uskollisena omalle itselleen, tekisi vain sen, minkä tiesi

ja tunsi ainoaksi oikeaksi? Ei enää ollut kysymystäkään mahdollisesta

voitosta tai tappiosta, hyödyllisistä tai turmiollisista seurauksista

— kysymys oli siitä, jaksoiko hän olla tosi ja väkevä ja urhoollinen,

kuten ennenkin oli ollut. Vaikka kamppailu tuona kohtalokkaana päivänä

Medfordissa miehen voiman ja naisen vastustuskyvyn välillä olikin ollut

kauhea, ja vaikka hänen silloin olikin ollut pakko taipua, ei hänen

siveellinen selkärankansa siltä ollut taittunut. Tuo tappio ei ollut

ollut lopullinen eikä korvaamaton, Hänen tahdonlujuutensa ei siitä

ollut murtunut, hänen uljuutensa ei ollut sammunut, hänen voimansa

eivät olleet iäksi pettäneet. Nyt tässä taisteltaisiin vieläkin

suurempi taistelu, vielä valtavampi koetus oli kestettävä. Tämä oli

viimeinen, lopullisesti ratkaiseva käänne hänen elämässään, ja siinä

hän ei saanut — hän ei _tahtonut_ horjahtaa.

Kohta kun Lloyd oli tehnyt päätöksensä, kävi hän panemaan sitä

täytäntöön:

»Jollen tee sitä nyt, kun tunnen itseni väkeväksi, niin jää se

tekemättä», sanoi hän itselleen.

Ehkäpä hänen olossaan ja askareissaan oli nytkin vähän hermoheikkouden

vivahdusta. Hänen herkät naishermonsa olivat tähän aikaan alituisessa

värinässä; hän oli ylen rasitettu ja ylen herkkätunteinen. Kuten

muinainen uskonnollinen intoilija kidutuksen hekumaa lisätäkseen

ehdoin tahdoin syöksyy polttavaan tuleen ja pistävään teräkseen, niin

kuvitteli Lloydkin mielessään mitä kiusallisimpia tilanteita, mitä

tuskallisimpia tulikokeita, jotka vaativat uhriltaan kaikkein suurinta

sielunvoimaa ja sankarillista uljuutta.

Hän tahtoi kertoa toisille sairaanhoitajattarille täyden totuuden,

oikaista heidän väärän käsityksensä hänestä, ja tehdä sen sellaiseen

aikaan päivästä, jolloin kaikki olivat koossa. Se kävi paraiten

laatuun illallispöydässä. Medfordista palattuaan oli Lloyd pysytellyt

erillään talon muista asukkaista ja nauttinut ateriansa omassa

huoneessaan. Kukaan muu ei ollut saanut häntä nähdä kuin neiti

Douglas ja ylihoitajatar. Hän oli viettänyt päivät päästänsä joko

maaten vuoteellaan kädet ristissä niskan alla tahi kävellen lattialla

edestakaisin ja väliin pysähtyen tuijottamaan hajamielisesti akkunasta

ulos torille, ajatusten kiiriessä omia teitään hänen päässään.

Nyt hän kokosi henkiset ja ruumiilliset voimansa ratkaisevaan tekoon.

Lopullinen päätös oli hänessä kypsynyt varhain kolmantena iltapäivänä

palauksensa jälkeen, ja hän määräsi ajatuksissaan, että vielä samana

iltana hänen oli kestettävä odottava tulikoe.

Väliajan hän käytti, merkillistä kyllä, siistiäkseen huolellisesti

huoneensa, järjestelläkseen yhä uudelleen ja eri tavalla sen

vähälukuisia koristeita seinällä ja uuninrinnustalla, vetääkseen ison

laivakellon vireeseen — joka löi merimiesvartioiden hetket tavallisten

tuntimäärien asemasta [Merellä on työnjako laivoissa järjestetty

nelituntisiksi vartiovuoroiksi, ja »kellovahti» heläyttää joka

puolituntisen jälkeen kelloa merkiksi vartioajan kulusta. Siten esim.

klo 4—8:n vartiossa 7 lyöntiä merkitsee klo 1/2 8:aa. Suom. suom.]

— sekä järjestääkseen kaikki kirjeet ja paperit pöytälaatikossaan.

Hän teki tuon kaiken aivan samalla huolella ja hartaudella, kuin

aikoisi lähteä pitkälle matkalle tahi valmistautua moniviikkoiseen

sairasvartioon. Kello 4 aikaan kurkisti neiti Douglas ovesta sisään

kyselläkseen hänen vointiaan ja näki hänen seisovan peilin ääressä

kampaamassa ja panemassa isoa pronssinpunaista tukkaansa huolellisesti

solmuun päälaelle. Sairaanhoitajattaren mielestä Lloyd näytti paljon

reippaammalta kuin ennen, ja hän kysyi, eikö hänen vointinsakin jo

ollut parempi.

»Kyllä», vastasi Lloyd, »paljon parempi», ja lisäsi sitten: »Tänään

tulen illallispöytään.»

Syistä, joita ei voinut itsekään ymmärtää, Lloyd tänään pukeutui aivan

tavattomalla huolella ja mietti perinpohjaisesti jokaista pukunsa

yksityisseikkaa. Vähitellen klo 5 mennessä hän vihdoin oli valmis

ja istahti tuolille akkunan ääreen, kirja sylissä, odottaakseen

illallispöytään kutsua, niinkuin kuolemaantuomittu odottaa noutamistaan

mestauslavalle.

Hänen tarkoituksensa oli saapua ruokasaliin vasta sitten, kun hän

voi olla varma, että kaikki toiset olivat siellä koolla; sitten

tahtoi hän astua kaikkien silmien eteen, kertoa heille, mitä hänellä

oli kerrottavana, ilmoittaa noiden surullisten tapausten kulun aivan

yksinkertaisesti koristelematta niitä yhtään ja puolustelematta itseään

sekä antaa toisten itsensä tehdä niistä sen ainoan johtopäätöksen, joka

voi tulla kysymykseen.

Tuo odotusaika oli Lloydin mielestä hirvittävän pitkä ja kiusallinen,

se oli kuin pitkällinen sielunkidutus. Hänen mielialansa vaihtelivat

herkeämättä, edessä odottava toimi kuvastui hänelle tuhannessa

eri valossa. Yhtenä silmänräpäyksenä häntä värisytti pelkkä sen

ajatteleminenkin, kuten olisi nähnyt tulikuumaa rautaa hitaasti

lähennettävän hänen iholleen. Seuraavassa tuokiossa hän ei voinut

käsittää, kuinka kaikki tuo voi häntä niin mahtavasti herkyttääkään.

Oliko se itse asiassa mikään erinomainen sankariteko? Hänen toverinsa

arvatenkin omasta ehdostaan käsittäisivät hänen menettelynsä eivätkä

siitä niin paljoakaan piittaisi. Eihän ollut leikintekoa uskaltaa omaa

henkeänsä julki vaaraan, kun niin ilkeäluontoinen ja tarttuvainen

sairastapaus oli kysymyksessä. Eihän voinut tuomitakaan hoitajatarta,

jos hän hätäytyneenä jätti sellaisen sairaan omiin oloihinsa. Yhtenä

hetkenä tuo julkinen tunnustus näyttäytyi Lloydin ajatuksissa

suurtekona, mutta seuraavana hetkenä jo miltei naurettavana hätäilynä.

Mutta hän muisti kuitenkin sangen hyvin, kuinka oli käynyt Harriet

Freezen, joka ei ollut kyennyt kestämään toveriensa jatkuvaa mykkää

painostusta, vaikka näistä ei kukaan ollutkaan lausunut hänelle

ajatustaan julki. Ihmeellistä olisi todella, jos Lloyd Searight

toverien äänettömällä tuomiolla tulisi karkotetuksi talosta, jonka hän

oli itse rakennuttanut ja omilla varoillaan ylläpitänyt.

Tuo odotustunti ennen illallispöytään kutsua ei tuntunut koskaan

loppuvan; kului neljännestunti, ja vielä neljännes, ja vihdoin viimein

kolmaskin neljännes. Lloyd oli tuntevinaan heikkoa ruuantuoksua

alhaalta keittiön puoletta. Sitten rupesivat vielä puuttuvat minuutit

yht'äkkiä kulumaan ihan raivoisaa vauhtia. Alikerroksen arkihuoneesta

kuului pianonsoittoa. Se oli kai Ester Thielman, joka siellä paukutteli

loppumattomia puolalaisia säveleitään. Sitten taukosi soitto äkkiä, ja

Lloyd tunsi sydämen valahtavan ylös kurkkuunsa kuullessaan arkihuoneen

ja ruokasalin välisen työntöoven kolahtavan syrjään. Neiti Douglas ja

neiti Truslow, eräs vastatullut nuori harjoittelija, tulivat yhdessä

ulos neiti Douglasin huoneesta ja kulkivat portaita alas, keskustellen

innokkaasti, oliko parempi päällystää seinät kankaalla vai paperilla.

Lloyd kuuli neiti Truslowin sanovan:

»Niin kyllä, mutta jollei kangasta saa kiinnitetyksi aivan tiiviisti,

käy se kostealla ilmalla poimuille.»

Sitten koputti Rownie Lloydin ovelle ja huusi sisään, ¹ vastausta

odottamatta:

»Pöytä on katettu, neiti Searight.»

Lloyd kuuli hänen kuuluttavan saman viestin neiti Bergynin ovelle

hiukan etempänä yläkerran käytävän varrella. Sitten hän kuuli toisten

hoitajattarien menevän portaita alas yksitellen. Yläkerran huoneissa

ja käytävissä kävi aivan hiljaiseksi. Heikkoa ääntensorinaa kuului

alakerrasta siltä puolen rakennusta, missä ruokasali sijaitsi. Lloyd

odotteli vielä viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. Sitten hän

nousi pystyyn, veti syvään henkeä ja ojentautui täyteen pituuteensa.

Sitten hän meni ovelle, pysähtyi siihen silmänräpäykseksi ja kääntyi

huoneeseen päin katselemaan kaikkia tuttuja esineitä, yksinkertaisia

mutta arvokkaita huonekaluja, kirjahyllyjä, suurta mukavaa sänkyään,

vanhanaikaista pyöreää peiliä, joka riippui molempain akkunain välissä,

ja vanhaa, mustuneesta mahongista tehtyä kirjoituspöytäänsä. Hänellä

oli jonkinlainen hämärä mielikuvittelu, ettei hän jollain tapaa

saisi enää koskaan nähdä kaikkia noita esineitä, että hänen nyt oli

sanottava hyvästit niille sekä koko sille elämälle, jota hän oli näihin

saakka elänyt niiden keskellä ja tässä ympäristössä. Kun hän jälleen

palaisi huoneeseensa, olisi hän kokonaan toinen nainen kuin nyt.

Sitten laskeutui hän vitkalleen portaita alas ja pysähtyi vielä kerran

eteiseen. Vieläkään ei ollut myöhäistä kääntyä takaisin. Hän kuuli

aivan selvästi toveriensa liikkeet ja puhelun illallispöydässä ja tunsi

Ester Thielmanin aina hymystä helmeilevän äänen, joka sanoi:

»Niin, tietysti, sitähän minä juuri tarkoitan.»

Olipa se tosiaankin merkillinen yllätys, joka Lloydilla nyt oli tarjona

heille kaikille. Hänen sydämensä rupesi oikein paukuttamaan, rajusti

ja raskaasti. Saisiko hän edes äänensä kuuluviin, kun hänen kohta,

tuossa padassa, piti ruveta puhumaan? Eikö ollut sittenkin parempi

lykätä ratkaisu huomisaamuksi, miettiä sitä vielä kerran puoleen

ja toiseen yön aikana? Mutta hän pudisti kärsimättömästi päätänsä

sellaiselle ajatukselle. Ei, hän ei tahtonut enää peräytyä. Kun hän

tuli arkihuoneeseen, huomasikin hän työntöovet lukituiksi, ja palasi

senvuoksi sille ovelle, joka vei eteisestä suoraan ruokasaliin. Se oli

raollaan. Lloyd avasi sen, astui sisään, lukitsi oven jälkeensä ja jäi

seisomaan selkä nojaten sitä vastaan.

Pöydän ympärillä olivat melkein kaikki paikat täynnä; vain pari kolme

ynnä hänen oma sijansa olivat vielä tyhjinä. Pöydän yläpäässä istui

neiti Bergyn, hänen oikealla puolellaan neiti Douglas, ja alempana

Lloydin katse erotti Ester Thielmanin, Delia Craigin, joka oli juuri

palannut hoitamasta erästä tri Streetin potilasta, neiti Pagen,

joka oli kaikkein vanhimpia ja kokeneimpia sairaanhoitajattaria,

Gilbertsonin, jota kaikki puhuttelivat vain hänen sukunimellään,

neiti Ivesin ja Eleanor Bogartin, jotka kumpikin olivat suorittaneet

yliopistossa lääketieteellisen tutkinnon ja jotka voivat ja tahtoivat

itsekin harjoittaa lääkärinammattia, neiti Wentworthin, joka oli ollut

hoitajataroppilaana eräässä Armenian lähetyssairaalassa, ja kaikkein

viimeisenä vastatulleen aivan nuoren ja kuvankauniin neiti Truslowin,

joka ei ollut vielä ollut kertaakaan sairaita hoitamassa.

Niin hiljaa oli Lloyd käynyt sisään, ettei aluksi kukaan huomannut

häntä, ja hän seisoi nyt tuokion selkä oveen nojaten ja ajatteli

kirvelevällä haikeudella, kuinka iloisia ja huolettomia kaikki toiset

olivat — äänet surisivat ilmassa ja keskustelu kävi pitkin ja poikin

pöydän poikki välillä istuvain olkapäiden yli.

»— Niin tietysti, ettekö ymmärrä, että sitähän minä tarkoitankin?»

»— Te voitte sen kyllä saada sopivaa kokoa ja painetuin kuvioin, jos

niin haluatte —»

»— Kyllä, se on hyvin huvittava kirja; ensi osa on kyllä

kehnonpuoleinen, mutta sankarittarella on mainioita aatteita —»

»— Niin, Vanonin myymälässä, ja mehän voimme saada alennusta —»

»— Ja kuulkaahan nyt, kuinka naurettavaa — hän kääntyi ympäri ja sanoi

jäykästi ja suu supussa: 'Ei, kiitoksia, siihen olen jo liian vanha'.

Ah, kuinka hullunkurista se oli, minä tulen sille nauramaan vielä

kuolinvuoteellanikin —»

»— Ja sillä tapaa se järjestyi aivan itsestään. Mitähän minä nyt

tekisinkään —♦

»— Onko ne kiinnitettävä nauloilla? Nuo kiviseinät ovat niin kovat —»

»— Anna Rownien tehdä se, hän ymmärtää paremmin — Ah, tuollahan tulee

meidän sairaamme!»

»— Ei, mutta nähkääs, sehän on Lloyd. Tämähän on hauskaa, että

jaksoitte jo viimeinkin tulla alas.»

Kun yleinen ihmetys ja ihastus hänen ilmautumisestaan oli asettunut,

jäi Lloyd seisomaan entiseen asentoonsa, selkä oveen nojaten,

suoraryhtisenä ja kädet jäykkinä kupeilla. Hän ei heti vastannut

toisten huudahtuksiin. Kaikki jäivät katsomaan häneen. Kaikki

keskustelu taukosi nopeaan, kohta kun toiset hoitajattaret panivat

merkille hänen kasvoinsa kalpeuden ja merkillisen päättäväisen piirteen

hänen suupielissään.

»Käykäähän istumaan, Lloyd», sanoi neiti Bergyn, »miksi te seisotte?

Ettehän te vieläkään ole oikein terve. Nyt saa Rownie tuoda teille

lasillisen sherryä.»

Yleinen hiljaisuus. Viimein sanoi Lloyd rauhallisesti: »Ei. En tahdo

sherryä, enkä tahdo mitään illallistakaan. Olen tullut tänne alas

kertoakseni teille kaikille, että te erehdytte, kun luulette minun

tehneen kaiken voitavani sen lavantautipotilaani hyväksi. Te luulette,

että minä poistuin hänen luotaan vasta sitten, kun hän oli jo kuollut.

Mutta se ei ole oikein, minä lähdin jo sitä ennen. Sairas joutui

jonkinlaiseen ratkaisevaan käänteeseen, jota en kuitenkaan tarkemmin

tunne, kun en ollut silloin sairassuojassa, enkä minä mennyt sinne, kun

minua kutsuttiin. Lääkärikään ei ollut siellä, hän oli lähtenyt ulos

ja jättänyt potilaan kokonaan minun hoitooni. Sairaan luona ei ollut

keitään muita kuin palvelijatar. Tämä huusi minua sisään, mutta minä en

mennyt. Päinvastoin minä lähdin pois koko talosta. Samana päivänä kuoli

potilas. Tämän tahdon teidän tietävän. Ymmärrättekö nyt kaikkityyni

— ymmärrättekö sen oikein? Minä hylkäsin potilaani hänen pahimpana

hetkenään ja jätin hänet yksin palvelijattaren kanssa. Ja sitten kuoli

hän jo samana iltapäivänä.»

Sitten Lloyd lähti pois, ja huoneessa oli niin hiljaista, että aivan

tuntui siltä, kuin olisi hän paiskannut oven kovasti kiinni jälestään.

Lloyd meni ylös huoneeseensa ja lukitsi oven perästään, laskeutui

sitten polvilleen lattialle sohvan eteen ja makasi sillä pää käsien

varassa. Mutta hän ei voinut itkeäkään, hänen silmänsä pysyivät

kuivina. Hän ajatteli lähinnä vain sitä, että hän oli tehnyt jotakin

aivan peruuttamatonta, ja että hänen päätänsä särki. Mielenliikutusta

hän ei tuntenut ensinkään; hän ei huomannut itsessään mitään voitoniloa

tahi ylpeyttä uljuudestaan. Monesti tuli sekin ajatus hänelle mieleen,

että lieköhän tuo tunnustus sittekään ollut todella tarpeen. Mutta

nyt hän tunsi vain itsensä rajattoman väsyneeksi koko tuon hirveän

jutun vuoksi. Hän tunsi vain, että hänellä oli hirvittävä päänsärky;

hän ei välittänyt sen pitemmältä ajatella, ei puoleen eikä toiseen.

Nykytuokiossa oli hänelle tarpeeksi huolta, ja nykytuokiossa oli

hänellä kova päänsärky.

Mutta ennenkuin kävi levolle sinä iltana, kertoi Lloyd asian

juurtajaksain neiti Bergynille. Ylihoitajatar oli tullut hänen luokseen

kohta hänen poistuttuaan ja vaatinut saada tietää kaiken. Hän tiesi

sangen hyvin, ettei Lloyd Searight koskaan omasta ehdostaan hylkäisi

kuolevata potilasta. Hän tunsi vaistomaisesti, että jokin vieras voima

lienee ollut vaikuttamassa, että näin kävi.

»Lloyd», sanoi hän hyvin päättäväisellä äänellä, »te ette voi

odottaakaan, että minä uskoisin teidän lähteneen tiehenne omasta

vapaasta tahdostanne. Kertokaa nyt minulle, kuinka kaikki oikein kävi.

Miksi teitte niin? Te ette saa minua uskomaan, että te — ei, siitä en

tahdo puhuakaan. Teillähän oli hyvä syy tehdä niinkuin teitte, eikö

totta?»

»Minä — minä en voi selittää sitä teille», vastasi Lloyd. »Saatte

luulla, mitä tahdotte. Te ette sitä kuitenkaan ymmärtäisi.»

Mutta sittekun neiti Bergynin oli vihdoin onnistunut voittaa Lloydin

vastarinta, ymmärsi hän hyvin kaiken. Bennettin ylihoitajatar tunsi

vain kuulopuheesta. Mutta Lloyd oli hänet tuntenut jo vuosikausia, ja

ylihoitajatar oli varma siitä, että kun Lloyd oli antanut myötä tuon

miehen tahdolle, oli hän ensin tehnyt kaiken, mitä hänen vallassaan oli

tehdä. Lloyd kertoikin hänelle kaiken, mitä lääkärin ruokasalissa oli

tapahtunut. Mutta vaikka hänen täytyikin kertoa Bennettin rakkaudesta

häneen, ei hän itsestään puhunut mitään, eikä neiti Bergyn kysellytkään

sen enempää.

»Minä voin hyvin ymmärtää», sanoi ylihoitajatar lopuksi, »ettette te

siedä ajatella, että teidän oli pakko lähteä, mutta miehethän ovat nyt

kerran meitä naisia väkevämmät, Lloyd, ja sellainen mies kuin hän,

lienee useimpia muita miehiä väkevämpi. Teitä ei voi moittia siitä,

että lähditte potilaanne luota, eikä millään tavalla voi sanoa teidän

olevan syypään hra Ferrissin kuolemaan. Nyt minä käyn sanomaan kaikille

toisille, että teillä oli hyvin pätevä syy jättää potilaanne, että

tuota syytä emme nyt voi selittää sen tarkemmin, mutta että minä olen

puhunut teidän kanssanne ja tunnen koko jutun ja että olen aivan yhtä

mieltä teidän kanssanne. Sitten lähden Medfordiin puhumaan asiasta tri

Pittsin kanssa. Se on ehdottomasti paras keino», hän lisäsi, nähdessään

Lloydin tekevän torjuvan eleen; »hän kyllä ymmärtää sen oikein, eikä

meidän sitten tarvitse peljätä, että asiasta tullaan sen enempää

lörpöttelemään. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut 'ammattilaisten

kesken', kuten sanotaan, enkä luule sen tulevan tämän enempää

tunnetuksi.»

Viikon lopulla Lloyd lähti Bannisteriin. Hän ei ollut päättänyt,

kauanko hän tulisi siellä viipymään, mutta tuohon aikaan hän ei

myöskään jaksanut olla toisten hoitajattarien parissa.

Myöhemmin, kun koko juttu oli ennättänyt vanhettua, tahtoi hän palata

ja käydä jälleen toimeensa.

Hattie oli häntä vastassa asemalla ponyvaljakon kera. Tyttönen oikein

säteili ilosta kuullessaan, että hän sai olla yksin Lloydin kanssa

määräämättömän ajan.

»Mutta te ette sittekään sairastunut», hän huudahti ja paukutti käsiään

yhteen. »Oliko se teidän potilaanne yhtä huonona kuin minä? Eivätkö

hänen vanhempansa tulleet iloisiksi, kun te teitte hänet jälleen

terveeksi?»

Lloyd laski kätensä pikku rupattelijan suulle.

»Nyt me emme puhu ollenkaan virka-asioista, Hattie», sanoi hän ja

yritti hymyillä.

Mutta kun Lloyd maalle tulonsa jälkeisenä aamuna heräsi omassa

valkoisessa pihanpuolisessa huoneessaan, huomasi hän äkkiä

helpotuksekseen, että hänen mielentilassaan oli sitten eilispäivästä

tapahtunut lievä muutos. Ensi kerran Medfordin tapahtumien jälkeen hän

nyt vasta tunsi jonkinlaista rauhan tunnetta sielussaan. Ehkäpä hän jo

alkoi tuntea ensimmäistä terveellistä, hyvää tekevää vastavaikutusta

sen tulikokeen jälkeen, johon hän oli vapaaehtoisesti antautunut — nyt,

kun petosta ei enää ollut hänen sielussaan. Sen hän oli tempaissut ylös

juurineen, omasta vapaasta tahdostaan. Se oli ohi hänen elämästään.

Mutta nyt hän myöskin huomasi, ettei siinä kuitenkaan ollut vielä

kaikki.

Oli jotain muutakin, joka oli ohi, oli poissa hänen elämästään —

jotakin, joka aina näihin saakka oli kiusannut häntä ja katkeroittanut

hänen elämäänsä ja hävittänyt hänestä luontaisen lempeyden ja hyvyyden

— sekin oli nyt jo ohi elettyä. Tuo kurja, raivoisa viha, jota

karkottaakseen hän oli niin kovin kamppaillut, missä se nyt olikaan?

Sehän näytti kadonneen aivan itsestään. Kuinka tuo oli käynyt päinsä?

Tuo inhottava, riitainen mieliala, tuo ruma, rumentava tunne, jota

hän oli kasvattanut sydämessään, se oli ennen hänen tunnustustaan

ollut liiaksi väkevä, liian syvään juurtunut, jotta hän olisi voinut

sen tempaista pois sydämestään. Mutta nyt oli se yht'äkkiä poissa,

ilman että hän oli tehnyt mitään sen poistamiseksi, ilman vähintäkään

ponnistusta hänen puoleltaan.

Tuo huomio hämmästytti häntä jonkun verran. Vapautuessaan valheesta ja

petoksesta oli hän siis ilmeisesti myöskin vapautunut vihastaan; näytti

aivan siltä, kuin niistä ei toinen voinut viihtyä ilman toista. Eikö

niitä siis käynyt erottaminen toisistaan? Oliko kaikessa pahassakin

siis jonkinlainen yhtenäisyys, yhteenkuuluvaisuus, niinkuin ehkä oli

kaikessa hyvässäkin, niin että kun ihminen kykeni voittamaan yhden

huonon ominaisuuden ja vaiston itsessään, niin hän samalla voitti

montakin sellaista. Lloyd oli pitänyt järkähtämättä kiinni siitä,

mikä oli oikein, kesken kaikkea hämminkiään ja levottomuuttaan,

kesken myrskyä ja pimeyttä, ajattelematta mitään edullista seurausta

tai palkintoa. Olisiko tämä nyt hänen palkintonaan? Se voi olla

mahdollista; hän ei sitä tiennyt, ei voinut siitä mitään sanoa. Esteet

olivat vähentyneet luvultaan; myrsky oli asettunut, mutta pimeyttä oli

vielä paljon jälellä. Valheen hän oli karkottanut sydämestään. Viha oli

hiljakseen seurannut perästä. Rauha ei kuitenkaan ollut vielä palannut

vanhalle tilalleen, eikä se koskaan, koskaan enää tulisikaan; mutta

erottava väliseinä oli kadonnut hänen sydämensä huoneesta, ja tätä oli

tuuletettu j siistitty sen jätiltä.