Kaksi päivää sen jälkeen, kuin tri Pitts oli tuonut Ferrissin
Medfordin laidassa olevaan maataloonsa, oli hän voinut todeta
taudin lavantaudiksi, ja kohta istui hän kirjoittamaan sähkösanomaa
Bennettille. Mutta silloin hän muisti, ettei hän tiennytkään, minne
Bennett oli matkustanut. Tämä ei ollut lähettänyt hänelle uutta
osotettaan, ja tri Pittsin omaa neuvoa seuraten oli hän salannut
sen kaikilta muiltakin. Sitä ei myöskään voinut saada tietoon
Bennettin klubista eikä hotelliasunnosta, jonne päivittäin kasautui
hänelle suuret läjät postia. Bennett ei siis tullut edes tietämään
sitäkään, että Ferriss oli siirretty Medfordiin. No, olkoon niin —
vastatkoon hän itse seurauksista. Muuta ei voinut tehdäkään. Tohtorin
oli pakko jättää Bennett tietämättömyyteen ja tehdä itse parhaansa
pelastaakseen Ferrissin. Pitts sai erään virkatoverin hoitamaan hänen
kaupunkisairaitaan ja uhrasi kaiken aikansa Ferrissin hyväksi. Ja
Ferriss kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hänen tilansa huononi
päivä päivältä. Kuume nousi arveluttavan korkealle ja jäi pysyväiseksi.
Pittsillä oli aniharvoin ollut niin ilkeäluontoista tapausta
hoidettavanaan.
Asian teki vielä arveluttavammaksi se seikka, ettei sairaan tilassa
tapahtunut minkäänlaista muutosta. Pitts oli ollut kauan vakuutettu
siitä, että taudin aiheena olivat suolihaavat, mutta hän joutui
ymmälleen, kun nuo oireet eivät lainkaan muuttuneet minnekään päin.
Eräs sairaanhoitajatar oli jo ennättänyt sairastua, jopa kuoliakin, ja
toinenkin oli saanut tartunnan, ja kuitenkin heilui Ferrissin henki
yhä elämän ja kuoleman välimailla, hän ei enää käynyt paremmaksi eikä
huonommaksi entisestään. Useinkaan eivät elämä ja kuolema joutuneet
noin kauan kamppailemaan keskenään, ja kamppaus oli aniharvoin niin
tasaväkistä. Monina, monina tunteina ja silmänräpäyksinä olisi
höyhenenkin paino saanut vaakalaudan heilahtamaan tasapainoasemasta,
mutta yhä säilytti se tuon asemansa.
Kun Lloyd oli niin odottamatta tuntenut Ferrissin siksi sairaaksi,
jota hän oli tullut hoitamaan, ja jonka elämä riippui hiuskarvasta,
paisui ja kutistui sydän hänen rinnassaan yhtä haavaa. Hänen ensi
tunteenansa olivat ankarat omantunnontuskat. Miksi ei hän ollutkaan
ennen ottanut tästä selkoa, miksi ei hän ollut tiukannut Bennettiltä
tietoa tämän ystävän sairaudesta? Eikö hänen olisi itsensäkin pitänyt
tuota ajatella? Eikö lavantauti ollut juuri se tauti, jota voi odottaa
ja peljätä kaiken sen kärsimyksen jälkeen, minkä Ferriss oli saanut
kokea? Nälkä ja ylenmääräinen rasitus jäämatkalla, ja sitä seuranneet
kuukaudet valaanpyyntilaivassa, jossa ravinto oli kurjaa, likaisuutta
joka paikassa ja ihmisiä sullottu ahtaaseen tilaan — eivätkö nuo kaikki
seikat olleet omiaan synnyttämään lavantaudin?
Ja hänen itsensä levätessä ja huvitellessa maalla oli tuo mies,
jonka hän oli tuntenut lapsuudestaan saakka, tuntenut paremmin ja
kauemmin kuin yhdenkään muun ystävänsä, nujertunut kokoon ja päivä
päivältä käynyt yhä sairaammaksi ja heikommaksi, kunnes hänen elämänsä
nykyhetkellä oli heikko kuin värjyvä, lepattava kynttilänliekki, jonka
vähinkin puhallus voi sammuttaa. Kuinka hän oli ollutkin typerä ja
ajattelematon! Miksi ei hän sinäkin päivänä, jolloin hän oli tavannut
Ferrissin odottamatta puistossa ja nähnyt hänen olevan niin menehtyneen
ja voimattoman — miksi ei hän, joka oli ammatissaan niin kokenut ja
harjautunut, ollut kohta huomannut, että kynttilä oli kuluttanut
itsensä loppuun, että se jo oli sammumaisillaan? Nyt oli pelastus
ehkä jo liian myöhäistä. Mutta Lloydin luontainen uhkamielisyys nosti
harjaansa. Ei, hän ei tahtonut luovuttaa Ferrissin henkeä käsistään.
Ei, ei, ei, ja tuhat kertaa ei! Ferriss kuului hänelle. Toisiakin hän
oli pelastanut, joista hän oli välittänyt paljon vähemmän kuin tästä
miehestä.
Viime potilaansa — tuon pikku tytön — hän oli tempaissut kuoleman
sylistä yhdennellätoista hetkellä — eikö hänen siis tullut pelastaa
Ferriss ennen kaikkia muita? Tämän taudin kehitys riippui suuremmassa
määrässä sairaanhoitajasta kuin lääkäristä. Ja Lloydin usko
itseensä, hänen ylpeytensä omista voimistaan, hänen lannistumaton
itseluottamuksensa nousi jälleen pystyyn hänen sielussaan, väkevämpänä,
puhtaampana, voitollisempana kuin koskaan ennen, nousi teräksen lujana
uhmaamaan vihollisen hyökkäyksiä, levollisena, järkähtämättömänä,
voittamattomana.
Ferrissin odottamattoman ja selittämättömän valheen Bennettille hän
oli tykkänään unohtanut. Kuolema seisoi nyt Ferrissin pääpuolessa,
ja silloin ei joutavilla pikkuasioilla ollut tilaa sairassuojassa.
Ferrissin henki oli vaarassa. Muuta ei Lloyd nähnyt. Hän antautui
hetipaikalla toimeensa.
Muutamin kuiskatuin sanoin selitti lääkäri hänelle taudin kehityksen ja
laadun.
»Me olemme käyttäneet kuumeen lieventämiseksi jääpussia ja vesipussia
kylmän ammekylvyn asemasta», sanoi tohtori. »Minä näet pelkään, että
sydänkin on heikontunut.»
»Entä kinini?»
»40 ja 80 gramman vaiheilla aamuin ja illoin. Tässä on viime viikon
ruumiinlämpötaulukko. Sittekun pääsemme tuohon asti» — hän näytti
peukalonsa kärjellä 102° Fahrenheitiä — »uskallamme käyttää kylmää
kylpyä, mutta ei muuten.» [Englannissa ja Pohjois-Amerikassa
noudatetaan Fahrenheitin lämpöasteikkoa. 0°F = -17°C. Suom. huom.]
»Entä vatsanhuuhtelut?»
Tohtori purasi huultaan.
»Hm, se on arveluttavaa — suolissa on haavoja, ja jos ne läpäisevät,
voimme toimittaa hautajaiset valmiiksi.»
»Onko ollut verenvuotoa?»
»Kahdesti viime viikolla, mutta ei erittäin vahvasti — pikemminkin
se tuntui olevan hänelle vain hyväksi. Olemme antaneet hänelle
eetteriruiskeita, jotta hän virkistyisi. Kaiken kaikkiaan, neiti
Searight, tämä on mielenkiintoinen, mutta hyvin ilkeä tapaus — ilkeä
kuin perisynti. Se tappoi minun ensimmäisen hoitajattareni — pienen,
näppärän, tunnollisen tytön; mutta hänpä ei pitänytkään varaansa, söi
ateriansa kiellostani huolimatta täällä sairassuojassa; niinpä sitten
kävikin hullusti — tuli kuume, ripuli, yletyksiä, sairaala, kuolema,
hautaus.»
»Entä neiti Wakely?»
»Hän sai heittää kesken eilen, ja kuitenkin oli hän saanut litrottain
kreolinia aamuin ja illoin. En ymmärrä, kuinka se oikein kävi päinsä ..
Niinpä niin, Jumala auttakoon meitä kaikkia! Tuossa hän nyt makaa — ja
se on tänä hetkenä pääasia.» Hän katseli sairasvuoteeseen, ja kolmannen
kerran tarkasteli Lloyd potilastaan.
Ferriss houraili hiljaa kuumehourailujaan, heikosti ja miltei
kuulumattomasti virtasi sanoja hänen ruskeiksi kuivuneiden ja pykiväin
huultensa välistä. Paitsi että poskipäät seisoivat luonnottoman
koholla, ei hänen kasvoissaan voinut huomata suurta muutosta; mutta
niiden väri oli käynyt merkillisen tummaksi. Jääpussi oli hänen
otsallaan kuin pilkaksi pantu kruunu.
»Niin», sanoi Pitts, »minä olen odotellut vain teitä saadakseni itse
vähän levähtää. Valvoin täällä koko viime yön. Toivon, että te nyt
käytte minun paikalleni.»
Lloyd nyökkäsi, otti hatun ja hansikkaat yltään ja kävi valmistautumaan
työhönsä. Pitts antoi hänelle vielä joitakin ohjeita ja lähti sitten
tiehensä. Ensi hetkinä ei Lloydilla ollut paljon mitään tekemistä.
Hän pani sairaalakengät jalkoihinsa ja hiipi kuulumattomasti ympäri
huonetta, järjesti kaikki valmiiksi yötä varten ja muutteli joitakin
esineitä. Sitten hän kohdisti huomionsa lääkkeisiin ja erotti
huolellisesti kaikki desinfektioaineet varsinaisista lääkepulloista.
Viimemainitut hän laski erityiselle pöydälle, otettuaan ensin selville
niiden käytännön. Kininiä aamuin ja illoin, sulfanalia ja trionalia
unettomuutta vastaan, eetteriä ruiskutettavaksi ihon alle äkillisissä
heikkous- tai verenvuotokohtauksissa, morfinia kuumehourailuja ja
kofeinia sydämenheikkoutta vastaan, wismuttia yletystä vastaan ja
murskattua jäätä jääpussissa kuumeen äkkiä kovasti kohotessa.
Myöhemmin illalla hän mittasi potilaan ruumiinlämmön, tunnusteli
hänen valtimoaan ja antoi hänen juoda peptoniseerattua maitoa —
Ferrissin yhä mumistessa kuumehourailujaan. Kininiä hän antoi vasta
luettuaan kolmasti pullon nimikirjoituksen, kuten hänen tapansa oli
— ensi kerran pulloon tarttuessaan, toisen kerran siitä lusikkaan
kaataessaan ja kolmannen kerran laskiessaan pullon jälleen pöydälle.
Kaikki askareensa ja huomionsa, joka muutoksen vivahduksenkin sairaan
tilassa, hän merkitsi muistiin paperiliuskalle, jotta tri Pitts aamulla
sairassuojaan käydessään heti pääsi tutustumaan tilanteeseen.
Yö kului ilman muuta muutosta, kuin että valtimo ja ruumiinlämpö
vaihtuivat niinkuin kävi odottaminenkin, mutta aamupuolesta sai Lloyd
sen vaikutelman, kuin olisi Ferriss hetkiseksi palannut tietoisuuteen.
Hänestä tuntui, kuin olisi ymmärtävä ilme palannut potilaan silmiin,
kun hän ymmällään katseli ympäri huonetta. Mutta Lloyd, joka silloin
istui vuoteen jalkapäässä, käänsi kasvonsa poispäin. Ei olisi ollut
hyväksi, jos Ferriss tällöin olisi tuntenut hänet.
Lloydin täytyi ihailla tri Pittsin järkevyyttä, kun tämä oli
tuonut Ferrissin mukanaan niin rauhalliseen paikkaan kuin kotiinsa
Medfordiin. Tohtorilla ei ollut perhettä lainkaan, ja häntä itseään
lukuunottamatta asui talossa ainoastaan taloudenhoitajatar ja
keittäjätär. Useammin kuin kerran oli Pitts tehnyt kotinsa sairaalaksi,
kun kysymyksessä oli jokin mielenkiintoinen tapaus, joka vaati
tavallista suurempaa tarkkaavaisuutta. Talo sijaitsi hiukan tuon pienen
rauhallisen huvilakaupungin ulkopuolella. Siinä vallitsi ainainen
sunnuntaihiljaisuus. Öitä valvoessaan voi Lloyd aamupuoleen yötä
kuulla heikon junan kolinan, kun se ajoi aseman ohi, minne oli matkaa
puolisentoista kilometriä. Moniin aikoihin oli se ynnä ohi taapertavain
lampaanvuonien määkynä ainoita ääniä mitä kuultiin. Välistä
visertelivät myöskin linnut, herätessään aamuvarahin katonräystäällä
ja puutarhan omenapuissa. Lloyd meni akkunaan, veti verhot syrjään ja
jäi katselemaan ulos. Hän voi nähdä sen kappaleen tiestä, joka vei
kaupunkiin, ja etempänä jonkin ison, neliskulmaisen kivitalon, jonka
harjalla oli pyöreä kupu ja sillä lipputanko — se oli kai jokin koulu
tai pankkitalo tai vapaamuurarirakennus. Tohtorin taloa ympäröivät
pellot ja niityt, joilla unisia lehmiä seisoskeli. Yksi niistä
muutti asentoa, ja hän oli melkein kuulevinaan sen pitkän, pärskyvän
huohotuksen. Jossakin kaukana, monien kilometrien päässä, veteli
kukko säännöllisin väliajoin aamuvirttään. Äkkiä vastasi toinen aivan
läheltä — ja silloin kaikki kaiut heräsivät. Ensi kerran Lloyd tällöin
huomasi kapean, kalpean valonsarastuksen itäisellä taivaanrannalla.
Kello 8 tienoissa aamulla tuli tohtori hänen tilalleen, ja hänen
lukiessa Lloydin muistiinpanoja ja tämän selitellessä yön menoa tuli
taloudenhoitajatar sanoinaan, että aamiainen oli valmiina.
»Käykää nyt alas syömään, neiti Searight», sanoi tohtori. »Minä olen
täällä sen aikaa. Taloudenhoitajatar näyttää teille huoneenne.»
Ennenkuin kävi aamiaiselle, meni Lloyd hänelle osotettuun huoneeseen
— kukaan edellisistä sairaanhoitajattarista ei ollut asunut siinä —
muutti siellä pukua ja pesi kätensä ja kasvonsa desinfektioivalla
nesteellä. Ulos tullessaan tapasi hän tohtorin eteisessä, hattu ja
keppi kädessä. »Nyt hän on nukahtanut», sanoi Pitts, »ja on aivan
levollinen. Minä käyn vähän maantiellä saamassa raitista ilmaa.
Taloudenhoitajatar istuu nyt hänen luonaan. Neljännestunnin kuluttua
olen täällä jälleen. En ole ollut oven ulkopuolella viiteen päivään, ja
tällä hetkellä ei ole mitään välitöntä vaaraa.»
Aamiainen oli katettu huoneeseen, jota tohtori sanoi »lasisaliksi».
Se oli umpinainen kuisti, jonka yksi seinä oli pelkkiä akkunaruutuja
ja antoi pienelle nurmikentälle, joka vietti omenapuiden lomitse alas
maantielle. Se oli hyvin kaunis huone, ja sen oli sisustanut tri
Pittsin sisar, joka oli pari vuotta asunut täällä Medfordissa. Täällä
söi Lloyd aamiaisensa ypö yksin, ja täällä hänet myöskin Bennett
tapasi. Ainoat vaununtapaiset ajopelit, mitä Medfordissa sai käsiinsä,
jonkinlaiset neli-istuimiset työvankkurit, ajaa täristivät portin
eteen, johon pärskyvät, höyryävät hevoset pysähtyivät. Ennenkuin vaunut
olivat ennättäneet kunnolla seisahtuakaan, hypähti niiltä maahan
korkea- ja rotevakasvuinen mies, mutta vasta sitten, kun tämä oli
tullut puoliväliin pihatietä, tunsi Lloyd hänet. Bennett keksi hänet
aivan samanaikaisesti, oikasi suoraan nurmikon poikki ja kävi sisään
huoneeseen avoimena olevasta lasiovesta.
Lloydista tuntui koko huone kutistuvan pienemmäksi, kun tuo valtava
hahmo astui sisään, ja hänen askeleensa lattian poikki — hänen
raskaat, tarmokkaat ja itsetietoiset askeleensa — panivat lasiruudut
tärähtelemään. Koskaan ei Bennett ollut niin vähän paikallaan kuin
tässä hennon-hienossa huoneessa, jonka naiskäsi ja naisenaisti oli
sisustanut kaikkine heiveröisine lasikoruineen ja kukkamaljakoineen.
Ympäristö oli mitä jyrkimpänä vastakohtana hänen raa'an voimakkaalle
hahmolleen. Hänen kasvonsa näyttivät pelottavan pontevilta
huoneen hentoja, pehmeitä värejä vastaan, ja hänen hartiansa ja
rintakupunsa eivät olleet koskaan näyttäneet niin mahtavilta kuin
nyt. Nuo kulmikkaat kasvot kapeine, mataline otsineen ja valtavine
leukaperineen, pienet, karsastelevat silmät ja iso, yhteenpuserrettu
suu eivät olleet koskaan niin selvästi ilmaisseet tuon miehen
taipumatonta, ylikuohuvaa hengen- ja tahdonvoimaa, hänen tärisyttävää
tarmokkaisuuttaan. Kun hän seisoi siinä hänen edessään korkeana kuin
kirkontorni, käsi tuolin selkälaudalla, tuntui Lloydista siltä, kuin
tarvitsisi tuon mahtavan kouran vain pusertaa kokoon murskatakseen
sirosti leikellyn selkälaudan, ja kun hän puhui, oli Lloyd kuulevinaan,
kuinka ohuet, hennot posliiniastiat pöydällä kilahtelivat yhteen aivan
kuin säikähtyneinä tuon syvän, jyrisevän äänen voimaa.
Lloyd huomasi jo ensi silmäyksellä, että Bennett oli ylen kuohuvassa
mielentilassa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Silmät säkenöivät
kokoonpuserrettujen kulmakarvojen alta, hän puri hampaitaan yhteen,
ja otsasuonet olivat pahoin pullistuneet. Bennett oli varmaan saanut
kuulla, kuinka epätoivoinen Ferrissin tila oli. Ei siis käynyt
ihmetteleminen hänen kiihottunutta tuultaan, kun hänen paraan ystävänsä
henki oli vaarassa. Sellaisena hetkenä ei Lloyd voinut muistellakaan,
että hän ja Bennett olivat viimeksi eronneet vihassa toisistaan.
»Mieleni on niin paha, ettette saanut sitä ennen tietää, Mutta
muistatte kai, ettette sanonut, minne te matkustitte. Te olitte —»
»Mitä te täällä teette?» keskeytti Bennett hänet. »Mitä te tarkoitatte
— minkävuoksi —» hän keskeytti omankin puheensa kootakseen hiukan
ajatuksiaan. — »Tänne te ette saa jäädä», jatkoi hän sitten.
»Tiedättekö te edes, mihin vaaraan te täällä alistutte? Teidän pitää
hetipaikalla lähteä pois täältä.»
»Niin —», Lloyd hymyili vastatessaan, »tuo on asia, joka lähinnä kuuluu
minulle itselleni. Sen te kyllä tiedätte, hra Bennett.»
»Minä tiedän, että teidän henkenne on vaarassa, ja —»
»Myöskin se on minun oma asiani.»
»Mutta minä tahdon, että siitä tulee myöskin minun asiani», sanoi
Bennett kiireisesti. »Oh», huoahti hän syvään ja silitti kädellään
tuolinselkää, »minkävuoksi meidän aina pitää kierrellä toisiamme? Minä
en osaa lörpötellä ja viisastella jonnin joutavia. Miksi me tuhlailemme
tällä tapaa sanoja, jotka vain sotkevat asiaa. Minähän rakastan teitä,
ja olen tullut tänne kysymään teiltä — pyytämään teiltä, tarkoitan,
että lähtisitte tiehenne tästä talosta, jossa te niin typerästi
antaudutte vaaralle alttiiksi. Teidän täytyy tehdä se», lisäsi hän
kiireisesti. »Minä pidän teistä niin paljon. Minä en saa sallia teidän
leikkivän niin kevytmielisesti elämällänne, joka on liian kallis
minulle. Onhan toisia naisia, toisia sairaanhoitajattaria, jotka voivat
tulla teidän tilallenne. Mutta te ette saa jäädä tänne.»
Syvä närkästys valtasi Lloydin. »Tämä on minun toimialani», hän vastasi
ja koetti hillitä suuttumustaan. »Minä olen täällä, koska se on minun
velvollisuuteni.» Ja äkisti selvisi hänelle tuon miehen koko häpeämätön
röyhkeys, hän nousi pystyyn ja sanoi tiukasti: »Pitääkö minun tehdä
teille tiliä siitä, mitä teen? Minä olen täällä siksi, että tahdon olla
täällä. Siinä on tarpeeksi. En aio sen pitemmältä väitellä asiasta
teidän kanssanne.»
»Te ette siis tahdo lähteä täältä minun kanssani?»
»En!»
Bennett mietti hetkisen, ennenkuin keksi mitä sanoa.
»Minä en osaa pyydellä ketään ja mitään. Siihen en ole harjautunut.
Teidänhän pitäisi tietää, kuinka vaikeata se minulle on, ja teidän
pitäisi myöskin ymmärtää, kuinka äärettömän tärkeä tämä asia minulle
on, kun kerran käyn pyytelemään teitä, rukoilemaan teiltä, niin
nöyrästi kuin osaan, että lähtisitte pois täältä — nyt hetipaikalla.
Juna lähtee tunnin päästä kaupunkiin, siellä on kyllä joku, joka
näinkin odottamatta on valmis tulemaan tilallenne. Mehän voimme
sähköttää — tuletteko siis?»
»Oletteko te aivan järjiltänne?»
»Lloyd, ettekö te huomaa, ettekö todellakaan voi ymmärtää? Minusta
tuntuu, kuin te silmät ummessa juoksisitte ehdoin tahdoin kadotuksen
kuiluun.»
»Minun paikkani on täällä. Minä en jätä sitä.» Lloyd kävi aivan
ymmälleen nähdessään, mitä Bennett nyt teki. Hän rauhoittui näet aivan
äkkiä ja katsoi kelloonsa.
»Minä erehdyinkin», sanoi hän. »Junan lähtöön on vielä viisi
neljännestä. Meillä on enemmän aikaa kuin luulinkaan.» Ja pannen
äänensävyynsä niin suurta hellyyttä kuin hänelle oli mahdollista, hän
sitten lisäsi: »Lloyd, tottahan siis lähdette minun kanssani?»
»Ei, mutta tämähän käy yhä hullummaksi ja hullummaksi», vastasi tyttö.
»Minä en tiedä, hra Bennett, onko teidän tarkoituksenne loukata
minua, mutta joka tapauksessa te siinä näytätte onnistuvan hyvin.
Kukaan ei ole pyytänyt teitä tulemaan tänne. Te tunkeudutte toisten
yksityisasuntoon, ja te koetatte tunkeutua minun ja minun työni väliin.
Jos luulette tehoavanne minuun sankarieleinenne ja uljaine sanoinenne,
niin erehdytte suuresti. Te olette onnistunut tekemään vain sangen
mitättömän vaikutuksen.»
»Olkoon niin», vastasi Bennett välinpitämättömästi ja kohautti
hartioitaan, »minulle se on yhdentekevää. Minä olen päättänyt, että
te poistutte täältä vielä tänäpäivänä, ja te voitte olla aivan varma,
neiti Searight, että minä saan tahtoni perille.»
Lloyd veti syvään henkeään. Nyt hän vasta keksi, minkälainen mies oli
häntä vastassa. Häntä ympäröi sellainen varmuuden ilmakehä — nyt kun
hän oli levollinen — että vastarinta kilpistyi siitä.
Mutta myöskin hänen oma uhkamielisyytensä kohotti nyt harjaansa. Hän
muisti, kuka hän itse oli. Jos Bennett oli vahva, tahtoi hän olla
väkevä, jos Bennett oli taipumaton, tahtoi hän olla sitkeä, jos Bennett
oli luja, ei hänkään tahtonut antaa myöten. Koskaan vielä ei hän ollut
pettänyt velvollisuuttaan, milloinkaan hän ei ollut sallinut kenenkään
pysähdyttää häntä tiellä, jonka hän tiesi oikeaksi. Nytkö hänen piti
hairahtua siltä? Tietoisuus omasta vastusvoimastaan tuli hänelle
avuksi. Bennett oli vahva, mutta hänkin oli sitä. Missä koko maailmassa
löytyikään voima, joka voisi murtaa hänen tahtonsa? Kun se ei edes
onnistunut kuolemallekaan, niin kukapa kuolevainen ihminen siihen
pystyisi!
Ja Lloydille selvisi yht'äkkiä nykytuokion merkitys, tilanteen koko
hirvittävä vakavuus. He olivat molemmatkin panneet kaiken voimansa
tämän yhden ainoan kortin varaan. Kaksi erinomaisen vahvaa luonnetta
seisoi aseissa toisiansa vastassa. Sovinnosta ei enää voinut olla
puhettakaan, heidän oli mahdotonta tulla puolitiessä toisiansa
vastaan. Joko hän tai Bennett joutuisi tappiolle. Toisen heistä täytyi
nujertua ja nöyryyttyä, niin ettei koskaan enää voisi suoristautua.
Tässä pienessä haurasseinäisessä huoneessa tulisi kaksi päämiestä
koettelemaan voimiaan.
»Tarvinneeko minun sanoa teille», virkkoi Bennett, »että teidän
henkenne merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu asia koko
maailmassa? Ettekö luule, että minä olin yhtä lujasti päättänyt
voittaa, kun kaikkien miesteni henki riippui minusta? Sillä kertaa minä
voitin — enkö siis voittaisi nytkin, kun niin paljon enemmän on minulle
kysymyksessä. Minä en ole tottunut joutumaan tappiolle, enkä joudu
nytkään. Olkaa varma siitä, ettei mikään voi pidättää minua.»
Lloydin oli mahdoton säilyttää malttiaan moisen hyökkäyksen tiellä.
Hänen omanarvontuntonsakaan ei olisi sitä sallinut.
»Ja luuletteko te sitten ehkä, että voitte kohdella minua kuten
matruusejanne», sanoi hän. »Mitä oikeutta teillä on minuun? Olenko
minä teidän käskettävänne? Luuletteko te minun alistuvan teidän
hirmuvaltaanne? Te ette ole nyt Koljuhin-vuonossa, hra Bennett.»
»Te olette se nainen, jota minä rakastan», vastasi mies kiihtyneesti,
»ja minä vannon, että teen kaikkeni pelastaakseni teidän henkenne.»
»Entä minun rakkauteni teihin, jonka sanotte merkitsevän teille
niin paljon — luuletteko herättävänne sen tuolla tapaa? Vaikkapa
otaksuisimmekin, että te voisitte taivuttaa minut pötkimään
velvollisuuttani pakoon, niin luuletteko te, että se saisi minun sitä
enemmän rakastamaan teitä? Ajatelkaahan vähän tarkemmin.»
Mutta Bennett ei välittänyt muusta kuin yhdestä ainoasta vastauksesta.
Hän iski kämmenensä läjähtäen yhteen ja sanoi:
»Minä ajattelen ainoastaan pelastaa teidän henkenne.»
»Niin, minun henkeni — mutta mistä te tiedätte, että minun henkeni
on vaarassa? Jos me toraamme, niin etsikäämme edes järkevää syytä
toraamme. Kuka sanoo, että minun henkeni on vaaralle alttiina, kun jään
tänne?»
»Lähtekää ensin täältä, sitten saamme puhella siitä.»
»Minä olen sallinut teidän puhella jo liiaksikin», tiuskasi Lloyd
suuttuneesti. »Käykäämme itse asiaan. Te ette voi taivuttaa
ettekä houkutella ettekä pakottaa minua kääntämään selkääni
velvollisuudelleni. Oletteko ymmärtänyt, mitä sanon? Tämä on minun
viimeinen sanani. Te, joka olette ollut joukon johtaja, mitä te
olisitte sanonutkaan, jos joku teidän väestänne olisi vaaran hetkenä
paennut vartiopaikaltaan? Minä sanon teille, mitä silloin olisitte
tehnyt — te olisitte ampunut hänet kuin koiran, ja te olisitte
halveksinut häntä, ja nyt te tahtoisitte tulla halveksimaan minuakin.
Onko teistä vähintäkään järkeä tuollaisessa menettelyssä?»
Bennett näpsäytti vain sormiaan.
»Järki menköön hitoille!»
»Mutta teidänhän täytyisi silloin halveksia minua ja saada minutkin
halveksimaan itseäni.»
»Teidän henkenne —» alotti Bennett uudelleen.
Mutta silloin Lloyd kuohahti: »Minun henkeni! Minun henkeni! Eikö ole
mitään kallisarvoisempaa kuin ihmishenki? Sehän pitäisi teidän toki
ymmärtää paremmin kuin kenenkään toisen! Olkaa jälleen oma itsenne,
olkaa se, joksi teitä luulin. Teillä on teidän omat lakinne, antakaa
minun pitää omani. Te ette olisi voinut olla se, mikä olette, ette
olisi saanut tehdyksi, mitä teitte, jollei teille ollut olemassa jotain
korkeampaa kuin henkenne. Täytyyhän teidän toki myöntää, ettette olisi
voinut rakastua minuun, jollette olisi uskonut, että minä olen teidän
vertaisenne. Jos tietäisitte, että minä olen pettänyt velvollisuuteni,
ette voisi enää rakastaa minua. Jos tietäisitte, että olette saanut
minut toimimaan vastoin vakaumustani, niin ette voisi enää rakastaa
minua. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Te piditte minusta,
koska tiesitte, että olin luja ja rohkea ja rehellinen ja yläpuolella
kaiken pikkumaisuuden. Ja nyt te tahdotte, että pötkisin pakoon,
pettäisin, kavaltaisin tehtäväni, ja te sanotte sen tulevan siitä, että
rakastatte minua.»
»Siinäpä oli liian paljon sanoja minulle. Minä en osaa väitellä
kanssanne, eikä siihen ole aikaakaan. En ole tullut tänne — jutustamaan
teidän kanssanne.»
Milloinkaan ei Lloyd ollut niin suutuksissaan kuin tänä hetkenä. Hänen
kasvojensa syvä puna oli äkkiä vaihtunut harvinaiseksi, kalpeudeksi,
hänen tummansiniset silmänsä oikein suitsivat kipeniä. Hän ojentausi
aivan suoraksi.
»Kuten tahdotte», hän sanoi. »Emme siis jatka puhetta. Suokaa anteeksi,
hra Bennett, nyt minun täytyy lähteä. Menen työhöni.»
Bennett seisoi hänen ja oven välissä. Hän ei liikahtanut paikaltaan.
Sitten hän sanoi vakavasti:
»Älkää tehkö niin. Älkää pakottako minua menemään liian pitkälle.»
Lloyd tuijotti häneen suurin silmin.
»Ettehän tarkoittane — Te ette rohkene —»
»Minä toistan, että tulen tekemään sen, mikä on mielessäni.»
»Ja minä toistan, etten jätä potilastani.»
Bennett kohtasi hänen katseensa ja kiinnitti sen omaansa. Matalalla
äänellä ja verkalleen hän vastasi ainoastaan kahdella sanalla:
»Teidän — täytyy.»
Molemmat vaikenivat. He katselivat toisiaan suoraan silmiin, molemmat
yhtä jäykästi. Kului moniaita silmänräpäyksiä. Miehen tahto ja naisen
vastarinta olivat kohonneet huippukohtaansa. Seuraavassa tuokiossa
täytyi toisen niistä alistua.
Ja silloin tuntui Lloydista, kuin olisi hänen sisässään särkynyt
jotakin — jotakin, jota hän ei voinut selittää eikä nimittää. Jokin
hämärä vaisto hänen sielussaan, joka muuten oli niin rehellinen
ja suoraviivainen, alkoi horjahdella. Miina oli räjähtänyt ja
avannut ammottavan haudan. Hänen teräksinen tahdonvoimansa, josta
hän oli ollut niin ylpeä, hänen itsenäisyydentarpeensa, hänen
korskea itseluottamuksensa ja varma lujuutensa — kaikki se suli
nyt olemattomiin tuon tulisen tahdon tieltä, joka ummisti silmänsä
ja tukitsi korvansa kaikelle muulle, tuon valtavan, taipumattoman
rautaoven edessä. Ja yht'äkkiä avautuivat Lloydin silmät, ja hän
huomasi olevansa heikko, koska oli nainen. Oliko hän siis erehtynyt
itsestään? Eikö nainenkin voinut olla vahva? Oliko hänen voimansa
vain perustunut hänen alkuperäiseen heikkouteensa — ei hänen omaan
yksilölliseen heikkouteensa, vaan hänen sukupuolensa heikkouteen,
naisen luontaiseen heikkouteen? Oliko hän rakentanut luonteensa
valloittamattoman linnoituksen juoksevalle hiekalle?
Mutta tottumus oli vielä liian väkevä. Kuin leimauksessa katsahti
hän alas mittaamattomiin syvyyksiin, kuten ihminen välistä kiihkeän
mielenliikutuksen valtaamana kykenee katsahtamaan. Hän katsahti
sukupuolensa salaperäisiin, hämäriin uumeniin, syvälle, syvälle
kaikkein pikku asiain ja elämysten alle — sinne missä elämän hirvittävä
mylly sieppasi kaikki ja kaiken hampaisiinsa. Se oli onneksi vain lyhyt
välähdys, pikanäky, jollainen ei toki usein esiydy, sillä muuten voisi
järkeä ruveta pyörryttämään tuon kuilun reunalla ja se syöksyisi alas
korjaamattomiin. Näky katosi, kuilu sulkeutui, ja hän tunsi jälleen
maaperän jalkainsa alla.
»Minä en tee sitä!» huusi hän. Oliko se sama nainen, joka oli vielä
äsken puhunut niin ylväästi? Helähtikö sama korskea, lannistumaton
uhkamielisyys vielä hänen äänestään. Eikö siinä pikemminkin ollut
epätoivon särähdys, tuollainen miltei huomaamaton värinä, joka tiesi
kertoa hänen jo hoippuvan? Juuri se seikka, että hänen täytyi ponnistaa
kaikki voimansa, eikö se todistanut, että hänen voimansa olivat
pettämäisillään?
Mutta uljuutensa hänellä oli vielä jälellä, vaikka voima olikin häneltä
murtunut. Hän tahtoi sittekin taistella viimeiseen saakka, hän tahtoi
erota taistelusta pää ylväästi pystyssä. Ennenkuin viimeinenkin toivo
oli särkynyt, ei hän tahtonut myöntää olevansa voitettu.
»Mutta joka tapauksessa», hän sanoi, »ei kuoleman vaara kuitenkaan ole
niin paha kuin kuolema itse. Jos minun henkeni on vaarassa, kun jään
tänne, niin on hänen kuolemansa aivan varma, jos poistun hänen luotaan
tänä hetkenä.»
»Se on samantekevää — te ette voi jäädä.»
Lloyd katseli kauhuissaan tuota miestä. »Te ette varmaankaan tiedä
itsekään, mitä oikein sanotte. Tiedättekö, kuinka huono hän on?
Tiedättekö, että hän tekee kuolemaa juuri tällä hetkellä, että mitä
kauemmin minä olen poissa hänen luotaan, sitä uhkaavampana väijyy
kuolema hänen henkeään? Eikö hänellä ole yhtä hyvä oikeus elää kuin
minullakin? Te ette tahdo ainoastaan tuhota minun ylpeyttäni, te
tahdotte tuhota myöskin parhaan ystävänne hengen, sen miehen, joka
seisoi rinnallanne, joka auttoi teitä, joka kärsi ja kamppaili yhdessä
teidän kanssanne.»
»Mitä puhetta tämä on?» sanoi Bennett ja rypisti otsaansa.
»Jos nyt lähden hra Ferrissin luota, jos hän jää yksin puoleksikaan
tunniksi, niin en vastaa hänen —»
»Ferriss? Mitä te nyt tarinoittekaan? Mikä on sen potilaanne nimi?»
»Ettekö sitä tiedä?»
»Ferriss? Dick Ferriss? Ettehän vain sano, että se on Dick Ferriss?»
»Olen koko ajan luullut, että tiesitte sen, että olitte kuullut sen.
Niin, hra Ferriss se on.»
»Onko hän hyvin kipeä? Mitä hän täällä tekee? Ei, sitä en ole kuullut,
kukaan ei ole sanonut minulle mitään. Pittsin piti kirjoittaa —
sähköttää. Toipuuko hän siitä? Mikä hänellä on vikana? Hänessäkö se
lavantauti on?»
»Hän on sangen vaarallisesti sairas. Tri Pitts toi hänet tänne maalle,
omaan kotiinsa. Emme tiedä, tuleeko hän toipumaan. Tärkeätä on, että
hänen luonaan valvotaan kaiken aikaa. Nyt siellä on vain palvelijatar.
No nyt, hra Bennett, joko saan mennä potilaani luo?»
»Niin mutta — niin mutta, saammehan sijaanne jonkun toisen.»
»Ei ennenkuin vasta kolmen tunnin päästä, ja minä vakuutan teille, että
hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Saanko nyt mennä?»
Sinä silmänräpäyksenä Bennett vasta oikein tajusi tilanteen vakavuuden.
Oliko se ollut oikein tai väärin, joka tapauksessa oli hänen päähänsä
pinttynyt sellainen vakaumus, että Lloyd pani henkensä vaaraan
pysymällä sairaan luona, ja sitä vakaumusta ei mikään pystynyt
kiskomaan pois. Kauhistus oli vallannut hänet, eivätkä mitkään
järkisyyt päteneet sitä vastaan. Mutta Ferriss?
Kuinka hänen oli meneteltävä tämän suhteen? Nyt selvisi yht'äkkiä, että
hänenkin henkensä oli vaarassa. Mitä hän nyt päättäisi? Kumpi hänen
nyt täytyi valita — nainenko, jota hän niin korkeasti rakasti, vai
ystäväkö, jonka kanssa hän oli ollut Jonathanin ja Davidin suhteessa?
»Saanko nyt mennä?» kysyi Lloyd kolmannen kerran.
Bennett ummisti silmänsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä.
»Hyvä Jumala, odottakaas — odottakaa — en jaksa ajatella — minä — minä
— voih, kuinka tämä on kauheata!»
Lloyd käytti säälittä hyväkseen voittamaansa etua.
»Odottaako? Kuulettehan, ettei tässä käy odottaminen.»
Ja hirmuinen peljästys puistatti Bennettin ruumista, kun hän tunsi,
ettei hän voinut enää kääntyä takaisin. Hän, joka oli koko ikänsä
tottunut äärimmäisen vaaran hetkinä tekemään nopeita päätöksiä, hän
teki nytkin päätöksensä ja kokosi kaiken rohkeutensa voidakseen
kohdata siitä johtuvia arvaamattomia seurauksia — seurauksia, joiden
hän tiesi siitä hetkestä lähtien tulevan vainoomaan ja vaivaamaan
häntä ikuisesti. Mitä ikänä hän nyt päättikään, niin hirvittävät
tunnontuskat tulisivat olemaan seurauksena. Hänen päätänsä rupesi
pyörryttämään, eikä hän enää kyennyt näkemään selkeästi, mikä oli
oikein ja mikä väärin, hän voi vain vaa'alla punnita, kumpi tappio
tuli olemaan suurempi. Hän voi vain valita toisen kahdesta, Ferrissin
kuoleman tai Lloydin kuoleman. Hän ei voinut nähdä mitään välikeinoa,
ei voinut keksiä mitään pakotietä. Hänestä tuntui, kuin seisoisi hänen
vierellään pyöveli kirves koholla, odottaen hänen käskyään iskeäkseen.
Ja sitäpaitsi hän oli — vaikkei ehkä itsekään sitä tiennyt — jo kauvan
sitten astunut sen rajan yli, jonka ulkopuolella hän oli vielä voinut
nähdä muutakin kuin sen ainoan päämäärän, jonka hän oli saanut päähänsä
saavuttaa ja voittaa. — Hän oli tehnyt päätöksensä. Hänen raivoisa
jäykkyytensä, hänen hurja halunsa voittaa, maksoipa voitto sitten
kuinka paljon tahansa, oli hänellä käynyt jonkinlaiseksi hulluudeksi.
Konetta, jonka hän oli pannut liikkeelle, hän ei enää kyennyt
pysähdyttämään. Nyt hän ei enää voinut — vaikkapa olisi tahtonutkin —
tehdä uudestaan ja toisella tapaa sitä, mitä oli tehnyt; hän ei voinut
luopua alottamaltaan tieltä, paeta sitä tuhoisaa kuilua, jota kohti hän
oli syöksynyt.
»Jumala auttakoon meitä kaikkia!» kuiskasi hän.
»No? —» sanoi Lloyd odottavasti.
Bennett veti syvään henkeä ja antoi käsiensä pudota hervottomina alas.
Hän näytti aivan siltä, kuin olisi häneltä selkäranka katkennut,
tuo iso, luiseva, jäntevä ruumis tuntui jollain merkillisellä,
selittämättömällä tavalla kurtistuvan kokoon, hoippuen liian raskaan
taakan alla — taakan, jota kukaan kuolevainen ei kyennyt nostamaan.
Mutta itse uskoi Bennett tällöin, että hän menetteli oikein ja
viisaasti. Ja olipa oikein tai väärin, joka tapauksessa hänen täytyi
jatkaa eteenpäin alottamaansa tietä. Kohtalonko käsi oli johtamassa,
oliko se taivaan tuomio? —
Bennett oli koko elämänsä ajan ponnistellut suuret päämäärät silmäinsä
edessä, suurimpiakaan vastuksia säikkymättä, ja hänen oli aina
täytynyt voittaa valtavia vaikeuksia valtavaa voimaansa käyttäen.
Pitkät ajat oli hän ollut eristetty sivistyneestä maailmasta, oli
seisonut silmästä silmään alkuperäisen maailman villin voiman kanssa —
voiman, joka oli voitettavissa vain yhtä villien keinojen avulla. Hän
oli täten kadottanut sen kyvyn, joka on heikompien henkien turvana,
kyvyn aukoa kietoutuneita solmuja, selvittää sotkuisia tilanteita.
Hänen luontaistaan ei ollut löytää syrjäteitä, keksiä sovitteluja,
tinkiä ratkaisusta. Häneen nähden oli asia joko ehdottomasti oikea
tai ehdottomasti väärä, mitään välitietä ei ollut olemassa. Hän oli
niin kauvan ollut asetettu elämän suurten ja yksinkertaisten ongelmien
eteen, että hänen käsityskykynsä ja ratkaisukykynsä olivat muodostuneet
aivan niiden mukaisesti. Joko hän näki kaiken suurennetussa
mittakaavassa, tahi sitten niin pienessä ja mitättömässä, ettei sitä
kannattanut ottaa huomioonkaan. Häneltä puuttui tavallista tervettä
arkityötä. Hän tavallansa katseli maailmaa jommastakummasta kiikarin
päästä, ja kun hän — kuten nyt — joutui väkevän mielenliikutuksen
valtoihin, näki hän kaikki ylen suurennettuna. Ajatus, että Ferriss
voisi parata, vaikka Lloyd nyt lähtisikin nyt hänen luotaan, ei edes
pälkähtänyt hänelle päähänkään. Hän oli varma siitä, että jos Lloyd
lähtisi, niin kuolisi Ferriss; olihan Lloyd itse niin sanonut. Ja se
mahdollisuus, että Lloyd voisi pelastaa Ferrissin hengen tarvitsematta
siltä uhrata omaansa, oli hänestä niin kaukainen, ettei sitä
kannattanut ajatellakaan. Hänelle oli yksinkertainen selviö, että jos
Lloyd jäisi tänne, saisi hän tartunnan ja kuolisi, niinkuin edellisen
hoitajattarenkin oli käynyt.
Puolinaisia toimenpiteitä ei Bennett ymmärtänyt. Syrjäteitä ei ollut
hänen luontoiselleen miehelle olemassa. Joko Lloyd tahi Ferriss. Näiden
välillä hänen oli tehtävä valintansa. Hän kävi ovelle, lukitsi sen ja
asettui seisomaan selkä sitä vastaan.
»Ette mene», sanoi hän.
Lloyd seisoi suu ammollaan, sanattomana. Tuokion ajan Bennett tuntui
hänestä kammottavalta kuin murhamies ikään. Bennetthän tiesi nyt, mihin
vaaraan hän syöksi parhaan ystävänsä.
Tahtoiko hän siis antaa tämän kuolla? Lloyd torjui väkisin sen
ajatuksen luotaan. Itseänsä ei hän nytkään ajatellut, ainoastaan
Ferrissiä. Jos tämä oli Bennettin ystävä, niin oli hän myöskin hänen,
Lloydin, ystävä. Ehkäpä hän juuri tällä hetkellä teki kuolemaa, kun ei
Lloyd ollut hoitamassa häntä. Tämä ajatus vei häneltä kaiken voiman.
Sen tieltä täytyi kaikkien häntä itseään ja hänen omaa rakkauttaan
koskevien ajatusten väistyä syrjään.
»Mitä te oikeastaan vaadittekaan minulta?» hän huudahti. »Tahdotteko te
nöyryyttää minua? Olette jo tarpeeksi tehnyt sitä. Minun on aivan yhtä
vaikea pyytää ja rukoilla jotakin, kuin teidän on. Minä olen ylpeydessä
teidän veroisenne, mutta nyt minä pyydän teitä, kuuletteko, rukoilen
teitä niin nöyrästi kuin osaan, että päästätte minut menemään. Mitä
te vielä vaaditte? Ah, ettekö te vieläkään käsitä minua? Sillä aikaa
kun me täällä lörpöttelemme, kun te telkeätte minulta tien, hän ehkä
tekee jo kuolemata. Onko nyt aikaa lörpöttelyyn ja väärinkäsityksiin,
onko aikaa ajatella meitä itseämme, meidän omaa henkeämme, meidän pikku
surujamme?» Hän ojensi ristissä olevat kätensä Bennettiä kohti. »Minä
pyydän teitä — voinko tehdä enempää kuin sen — minä pyydän teitä, että
sallitte minun mennä.»
»En.»
Lloyd koetteli vaivoin hillitä itseään. Hän vaikeni tuokion, sitten hän
sanoi:
»Tarkatkaa hyvin, mitä nyt sanon. Te sanotte rakastavanne minua,
pitävänne minusta enemmän kuin hra Ferrissistä, joka on paras
ystävänne. Minulla ei ole paljon halua ajatella itseäni tällä hetkellä,
mutta jos te nyt saisitte minut taivutetuksi — jos suostuisin nyt
hylkäämään potilaani, niin mitä minusta silloin tulisikaan? Voisinko
koskaan enää palata siihen taloon, jonka olen itse rakennuttanut?
Voisinko koskaan katsella tovereitani silmiin? Mitä he silloin
ajattelisivatkaan minusta? Mitä kaikki ystäväni minusta ajattelisivat
— minusta, joka aina pidin pääni niin ylväästi pystyssä? Te tahdotte
hävittää, tuhota koko minun elämäni. Minun täytyisi luopua työstäni,
elintehtävästäni. Oh, ettekö te huomaa, mihin te oikein tahdotte
pakottaa minut?» Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. »Ei», huudahti
hän kiihkeästi. »Ei, ei, ei, minä en tahdo siihen määrään halventaa
itseäni!»
»Tarkoitukseni ei olekaan halventaa teitä», sanoi Bennett. »Sitä te
ette saisi sanoa minulle, joka rakastan teitä siihen määrään, että
voisin hyljätä Ferrissin —»
»Niin, mutta jos te todellakin rakastatte minua siihen määrään, niin
täytyyhän toki olla jotakin, jonka tekin asetatte elämää korkeammalle.
Tahdotteko, että minun täytyy ruveta vihaamaan teitä?»
»Tehän tiedätte hyvin, ettei maailmassa ole mitään, mikä olisi minulle
rakkaampi ja arvokkaampi kuin teidän henkenne. Kuinka voitte muuta
ajatellakaan?»
»Senvuoksi että te ette ymmärrä — ettette tiedä — oh, että minä
rakastan teitä! Minä — tarkoitan — en suinkaan tarkoita — en tarkoita —»
Mitä hän olikaan nyt sanonut? Mitä oikein oli tapahtunutkaan? Kuinka
oli mahdollista, että sanat, joita hän vielä eilen olisi hävennyt
kuiskatakaan itselleen, nyt lensivät niin vapaasti, niin julkeasti
hänen suustansa? Tuo suloinen, hämärä ajatus, jota hän oli kaikkina
näinä vuosina koettanut väkisin tukeuttaa ja haudata sydämensä
syvimpään, kohotti nyt yht'äkkiä päätänsä, suoristautui kuin sadetta
saanut kukkanen ja puhkesi sanoiksi. Itsestään, omin ehdoin hän
oli sanonut tuolle miehelle rakastavansa häntä. Hän, joka vielä
silmänräpäys oli vapissut voimattomasta vihasta tätä vastaan, oli
sanonut sen. Häpeä ja nöyryytys poltti hänen kasvojaan kuin tulen
liekki. Maaperä hänen jalkainsa alla tuntui pettävän, kaikki, mitä hän
oli ylpeintä ja ihaninta itsestään uneksinut, temmattiin häneltä pois
ja murskattiin. Hänkö se tosiaan oli ollut, hänkö, joka oli ollut niin
ylväs ja varma itsestään, oli langennut noin syvään?
Hän kääntyi poispäin, peitti kasvot käsiinsä ja vaipui hervottomasti
tuolille, jolla aikaisemmin oli istunut, kumarsi päänsä pöydänlevyyn
kätkeäkseen kasvonsa päivänvalolta, vapisten ja väristen hirvittävästä
häpeästä ja pohjattoman itsehalveksimisen tunteesta. Mutta tuntiessaan
Bennettin käden olkapäällään kavahti hän pystyyn kuin veitsen pistämänä
ja kääntyi seinään päin, kasvot yhä käsiin peitettyinä.
»Oh, ei», sanoi hän rukoilevasti, ja hänen äänensä oli sammua kesken
mielenliikutuksesta, »oh, ei — te ette saa — jos kerran olette mies
— te ette saa käyttää hyväksenne — oh, ei, ei, älkää koskeko minuun.
Antakaa minun mennä tieheni!»
Mutta hän puhui kuuroille korville. Bennett hypähti hänen luokseen ja
sieppasi hänet syliinsä. Lloyd ei voinut tehdä vähintäkään vastarintaa.
Hänen ruumiinsa ja henkensä voimat olivat murtuneet — ja kuinka olikaan
mahdollista, että hän tunsi sanomatonta iloa saadessaan painaa päänsä
tuon miehen rinnalle, huolimatta häpeästään ja itsehalveksimisestaan?
Kuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi itsensä onnelliseksi
vaipuessaan tuohon väkivaltaiseen, käskevän voimakkaaseen syleilyyn?
Kuinka hän voikaan tajuta pelkkää onnea ja ja ylpeyttä tuntiessaan,
kuinka tuon miehen säälimätön puristus murskasi pirstoiksi hänen
entisen itsevarmuutensa ja lujuutensa? Kuinka oli käynyt päinsä, että
hän, joka vielä silmänräpäys sitten oli kauhistuen kavahtanut tuon
miehen vähintäkin kosketusta, nyt itse kietoi kätensä hänen kaulaansa
ja puristautui häneen kiinni kuin lintunen löytääkseen hänen lähimmästä
läheisyydestään turvapaikan ja pikkuisen pesän — hän joka aina tähän
hetkeen saakka ei ollut miehellistä turvaa tarvinnut, päinvastoin
sellaista aina halveksinut?
»Miksi te harmittelette sitä, että sanoitte tämän minulle? Minähän
tiesin niin hyvin, että te rakastitte minua, ja te tiesitte, että minä
rakastan teitä. Eihän sillä ole yhtään väliä, sanoitteko sen julki vai
ette. Me molemmathan tunnemme toisemme. Me ymmärrämme hyvin toisemme.
Te tiesitte minun rakastavan teitä, teistä näytti, että minä olen ollut
väkevä ja rohkea ja tehnyt sen, minkä tahdoin tehdä; te itse olette
tehnyt minut siksi, mikä olen. Kaiken olen tehnyt teidän tähtenne.
Luuletteko, että olisin lainkaan tullut kotia, jollen olisi tiennyt
tulevani teidän luoksenne?» Äkkiä kietoi hän värisevän tytön vielä
voimakkaampaan syleilyyn ja huudahti kärsimättömästi: »Oh, kaikki
vain pelkkiä sanoja — kaikki, mitä vain voi sanoa — ne ovat niin
tyhjänpäiväiset, ne sanovat niin vähän! Ettekö te tiedä, ettekö tajua,
mitä te minulle merkitsette? Sanokaa minulle, uskotteko, että minä
rakastan teitä?»
Mutta Lloyd ei vielä voinut kohdata hänen katsettaan. Hänen omat
silmänsä olivat ummessa, ja hän nyökkäsi vain.
Bennett otti hänen päänsä käsiensä väliin ja käänsi hänen kasvonsa omia
kasvojaan kohti. Vielä piti Lloyd silmiään ummistettuina.
»Lloyd», sanoi Bennett, ja hänen sanansa kajahtivat kuin käsky, »Lloyd,
katso minuun. Rakastatko sinä minua?»
Tyttö veti syvään henkeään. Sitten hän avasi hitaasti ihanat
tummansiniset silmänsä, ja silmäripsistä riippuvain kyynelten läpi hän
katsoi mieheen ja kohtasi tämän katseen pelottomasti, miltei ylpeästi,
ja hänen äänensä värisi rajattomasta hellyydestä, kun hän vastasi:
»Minä rakastan sinua, Ward, rakastan sinua kaikesta sydämestäni.»
Hetkistä myöhemmin hän irrottihe hänen syleilyksestään ja laskien
molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoi:
»Mutta kuulehan nyt, oma ystäväni, nyt me emme saa enää ajatella
itseämme. Meidän täytyy ajatella häntä, joka makaa sairaana ja
avuttomana tuolla sisällä. Me olemme joutuneet hirvittävään asemaan.
En ymmärrä, kuinka kaikki on voinut tapahtuakaan, mitä tänään on
tapahtunut. Vielä silmänräpäys sitten minä olin niin vihainen, etten
eläissäni ole ollut niin vihainen — vihainen sinulle — ja nyt minusta
tuntuu, etten koskaan ennen ole ollut näin onnellinen. En enää tunne
itseäni. En tiedä oikein, mitä nyt tehdä; me voimme ainoastaan pitää
kiinni siitä, minkä tiedämme oikeaksi, ja luottaa siihen, että lopulta
kaikki käy hyväksi. Tämä on todellakin ratkaiseva käännekohta,
eikö totta? Ja koko meidän elämämme ja koko meidän onnemme riippuu
siitä, että suoriudumme siitä oikealla tavalla. Minä olen tullut
aivan toiseksi ihmiseksi, en ole enää sama, mikä olin puoli tuntia
sitten. Nyt täytyy sinun olla urhoollinen minun vuokseni, ja sinun
täytyy olla väkevä ja auttaa minua tekemään velvollisuuteni. Meidän
täytyy saavuttaa takaisin malttimme ja tehdä niin, kuin meistä tuntuu
oikealta, ajattelematta yhtään mahdollisia vaaroja, välittämättä yhtään
seurauksista. Minä en olisi pyytänyt sinua auttamaan minua, jollei —
jollei tätä olisi tapahtunut — mutta minä tarvitsen sinun apuasi. Sinä
sanot, että minä olen auttanut sinua olemaan urhoollinen, auta sinä nyt
minua olemaan urhoollinen ja tekemään niin, kuin tiedän olevan oikein.»
Mutta Bennett oli yhä yhtä sokea. Jos Lloyd oli ennen ollut hänelle
rakas, niin oli hän nyt kaksin kerroin rakkaampi tunnustettuaan oman
rakkautensa. Ferriss oli unohtunut, hän oli kaukana poissa. Hän ei
voinut päästää Lloydia irti, ei voinut sallia hänen käyvän vaaraa
vastaan. Pitikö hänen nyt ehkä kadottaa tuo rakastettu tyttö? Hän
pudisti päätään.
»Ward», sanoi Lloyd vakavasti ja hartaasti, »jollet sinä tahdo,
että minä panen henkeni vaaraan jäämällä vartiopaikalleni, niin ole
varoillasi, ole hyvin varoillasi, ettet ehkä, pidättämällä minua siitä,
joudu ehkä kadottamaan jotakin, jonka me kumpikin pidämme henkeä ja
elämää kalliimpana. Luuletko sinä, että minä olisin voinut rakastaa
sinua niin syvästi ja hartaasti kuin teen, jollen olisi uskonut olevan
jotakin, joka on suurempi kuin elämä ja väkevämpi kuin kuolema ja
minulle paljon enempi kuin yksin oma rakkautenikin? On tekoja, joita
en voi tehdä, joita en saa laiminlyödä. Minä en voi olla pelkuri, en
voi paeta velvollisuuteni tieltä. Minä olen sinun vallassasi. Sinä voit
tehdä minulle, mitä vain tahdot. Mutta jos sinä saat minun lähtemään
täältä ja olemaan pelkuri ja tekemään sellaista, jota minä häpeän,
jos asetut minun ja velvollisuuteni väliin, niin kuinka voin rakastaa
sinua, kuinka voinkaan rakastaa sinua?»
Itsepäisesti ummisti Bennett korvansa kaikille pyynnöille, kaikille
vastaväitteille, kaikille järkisyille. Lloyd tahtoi panna henkensä
vaaraan. Muuta hän ei tytön puheesta käsittänyt.
»Ei, Lloyd», sanoi hän, »sitä et saa tehdä.»
»— ja minä tahdon niin mielelläni rakastaa sinua», jatkoi Lloyd,
aivan kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen sanoi. »Minä tahdon
niin mielelläni olla sinulle kaikki, mitä vain tahdot minun olemaan.
Olen odottanut sinua niin kauan, olen uskonut sinuun niin kauan.
Minä en tahdo, että minun pitäisi ajatella sinua miehenä, joka petti
minut, silloin kuin eniten tarvitsin hänen apuaan, joka pakotti minun
tekemään alhaisen ja alentavan teon. Usko minua», sanoi hän äkillisellä
tarmokkuudella, »sinä surmaat minun rakkauteni, jollet nyt anna myöten.»
Mutta ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, kuului sisähuoneista huuto.
»Se on palvelijatar», sanoi Lloyd kiireisesti. »Hän on valvonut sairaan
luona — tuolla toisessa huoneessa.»
»Neiti — neiti Searight», kuului huuto, »joutukaa, jotakin on hullusti
— minä en tätä ymmärrä — oh, joutukaahan toki!»
»Kuuletko?» huudahti Lloyd. »Nyt on ratkaiseva käänne käsissä — hän
saattaa kuolla käsiin. Ah, Ward, sehän on sinun ystäväsi! Me voimme
pelastaa hänet.» Hän polki jalallaan lattiaan kiihtyneenä ja väänteli
käsiään. »Minä _tahdon_ mennä sinne. Minä kiellän sinua pidättämästä
minua — estämästä — estämästä — oh, mitä meistä enää tuleekaan? Jos
sinä rakastat minua, jos rakastat häntä — Ward, anna minun mennä!»
Bennett pani kädet korvilleen ja sulki silmänsä. Tämän silmänräpäyksen
säikähdyksessä, kun hän tunsi, että toivoipa hän mitä hyvänsä, hän ei
kuitenkaan voinut luopua päätöksestään — tällöin oli hänen järkensä
mennä sekaisin. Mutta hän asettui kuitenkin jälleen selkä ovea kohti,
tarttui lujasti lukonkahvaan ja kähisi yhteenpuristettujen hampaittensa
välistä:
»En!»
»Neiti — neiti Searight, missä te viivyttekään — joutukaa, tulkaa pian!»
»Päästä minut menemään!»
»En!»
Lloyd tarttui hänen käteensä, joka piti niin tanakasti kiinni
lukonkahvasta, ja koetti väkisin avata sitä. Hän ei enää itsekään
tiennyt mitä teki, hän kietoi kätensä Bennettin kaulaan, rukoili ja
uhkaili häntä — rukoili nöyrällä äänellä, joka äkisti vapisi vihasta ja
intohimosta.
»Ethän sinä surmaa ainoastaan hänet, sinä surmaat minun rakkautenikin
— etkö päästä minua menemään? — Kuuletko, minun rakkauteni, josta olen
niin iloinen ja ylpeä! — Anna minun rakastaa sinua. Ward — kuule, mitä
sanon — älä saata minua vihaamaan sinua, anna minun rakastaa sinua,
sinä rakas —»
»Joutukaa, neiti — joutukaa pian!»
»Anna minun rakastaa sinua, anna hänen elää! Minä tahdon niin
mielelläni rakastaa sinua. Se on minun korkein onneni. Anna minun olla
onnellinen. Etkö näe, mitä nyt on kysymyksessä? Siitä tulee onni tai
iäinen onnettomuus meille kummallekin. Annatko minun jo mennä?»
»En.»
»Viimeisen kerran, Ward, kuule mitä sanon! Kysymyksessähän on minun
rakkauteni ja hänen henkensä. Älä tuhoa niitä molempia — ja samalla
itseäsikin. Sinä, joka voit kaikki, joka olet niin väkevä, sinunhan ei
pitäisi polkea meidän rakkauttamme murskaksi.»
»Joutukaa, joutukaa — oh, eikö siellä ole ketään, joka tulisi auttamaan
minua?»
»Päästä minut menemään!»
»En.»
Lloyd ei jaksanut enää. Koko hänen voimansa, jota oli niin säälittä
runneltu, luhistui kokoon, sortui raunioiksi. Hän oli murtunut,
nöyryytetty, tallattu maahan. Hänen ylpeytensä oli pirstaleina, hänen
uskonsa itseensä, hänen luonteenlujuutensa, kaikki mikä oli ollut
rakkainta hänelle, hänen horjumaton varmuutensa, hänen rakkautensa,
joka oli tuonut niin suurta onnea hänen elämäänsä — joka alunpitäen oli
tiedottomasti johtanut häntä urallaan — kaikki tuo oli nyt sirotettuna
kuin akanat tuuleen. Ja hänen potilaansa — Ferriss, se mies, joka oli
rakastanut häntä, joka oli kärsinyt niin hirveästi, joka uskoi häneen,
ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut hoitaa, niin että hän olisi
voinut jälleen palata elämään — jos Ferriss nyt kuolisi, senvuoksi että
Lloyd hylkäsi hänet, mikä hirvittävä suru, mikä rajaton katumus ja
turhat omantunnontuskat siitä olisikaan hänelle seurauksena! Maailma
mustui hänen silmissään, hän oli kadottanut maaperän altaan. Hän oli
hukassa — hän heittelehti avuttomana kuin laiva myrskyn vallassa —
kaikki majakat olivat sammuksissa, maata ei missään näkyvissä. Myrsky
raastoi hänet mukanaan pimeyteen, tyhjyyteen, epätoivon hirvittävään
autiuteen.
»Joutukaa — oh, joutukaahan toki!»
Nyt se oli jo myöhäistä. Hän oli horjahtanut velvollisuudestaan, hän
oli tehnyt väärin, eikä sitä voinut enää korjata. Tuon miehen hurja,
epäinhimillinen, raudankova itsenäisyys oli riistänyt häneltä kaikki
voimat, Bennett oli saavuttanut tarkoituksensa. Elämän ja rakkauden
oli hän polkenut jalkainsa alle arvelematta, säälimättä. Ratkaisun
hirvittävä silmänräpäys oli ohitse, pitkät, hirvittävät katumuksen
vuodet alkaisivat.
Lloyd vaipui tuolille pöydän ääreen, ja hänen päänsä, jota hän oli
aina kantanut niin ylväästi pystyssä, oli vaipunut murtuneena hänen
käsiinsä. Väkevä suru puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin
saakka kuin kuumeessa. Hänestä tuntui, kuin särkyisi hänen sydämensä
aivan kirjaimellisesti tällä hetkellä. Hänen täytyi purra hampaitaan
yhteen, jottei ähkyisi kovaa, huutaisi ääneen hurjaa suruaan,
voimatonta häpeätään ja epätoivoaan.
Vielä kerta kuului sisältä avunhuuto. Sitten kävi kaikki aivan
hiljaiseksi. Kului moniaita minuutteja. Mutta Lloyd ei enää kuullut
eikä tajunnut mitään jähmettyneessä surussaan. Bennett seisoi kumarassa
ja nojausi yhä raskaasti ovea vastaan, kasvot tuhkanharmaina ja
silmät tuijottavina. Hän ei puhunut mitään Lloydille. Hän ei kyennyt
lohduttamaan tätä — sehän olisi ollutkin vain pilkantekoa. Hän oli
taistellut taistelunsa loppuun, niinkuin hän tiesi että hänen täytyi se
taistella, kun hän kerta oli tehnyt päätöksensä. Ne voimat, jotka hän
oli päästänyt valloilleen ja joita ei enää käynyt hallitseminen, olivat
voittaneet. Hän oli saanut tahtonsa perille, mutta mihin hintaan! Mutta
kullakin ajalla oma murheensa! Hintaanko? Eikö hänellä ollut vielä
kokonainen elämä arvioida ja maksaa sitä? Nykyisellä hetkellä oli oma
huolensa, ja hänen täytyi tehdä jotakin. Hän katsahti kelloonsa.
Koko seuraava neljännestunti meni kuin kuumeisessa hämmennyksessä.
Hän ei voinut perästäpäin koskaan muistaa, mitä silloin oli oikein
tapahtunut. Sen hän vain muisti, että kun hän auttoi Lloydia
rattaille, joiden piti viedä hänet asemalle, värähti tämä hänen
kosketuksestaan ja vetäytyi inhoten erilleen hänestä, kuin olisi hän
ollut törkeä rikoksentekijä — murhamies. Hän vei Lloydin matkalaukun
ajurinistuimelle ja istui sille itsekin. Lloyd oli vetänyt harson
kasvojensa eteen ja istui sen takana ääneti ja liikkumattomana koko
ajomatkan.
»Ennätämmekö junaan?» kysyi Bennett ajurilta, kello koko ajan
kädessä. Aika oli täpärällä, mutta ajuri ruoski hevosiaan, niin
että ne ennättivät asemalle parahiksi silmänräpäystä ennen junan
lähtöä. Bennett pyysi ajurin odottamaan, ja Lloydin jäädessä istumaan
vaununpenkille meni hän asemakonttoriin ja osti hänelle piletin
kaupunkiin. Sitten hän meni lennätinkonttoriin ja lähetti lyhyen, mutta
jyrkkäsanaisen sähkösanoman Calumet-torin varrella olevaan toimistoon.
Seuraavana tuokiona juna lähti liikkeelle, täristen ja viheltäen.
Bennett jäi yksin seisomaan asemasillalle ja näki junan katoavan
savupilveen. Kotvan aikaa hän seisoi siinä ja oli tuntevinaan, kuin
olisi jokin vastustamaton, säälimätön voima tempaissut Lloydin eroon
hänestä, eroon koko hänen elämästään. Sitten hän kokosi malttinsa ja
lähti joutuun odottavien hevosten luo.
»Ajakaa takaisin tohtorin taloon», sanoi hän tuimasti ajurille.
»Tiukinta vauhtia, kuuletteko!»
Mutta kuski väitteli vastaan. Hevoset olivat lopen uupuneet. Ne olivat
juosseet tulomatkalla niin kovaan kuin vain ruoskinnalla sai ne
joutumaan. Hän ei tahtonut enää lähteä samanlaiselle matkalle. Bennett
tarttui miestä käsivarteen ja nosti hänet alas maahan. Sitten hän
hypähti itse ajurinistuimelle ja antoi ruoskasta hevosille.
Saapuessaan tri Pittsin talon eteen hän ei pysähtynyt huolehtimaan
hevosista, vaan nakkasi ohjakset niiden selkään ja ryntäsi
hengästyneenä sisään. Mutta hänen poissa ollessaan oli tohtori palannut
kotiin, ja hän se nyt kohtasi Bennettin puolitiessä portailla.
»Mitä nyt kuuluu?» kysyi Bennett hätäisesti. »Olen sähköttänyt toisen
hoitajattaren tänne. Hän tulee ensi junalla. Sähkötin asemalta
hoitajatartoimistoon.»
»Ainoa huomautus, minkä voin tehdä toimenpiteenne johdosta», vastasi
tohtori ja katsoi häntä tiukasti silmiin, »on se, että se oli aivan
tarpeeton. Hra Ferriss kuoli juuri.»