Kun Lloydin vihdoinkin onnistui kirvottautua irti ja hypätä alas
rattailta, juoksi Bennett joutuun häntä vastaan ja veti hänet kädestä
kauemmaksi onnettomuuspaikalta.
»Oletteko loukkaantunut?» hän kysyi. »Vastatkaa toki, oletteko
loukkaantunut?»
»Ei, en vähintäkään.»
»Kuinka pistikään päähänne lähteä ajamaan sellaisella hevosella? Sitä
ette tee enää toista kertaa. Minä kiellän sen teiltä.»
Lloydin mieli oli liiaksi järkytetty, niin että hän ei ensimmältä
voinut saada sanaakaan suustaan, vaan jäi seisomaan hievahtamatta
keskellä tietä ja katseli Bennettiä, joka riisui valjaat kuolleelta
hevoselta, pani ne vaunun istuimen alle ja veti rattaat tienreunalle.
Sitten hänen vihdoinkin onnistui malttua, ja hän yritti laskea
leikkiäkin.
»Minusta tuntuu, hra Bennett, että te menettelette jokseenkin
omavaltaisesti minun valjaitteni suhteen —»
»Istukaa», komensi Bennett. »Tehän aivan vapisette. Istukaa tuolle
kivelle.»
»— ja minun itsenikin suhteen», lisäsi Lloyd, vaipuen osotetulle
kivelle, sillä aikaa kun Bennett yhä puuhaili vaunujen ja valjaiden
kera.
»Mieleni on paha, että minun täytyi tehdä näin», vastasi Bennett,
»mutta muutakaan apua ei ollut. Joko olisitte seuraavassa
silmänräpäyksessä lentänyt pää edellä kivipohjaiseen ojaan tai olisitte
ruhjoutunut kuoliaaksi tiellä.»
»Vanha Rox parka», kuiskasi Lloyd, »minä pidin siitä niin paljon.»
Bennett asettui hänen eteensä, kun hän nousi kiveltä. Hänellä oli
Lloydin ajelutakki käsivarrellaan ja ruoska kädessä.
»Ei, älkää menkö sitä katsomaan. Se ei näytä hyvältä. Nyt seuraan teitä
kotiin. Älkää välittäkö rattaista, minä pidän kyllä huolen, että ne
noudetaan kotia.»
»Ja pitäkää myöskin huolta siitä, että Rox tulee haudatuksi — tänne tai
jonnekin muualle. Minä en siedä ajatella, että se makaa tuolla varisten
ruokana. Kunpahan vain tietäisin, että muuta neuvoa ei ollut. Hra
Bennett, oletteko siitä aivan varma?»
»Muuta ei ennättänyt ajattelemaankaan. Vaara oli liian täpärällä.»
Mutta Lloydin oli vaikea saada tuota kauhunkuvaa karkotetuksi
ajatuksistaan. Bennett oli suhtautunut tilanteeseen niin kylmästi ja
milteipä tunteettomasti, että Lloyd aivan ällistyi ja rupesi melkein
pelkäämään häntä. Hänen tekonsakin ilmaisi sellaista alkeellista
raakaa voimaa, joka ei juuri ollut tämän vuosisadan perintöä. Hänhän
tuntui tavallaan ponnahtaneen näyttämölle jostakin parin vuosituhannen
takaa. Hänen väkivaltaisuutensa ja riihottomuutensa muistutti mieleen
niitä aikoja, jolloin ihmiset tappelivat eläinten kanssa kivinuijat
tai paljaat nyrkit aseina. Mutta samalla ilmaisi hänen päättäväinen
esiytymisensä henkistä ja ruumiillista voimaa, jota ei mikään voinut
pysähdyttää, joka aina kulki suorinta tietä maalinsa perille ja valitsi
yksinkertaisimmat keinot tarkoituksensa saavuttamiseksi, joka kohosi
yläpuolelle kaikkia ihmisarveluja ja sopivaisuuden näkökohtia, törmäsi
suoraan eteenpäin ja asian ytimeen, murskaten esteet ja vastukset
tieltään kesyttömällä, silmittömällä häikäilemättömyydellä.
Kesti kauan, ennenkuin he kykenivät puhumaan muusta kuin äskeisestä
tapahtumasta; mutta kun he pääsivät siitä irrottumaan, johtuivat he
puhelemaan Richard Ferrissistä. Bennett ylisti häntä pilviin saakka
ja kertoili hänen miehuullisesta sitkeydestään paluumatkalla; silloin
rohkeni Lloyd vihdoin vähän epäröityään kysyä: »Kuinka hra Ferriss
jaksaa? Te mainitsitte kirjeessänne hänen olevan kipeän.»
»Sitä hän onkin», sanoi Bennett, »enkä minä olisi suinkaan lähtenyt
hänen luotaan, jollen olisi tiennyt sinne jäämällä tekeväni hänelle
enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Mutta tohtori, joka hoputti minua
matkaan, on luvannut sähköttää minulle, jos hän käy kipeämmäksi. Uskon
nyt hänen sanansa, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»
Mutta Lloydin kohtaamisen vaikutuksesta ynnä äskeisen tapahtuman
aiheuttamasta mielenliikutuksesta johtui, että Bennett aivan unohti,
ettei hän ollut ilmoittanut nykyistä osotettaan Ferrissille eikä
lääkärille. Hän oli aikonut tehdä sen vielä samana päivänä, mutta oli
saanut sitten muuta ajateltavaa.
Hän luuli tässä silmänräpäyksessä itsekin, että hän todella oli
kirjoittanut tri Pittsille, ja jos hän tänä hetkenä ylipäänsä muisti
mitään, mikä aikaisemmin oli ollut hänen ajatuksissaan, niin muisteli
hän sitä jo tapahtuneena tekona. Ja sitten hän tuli unohtaneeksi koko
asian.
Astuskellessaan tietä pitkin Lloydin rinnalla, puhellessaan hänelle
ja kuunnellessaan hänen puheluaan, iskiessään väliin ruoskansiimalla
päät poikki tien vieressä kasvavilta keltaisilta kukilta, ajatteli
Bennett koko ajan, kuinka hän saisi parhaiten sanotuksi Lloydille sen,
mitä hän oli tullut tänne sanomaan. Taitava puheen käänne, suotuisen
silmänräpäyksen sukkela käyttäminen, kaunopuheinen asiaan tarttuminen
eivät olleet Bennettin alaa, niissä hän ei ollut harjautunut
mestariksi. Hän tiesi vain, että hän rakasti tuota naista, että hän
asteli parhaillaan hänen rinnallaan, että hänen kaikkien toiveittensa
päämaali, hänen silmäinsä halu, hänen sydämensä kaipaus oli tuossa
hänen kätensä saavutettavissa. Kuten kyyhkynen, joka muualle vietynä
irti päästyään lennähtää suoraan kotiinsa, niin kävi hänkin suoraapäätä
asiaan käsiksi.
»Neiti Searight», hän alotti, ja hänen karhea bassoäänensä soinnahti
entistäänkin kumeampana, »mitä varten luulette minun oikeastaan tulleen
tänne? Onhan maailmassa muitakin paikkoja, joissa voisin maleksia
Jumalan kirkkaat päivät nakutellen kiviä vasarallani kuin mikäkin
naiskurssien professori.» — Hän nakkasi vasaran pensaikkoon — »siinä
meni geologia! No, nyt voimme puhella keskenämme. Te tiedätte hyvin,
että minä rakastan teitä, ja minä luulen, että tekin rakastatte minua.
Olen tullut tänne kysymään teiltä, tahdotteko ruveta vaimokseni?»
Vaikka Lloyd olisi vastannut tai tehnyt mitä muuta ikinä hyvänsä, ei
se olisi niin hämmästyttänyt Bennettiä kuin se tapa, jolla tyttö otti
hänen kosintansa vastaan. Aivan rauhallisesti ja hiukan kylmästi hän
vastasi:
»Te luulette — te sanotte luulevanne, että minä» — hän keskeytti ja
alotti jälleen alusta: »Teillä ei ole vähintäkään oikeutta puhua
tuollaista minulle. Minä en ole ikinäni antanut teille aihetta uskoa,
että pitäisin teistä. Saakaamme se kohta selväksi meidän keskemme.»
»Minä en ymmärrä ollenkaan välttelyjä enkä naljailua», vastasi Bennett
kärsimättömästi. »Minä sanon teille, että rakastan teitä kaikesta
sydämestäni. Minä sanon teille, että kernaasti haluaisin teidät
vaimokseni, ja minä tiedän, että tekin rakastatte minua. Te ette ole
samanlainen kuin toiset naiset, miksi te siis nyt rupeatte keimailemaan
minulle? Hyvä Jumala, siihen te toki olette liian hyvä! Minä tiedän,
että olette. Me molemmat olemme siinä suhteessa muiden ihmisten
yläpuolella, ja meidän pitäisi toki ymmärtää toisemme suorasta sanasta.
Jollen olisi tiennyt teidän pitävän minusta, niin en olisi puhunut
mitään.»
»En ymmärrä teidän puhettanne», sanoi Lloyd. »Luulen olevan parasta,
että puhelemme jostakin muusta.»
»Minä olen tullut puhumaan tästä, enkä mistään muusta», sanoi Bennett
päättävästi.
»No niin, olkoon menneeksi», vastasi Lloyd ja nykäsi olkapäitään,
»puhukaamme siis siitä. Te sanotte, että meidän pitäisi ymmärtää
toisemme. Saakaamme se asia kerrassaan selväksi. Minä halveksin
välttelyjä ja naljailua ehkä yhtä paljon kuin te. Sanokaa minulle siis,
olenko minä milloinkaan antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin
teistä.»
»Sinä hetkenä, jolloin meiltä oli kaikki toivo lopussa», vastasi
Bennett ja katsoi tyttöä tiukasti silmiin, »kun kuolema lähestyi
meitä, ja minä luulin meneväni Jumalani luo vielä samana päivänä,
silloin tulin niin onnelliseksi, kuin en luule koskaan eläissäni
olleeni, saadessani tietää, että minä merkitsin teille jotakin, että te
rakastitte minua.»
Lloyd katsoa tiirotti ällistyneenä ja ymmällään häneen.
»En ymmärrä, mitä te oikein tarkoitatte», hän toisti.
»Ei, mutta kuulkaapas nyt», sanoi Bennett tuimasti, »kun te kerran
voitte sanoa sen Ferrissille, niin miksette voi sanoa sitä minulle
itsellenikin?»
»Hra Ferrissille?»
»_Hänelle_ te voitte sanoa, että piditte minusta.»
»Minäkö — olenko minä sanonut hra Ferrissille — että pidin teistä?»
Lloyd hymyili hiukan. »Nyt teidän kielenne kulkee omia teitään,
kapteeni Bennett.»
»Jos te olette muuttanut mieltä, jos teitä kaduttaa, mitä olette ennen
sanonut, niin miksi en minä saa sitä tietää? Minä rakastin teitä,
koska luulin teidän olevan suuren ja jalon naisen, vailla kaikkea
pikkumaisuutta, yläpuolella kaikkea joutavaa kamarilörpöttelyä.
Minä rakastin teitä, koska teillä oli yleviä harrastuksia, koska
sielussanne ei ollut tilaa elämän pikku asioille, pikku tunteille,
pikku kaihoille ja — ja valheellisuudelle. Jos ette rakastanut minua,
niin miksi sanoitte päinvastaista? Jos rakastatte minua nyt, niin miksi
ette tunnusta sitä? Luuletteko voivanne leikitellä sillä tapaa minun
kanssani? Luuletteko keimailun minuun pystyvän? Jos te olette kyllin
halpamainen turvautumaan sellaisiin keinoihin, niin luuletteko minun
olevan kyllin halpamainen tyytymään siihen? Minä tunnen Ferrissin
liiaksi hyvin. Minä tiedän, ettei hän kykenisi tekemään itseään
syypääksi sellaiseen valheellisuuteen, josta nyt syytätte häntä. Hän
ei olisi ikinä voinut sanoa sellaista silkkaa valhetta, sellaista
tarpeetonta, aiheetonta valhetta. Teidän täytyy olla kertonut hänelle,
että piditte minusta. Miksi ette ole — te juuri ennen kaikkia muita —
kyllin väkevä ja rohkea ja suuri tunnustaaksenne sananne?»
»Siksi, että väitätte minun sanoneen sellaista, jota en koskaan ole
sanonut. Kuinka saatattekaan uskoa sellaista minusta? Vaikkapa minä
todellakin pitäisin teistä, niin kuinka voitte luulla, että minä olisin
tunnustanut sen — ja päällepäätteeksi syrjäiselle? Ei, kuulkaahan»
— hänen äänessään tuntui äkkiä vihan värettä — »puhukaamme jostain
muusta. Tämä toki on liiaksi — takaperoista!»
»Ettekö siis ole koskaan sanonut Ferrissille pitävänne minusta?»
»En.»
Bennett otti lakin päästään. »No niin. Tähän se saa loppuakin. Hyvästi,
neiti Searight.»
»Luuletteko te sitten minun sanoneen Ferrissille, että pidin teistä?»
»En usko, että mies, joka on ollut minulle enempi kuin veli, voisi olla
valehtelija ja roisto.»
»Hyvästi, kapteeni Bennett.»
He olivat jo jotenkin lähellä Lloydin asuntoa. Bennett ojensi hänelle
ajotakin ja ruoskan ja lähti astumaan tietä alaspäin.
Lloyd kertoi Lewisille tapahtumasta niin paljon kuin arveli
tarpeelliseksi ja käski hänen noutamaan rattaat sekä toimittamaan Roxin
haudatuksi. Silmät suurina ja tuijottavina nousi hän sitten verkalleen
huoneeseensa ja istahti vuoteenlaidalle, riisumatta edes ensin hattua
ja hansikkaita. Hänen kätensä vaipuivat syliin ja hän tirkisteli
hajamielisesti valkeaan akkunaverhoon, joka lepatteli edestakaisin
akkunavedossa.
Hän ei oikein tiennyt, mikä häntä oli pahimmin loukannut, sekö että
Ferriss oli valehdellut, vaiko se että Bennett uskoi sen valheen.
Mutta miksi, Herran nimessä, olikaan Ferriss sanonut sellaista
Bennettille? Mitä hän sillä tarkoittikaan, mitä hän sillä luuli
saavuttavansa? Kuinka voikaan Ferriss — se mies, joka itse rakasti
häntä — saada päähänsä nöyryyttää häntä sillä tapaa, saattaa hänet
sellaiseen asemaan, joka mitä pahimmin haavoitti hänen ylpeyttään ja
omanarvonsatuntoa? Bennett myöskin rakasti häntä. Kuinka hän sitten voi
uskoa, että hän, Lloyd, alentuisi moiseen menettelyyn?
Häntä oli syvästi loukattu, ja loukattu juuri sellaiseen kohtaan, jota
hän oli pitänyt suojatuimpana; ja se mies, joka oli ohjannut aseen
siihen, oli juuri se, jota hän rakasti kaikesta sielustaan ja kaikesta
sydämestään.
Enin osa koko jutusta kävi yli hänen käsityskykynsä. Vaikka hän
kuinka yritti sitä ymmärtää, oli se hänelle mahdotonta. Mutta yhdestä
seikasta ei kuitenkaan voinut erehtyä: Bennett luuli, että hän,
Lloyd, rakasti häntä, luuli hänen kertoneen sen Ferrissille, ja että
hän vain joutavasta keimailunhalusta oli kieltäytynyt tunnustamasta
Ferrissin valhetta todeksi. Hän tunsi Bennettin luonnetta kyllin hyvin
tietääkseen, että minkä ajatuksen tämä kerta oli saanut päähänsä, niin
sitä ei käynyt kiskominen siitä juurineen. Bennett ei ollut niitä
miehiä, jotka helposti muuttavat mieltä ja ajatuksia.
Sietämätöntä oli ajatella, että Bennett uskoi kaikkea tuota. Istuessaan
yksinään valkeassa kamarissaan Lloyd tunsi äkisti poskiansa polttavan,
ja tahdottomasti pani hän kätensä kasvojensa eteen peittääkseen
niitä auringolta. Hän siirtyi nopeasti tunnelmasta toiseen. Äkkiä
kääntyi hänen närkästyksensä kiivaasti Ferrissiä vastaan. Kuinka
tämä uskalsikaan? Kuinka saattoikaan hän loukata häntä niin syvästi,
niin verisesti? Sitten hänen vihansa kohdistui jälleen Bennettiin.
Olihan tämän puolelta sentään kerrassaan häpeämätöntä, että hän voi
luulla hänen siihen määrään unhottaneen oman arvokkaisuutensa. Hän
puri hampaitaan yhteen voimattomasta vihasta ja kavahti pystyyn kädet
nyrkissä, ja nöyryytyksen kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Suurimman osan iltapäivää hän vietti huoneessaan kävellen edestakaisin
lattialla ja koettaen järjestää ajatuksiaan, tehdä jonkinlaisen
päätöksen, joka selvittäisi tilanteen, joka voisi palauttaa hänen
sielullisen tasapainonsa ja hänen omanarvontuntonsa, niin että hän
voisi jälleen olla yhtä iloinen kuin aamulla. Sillä kadonnut oli
häneltä nyt sekin suuri ilo, että tiesi rakastetun miehen olevan kotona
ja hyvässä turvassa. Olipa hetkiä, jolloin Lloydista tuntui, ettei hän
enää voisikaan rakastaa häntä, mutta seuraavassa tuokiossa hänen täytyi
tunnustaa itselleen, että juuri senvuoksi, että hänen rakkautensa
oli niin väkevä ja lämmin, tuntui nöyryytyskin niin katkeralta ja
masentavalta. Ferriss oli valehdellut hänestä, ja Bennett oli uskonut
valheen. Hän ei voinut ajatellakaan, että voisi jälleen tavata
Bennettiä näiden olosuhteiden vallitessa. Hänen lyhyt loma-aikansa oli
pilattu, rauhallinen maapaikka oli kadottanut viehätyksensä häneen
nähden. Jo seuraavana päivänä hän palasi kaupunkiin.
Hänen tulonsa jälkeisenä aamuna, kun hän purki matka-arkusta
vaatteitaan esiin, tuli neiti Douglas hänen huoneeseensa ja istahti
tapansa mukaan sohvankulmaan. Tarinoitua kaikenlaista puolen tunnin
ajan sanoi neiti Douglas sitten:
»Muistatteko vielä, Lloyd, kun puhuin teille noista keväällisistä
lavantautitapauksista, joita oli niin tiheään, että niitä voi melkein
pitää kulkutautina?»
Lloyd nyökkäsi myöntävästi, syli täynnä arkusta ottamiaan vaatteita.
»Nyt on asianlaita pahempi kuin koskaan ennen», jatkoi neiti Douglas.
»Ja sinä lyhyenä aikana, jolloin te olitte maalla, on kolme meistä
saanut lähteä kaupungille hoitamaan sellaisia tapauksia. Ja Medfordissa
sai eräs sairaanhoitajatar tartunnan ja kuoli.»
»Vai niin», virkkoi Lloyd vähän ymmällään. »Minun mielestäni lavantauti
kumminkin on sellainen tauti, johon sairastuneet pitäisi olla helppo
eristää muista ihmisistä.»
»Ei aina, ei aina», väitti toveri, »pahanlaatuinen lavantautitapaus
voi olla melkein yhtä ilkeä tarttumaan kuin keltakuume tai isorokko.
Muistatteko siltä ajalta, jolloin työskentelimme sairaalassa, kuinka
tuo pieni puolalainen sairaanhoitajatar, neiti Hellmuth, sai tartunnan
hoidokistaan ja kuoli ennen tätä. Samaten kävi Eva Blaynen. Hänkin
oli vähältä kuolla. Omasta puolestani olen mielissäni, että neiti
Wakely otti tuon Medfordin potilaan hoidettavakseen, vaikka edellinen
hoitajatar sai siitä kuolemansa. Neiti Wakely ei koskaan arkaillut, kun
—»
»Onko joku meikäläisistä saanut tuon tapauksen hoidettavakseen?» kysyi
Lloyd.
»On tietysti, enkö ole kertonut sitä teille?»
»Toivonpa, että saamme sen nujerretuksi», virkkoi Lloyd, nostaen
välikehyksen arkusta. »En luule, että meidän on vielä koskaan täytynyt
heittää taudintapausta kesken, mikäli hoidosta on ollut kysymys, ja
lavantaudin suhteen on juuri kunnollinen hoito pääasia.»
»Lloyd», sanoi neiti Douglas vakavasti, »en tiedä mitä olisinkaan
antanut, jos olisin saanut sen lannevammaa sairastavan pikku potilaan
hoidettavakseni ja suoriutunut siitä niin hyvin kuin te. Kuulisittepa
vain, millä tapaa tri Street puhuu teistä — ja sen pikku tytön isä. Ah,
tottakin unohdin jotain. Hattie Campbell — sehän on hänen nimensä? —
soitti tänne puhelimessa ja tiedusti, olitteko te palannut maalta. Se
oli eilen. Minä vastasin hänelle, että odotimme teitä tulevaksi tänään,
ja hän pyysi minun sanomaan teille, että hän aikoo tulla tervehtimään
teitä.»
Seuraavana iltapäivänä kello 3 tienoissa ajoivatkin Hattie ja hänen
isänsä avovaunuissa torin laidalle. Hattiella oli iso orvokkikimppu
tuotavana Lloydille. Pikku potilas oli hyvässä alussa parantuakseen
täydellisesti. Joskus sallittiin hänen kävelläkin vähän, muuten lykkäsi
palvelustyttö häntä sairasvaunuissa. Hän tulisi kyllä aina onnahtamaan
hiukan, mutta muuten oli toivoa, että elimellinen vika korjautuisi
kokonaan. Hattielle ja hänen isälleen oli Lloydista tullut jonkinlainen
suojeluspyhimys. Hänet luettiin perheen jäseneksi, ja häntä pidettiin
miltei yhtä suuressa kunniassa kuin Campbellin vaimovainajaa.
Campbell itse, joka oli varakas mies ja kaunis mies, hyvinhoidettu
ja vain hiukan harmaassa ohimoiltaan, yllätti itsensä useammin kuin
kerran seisomassa Lloydin valokuvan edessä, joka sijaitsi Hattien
huoneen uuninreunustalla, ja hän jäi miettiväisesti katselemaan sitä
leikatessaan sikarinsa päätä.
Kun vaunut nyt pysähtyivät tuon ison talon eteen, huudahti Hattie
riemuiten: »Ah, tuollahan hän onkin!» ja Lloyd laskeutui portaita alas
vastaan, matkalaukku vielä kädessä.
»Tulemmeko me liian myöhään?» huudahti Hattie. »Oletteko lähdössä ulos?
Onko teillä jokin potilas kaupungilla hoidettavana? Sitäkö varten
teillä on matkalaukku kädessä? Me kun luulimme, että teillä oli vielä
lomaa.»
Campbell, joka ei voinut sietää nähdä, että Lloyd seisoi
jalkakäytävällä hänen istuessaan, nousi vaunuista ja asettui hänen
vierelleen ja kuunteli vakavanilmeisenä Lloydin ja hänen entisen
potilaansa tarinoimista. Lloydin oli puhuessaan pakko kääntyä vuoroon
Hattien, vuoroon tämän isän puoleen. Hän kertoi heille, että hänellä
oli jokseenkin kiire aika. Hänet oli juuri kutsuttu hoitamaan hyvin
pahaluontoista lavantautitapausta Medfordin pieneen esikaupunkiin.
Tosin ei hänen vuoronsa ollut lähteä, mutta sairasta hoitava lääkäri
oli, kuten usein sattui, erikoisesti pyytänyt häntä tulemaan.
»Muuan hoitajattaristamme, eräs nuori neiti Wakely, oli juuri saanut
tämän tapauksen hoidettavakseen», jatkoi Lloyd, »mutta hänpä ei
osannut varoa tartuntaa. Hän sairastui itsekin ja vietiin tänä aamuna
kulkutautisairaalaan.»
Campbell menetti äkkiä tavallisen malttinsa ja huudahti.
»Mutta kuulkaas, neiti Searight, eihän se vain ole sama tapaus, josta
luin eilisissä sanomalehdissä — kunhan vain ei olekin — Medford juuri
oli paikan nimi. Siellä on jo yksi sairaanhoitajatar ennättänyt kuolla,
ja seuraava sai tartunnan. Ettehän vain sano, että teidän on meneminen
sinne?»
»Kyllä, sinne juuri», vastasi Lloyd, »ja tietysti otan hoitokutsun
vastaan. Oletteko koskaan luullut, että sairaanhoitajatar voisi
menetellä toisin? Sehän toki olisi vähän liika — vähän liika —
merkillistä.»
Häntä oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään, jonkavuoksi Campbell
ja Hattie kohta luopuivatkin yrittämästä. Lloyd oli kärsimätön
joutuakseen lähtemään. Rautatieasema oli lähellä, eikä hän tahtonut
kuulla puhuttavankaan sinne ajamisesta. Mutta ennenkuin hän lähti,
johtuivat he puhumaan hänen hra Campbellille lähettämästään kirjeestä,
ja sovittiin, että Hattie ja hänen palvelustyttönsä viettäisivät
moniaan päivän Bannisterissa. Raitis maa-ilma tekisi Hattielle enemmän
hyvää kuin lääkkeet, ja Lloyd jättäisi hevoset ja vaunut ynnä Lewisin
hänen käytettäväkseen.
»Ja tottahan te kirjoitatte minulle, eikö totta, neiti Searight?» huusi
Hattie, kun Lloyd lausui hyvästit. Mutta Lloyd pudisti päätään.
»Se ei tule kysymykseenkään», hän vastasi. »Jos sen tekisin, voisi
vaara olla lähellä, että sinäkin saisit lavantautitartunnan. Mutta
voithan sinä kirjoittaa minulle, ja sen toivon sinun tekevänkin.» Ja
hän ilmoitti Hattielle uuden osotteensa.
»Hattie», sanoi Campbell, kun vaunut jälleen vierivät torin poikki ja
he molemmat heiluttivat käsiään Lloydille, joka nopein askelin kulki
asemalle. »Hattie!»
»Mitä, isä?»
»Tuo neiti se tietää jotakin asioista. Urhoollinen, viisas ja voimakas
— sitä kaikkea hän on, ja suuri sydän on hänellä — sydän, joka —.» Hän
leikkasi kärjen sikaristaan ja vaipui mietteisiinsä.
Pari päivää myöhemmin, kun Hattie istui rouva Applegaten talon
kuistilla sairasvaunuissaan ja katseli Charley-Joen peliä, sen
ajellessa heinäsirkkoja nurmella, säpsähti hän kuullessaan portin
paukahtavan. Valtaisen iso mies, jolla oli karsastelevat silmät,
ja jykevä, neliskulmainen leuka, käveli pihan poikki taloon päin,
kintereillään sangen merkillisen näköinen koira. Charley-Joe vetäytyi
kiiruimman kautta yksityiseen turvapaikkaansa kuistin kivijalassa.
Tuo kaupungissa kasvanut pikku tyttö huomasi miehestä kohta, ettei
hän ollut maalaisia. Hattiella oli omat käsityksensä seurustelutapain
vaatimuksista, ja kun Bennett saapui hänen luokseen, kohentautui
hän vaunuissaan pystyyn ja vähän epäröityään taivutti päätänsä
tervehdykseksi. Bennett otti hyvin kunnioittavasti hatun päästään.
»Pyydän anteeksi», sanoi hän, kuin olisi Hattie ollut
viisikolmattavuotias neitonen eikä kaksitoistavuotias. »Onko neiti
Searight kotosalla?»
»Ah!» huudahti Hattie ihastuneena, »tunnetteko te neiti Searightin? Hän
hoiti minua, kun olin kipeänä — sillä minun täytyy mainita teille, että
minulla on lannevika, ja sitte minut leikattiin. Ei, hän ei ole enää
täällä, hän on matkustanut kaupunkiin?»
»Matkustanut kaupunkiin?»
»Niin, kolme neljä päivää sitten. Mutta minä kirjoitan hänelle tänään.
Sanonko minä hänelle, että te olette käynyt täällä?» Ja vastausta
odottamatta jatkoi hän yhteen menoon: »Mutta ehkä on parasta, että
esitän itseni teille. Minun nimeni on Harriet Campbell, ja isäni on
Craig V. Campbell, Herkuleen terästehtaiden isäntiä tuolla kaupungissa.
Olkaa hyvä ja istukaa.»
Pikku toipilas ja iso napamatkustaja pudistivat hyvin vakavasti
toistensa kättä.
»Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät», sanoi Bennett. »Minulla
ei ole nimikorttia mukana, mutta nimeni on Ward Bennett — 'Frejan'
retkikunnan miehiä», lisäsi hän. Suureksi helpotuksekseen hän voi
huomata, ettei Hattie ollut kuullut lainkaan puhuttavan hänestä.
»Kiitos», sanoi tyttönen. »Minä kyllä mainitsen neiti Searightille, että
hra Bennett on käynyt täällä.»
Bennett aprikoi tuokion. »E-ei», sanoi hän sitten, »älkää huoliko sitä
mainita.»
»Mutta tietäkääs, hän ei vastaa lainkaan kirjeeseen», kiirehti Hattie
selittämään, »sillä hän pelkää, että hänen kirjeensä voisivat tuoda
minulle lavantaudin, että ne kuljettaisivat —» hän rohkaisihe ja
käytti jolloinkin kuulemaansa outoa sanaa — »kuljettaisivat tartuntaa
mukanaan. Tietäkääs, että hänellä on nyt hoidettavanaan hyvin ilkeä
lavantautitapaus Medfordissa, jossakin siellä kaupungin lähellä, ja me
olemme niin hädissämme sen johdosta — isä ja minä. Eräs aikaisemmista
sairaanhoitajattarista on jo kuollut, ja viimeksi siellä ollut sai
tartunnan ja tuli hyvin kipeäksi, ja neiti Searight tiesi hyvin,
kuinka vaarallista se oli, mutta hän _tahtoi_ itse mennä sinne, tahtoi
uskaltaa ihan — ihan kuin —». Jokin hämärä koulumuistelma johtui hänen
mieleensä, ja hän päätti puheensa ponnekkaasti: »ihan kuin Casablanca.»
»Mitä te sanottekaan!» sanoi Bennett ja käänsi vähän päätänsä, niin
että hän voi katsella tyttöä terävästi toisella kierolla silmällään.
»Hoitaako hän nyt lavantautipotilasta?»
»Kyllä, ja isä sanoi, että me ehkä — ehkä — eikö se ole kauheata, jos
emme ehkä enää koskaan saa nähdä häntä!»
»Hm — vai niin. Missäpäin Medfordissa se on? Tehän saitte hänen
osotteensa, ettekö tahdo sanoa sitä minulle?»
Hattie ilmoitti osotteen, ja Bennett lausui kiireiset hyvästit.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin Bennettille oikein selvisi, mitä tämä
kaikki oikein merkitsi. Lloyd oli arveluttavassa vaarassa, hänen
henkensä oli kysymyksessä. Sitä ainoaa seikkaa hän nyt paluumatkallaan
ajatteli; ja astellessaan vinhaa vauhtia huulet tiiviisti
yhteenpuserrettuina ja kädet nyrkitettyinä oli hän taukoamatta
kuulevinaan »Hän voi kuolla, hän voi kuolia — me — me ehkä emme enää
koskaan saa nähdä häntä!» Ja äkkiä valtasi hänet lamauttava pelko,
hänen sydämensä taukosi sykkimästä, hänen kurkkuaan kuristi ja kaikki
hermot jännittyivät kireiksi ja laukesivat jälleen. Hän ei pysähtynyt
miettimään asiaa sen perusteellisemmin, hän uppoutui alttiisti suinpäin
jonkinlaiseen hämärään aavistukseen, että jokin hirvittävä vaara, jokin
sanomaton suru uhkasi juuri nyt häntä. Hänelle ei pälkähtänytkään muu
ajatus päähän, kuin että Lloyd oli lähellä kuolemaa, ja kun jokin
ajatus oli syöpynyt hänen päähänsä, eivät mitkään järkisyyt voineet
sitä siitä karkottaa. Äkisti jäi hän seisomaan tienkäänteeseen, kädet
housujentaskuissa ja jalat tanakasti maahan työnnettyinä. »Jotakin
siis», sanoi hän ääneen, »jotakin siis on tehtävä!»
Vain yksi asia oli tehtävissä: Lloyd oli saatava kohta pois tuosta
vaaran paikasta. Mieluummin vielä samana päivänä. Hän tahtoi pelastaa
hänet, tempaista hänet irti siitä turmiosta, johon typerä ja
väärinkäsitetty velvollisuudentunto oli syössyt hänet.
»Niin», sanoi hän, »se on ainoa keino, ja kautta Jumalan, minä teen
sen.»
Mutta saisiko hän myöskin Lloydin temmaistuksi tieltä, jonka tämä itse
oli valinnut kulkeakseen? Onnistuisiko hänen puheellaan taivuttaa
hänet? Pelkkä ajatuskin mahdollisesta vastarinnasta teki hänen
päätöksensä järkkymättömäksi. Ei ikinä, ei edes synkimpänä hetkenä
napakamppailujen aikana, hän ollut ollut niin pinttynyt aikomukseensa,
ei milloinkaan tuntenut itsensä niin vahvaksi ja vuorenlujaksi
päättäessään häikäilemättä kukistaa maan tasalle kaiken vastarinnan.
Hänestä tuntui, kuin olisi hänen tahdonlujuutensa äkkiä kasvanut
nelinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi entisestään; tuli mitä tuli,
hän tahtoi saavuttaa päämääränsä. Ei mikään voisi pysähdyttää häntä
kesken, ei mikään voima pidättää häntä. Vaikeaksi tulisi arvatenkin
taivuttaa Lloyd luopumaan vartiopaikaltaan, mutta hän käyttäisi kaiken
jättivoimansa saadakseen tytön turvaan.
Yhden asian hän ainakin luuli olevan hänelle avuksi — yksi seikka
auttoi häntä tuntemaan itsensä varmaksi onnistumisestaan — ja se oli se
että hän yhä uskoi Lloydin rakastavan häntä. Bennett ei ollut mikään
naisten mies. Miehiä hän kykeni ymmärtämään ja johtamaan kuin mitäkin
nukkeja, mutta koko hänen elämänsä ja toimintansa ei ollut näihin
saakka antanut hänelle tilaisuutta oppia tuntemaan naisia. Bennett ei
lainkaan ymmärtänyt näitä. Keskustelussaan Lloydin kanssa, jossa tämä
oli niin itsepintaisesti kieltänyt Ferrissin kertoman todenperäisyyden,
ei hänen ollut ollut mahdollista pusertaa totuutta esiin. Hän oli
saanut päähänsä, että Lloyd rakasti häntä. Hänen oli helppo uskoa, mitä
tahtoi uskoa todeksi, ja usko Lloydin rakkauteen oli tullut osaksi
hänen elämänsisällyksestään, jota ei edes Lloyd itsekään voinut riistää
häneltä.
Bennettin päätös oli järkähtämätön. Tähän asti ei mikään asia ollut
jäänyt onnistumatta häneltä, jonka hän vain oli täydellä vakavuudella
päättänyt voittaa. Ei hän jäisi onnistumatta nytkään. Kun Bennettin
päätökset olivat kehittyneet määrättyyn kohtaan — jonka kohdan hän
helposti saavutti ja ylittikin — tulivat ne hänelle jonkinlaiseksi
riivaukseksi. Hänessä kehittyvä valtava voimakkaisuus tempasi hänet
itsensäkin tahtoineen ja järkineen mukaansa ja työnsi kaikki estelyt
syrjään. Silloin ei järki enää ollut johtamassa hänen toimiaan. Hän
näki ainoastaan yhden asian — itselleen asettamansa päämäärän —
edessään; hän kävi kuuroksi kaikille pidättäville äänille, sokeaksi
kaikille esteleville, epäröiville ajatuksille, välinpitämättömäksi
kaikelle muulle; hän piti värähdyttämättä katseensa kiinnitettynä
päämääräänsä, kunnes vihdoin saavutti sen. Kun napaseudun jäät olivat
uhanneet murskata hänet syleilyynsä, oli hän kimmahtanut kaikkia
esteitä ja vaikeuksia vastaan hurjuutta lähentelevällä tarmolla ja
voimalla. Samoin hän tuli tekemään nytkin.
* * * * *
Erottuaan Campbelleista talonsa edustalla oli Lloyd lähtenyt suoraan
asemalle ja oli nyt matkalla Medfordiin. Aina kun hän sai jonkin
mielenkiintoisen sairaustapauksen hoidettavakseen, tuli se vähitellen
täyttämään hänen mielensä ja kaikki ajatuksensa, niin että hän
unohti kaiken muun. Campbellien ystävyys ja Bennettin väärä luulo,
joka oli niin nöyryyttänyt häntä, haihtuivat nyt kerrassaan hänen
tietoisuudestaan, kun juna vei hänet kaupungin helteestä ja melusta
raittiiseen maalaisluontoon. Hän ei tiennyt, minkälaista hoitoa tuo
uusi potilas oli aikaisemmin saanut. Hän tiesi vain, että tauti oli
tavattoman pahalaatuinen ja pitkälle edistynyt. Se oli jo surmannut
yhden hoitajattaren ja pannut toisenkin hengen suureen vaaraan,
mutta Lloyd ajatteli niin vähän häntä itseään uhkaavaa vaaraa, että
hänet täytti ilolla ajatus, että hänen odotettiin onnistuvan siinä,
missä toiset olivat väsyneet kesken. Hän saisi taasen kamppailla
vihollisensa kanssa, tuon vihollisen, joka kerta kuitenkin voittaisi,
vaikka se sadasti voitettaisiinkin. Jälleen oli vihollinen pysähtynyt
hävityskulussaan ja käynyt kylmine kourineen käsiksi ihmiselämään.
Jälleen oli noussut kaksinkamppaus elämästä ja kuolemasta, jossa
kuolema oli väkevänä puolena, ja huuto oli kuulunut — avunhuuto —
hänen korviinsa. Hän tunsi taistelun iloa sydämessään. Hän odotti
kärsimättömästi joutuvansa paikalle — taistelutantereelle, jossa hän
saisi katsella vihollista kasvoista kasvoihin sairasvuoteen yli, jossa
hän oli jo kestänyt niin monet taistelut, jossa hän nyt jälleen saisi
mitellä voimiaan vihollisen kanssa — kestävyyttään sen väkevyyden
kanssa — valpasta tarkkaavaisuuttaan sen juonikkaisuuden kanssa,
viisauttaan sen voiman kanssa, rohkeuttaan sen herättämän kauhun
kanssa, tietojaan sen kokemuksen kanssa, joka oli yhtä vanha kuin
maailma ja eläisi yhtä kauan kuin maailma. Hän tahtoi voittaa tuon
vihollisen, tempaista ihmishengen sen kourista, seista paikallaan kun
se väistyi — voittaa, vaikka vain yhdeksi ainoaksi päiväksikin.
Hän tahtoi ja hänen täytyi voittaa. Hänen luontainen sitkeytensä,
haluttomuutensa väistymään, hänen jäykkä vastustusvoimansa, hänen
sortumaton päätöksensä pysyä aikomuksessaan ja viedä se perille —
kaikki passiiviset ominaisuudet terästyivät hänessä, hänen lähetessään
tulevaa taistelutannerta. Ajatuksissaan hän loi itselleen vankan
perustan, jolla seisoa, siihen tarrautui hän koko synnynnäisellä
sitkeydellään ja lujuudellaan. Ei, hän ei tahtonut hellittää tuota
ihmishenkeä vihollisen saaliiksi; ei, hän ei tahtonut väsyä kesken
taistelua; ei, hän ei tahtonut väistyä rahtuakaan. Vihollinen sai tehdä
mitä sen halutti, hän tuli seisomaan sitä vastaan viimeiseen asti.
Kello 4 tienoissa iltapäivällä hän saapui Medfordiin tunnin kestäneen
rautatiematkan jälkeen, ja asemalla olivat vaunut vastassa, jotka
nopeasti veivät hänet huviloita ja ruohokenttiä viliseviä katuja
pitkin sievään maataloon esikaupungin ulkolaidalla. Perille tultua
hän sai kohta kuulla, että lääkäri oli sairaan luona, ja että tämä
oli pyytänyt sairaanhoitajattarenkin heti saavuttuaan tulemaan
sinne. Taloudenhoitajatar saattoi hänet yläkertaan, koputti käytävän
päässä olevalle puoliavoimelle ovelle ja vei hänet sisälle vastausta
odottamatta.
Lloyd katseli ympärilleen huoneessa — hän näki akkunaverhot lasketun
alas, varjostimen asetetuksi sairasvuoteen ja akkunan väliin, lääkärin
seisovan matolla uunin edessä ja pieluksella potilaan kuumeen
punertamat kasvot, ja kaikesta itsehillitsemiskyvystään huolimatta
häneltä pääsi parahdus.
Sillä hän, Lloyd, se nainen, jota Bennett rakasti, hän oli oman
henkensä uhalla tullut hoitamaan Bennettin parasta ystävää, sitä
miestä, josta tämä eniten piti — Richard Ferrissiä.