»Oh!» huudahti Lloyd pettyneenä.
Tuo nenäkäs punatulkkukaan ei enää huvittanut. Hän sulki akkunan, sulki
ulos valoisan, ihanan kesäaamun ja käänsi selkänsä auringonpaisteelle.
Nyt maistui lukeminenkin. Isolla sohvalla seinävierellä olivat viime
kuukauden kuvalehdet ja aikakauskirjat. Lloyd oli ne ostanut lukeakseen
junamatkalla. Mutta nyt hän asettui mukavasti sohvankulmaan, otti
yhden niistä ja rupesi selailemaan sitä. Äkkiä pisti hänen silmäänsä
kaksi muotokuvaa, molemmat erinomaisia jäljennöksiä valokuvista, jotka
liittyivät viikkolehden pääkirjoitukseen — »Freja-retkikunnan molemmat
johtajat». Toinen oli Bennettin kuva, toinen Ferrissin.
Niiden tekemä äkillinen vaikutelma oli vähällä salvata hengen
Lloydilta. Sitä hän olisi kaikkein vähimmän odottanut. Hän olisi tuskin
sen enempää hämmästynyt, jos rakastettu mies olisi itse astunut ovesta
huoneeseen. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja poskien tumma puna levisi
otsalle saakka. Herttaisella eleellä, tahdottomalla ja ujostelevalla,
hän pani kuvan poskeaan vastaan, hymyili puolittain ummistanein
silmin ja kuiskaili itsekseen sanoja, joita vain hän itse voi kuulla.
Seuraavana päivänä hän matkusti maalle.
* * * * *
Kun tri Pitts tuli sairaskäynnille Ferrissin ja Bennettin tykö, tapasi
hän eteishuoneen vieraita täynnä — kokonaisen joukon haastattelijoita,
erään lukuseuran esimiehen, erään viljakaupan asiamiehen, joka halusi
tavaroilleen päivän sankarin suositusta, ja pari naisreporteria.
Richard Ferriss oli kieltämättä sairas, sitä ei käynyt epäileminenkään.
Bennett ei ollut lainkaan nukkunut edellisenä yönä, vaan hoitanut
potilasta sellaisella huolella ja hellyydellä, ettei moista olisi
odottanutkaan sellaiselta rautahermoiselta ja tylyltä mieheltä. Hän ei
itsekään voinut hyvin. Ei hänenkään jättiläisruumiinsa ollut jäytymättä
kestänyt kaikkea mitä oli kestänyt, mutta itseään hän ei nyt ajatellut
hiukkaakaan, kun Ferriss, hänen paras ystävänsä, sairasti.
»Enpä tällaista olisi ajatellut, vanha veikko», sanoi hän kaikkiin
Ferrissin vastaväitteisiin, »että sinä sairastuisit minun hoidossani
ollessasi. Nyt en tahdo enää kuulla mitään lörpötyksiä. Tässä on
kiniiniä. Ota se paikalla.»
Bennett tapasi Pittsin ovella ja vei hänet ulkopuoliseen huoneeseen.
»Tuo veitikka on sairas, Pitts, ja käy yhä huonommaksi, vaikkei tahdo
itse sitä myöntää. Kun nyt käytte tutkimaan häntä, niin muistakaa,
ettei hän sairastuessaan ollut lainkaan terve ja oikeissa ramuissaan.
Tuo jäämatka teki niin lopun hänestä, että hän hädintuskin pysyi
hengissä, ja laivakorput ja suolainen sianliha valaanpyyntilaivalla
eivät olleet oikeata ravintoa hänen tilassaan olevalle miehelle. Ja
katsokaas, Pitts», sanoi hän kakistellen, »minä — minä pidän niin
vietävästi siitä veitikasta.»
Lääkärin tutkittua potilasta ja määrättyä hänelle kalomelteetä ja
maitoruokaa seurasi Bennett häntä ulos.
»Minä tahdon tietää asian todellisen laidan», sanoi hän ja katseli
lääkäriin pienillä, karsastelevilla silmillään. Mutta Pittsillä ei
ollut halua puhua paljoakaan.
»Niin, sairashan hän on, mutta miksi hänen tilansa sitten kehittyykin,
niin on hänellä ruumiissaan paljon ennen ja pitkän aikaa koottua
ainesta. Hän valitti päänkipua, väsymystä ja yletystä, ja te sanoitte
hänellä yöllä olleen monesti verenvuotoa nenästä. Vatsa hänellä on
hellä; se ei ole minun mieleeni. Mutta vielä en voi sanoa mitään
varmaa. Sitä kuitenkin tunnustelen, että seuraukseksi tulee jokin
arveluttavampi tauti. Käyn täällä jälleen huomenna. Mutta kuulkaahan,
hra Bennett, teidän täytyy hoidella vähän itseännekin. Koko tuo
liuta tuolla (hän nyökkäsi eteissuojaan päin, missä haastattelijat
y.m. istuivat ja odottelivat vuoroaan) on kuin koiraparvi teidän
kintereillänne. Mutta, hyvä mies, teidän täytyy toki kerrankin
saada levätä. Pudistakaa nuo kimpustanne, koettakaa päästä syrjään.
Piiloutukaa kaikilta ihmisiltä. Älkää luulkokaan, että tällaisissa
olosuhteissa voisitte hoitaa ystäväänne; se _ei käy_!»
»Niin, niin», virkkoi Bennett, »odottakaahan vain parisen päivää.
Saammehan nähdä sitten viikon lopulla.»
Viikko kului. Ferriss kävi yhä huonommaksi, mutta tauti ei edelleenkään
tahtonut kehittyä ratkaisevaan käänteeseen. Hän oli itse aivan avuton,
ja Bennett valvoi ja hoiteli häntä yötä ja päivää, antoi hänelle
lääkkeitä, laittoi ruokaa hänelle, ja kun Ferriss valitti vuodetta
kuumaksi, vaihtoi hän ahkerasti lakanoita, jotta sairas sai vilpoista
ympärilleen. Mutta viikon lopulla selitti tri Pitts, että Bennett oli
vaarassa käydä itsekin kipeäksi, niin että hän ei voisi enää hoidella
toista sairasta.
»Huomenna», sanoi tohtori, »tulee tänne onneksi muuan nuori mies, minun
serkkuni. Hän on harjautunut sairaanhoitaja, johon voimme huoletta
luottaa. Hän astuu teidän tilallenne. Hän tulee huomenna, ja te saatte
mennä tiehenne. Piiloutukaa jonnekin, mistä kukaan ei löydä teitä ja
minne ei edes kirjeitä voi tulla perässänne. Serkkuni ja minä kyllä
pidämme huolta hra Ferrissistä. Te ilmoitatte minulle osotteenne,
jotta voin sähköttää teille, jos se käy välttämättömäksi. Palatkaa
nyt toki järkiinne. Minä panen koko lääkärimaineeni pantiksi siitä,
että kaikki tulee käymään hullusti, jos te jäätte tänne hoitamaan
sairasta miestä ja vastaanottamaan sanomalehtimiesliutaa, joka ryntää
taloon minä hetkenä päivästä hyvänsä. No niin, lähdettekö siis? Hra
Ferrissin tila ei vielä ole arveluttava, ja te teette hänelle enemmän
vahinkoa jäämällä tänne kuin menemällä matkoihinne. Niin kauan kuin
pysytte täällä, ei tule loppua tuosta ihmistulvasta talossanne. Pysykää
erillänne siitä! Ajakaa ulos se amerikkalainen sanomalehtimies, joka
jahtaa kotia palannutta napamatkustajaa! Luuletteko te todellakin,
että tämä» — hän huiskautti kättään täpötäyttä eteishuonetta kohti —
»on sopiva asunto sairassijaksi? Te panette hänet suureen vaaraan,
itsestänne puhumattakaan, jäämällä hänen luokseen. Te leikittelette
tulen kanssa, kapteeni Bennett!»
»Niin, niin, saattaahan tuossa olla perääkin», sanoi Bennett ja nyki
viiksiään. »Mutta —» hän mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Pitts,
minä tahtoisin mielelläni, että te olisitte täällä minun tilallani.
Tehän voitte ottaa jonkun hoitamaan häntä, mutta minä en voisi hyvällä
omallatunnolla jättää häntä hänen nykyisessä tilassaan, jollen tiedä,
että te olette koko ajan hänen luonaan. En tiedä, mitä teille maksaisi
pysytellä täällä syrjässä kuukauden päivät, kunnes tuo vanha veikko on
vapaa kaikesta vaarasta, mutta voittehan itse määrätä ehtonne. Siitä me
kyllä suoriudumme.»
»Mutta eihän ole ollenkaan välttämätöntä, että herra Ferrissin luona
on kaiken aikaa lääkäri. Minä käyn häntä katsomassa joka päivä, ja
sairaanhoitaja —»
Bennett keskeytti tinkimisen sanomalla jyrkästi ja päättäväisellä
sävyllä: »Minä en anna perään. Niin täytyy käydä, kuin minä sanon.
Minä tahdon, että Ferriss tulee terveeksi, ja minä tahdon, että te ja
sairaanhoitaja pidätte siitä huolta, että hän tulee terveeksi. Aivan
yhdentekevä on, mitä se maksaa.»
Bennett ei kuullut tohtorin vastausta eikä hänen ehdotustaan, että
Ferrisshän voi tulla hänen luokseen maalle, kohta kun häntä kävi
muuttaminen. Se ajatus oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, että
hänhän voi itse lähteä maalle. Mutta minne? Jäyhä hymy lievensi hiukan
päättäväistä piirrettä tiiviisti yhteenpuserretun suun ja korkean leuan
tienoilla. Hän nyki ja pureksi jälleen viiksiään ja katsahti kieroon
lääkäriin, koettaen salata tältä huonoa tuultansa.
»No niin, sitä myöten on siis kaikki valmista, eikö totta?» hän sanoi.
»Minä matkustan huomenna — jonnekin maalle.»
»Niin, mutta minne?» tiedusti lääkäri. »Minä tahtoihin mielelläni antaa
teille tietoa potilaasta.»
Bennett alkoi tuntea vähän ärtymystä. Mitä se Pittsiä liikutti, minne
hän aikoi lähteä — tahi oikeammin, ketä hän aikoi lähteä tervehtimään?
»Tehän itse sanoitte että minun pitäisi piiloutua, niin etteivät edes
kirjeet löytäisi jälilleni. Mutta luonnollisesti annan teidän tietää,
mistä saatte minut käsiinne, kohta kun vain pääsen perille. Se ei tule
olemaan etäällä kaupungista.»
»Ja minä tulen kyllä pitämään niin hyvää huolta hra Ferrissistä, kuin
jos itse olisitte häntä hoitamassa. Aina tulee joku olemaan hänen
luonaan, ja minä sähkötän ainoastaan siinä tapauksessa, että se on
välttämätöntä. Toivon teidän saavan niin paljon lepoa kuin mahdollista
ja pysyvän poissa, niin kauan kuin suinkin käy päinsä. En tule
vaivaamaan teitä tarpeettomilla sähkösanomilla. Ja muistakaa lopuksi,
että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»
* * * * *
Samana päivänä istui Lloyd omassa huoneessaan siinä vanhassa talossa,
jossa hän aina piti kotiaan Bannisterissa ollessaan. Se oli puolen
kilometrin päässä pikkukaupungista ja maantien varrella, joka vei
noin 10 km päässä idässäpäin vuorten takana olevalle Fourth Laken
rautatieasemalle. Oli varhainen aamu, ja Lloyd kirjoitteli paraikaa
kirjeitä, jotka hän aikoi myöhemmin päivällä viedä Fourth Laken
postitoimistoon. Hän aikoi ajaa sinne järven rantaa pitkin. Lewis
oli paria päivää aikaisemmin tuonut Roxin, ponyhevoset ja vaunut.
Jahtirattaat, hyvin korkeapyöräiset ajopelit, olivat aina Bannisterissa.
Huone, jossa hän istui, oli hyvin sievä. Kaikki siinä oli valkoista,
sänkyuutimista alkaen seinätapeetteihin saakka. Lattialla oli valkoinen
eläimentalja. Akkunalaudat ja seinäpaneelit olivat nekin valkoiset.
Uuni oli valkoisista kaakeleista, ja sen edessä seisoi valkoisista
linnunsulista tehty varjostin. Akkunat olivat selkosen selällään,
ja niistä virtasi valkoista päivänpaistetta huoneeseen. Hän oli
itsekin puettu vallan valkoisiin, alkaen valkeasta silkkihuivista
kaulalla aina valkonahkaisen tenniskengän suippoon kärkeen. Vain hänen
tummanpunainen, korkealle solmittu tukkansa — se välkkyi auringossa
kuin kiillotettu kupari — antoi vähän värikkäisyyttä kaikkeen tähän
valkoisuuteen, ja irtaimet pikku kiharat korvallisella ja niskantiessä
heilahtelivat sisään puhaltavassa aamutuulosessa.
Oli ihmeen ihana aamu — hiljainen ja viileä ja täynnä puiden ja
karjan ja nuoren nurmen tuoksua. Ilma aivan kuin väreili hilpeyttä ja
iloa. Lloydin oma tunnelma oli vallan samanlainen. Kirjoittaessaan
hän lepäsi vasenta kyynärvarttaan pöydällä, ja vasemmassa kädessä
hänellä oli mahtava, viheriäinen omena, raaka ja hapan ja sanomattoman
raitismakuinen; siitä hän tavantakaa purasi palan, ja se maistui
hänelle yhtä hyvältä kuin jollekin keskenkasvuiselle koulutytölle.
Kirje oli Hattien isälle, hra Campbellille, ja hän tiedusti siinä,
saiko tuo pikku tyttönen tulla viikon päiviksi hänen luokseen
Bannisteriin. Päätettyään kirjeen ja kirjoitettuaan kuoreen osotteen
hän pani sen vyöhönsä, sieppasi hattunsa ja juoksi portaita alas.
Lewis oli ajanut jahtirattaat portin eteen ja piteli Roxia suitsista.
Mutta kun Lloyd asteli piikivikäytävää pitkin etupihan poikki, sai hän
näkyviinsä rouva Applegaten, joka yhdellä haavaa oli hänen emäntänsä,
taloudenhoitajansa ja keittäjänsä. Tämä taapersi portille kädessä
kalanpää ja kintereillä punainen koiraskissa, Charley-Joe nimeltä, ja
tiiraili huolestuneesti Lloydiin.
»Ah, kuulkaapas, neiti Searight», sanoi hän, varjostaen kädellään
silmiään päivänpaisteelta ja pidellen toisella kädellään yhä tanakasti
kiinni kalanpäästä, »ettekö voisi pitää silmällä koiraanne — Dania,
tiedättehän, sitä valkotäpläistä? Nyt se on taas juossut tiehensä — en
ole sitä nähnyt eilisaamusta lähtien. Se aina pyrkii ulos tappelemaan
kaikkien tämän tienoon koirien kanssa. Ei ole sitä koiraa kymmenen
kilometrin piirissä, jonka Dan antaisi olla rauhassa. Se tahtoo
kernaammin tapella kuin syödäkin.»
»Kyllä pidän huolen siitä», vastasi Lloyd ja kiipesi korkeille
jahtirattaille. »Ja jos tapaan sen, niin otan sen kiinni niskanahasta.
Hyvää huomenta, Lewis.» Lloyd tarttui ohjaksiin ja puheli hevoselle, ja
Lewis väistyi syrjään.
Rox kohosi takajaloilleen ja pudisteli torjuvasti päätänsä.
»Siivolla, siivolla, vanha porsas», rauhoitteli Lloyd. >No, no, mikä
sinua nyt vaivaa?»
•Eiköhän ole parempi, että minä tulen ajamaan, neiti?» kysyi Lewis
huolestuneena.
Lloyd pudisti päätään. »Ei tule kysymykseenkään», sanoi hän päättävästi.
Sittekun Rox oli saanut toteennäytetyksi riippumattomuuteensa, lähti se
täyttä ravia alas maantielle, vilkuillen koko ajan taakseen, että tokko
Lewis huomasi, mikä tuhattäytinen se oikein oli menemään.
»No, kaikkea mun pitää näkemäni!» virkkoi rouva Applegate. Mutta
Charley-Joe, joka istui ja tiiraili häneen keltaisilla silmillään ja
joka viime minuutteina oli turhaan aukonut suutaan naukuakseen, sai nyt
vihdoinkin äänensä kuuluviin ja kerjäsi surkeasti valittavalla äänellä
kalanpäätä.
»No, sinussa sitä kanss' on risti, he — siin' on nyt kalasi!» sanoi
rouva Applegate, jonka huomio äkkiä kääntyi jälleen hänen lemmikkiinsä.
»Ja pysykin sen kanssa oven ulkopuolella.» Hän potkasi kissaa, ja
Carley-Joe vetäytyi rakennuksen taa sadevesitynnörin suojaan, jossa sen
voi kuulla syövän saalistaan kumeasti muristen, aivan kuin olisi tusina
vihamiehiä kärhennellyt sen korvallisilla.
Lloyd, joka nyt oli ennättänyt pitkälle maantielle, sai ponnistaa
kaikki voimansa hillitäkseen Roxia. Se oli alottanut leikin näyttämällä
kelpo juoksutaitoaan vaikka koko maailmalle, mutta ennenpitkää se oli
leikistä niin hermostunut, että vähät välitti edes ajajastaankaan.
Se oli kasvanut kaupungissa, ja äkillinen siirtyminen korkeitten
kivimuurien keskeltä aukeaan luontoon ei ollut vaikuttanut siihen
oikein terveellisesti. Sillä oli hämärä aavistus omasta voimastaan,
mutta ilkeyttä ei siinä ollut rahtuakaan. Sen päähän ei olisi koskaan
pälkähtänyt ruveta potkimaan ja vikuroimaan, mutta sillä oli valtava
halu päästää raisu luontonsa valloilleen ja ravata minkä kavioista
pääsi.
Mutta hänen takanaan istui tyyni, vakava, ylivoimainen tahto — sen se
tajusi kiristettyjen suitsien kautta. Päätänsä se ei voinut kääntää ja
katsahtaa taakseen, mutta se tiesi hyvin, että Lloyd piteli tanakasti
kiinni ohjaksista, että hänen kätensä valkohansikkaissakin olivat
kyllin vahvat pitelemään sitä aisoissa. Ja sitäpaitse se tiesi ja
huomasi, ettei Lloyd ottanut sen vauhkoutta vakavalta kannalta eikä
ollenkaan pelännyt sitä. Se tiesi, että Lloyd voi silmänräpäyksessä
ymmärtää, milloin se tahtoi hypätä tien oheen tai särkeä aisansa,
ja että se viime tingassa saisi sivalluksen ruoskasta — oikein
kunnollisen, poikki lavan — ja sitä häpeää ei Rox voinut sulattaa.
Ja olihan Lloyd sitäpaitsi jo kerran tänään sanonut sitä vanhaksi
porsaaksi.
Lloyd ajoi huoletta eteenpäin. Hän oikein nautti tästä taistelusta
hevosen itsenäisyydenkaipuun ja oman tanakkakätisyytensä
välillä. Ei, Rox ei tulisi saamaan tahtoaan perille, se ei saisi
silmänräpäykseksikään riemuita väkevämmyydestään. Se ei saisi
väkivallalla eikä viekkaudella häntä antamaan edes hiukkastakaan perään
sen tahdolle. Hän tahtoi itse olla tilanteen herra.
Puolisen tunnin kamppailun jälkeen hän oli saanut hevosen taltutetuksi
ja ajeli nyt verkalleen metsätietä, joka kulki pitkin jyrkkää,
tammivesaikkoa kasvavaa kalliorinnettä, josta irtonaiset kivilohkareet
monin paikoin pistivät esiin muodostaen omituisia, haaveellisia
ryhmiä. Nyt tuli eteen kapea — liiankin kapea — silta, jossa ei edes
ollut sivukaiteitakaan. Silta oli niin kapea, että jahtirattaat juuri
mahtuivat sille, ja tietäen mitä niin vauhkolta hevoselta kuin Roxilta
voi odottaa ajoi Lloyd siltaa lähestyessään käyden. Mutta äkkiä osui
hänen silmiinsä omituinen näky. Hän pysähdytti hevosen kerrassaan.
Muutaman kymmenen metrin päässä sillasta hän näki kaksi koiraa, jotka
ilmeisesti olivat olleet vimmatussa tappelussa keskenään. Monet kivet
olivat niiden hurmeen tahraamat, ruoho ja pikkuvesat olivat laajalta
revityt juurineen ylös, ja irtonaisia karvatukkoja näkyi siellä täällä.
Lloyd tunsi kohta toisen koirista. Se oli Dan, hänen talonsa täplikäs
kettukoira — koko seudun ilmetty kauhu. Mutta nyt se makasi kyljellään,
toinen etukäpälä murskautuneena, kurkku nahattomaksi purtuna ja pää
isossa verilätäkössä. Se oli kuollut tai ainakin teki kuolemaa. Dan
parka oli taistellut viimeisen taistelunsa, se oli viimeinkin tavannut
voimakkaampansa.
Lloyd katsahti taistelun voittajaan; ja yhä uudelleen ja tiukempaan
kiinnittyivät hänen katseensa siihen.
»Tuopa on merkillinen koira», hän ajatteli.
Se oli todellakin merkillinen otus. Roteva, voimakas ruumis oli
ruskean karvan peittämä, joka oli niin tiheä, paksu ja pehmeä, että
se muistutti sudenturkkia. Suipot korvat seisoivat aivan pystyssä,
kurkku oli pitkä ja kapea ja silmät pyöreät ja vinosti päässä. Rinta
oli suhteettoman leveä, etujalat lyhyet ja voimakkaat. Kaulassa
oli otuksella leveä nikkelikaulain. Mutta Lloydin katsellessa
ja ihmetellessä sitä vaunuistaan, antoi otus hänelle ilmeisen
todisteen siitä, että sen luonto oli yhtä yllättävän merkillinen
kuin ulkomuotokin. Silmättyään kuin ohimennen uusiin tulokkaihin se
käännähti ympäri, murahteli hiukan kaatuneelle vastustajalleen ja
rupesi sitten yht'äkkiä syömään sitä.
Lloyd voihkasi närkästyksestä ja inhosta. Tosin oli Dan saanut
surmansa, mutta se oli tapahtunut rehellisessä taistelussa, ja
epäilemättä oli Dan tapansa mukaan ollut hyökkäävänä puolena.
Lloyd ei voinut olla aluksi hiukan ihailematta voittajaa, mutta
aivan kuulumatonta oli, että se nyt taistelun tauottua kävi aivan
levollisesti syömään kukistunutta vihollistaan, ilman raivon ja vihan
merkkiäkään. Se oli inhottavaa! Lloyd tarttui ruoskaansa.
»Hyi häpeä sinua!» huusi hän. »Senkin ilkeä peto. Et saa — mene
matkoihisi!»
Sillalle saapui kävellen jokin mies, ja Lloyd pyysi hänen pitelemään
hevosta hetkisen aikaa. Rox oli niitä hevosia, jotka hiljaa seistessään
ovat lauhkeita kuin lampaat, eikä häntä pelottanut lähteä sen luota,
kun oli joku joka piteli sitä paikoillaan. Hän hypähti alas ruoska
kädessä. Dania hän ei voinut enää auttaa, mutta ainakin tahtoi hän
tuoda sen kaulaimen takaisin rouva Applegatelle. Tuo ihmeellinen
koira peräytyi vähän. Ja merkillisintä kaikessa sen olennossa oli
sen järkähtämätön levollisuus. Ei se nytkään osottanut vähintäkään
hurjuuden merkkiä.
»Juuri tuo tekeekin sen niin inhottavaksi», ajatteli Lloyd ja
tavoitti sitä ruoskallaan. Koira asettui istumaan ja katseli häneen
rauhallisesti kieli ulkona suusta. Saatuaan kaulaimen irti Danin
kaulasta ja viskattuaan sen vaununistuimen alle kysyi Lloyd mieheltä,
tiesikö hän, kelle vieras koira kuului.
»Ei ole aavistustakaan, neiti Searight, en ole ikänä nähnyt sellaista
otusta näillä mailla. Tuo toinen oli tuolta Applegaten talosta.»
»Tulehan tänne, että saan nähdä», houkutteli Lloyd vierasta koiraa ja
piilotti ruoskan selkänsä taa. »Näytähän kaulaintasi.»
Hän ei välittänyt miehen varoituksista, vaan kävi koiraa kohti,
vihellellen ja toinen käsi ojolla, ja se todellakin lähestyi
häntä — ensin vähän epäluuloisesti, mutta piankin muikistellen
ja imarrellen. Lloyd työnsi kätensä sen paksuun kaulaturkkiin ja
pyöritti nimilevyn näkyviin. Siihen oli piirretty: _Kamiska. »Frejan»
pohjoisnaparetkikunta. Ward Bennettin oma_.
»Onko kaulaimeen kirjoitettu jotain?» kysyi mies.
Lloyd kiinnitti irtautuneen hiusneulan tiukemmin tukkaansa.
»Ei — ei mitään, mikäli voin nähdä.»
Hän nousi jälleen rattaille ja antoi lantin miehelle. Tämä katosi
tienkäänteen taa. Mutta juuri kun Lloydin piti ruveta ajamaan edelleen,
kuuli hän aivan kohdaltaan ylhäältä mäenrinteeltä kivien rapinaa,
pensaikon kahinaa ja terävän vihellyksen. Kamiska nousi neljälle
jalalleen, heristi korvansa pystyyn ja lähti säntäämään rinnettä ylös
Ward Bennettiä vastaan, joka hyppeli alaspäin törmältä törmälle,
pidellen kiinni tammen vesoista.
Hän oli puettu pitkää kävelymatkaa varten, jaloissa polvihousut ja
suunnattomat, naulapohjaiset kengät, Muuna pukuna hänellä oli vanha
ratsastustakki ja kudottu villatakki, selässä pieni nahkareppu ja
kädessä lyhytvartinen geologin-vasara.
Sellaisena näki Lloyd hänet pitkän väliajan jälkeen — näki hänen jälyt,
karkeat kasvonsa, esiintyöntyvät, miltei epämuotoiset leukaperät, ison,
eläimellistä tahdonvoimaa ilmaisevan suun, valtavan, neliskulmaisen
leuan, kapean, sisäänpainuneen otsan ja tuuheitten kulmakarvojen
alta välkkyvät terävät, kalastelevat silmät. Bennettin jylhä, karkea
bassoääni kumisi raskaasti ja särähdellen syvältä rinnasta; se oli
ääni, joka soveltui käskemään miehiä, mutta ei puhuttelemaan naisia.
Lloyd oli tottunut hillitsemään itseänsä, kun se oli tarpeen; niinpä
hän nytkin istui hiljaa rattaidensa korkealla istuimella, kädet vain
puristuivat kiinteämmin ohjasten ympärille. Hän oli usein mietiskellyt,
mitä hän tällaisena hetkenä tulisi tuntemaan ja tekemään, ja nyt
hän huomasi, ettei hän tuntenut mitään suurta iloa, mitään valtavaa
mielenliikutusta; mutta että nyt oli tärkeintä osata joka hetki
säilyttää mielenmalttinsa.
Ajatukset pyörivät hurjasti hänen päässään. Neljään vuoteen he eivät
olleet nähneet toisiaan. Kerran hän oli jo luullut Bennettin kuolleen.
Mutta hän oli pelastunut, tullut kotiin ja lähtenyt suoraapäätä
tapaamaan häntä, välittämättä vähääkään ympärillään kajahtelevasta
suosiomyrskystä. Tällä kohtaamisella tuli joka tapauksessa olemaan
ratkaiseva merkitys ainakin toiselle heistä. Mitähän he sanoisivatkaan
toisilleen? Kuinka he selviytyisivät tästä vaikeasta tilanteesta?
Mutta nyt oli ratkaiseva silmänräpäys tullut, äkisti ja ilman että
siihen ennätti valmistautua. Ei ollut aikaa etsiä sopivia sanoja.
Kun hän perästäpäin muisteli tätä kohtaamista, tuntui hänestä, että
se oli heille kummallekin tullut sopimattomaan aikaan, ja että jos
heidän puhelunsa olisi merkitty muistiin, olisi se näyttäytynyt vallan
tyhjäksi ja ylimalkaiseksi.
Bennett otti lakin päästänsä, astui vaunuja kohti ja tervehti:
»Kas vain, sehän on neiti Searight!»
Ja Lloyd ojensi hänelle oikean kätensä vasemman ylitse, joka yhä piteli
ohjaksia tiukalla, puristi hänen kättänsä ja vastasi:
»Hyvää päivää, hra Bennett — hauska nähdä teitä. Mistä päin te tulette?»
»Lähinnä kaupungista — ja sitä ennen 76. pohjoiselta leveysasteelta.»
»Minä onnittelen teitä. Olimme melkein menettäneet kaiken toivon saada
enää nähdä teitä.»
»Paljon kiitoksia», sanoi Bennett. »Omatkaan toiveemme eivät juuri
olleet ruusunväriset — koko aikana. Mutta minulla ei ole vielä tähän
asti ollut oikein sellaista tunnetta, että todellakin olisin palannut
— no niin, ennenkuin vasta Bannisterin ja Fourth Laken välimaille
tultuani», hän lisäsi, ja hänen kasvoilleen levisi hänelle ominainen
tyly hymy.
»Ja nytkin jouduitte liian myöhään», virkkoi Lloyd. »Teidän koiranne
on tappanut meidän Danimme, ja mikä vielä pahempi, se tahtoi syödä sen
suuhunsa. Sehän vasta on kauhea peto.»
»Kamiska — niin kyllä», vastasi Bennett miettiväisesti. »Niin, se on
minun omaa syytäni, sillä minä näytin sille huonon esimerkin. Minä söin
itse sen toverin, ja kerran piti vähältä, etten syönyt Kamiskaakin.
Mutta siitähän ei meidän pitänyt puhella.»
»Te näytätte hiukan rasittuneelta, hra Bennett.»
»Eikä ihmettä. Tohtori sanoi, että minun pitäisi lähteä maalle
saadakseni jälleen ruusuja kalpeille poskilleni. Niinpä tulin sitten
tänne harrastamaan geologisia tutkimuksia. Se tekosyy voi olla yhtä
hyvä kuin mikä muu hyvänsä.» Sitten huudahti hän äkkiä: »Halloo,
siivolla sinä! Joutukaa alas rattailta, neiti Searight!»
Kaikki oli käynyt niin äkisti, ettei kumpikaan voinut perästäpäin
sanoa, kuinka se oli oikein käynyt päinsä. Arvatenkin oli Bennett
kavutessaan alas jyrkkää rosorinnettä saanut ohutta maaperää
kannattavan irtonaisen soran liikehtimään, ja nyt vyöryi soraa, kiveä
ja jäkkäpensasta virtanaan alas tielle ryöpyttäen ilmoille mahtavan
pölypilven.
Rox hypähti syrjään, ja Lloyd kiristi ohjia liiaksi, jolloin
hevonen taivutti kaulaansa, ja päitset katkesivat helähtäen kuin
jousenjänne. Hevonen kimmoutui koholle ja viuhtoi vimmatusti päätänsä
kirvoittuakseen irti kuopimista. Sitten se notkisti alaleukansa rintaa
vasten, ja silloin se yht'äkkiä sai päähänsä, että nyt ei ainakaan
mikään ihmisvoima kyennyt hillitsemään sitä. Se ei enää hyppinyt
koholle, se taivutti takajalkojaan alaspäin ja oli juuri aikeissa
lähteä karkaamaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Bennett
kohdalla, tarttui hevosta kuolaimiin ja koetti kiskoa sitä takaperin.
Lloyd seisoi puoleksi pystyssä rattailla, ohjakset kiedottuina moneen
kertaan käsien ympärille, hänen pitkät, voimakkaat käsivartensa olivat
suorina eteenpäin, ja hän veti hevosta kaikin voimin taaksepäin, itse
huojuen ja heilahtaen joka tempauksessa. Mutta kun päitset olivat
katkenneet, olisi Lloyd yhtä hyvin saanut koettaa pidellä höyryveturia
kurissa. Bennett oli luonnostaan hyvin väkevä, mutta edellinen
kärsimysten aika oli kalvanut hänen voimiaan. Kuolaimiin tarttuessaan
ja hevosen tehdessä ensimmäisen turhan karkausyrityksensä hän oli kohta
huomannut, ettei kamppailusta tulisi tasaväkinen. Hän voi pidellä
Roxia sekunnin, pari, ehkäpä kolmekin, mutta sitten se riehtaantuisi
valloilleen. Ja oja oli vain kymmenkunnan metrin päässä, ja sen yli vei
silta — jossa ei edes ollut suojakaiteita.
»Joutukaa, neiti Searight», huusi hän uudestaan. »Hypätkää alas maahan.
Me emme kykene pitelemään sitä. Sukkelaan, tehkää niinkuin sanon,
hypätkää!»
Mutta Rox tempasi hänet kumoon ja tömisteli takakavioitaan maahan,
niin että kallioperustainen maantie kumisi kuin jättiläisrumppu.
Bennett ponnisti koko voimallaan maaperään, ja hampaat irvessä,
kasvot veripunaisina ja suonet korkeina koholla hän nyki ja tempoi
kuolaimista, niin että hevosen suu repeytyi veriseksi. Mutta siitä ei
ollut apua, tuossa tuokiossa oli Rox pääsevä valloilleen.
»Hypätkää alas, sanon minä!» huusi hän taasen ja katsahti taakseen.
»Silmänräpäys vielä, ja se karkaa menojaan.»
Lloyd päästi irti ohjaksista ja kääntyi hypähtääkseen rattailta. Mutta
hänen pitkä ratsastushameensa oli kasautunut rattaidenpohjalle ja
kietoutunut hänen jalkojensa ympärille, kun hän nousi pystyyn. Rattaat
heilahtelivat kuin laiva kovassa aaltoilussa. Kahdesti hän koetti
irrottautua, pidellen kädellään kiinni likasuojuksesta. Mutta sitten
tärähtivät vaunut äkkiä eteenpäin, jolloin hän putosi polvilleen. Rox
oli vapaa — nyt oli kaikki apu ohi.
Ei sentään aivan. Kuin välähdyksessä hän näki — aivan kuin hänen
ohitsensa lennähtävänä hirmunäkynä — mitä alhaalla tiellä tapahtui
aivan hänen silmiensä edessä. Hän näki miehen ja hevosen kamppailevan
keskenään elämästä ja kuolemasta, näki keltaisen maantien hänen ja
ojan välillä, ojan itsensä ja sen yli vievän kapean sillan. Sitten
hän näki tuon lyhytvartisen geologi-vasaran suhahtavan ilmassa. Se
putosi sukkelaan alas, armottomasti, yhdellä ainoalla iskulla. Rattaat
menivät nurin, ja Rox vaipui hitaasti polvilleen ja lysähti sitten
aivan hervottomana kokoon. Se kaatui aisan yli, joka riuskahti poikki
sen painon alla, ja puistatus kävi hevosen ruumiin läpi, kun se veti
viimeisen, pitkän, värähtelevän kuolinhuokauksensa.