Viimeisinä kahtena viikkona ei ollut puutetta Ward Bennettin ja Richard
Ferrissin paluuta koskevista uutisista. Heidän nimensä ja laivan nimi,
jopa Adlerin, Hansenin, Clarken ja Dennisonin, Mukk Tu'n ja Kamiskan,
tuon ainoan koirankin nimet, olivat niin vallanneet kaikkien ajatukset,
etteivät he osanneet puhellakaan mistään muusta.
Vuoden suuri tapahtuma oli, että retkikunnan miehiä oli palannut
takaisin takaisin pitkällisestä jäävankeudestaan, sittekun kaikki
toivokin oli menetetty neidän palaamisestaan. Sitä ei kukaan ajatellut,
että heiltä oli pohjoisnapa jäänyt saavuttamatta, tahi että he
eivät olleet edes päässeet erikoisen korkealle leveysasteellekaan.
Muistettiin vain tuo loistava palausmatka Koljuhin-vuonolle,
hämmästyttävä marssiminen jäiden poikki, retkeläisten osottama
taipumaton ja käsittämätön uljuus, jolla he olivat uhmanneet vaaroja,
vastoinkäymisiä ja puutetta. Kaikki sen kaupungin sanomalehdet,
josta Bennett ja Ferriss molemmat olivat kotoisin, kuvailivat yhä
uudelleen kaikenlaisia yksityisseikkoja matkan varrelta, joista monet
epäilemättä olivat keksittyjä. Yksinpä sairassuojakin, jossa Lloyd
oli hoitanut pikku toipilastaan, kajahteli kertomuksista noiden
miesten jokapäiväisistä kokemuksista, heidän entisyydestään ja
tulevaisuudestaan. Ne tunkeutuivat sisälle joka akkunasta ja ovesta,
kaikista raoista.
Lloyd sai kuulia, kuinka laiva oli juuttunut jäihin ja murskautunut,
kuinka miehet olivat uskomattomilla ponnistuksilla päässeet maihin,
kuinka he olivat matkanneet etelää kohti tshuktshilaissiirtoloihin,
kuinka eloonjääneet olivat, menehtyneinä ja nälkään kuolevina,
yhdentenätoista hetkenä pelastuneet valaanpyyntilaivoihin, kuinka
myöskin valaanpyyntilaivat olivat vuorostaan juuttuneet kiinni jäihin,
ja kuinka »Frejan» miesten oli ollut pakko vielä kerran viettää talvea
napaseuduilla. Hän kuuli, kuinka he sitten viimeinkin olivat päässeet
palaamaan kotia. Hattien hiljaiseen, pimeään sairassuojaankin tunkeutui
humu tuosta maailmaa kuohuttavasta tapahtumasta; Lloyd näki Bennettin
hahmon kasvavan koko maailman silmissä, hän näki, että ihmiskunnalle
oli noussut uusi sankari. Hän kuuli, kuinka tälle sankarille kasattiin
kunnianosoituksia, joita hän ei tavoitellut, että Belgian kuningas oli
antanut hänelle ritarimerkin, että Europan maantieteelliset seurat
olivat kutsuneet hänet kunniajäsenekseen, että Yhdysvaltain presidentti
ja sotaministeri olivat lähettäneet hänelle onnittelusähkösanomia.
»Ja mikä onkaan hänen ensi asiansa», kuiskasi Lloyd itsekseen, »kohta
kun on kotia palannut? Hän pyytää saada tavata minua — minua.»
Hän antoi lähetille heti vastauksen, jossa pyysi Bennettin tulemaan
seuraavana iltapäivänä, koska hän ylihuomenna aikoi lähteä pitämään
kaksiviikkoista lomaa pienessä maaseutukaupungissa, jonka nimi oli
Bannister.
»Mutta tuo — tuo toinen, mitä hän tekeekään?» mutisi hän seistessään
akkunassa ja katsellen polkupyörällä torin poikki kiitävää
lähettipoikaa. »Miksi ei hänkin — tee samoin?»
Hän kääntyi pois akkunasta ja katseli pää käden varassa hajamielisesti
lattiamattoa.
Lloydin loma oli alkanut kaksi päivää sitten. Hänen nimensä oli
poistettu toimiston järjestyslistasta, ja hän oli vapaa aina kuun
loppuun saakka. Yksinpä tuossa viileässä kivitalossakin, jossa oli
ulkoverhot kaikkien akkunain edessä, tuntui helle oikein painostavalta.
Lloyd oli ollut niin kauan huoneorjana vailla aurinkoa ja raitista
ilmaa, että hän nyt sai äkillisen halun lähteä ajelemaan puistoon. Hän
soitti talliin ja käski Lewisin valjastamaan ponyhevoset vaunujen eteen.
Kaksi tuntia hän ajeli ison puiston kaikkein syrjäisimmissä ja
varjoisimmissa osissa. Se oli oikein ihana ajelu. Hän ajoi itse,
ja hän osasi ajaa. Hevosiin oli hänellä intohimoinen kiintymys,
eikä edes Lewiskään ymmärtänyt niitä paremmin kuin hän. Kun hän
iltamyöhällä antoi ponien kulkea käyden muuatta pitkää ja autiota
jalava- ja puuvillapuukujannetta, keksi hän äkkiä kujanteen toisessa
päässä avoimet ajurinvaunut. Ne lähenivät, ja hän voi huomata yhden
ainoan miehen istuvan niissä, nojautuen kuin väsyneenä takaistuimen
selustaa vastaan. Hänen tottunut sairaanhoitajatarsilmänsä tunsi miehen
kohta potilaaksi tai toipilaaksi, ja hän oli jo ruvennut mielessään
aprikoimaan taudin laatua, kun vaunut saapuivat hänen kohdalleen ja hän
tunsi niissä istujan Richard Ferrissiksi.
Ferriss se oli, mutta ei sama Ferriss, joka oli häneltä ottanut
jäähyväiset tuona unohtumattomana usvaisena ja sateisena iltana neljä
pitkää vuotta sitten. Se Ferriss, jonka hän silloin tunsi, oli ollut
reipas ja iloinen nuori mies, kirkassilmäinen, täynnä elämänhalua ja
vilkasta vastaanottavaisuuskykyä. Nyt hän näki vanhanpuoleisen miehen,
väsyneen ja välinpitämättömän. Kun tämä näki ja tunsi hänet, ojensihe
hän suoremmaksi ja sai kasvoilleen ja silmiinsä valoisan hymyn,
siitä ei Lloyd voinut erehtyä. Mutta se ei ollut mitään onnellista
läikähdystä, jota Lloyd oli odottanut ja toivonut näkevänsä. Lloyd ei
ollut koskaan pannut erikoista arvoa tavallisille seuraelämän tavoille
ja sävyille. Mutta häntä loukkasi kuitenkin vähän huomio, että Ferriss
piti hattua päässään. Häntä oudostutti itseäänkin tajutessaan, että oli
pannut mokoman pikkuseikan merkille. Mutta tuohan olikin Ferriss.
Sydän löi rajusti Lloydin rinnassa, kun hän pysähdytti hevosensa.
Ferrissin ajuri hypähti maahan ja piteli ovea auki, niin että hänen
ajettavansa pääsi laskeutumaan alas. Ferriss astui nopein askelin
Lloydin luo.
Tällainen oli siis heidän yhtymisensä neljän vuoden väliajan jälkeen
— ja minkälaisen väliajan — odottamaton, valmistumaton yhtyminen ja.
jotain aivan toista, kuin Lloyd oli mielessään kuvitellut. Mitä he ensi
tuokiossa sanoivat toisilleen, sitä hän ei perästäpäin voinut enää
muistaa. Muuan seikka vain oli elävästi piirtynyt hänen muistiinsa.
»Tulen juuri torin laidalta», sanoi Ferriss, »ja kun kuulin teidän
lähteneen ajelemaan tänne, niin mikäpä auttoi muu kuin ajaa suoraan
teidän perästänne.»
»Emmekö kävele vähän?» muisti Lloyd kysyneensä vähän myöhemmin.
»Voimmehan jättää vaunut odottamaan, tai ehkä te ette jaksakaan
kävellä? Unohdin aivan —»
Mutta Ferriss keskeytti hänet ja sanoi, ettei kävely ollut hänelle
haitaksi.
»Lääkäri lähetti vain minut ulos saamaan vähän raitista ilmaa, ja
minusta on nöyryyttävää olla vieritettävänä edestakaisin kuin mikäkin
vanha eukko.»
Lloyd antoi ohjat Lewisin haltuun ja kääri hameensa laskeutuakseen alas
vaunuistaan. Sen porraslauta oli jokseenkin korkealla maasta. Ferriss
seisoi vieressä ja odotteli. Miksi ei hän auttanut häntä alas? Miksi
jäi hän vain seisomaan kädet housuntaskuissa, huomaamatta ollenkaan
hänen pulaansa? Puna Lloydin poskilla eneni hiukan ärtymyksestä. Oliko
kotia palanneilla napamatkailijoilla lupa teeskennellä, etteivät enää
tunteneet sivistyneen seuraelämän tapoja — ja varsinkin Ferrissillä?
Lloyd seisoi hetkisen alallaan, ennenkuin uskalsi omin avuin hypähtää
alas. »No niin, olkoon menneeksi», sanoi hän sitten.
Silloin hän huomasi Ferrissin katselevan häntä. Hän hymyili valjusti,
mutta syvästi huolestunut ilme lennähti samalla hänen raskaille ja
hiukan unteloille kasvoilleen. Hän teki toisella olkapäällään aivan
kuin anteeksipyytelevän eleen, ja silloin Lloydista tuntui, kuin olisi
hän saanut iskun vasten kasvojaan, sillä nyt vasta hän muisti, ettei
Ferrissillä enää ollutkaan käsiä.
Hän vaipui takaisin istuimelleen ja vei kädet silmilleen, väristen
rajattomasta säälistä ja häveten omaa ventouttaan. - Hänestä tuntui,
kuin olisi tuo hymyilevä puisto, lämmin iltapäivä, kujanteen viheriät
puut, kiiltävät mustat vaunut ja välkkyvät raudikot niiden edessä
yht'äkkiä kadonneet näkymättömiin antaakseen tilaa jääröykkiölle,
synkeälle talviyölle, säälimättömän kylmälle, sokaisevalle, ihoa
leikkelevälle lumivihurille.
He kävelivät puolituntisen verkalleen puistossa, vaunujen seuratessa
matkan päässä. Paljon ei heillä ollut sanottavaa toisilleen. Lloydista
tuntui, kuin ei hän koskaan väsyisi tarkkaamasta tuon miehen
kasvoja, seuraamasta jännitetyllä valppaudella hänen mielipiteitään
ja katsantokantojaan. Ferrisshän oli kokenut sellaista, mitä vain
harvat kuolevaiset saivat kokea — neljä pitkää vuotta oli hän elänyt
maailman ulkopuolella ja läpikäynyt sanomatonta kärsimystä ja puutetta.
Millainen hän nyt olikaan? Kuinka paljon hän oli muuttunut? Ettei hän
ollut muuttunut käytöksessään ja tunteissaan Lloydia kohtaan, sen tämä
oli huomannut jo ensi silmäyksellä. Hän rakasti häntä edelleen vakavan
miehen rakkaudella, sitä ei voinut epäilläkään. Mutta mikä hirvittävä
jurous olikaan vallannut hänen olemuksensa! Lloyd oli kuullut
kerrottavan, että jäykistävä tylsyys valtasi kaikki, jotka joutuivat
olemaan liian kauan jäiden syleilyksessä, mutta ensi kertaa hän nyt
tarkkasi sitä todellisuudessa. Järki ei tosin ollut kärsinyt vahinkoa,
pikemminkin oli järjen hieno koneisto ruostunut ja tullut käymättömäksi
harjoituksen puutteesta. Ferriss mietti kauan kaikkea mitä sanoi. Ja
kesti vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti mitä Lloyd sanoi. Hänen täytyi
haparoida sanojaan, ja tiheään käytti hän aivan vääriä käänteitä.
Kerran hän keskeytti Lloydin puhelun tokaisemalla yht'äkkiä:
»Ah, tätä puitten tuoksua, tätä nurmen tuoksua! Eikö se ole
ihmeellistä? Eikö se ole ihmeellistä?» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä
hän virkkoi vallan epäjohdonmukaisesti: »Ja siten täytyi meidän
kuitenkin jättää kaikkityyni.»
Lloyd kavahti heti intoihinsa puolustamaan Ferrissiä häntä itseään
vastaan. »Jättääkö kaikkityyni? Kuinka niin voitte sanoa? Vaikka ette
päässeetkään navalle asti, niin mitäpä se merkitseekään? Maailma ehkä
arvostelee työtänne sen tulosten perusteella, mutta se arvostelee
silloin väärin. Eikö se merkitse mitään, että te olette näyttäneet
maailmalle, mitä oikea miehuus on? —»
»Ei, siksi ette saa sitä sanoa.»
»Miehuutta, rohkeutta, kestävyyttä se oli! Eikö se merkitse mitään,
että te olette läpikäyneet sellaista, joka olisi ollut kuolemaksi
toisille ihmisille? Eikö se merkitse mitään, että te olette antaneet
meille kaikille esikuvan kärsivällisyydestä ja tahdonlujuudesta? On
jotakin, joka on paljon suurempaa kuin navan valloittaminen. Sellaista
on esimerkiksi kärsiä valittamatta, kestää kukistumatta, seisoa
miehuullisesti paikallaan. Ah, olisinpa minä mies! Kymmenettuhannet,
sadattuhannet ihmiset lukevat nyt tänä iltana siitä, mitä te olette
aikaansaaneet — mitä te olette aikaansaaneet, ymmärrättekö, eikä siitä,
mitä ette ole aikaansaaneet. Kaikille näille ihmisille te olette
näyttäneet, mitä mies voi tehdä, kun hän sanoo: minä tahdon, ja te
olette tehneet vähän enemmänkin, olleet vielä vähän uljaammat, vähän
ylpeämmät, vähän väkevämmät kuin yksikään toinen ennen teitä. Se, joka
nyt yrityksessään epäonnistuu, ei voi enää puolustautua sanomalla,
että on tehnyt kaiken mitä ihmiskyky voi tehdä. Hänen täytyy ajatella
teitä. Ettekö siis usko, että minä olen ylpeä teistä, ettekö usko, että
minä tunnen itseni väkevämmäksi ja paremmaksi ihmiseksi ajatellessani,
mitä te olette tehneet? Ettekö usko, että minä olen iloinen saadessani
nyt istua tässä puistossa teidän vierellänne — saadessani — niin,
saadessani olla yhdessä teidän kanssanne? Ettekö siis ymmärrä, että
mitä minulle merkitseekään tieto, että te olette se mikä olette, ei se
mies, josta nyt maailma huhuilee, ei se, jolle jokin kuningas antoi
nauhanpätkän ja palasen emaljia, vaan että olette se mies, joka on
elänyt niinkuin miehen pitää elää, joka ei tahtonut kuolla, koska se
olisi ollut helpompi osa kuin eloonjääminen, joka taisteli miehen
tavalla, ei oman itsensä hyväksi, vaan kaikkien niiden hyväksi, joita
hän oli pantu johtamaan, joka näytti meille kaikille, mitä mielenlujuus
oikein merkitsee ja miten väkevä mies voi oikein olla. Mitäpä
merkitystä onkaan silloin navalla? Maailma tarvitsee miehiä, suuria,
väkeviä, jäyhiä miehiä — miehiä, joilla alati on päämäärä silmäinsä
edessä ja jotka eivät anna minkään koskaan pysäyttää heitä.»
«Te tarkoitatte Bennettiä», sanoi Ferriss kiireisesti. »Te alotitte
puhumalla minusta, mutta nyt te puhutte Bennettistä.»
Mutta samalla hän katsoi tytön silmiin, jotka olivat suunnatut suoraan
häneen — häneen. Lloydin kasvoilla, hänen tummansinisissä silmissään
oli ilme, jollaista Ferriss ei ollut koskaan niissä nähnyt.
»Lloyd», sanoi hän rauhallisesti, »kummasta meistä kahdesta te
puhuittekaan, Bennettistäkö vai minusta? Te tiedätte, mitä tarkoitan —
kumpi se meistä oli?»
»Minä puhuin miehestä, joka oli kyllin voimallinen aikaansaamaan
jotakin suurta.»
Ferriss veti kädentynkänsä esiin taskuistaan ja katseli niitä
katkerasti hymyten.
»Hm — voiko näillä aikaansaada paljoakaan?» sanoi hän hiljaa.
Äkillinen mielenjohde, jota Lloyd ei koettanutkaan hillitä, sai hänen
panemaan molemmat kätensä noiden surkeiden, muodottomain tynkien yli.
Koko elämässään ei hän ollut ollut niin liikutettu. Myötätunto, jonka
veroista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut, rajaton hellyys ja sääli
pani hänen sydämensä lyömään aivan haljetakseen. Hän ei voinut löytää
edes sanoja, joilla ilmaista mielenliikutuksensa. Hän tahtoi niin
halusta sanoa Ferrissille, mitä hän tunsi tätä kohtaan, mutta hän ei
voinut.
»Antakaa olla!» huusi Ferriss. »Antakaa olla. Te ette saa.»
Vähän myöhemmin, kun he palasivat vaunuilleen, sanoi Lloyd hiukan
mietittyään: »Enkö saa viedä teidät sinne, missä asutte? Antakaa omain
vaunujenne mennä tyhjinä.»
Ferriss pudisti päätään. »Olen juuri muuttanut; Bennett ja minä
löysimme sopivan asunnon kaupungin toisessa päässä. Luulenpa, että
minun on pakko ajaa kotiin. Sinne mennään aivan toista tietä kuin
teidän taloonne. Meillä on siellä paljon rauhallisempaa, eivätkä
ihmiset saa meitä niin helposti käsiinsä. Lääkäri sanoo meidän
tarvitsevan lepoa kaiken järkytyksen jälkeen. Ei edes sellainen
rautaihminen kuin Bennett ole kyllin voimakas tuota kestääkseen;
ja sitten on kiusanamme kirjeitä, sähkösanomia, sanomalehtimiehiä,
lähetystöjä, kirjankustantajia ja jos jonkinlaisia luonakävijöitä, ja
sittenhän meillä on aika paljon puuhaa saadessamme muistiinpanomme
järjestetyiksi.»
Lewis ajoi vaunut esiin, ja Lloyd ja Ferriss erosivat; edellinen ajoi
kotiapäin tiukkaa ravia, ja jälkimmäinen ajoi uuteen asuntoonsa.
Mutta kun vaunut vyörähtivät pois iehtokujanteelta, kääntyi Lloyd vielä
katsomaan taaksensa. Ferrissin vaunut olivat juuri katoamaisillaan
jalavien ja puuvillapuiden taa. Lloyd heilutti hänelle iloisesti
kättään, ja Ferriss heilutti vastaan käden tyngällään.
Kaksi päivää myöhemmin, perjantaina, piti Lloydin lähteä maalle.
Hänellä oli tapana joka vuosi viettää kuumimman helteen aikana lomansa
Bannisterin vanhanaikaisessa ja rauhallisessa pikkukaupungissa.
Sen ympärillä olevat maa-alueet kuuluivat Searightin tiluksiin. Se
oli perin rauhallinen paikka, kaukana rautateistä, paikka, jossa
oli hyvä levähtää ja unhottaa kaikki velvollisuudet, edesvastuu ja
sairashuoneiden rasittava jännitys. Mutta torstain iltapäivällä piti
Bennettin tulla.
Torstai-aamuna istui Lloyd huoneessaan. Hänen matka-arkkunsa oli
sälytetty. Mitään ei ollut enää tekemistä. Hän oli vapaa. Hänellä ei
ollut mitään ajateltavaa. Mutta hän tunsi itsensä liian iloiseksi,
liian onnelliseksi, aivan ylimielisen vallattomaksi voidakseen istuutua
lueksimaan. Hän kaipasi liikuntoa, elämää, jännitystä, ja hän kävi
akkunan luo, avasi sen ja nojautui tapansa mukaan kyynärpäilleen
akkunalaudalle ja katseli alas torille. Oli herttainen aamu. Myöhemmin
päivällä tulisi tietysti aika helle, mutta nyt puhalsi vielä raitis
aamutuulonen.
Sen viileys pani Lloydin posket punoittamaan vielä tummemmassa punassa,
ja muuan pronssinkarvaisesta tukasta irtautunut kihara liehui tuulessa
ja painautui hänen korvalleen ja kaulalleen. Hänen tummansiniset
silmänsä — tummansiniset kuin vanha porsliini — välkkyivät harvinaisen
kirkkaina. Vanhat, suhisevat jalavat loivat varjoillaan vaihtelevia
kuvioita torille ja sen vihreille ruohokentille. Ei mitään liikettä
näkynyt alhaalla. Oli tavattoman rauhallista ja hiljaista, niin että
voi kuulla suihkukaivon hiljaisen solinan.
Punatulkku, joka äkisti näyttäytyi Lloydin akkunan alla kasvavassa
puussa, teki hänen ilonsa täydelliseksi. Se etsi aamiaistaan. Se
hypähteli edestakaisin nurmikolta puidenlatvoihin, ylen tärkeänä ja
ahkerana toimessaan, sirkutellen kuin ei siihen koskaan väsyisi. Lloyd
vihelsi, ja se vastasi heti pää kallellaan. Lloyd vihelsi uudelleen,
ja jälleen se vastasi, ja lähes viisi minuuttia kesti tuota hienoa,
hiljaista laulajakilpailua akkunan ja puunlatvan välillä. Lloyd
huomasi äkkiä nauravansa aivan ääneen ja ihastuneena ja ilman mitään
varsinaista aihetta. »Ah niin, tämä maailma on sentään kerrassaan
ihana!»
Vähän myöhemmin, kun hän vielä makasi akkunalla, toi Rownie hänelle
Bennettin lähettämän sähkösanoman:
»Ferriss herätessään aamulla sairas. Olemme yksin täällä; en voi
lähteä hänen luotaan.