Kello 11 tienoissa illalla oli myrsky noussut sellaiseen raivoon ja
aallot kävivät niin korkeina, että epäilyksen alaista oli, kykenikö
valasvene kestämään niissä. Bennett tuli vihdoin siihen päätökseen,
ettei sinä iltana voitu enää päästä maihin — se kuumotti pitkänä
tummana juovana lounaisen puolella — ja että veneen piti saada kulkea
tuulen mukaan, jos ylipäänsä tahtoi pysyttää sitä pinnalla. Laivapursi,
jota Ferriss ohjasi, ei ollut mikään pikapurjehtija. Se oli jo jäänyt
niin etäälle, ettei ääni siihen kannattanut, mutta uskaltaessaan
pikimältään katsahtaa taaksepäin Bennett huomasi suureksi ilokseen,
että Ferriss oli seurannut hänen esimerkkiään.
Valaanpyyntivene ja laivapursi n:o 2 olivat ainoat, mitä heillä oli
käytettävänään. Kolmas heidän oli ollut pakko jättää jälelleen jo kauan
ennenkuin olivat päässeet selvään veteen.
Perämies Adler, joka hoiti purjeita ja joka istui Bennettiä vastapäätä,
silmäsi tuntia myöhemmin myrskyn läpi taaksepäin ja sanoi:
»Anteeksi, kapteeni, luulenpa niiden antavan merkkejä.»
Bennett ei vastannut; puristaen lujasti kätensä peräsimen kahvaan
katseli hän suoraan eteensä, vuoroon purren keulaan, joka
säännöllisesti nousi ja laski, vuoroon mahtaviin harmaisiin laineisiin,
jotka vaahdoten juoksivat aluksen kumpaakin laitaa pitkin. Jos hän
minuutiksikaan hellitti tarkkaavaisuuttaan, jos hän hitusenkaan
poikkesi suunnasta, niin voi siitä tulla kuolema heille jokaiselle.
Kotvan perästä nykäsi Adler lakkiaan ja puhui jälleen. »Olen varma
siitä, että voin nähdä signaalin, kapteeni.»
»Ei, sitä et voi olla», vastasi Bennett.
»Anteeksi, minä olen aivan varma siitä.»
Bennett kumartui häntä kohti, hänen karsastelevaan katseeseensa tuli
ilkeä ilme, ja kulmakarvojen välinen ryppy kävi syvemmäksi. »Mutta
minäpä sanon sinulle, että sinä et voi nähdä mitään signaalia.
Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan? Sinä et näe mitään signaalia, ennenkuin
minä tahdon sinun näkevän.»
Yö oli kamalan ankara kaikille valasveneessä oleville. Nykyisessä
menehtyneessä tilassaan heissä ei oikeastaan ollutkaan miestä
kamppailemaan avoimessa veneessä pohjoisnavan myrskyä vastaan.
Kolmeen viikkoon he eivät olleet saaneet täysiä ruoka-annoksia. Ensi
päivinä sen jälkeen, kun he niin äkkiä olivat muuttaneet kulkusuuntansa
toivossa päästä selville vesille, he olivat saaneet vain kolme neljättä
osaa päiväannoksesta, ja nyt viime päivinä vain puolet siitä. He olivat
kaikki ilmeisesti menehtyneitä. Heidän tilanteensa alkoi näyttää
epätoivoiselta.
Mutta kello 7 aikaan seuraavana aamuna oli myrskykin jo vaimentunut.
Bennettin sanattomaksi huojennukseksi tuli laivapursi näkyviin.
Molemmat veneet purjehtivat vieri-viereen ja pitivät kumpikin
jälleen suuntansa maata kohti, ja iltapäivällä onnistui Bennettin
ynnä valasveneessä olleen pienoisen parven nousta maihin autiolle,
murheelliselle ja myrskyn pieksemälle rannikolle. Mutta jostakin syystä
— sitä ei osattu jälkeenpäinkään oikein käsittää eikä selittää —
murskautui Ferrissin johdossa oleva pursi ajojäissä satakunnan metrin
päässä rannasta. Miehet ja tavarat saatiin maihin, kun vesi oli niin
matalata, että siinä voi kahlata, mutta pursi jäi auttamattomasti
hylyksi.
»Luulenpa, että tämä paikka on Kap Tsheljuskin», sanoi Bennett
Ferrissille, sittekun leiri oli pystytetty ja karttaa tutkittu. »Mutta
jos niin on laita, niin on se karttaan merkitty viisineljättä minuuttia
liiaksi länteen päin.» Ennenkuin huomenissa käytiin matkaa tekemään,
talletti Bennett seuraavat muistiinpanot kivijärkäleiden alle seudun
korkeimpaan kohtaan, merkiten paikan venelipulla:
Pohjoisnaparetkikunta »Freja» nousi tässä maihin lokak. 28 p. 1891.
Laiva pusertui jäihin ja upposi 78°10' pohj. leveyttä heinäk. 12
p. Sitten yritin tunkeutua etelään päin Wrangelin saarelle, mutta
huomasin sen mahdottomaksi, koska jäät ajelehtivat pohjoista kohti.
Lokak. 1 p. käännyin senvuoksi länttä kohti, toivoen tapaavani
avointa vettä jäiden toisella puolella, ja olin pakotettu jättämään
matkan varrella jätölleni yhden veneen ja kaksi rekeä. Toinen vene
särkyi ajojäissä, pyrkiessään maihin tähän kohtaan. Kun viimeinen
jälellä oleva veneemme on liian pieni retkikunnan kaikille miehille,
olen pakotettu aluksi pyrkimään maitse Koljuhinin vuonoon,
seuraten rantalinjaa. Meitä odottaa joko talvehtiminen Tshuktshien
siirtoloissa, joita Nordenskiöld mainitsee löytyvän Koljuhin-vuonon
itärannikolla, tahi apuretkikunnan tai valaanpyyntialusten tapaaminen
matkan varrella. Kun nykyään jaetaan vain puolia päiväannoksia,
on meillä muonaa riittävästi 18 päiväksi, ja minä olen pelastanut
kaikki muistiinpanot, havainnot, paperit, kojeet j.n.e. Laivan
mönsträysluettelo seuraa tässä mukana. Toistaiseksi ei ole ollut
keripukkia eikä kuolleita. Sairaita ovat: kirvesmies William Hawes,
napakuumeessa, tila huolestuttava; matruusi David Mc Pherson, haavoja
vasemmassa jalassa, tila huolestuttava. Muiden miesten yleinen vointi
hyvä, vaikka he ovatkin hyvin menehtyneet rasituksista ja ruuan
puutteesta.
Ward Bennett,
Retkikunnan päällikkö.
Mutta samana yönä, heidän ensimmäisenä yönään kovalla maankamaralla,
teki Bennett epätoivoisen päätöksen. Ei vain vene ollut jätettävä, vaan
myöskin reet, eikä ainoastaan reet, vaan kaikkityyni, millä oli jotakin
painavuutta ja mikä ei ollut heille välttämättömän tarpeellinen. Kaksi
viikkoa sitten oli aurinko painunut länteen pysyäkseen näkymättömissä
seuraavat kuusi kuukautta. Heidän ympärillään vallitsi talvi ja pimeys.
Vihollinen läheni. Jäiden raskas, säälimätön hauta ummistui heidän
ylleen. Ei ollut siis aikaa arveluihin ja puolinaisiin toimiin, nyt oli
kysymyksessä elämä tai kuolema.
Tunto vaaran, vihollisen läheisyydestä jännitti Bennettin hermot
kireälle kuin harpun kielet ja terästi hänen tahtoaan, niin että
se tuli yhtä kovaksi kuin jäämuuri heidän ympärillään. Hän oli
itsepäinen, sokea, kuuro ja voittamaton kuin myrskyvihuri. Hänen jälyt
kasvonsa kävivät vieläkin jälymmiksi, hänen karsastelevat silmänsä
kipenöitsivät, ja mahtava leuanseutu muistutti apinan leukaa. Hän ei
enää ollut ihminen, vaan soturi, hirviö, jättiläinen, joka voi siirtää
jäävuoria, joka taisteli alkuvoimaista taistelua aikojen aamuhetkenä,
pimeyden ja kaaoksen mailla.
Kaikki mukaan tulevat tavarat jaettiin miesten kesken, ja jokainen
kantoi taakkaansa selässään. Kaikki, mikä vain voi haitata joutuisaa
matkantekoa, sai jäädä jälelle. Kuusi koiraa seurasi heitä — siinä
kaikki, mitä oli jälellä noista kahdeksastatoista.
Bennett oli toivonut ja luvannut miehilleen, että päivässä
tehtäisiin matkaa keskimäärin viisikolmatta kilometriä, mutta
koillisesta yhtämittaa puhaltava talvimyrsky ajoi heitä takaperin, ja
kulkureittikin oli lumesta ja jäästä yhtä epätasainen ja liukas kuin
merijäätikkö. Kaikki eläimet olivat siirtyneet kauas etelään.
Miehet kävivät päivä päivältä yhä heikommiksi, ja muona väheni.
Tavantakaa sattui joku heistä nukahtamaan uupumuksesta kesken kulkua ja
kaatumaan tielle.
Kolmantena matkapäivänä kuoli yksi koirista yht'äkkiä jäälle
liikarasituksesta. Bennett oli käskenyt, että kykenemättömiksi käyneet
koirat oli ammuttava, jotta niistä olisi miehille muonan lisää.
Ferrissin ja Mukk Tu'n piti juuri käydä nylkemään kuollutta raatoa, kun
toiset koirat nälästä villeinä syöksyivät kaatuneen toverinsa kimppuun.
Molemmat miehet löivät ja potkivat niitä; mutta siitä ei ollut
apua, koirat vain kääntyivät heitä vastaan ja purivat heitä. Nekin
tahtoivat elää, nekin tahtoivat saada ruokaa. Se oli tympäisevä näky.
Napaseutujen hämärässä, alkuaikojen, kivikauden maassa kamppailivat
ihmiset ja eläimet keskenään oikeudesta saada ahmia kuolleen koiran
raadon.
Mutta Bennett itse voi asettua kaiken inhimillisen yläpuolelle, vain
hänen miehensä olivat sen alle alistetut. Ensimmäisen viikon lopulla
kuoli kirvesmies Hawes. Eräänä aamuna herättyään he tapasivat hänet
jäykkänä ja liikkumattomana. He kaivoivat jonkinlaisen haudan, johon
tuo surkeasti laihtunut ruumisparka peitettiin. Kaikki paljastivat
päänsä; heidän keskessään seisoi Bennett, ja ennenkuin hauta täytettiin
lumella ja jäällä, avasi hän rukouskirjansa ja luki siitä mahtavat
sanat: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.»
Se oli lopun alkua. Seuraavalla viikolla kärsi jok'ainut nälkää. Yhä
hitaammin ja hitaammin kävi heiltä kulku, hoippuen ja horjahdellen ja
lankeillen tuontuostakin, säälimättömän, veitsen-terävän pohjoisvihurin
piestessä ja sokaistessa poloisia. Kaikki toivo oli jo ammoin heitetty,
kaikki elävä voima kulutettu kärsimyksissä tyyten loppuun. Nälkä kalvoi
heidän sisuksiaan taukoamatta kuin kärsivällinen rotta, ja pakkanen
aiheutti sietämättömiä kipuja. Mutta Bennett pysyi vireänä, hän se
toisiakin hoputti eteenpäin. Sitä hän tahtoi jatkaa, niin kauan kuin he
kykenivät liikahtamaan.
Erään erinomattain hirveän päivän iltapuolella kello 4 aikaan
ilmoitettiin etunenässä käyvälle Bennettille, että jonon takapäässä oli
jotakin hullusti.
»Se on Adler. Hän on kaatunut, eikä kykene nousemaan, hän pyytää, että
me menisimme menojamme ilman häntä.»
Bennett pysähtyi ja kävi taaksepäin; Adler makasi selällään silmät
puoli ummessa ja hengitti puuskuttaen ja vaikeasti.
Bennett ravisti häntä kovasti hartioista.
»Ylös siitä!»
Adler avasi silmänsä ja pudisti päätään.
»Minä — minusta tuli loppu, kapteeni, antakaa minun vihdoinkin maata.»
»Ylös paikalla», ärjäsi Bennett. »Tuo on vain joutavata lörpöttelyä,
sen minä tiedän paraiten.»
»Minä vakuutan teille, kapteeni, etten voi.»
»Ylös paikalla!»
»Antakaa minun maata, Jumalan tähden, kapteeni, minä en jaksa enää.»
Bennett potkasi häntä kylkeen.
»Nousetko jo, sanon minä!»
Puristaen viimeiset voimanrahtusensa ja Bennettin käteen tarrautuen
pääsi Adler jaloilleen.
»Kas niin, se oli oikein, luuletko voivasi astua kolmisen askelta?»
»Luulen kyllä — en tiedä — ehkäpä.»
»Jouduhan sitten koettamaan.»
Toiset jatkoivat matkaa.
»Voitko astua vielä kolme askelta, — vastaa minulle pää pystyssä,
voitko?»
Adler nyökkäsi.
»Astu siis ne ja vielä kolme — ja sitten vielä kolme — kas noin — näytä
olevasi mies, äläkä enää vaivaa minua mokomalla ämmäin jaarituksella.»
»Niin, mutta — —»
Bennett asettui aivan hänen eteensä, nosti leuasta hänen päänsä pystyyn
ja uhkasi häntä nyrkillä.
»Kuuleppas nyt, veikkoseni, minä pieksän sinua eteenpäin niinkuin
koiraa, ja minä saan sinut eteenpäin!»
Pari tuntia myöhemmin päätti Adler sen päivän taivalluksen jonon
etummaisena miehenä.
Nyt he alkoivat syödä koiriaan. Joka ilta lähetettiin Mukk Tu
ja Adler rantaan kokoilemaan pieniä leväkirppuja, joita meni
puolisentoistatuhatta kouralliseen. He pureksivat poronjäkälää, jota
kasvoi harvakseen lumisten kallioiden rotkoissa, tai yrittivät pureksia
mehua pajujen kuivista varvuista. Tavantakaa Bennett lähetti parhaat
pyssymiehensä, eskimon ja Clarken etelään päin etsimään riistaa. Joka
kerta he palasivat tyhjin käsin takaisin. Joskus he tiesivät mainita
nähneensä vanhoja peuran- ja ketunjälkiä, mutta talvipakkanen oli
karkottanut kaikki elolliset oliot pois rannikolta. Vain kerran ampui
Clarke lumivarpusen. Bennett ajoi joukkoaan eteenpäin.
Eräänä aamuna kolmannen viikon alussa, heidän syötyä aamiaisensa, jona
oli 80 gr koiranlihaa ja puoli kuppia pajunvarsista keitettyä teetä,
maleksivat Ferriss ja Bennett vähän erillään toisista, jotka panivat
telttaa kokoon. Ferriss katsahti ympärilleen, etteivät vain muut
kuulisi, ja kuiskasi sitten: »Mitä sinä ajattelet Mc Phersonista?»
Lyöttymä Mc Phersonin jalassa oli jo syöpynyt luuhun saakka. Oli oikein
ihme, että hän oli kestänyt näinkin kauan. Mutta viime aikoina hän
oli ruvennut jäämään toisista jälkeen, hän voipui päivä päivältä yhä
enemmän, ja edellisenä iltana hän oli päässyt leiriin vasta tunti sen
jälkeen kun teltta oli saatu pystyyn. Mutta hän oli reipas veitikka,
paljon urhokkaampi kuin Adler, eikä tahtonut hevillä leikistä erota.
Bennett ei vastannut mitään, eikä Ferrisskään kysellyt sen enempää. He
samosivat eteenpäin ja tapasivat melkein kohta edessään miehenkorkuisia
lumikinoksia. Sen vastuksen voitettuaan heidän oli kavuttava korkeata
mukularinnettä ylöspäin, joka oli muodostunut jääsohjosta ja paljaista
mustista basalttiliuskaleista. Kaksi tuntia meni siihen urakkaan, ja
huipulle päästyä Bennett pysähtyi, jotta toiset saisivat vetää ilmaa
keuhkoihinsa. Mutta kun piti taas lähteä jatkamaan, huomattiinkin,
että Mc Pherson ei enää pysynyt jaloillaan. Hän kaatua kuukahti
lakkaamatta, ja Adler ja Dennison koettivat auttaa häntä uudelleen
pystyyn, mutta olivat liian heikkoja ja kaatuivat itsekin. Dennisonia
oli toisten vuorostaan autettava jalkeille. Bennett kävi luokse, kietoi
käsivartensa Mc Phersonin vyötäisille ja sai hänet pystyyn. Hän otti
askeleen, mutta samalla koukistui vasen jalka hänen allaan ja hän
lankesi uudestaan. Kolme kertaa tätä uudistui; hän oli niin kykenemätön
kävelemään, ettei edes voinut seista jaloillaan.
»Kunhan vain saisin luvan levätä yhden päivän», alotti Mc Pherson
arastellen. Bennett katsahti lääkäriin. Dennison pudisti päätään. Sekä
jalka että koko sääri polvea myöten olisi pitänyt leikata jo monta
päivää sitten. Kokonaisen kuukauden lepo kotimaan sairaalassa ei olisi
tehnyt Mc Phersonista kalua.
Bennett seisoi ja mietiskeli kotvan, sitten hän kääntyi toisia kohti:
»Eteenpäin joka mies!»
»Mitä, mitä — —» alotti Mc Pherson. Hän oli jäänyt istumaan maaperään
ja katseli kauhistunein, tuijottavin silmin miehestä mieheen. Jotkut
alkoivat laahustaa eteenpäin.
»Odottakaa, odottakaa minua», parkasi vaivainen mies, »minä — minä
jaksan hyvinkin kulkea mukana — minä —• hän kohottautui polvilleen,
koetteli reuhtoa itseään pystyyn ja kellistyi jäälle.
»Matkaan!»
»Mutta — mutta — oo, kapteeni, ettehän tahtone jättää minua tänne!»
»Matkaan!»
»Me kaksi olemme olleet yksissä koko matkan ajan, kapteeni», sanoi
muuan miehistä ja kohotti Bennettille lakkiaan. »Minä jään sitten yhtä
hyvin tänne hänen kanssaan, sillä lopussa olen itsekin.»
Eräs toinen yhtyi säveleeseen: »Ja minä jään myöskin, en voi jättää
häntä tuolla tapaa jälelle, se on liiaksi armotonta.»
Hetkisen seisoivat kaikki hiljaa. Nekin, jotka jo olivat lähteneet
liikkeelle, pysähtyivät. Kaikki näyttivät tuiki päättämättömiltä.
Bennett tempasi koiranruoskan Mukk Tu'lta. Hänen äänensä kajahti kuin
torven torahdus:
»Matkaan!»
Jälleen voitti Bennettin väkevämpi tahto. Hän laski rauta-ikeensä
noiden vastustuskykyä vailla olevain miesten niskoille. Kuuliaisesti he
kääntyivät etelää kohti. Marssi alotettiin.
Siten kului päivä, kului toinenkin. Retkikunta kamppaili tietänsä
eteenpäin. Heidän kärsimyksensä enenivät joka hetki. Ei kukaan olisi
uskonut, että ihmisluonto voi kestää kaiken tämän ja päästä siitä
elävänä. Neljännen päivän vastaisena yönä, kellon käydessä 3 aamulla,
herätti Adler Bennettin.
»Kapteeni, se on Clarke, joka nukkuu minun kanssani samassa
makuusäkissä. Luulen hänen tekevän loppua.»
Kaikki nukkujat teltassa herätettiin, ja rasvalamppuun viritettiin tuli.
Clarke makasi tajuttomana säkissään ja veti henkeä heikosti mutta
kiivaasti, pitkin väliajoin. Lääkäri kumartui hänen puoleensa,
tunnusteli valtimoa ja pudisti haikeasti päätään.
»Hän kuolee — hiljalleen — nälkään.»
Hetken kuluttua rupesi Clarke keveästi värähtelemään, hän avasi suunsa,
ja siitä kuultiin heikko korina.
Puolen kuudetta kilometriä oli heidän vaivainen ennätyksensä seuraavana
päivänä, vaikka jää oli jokseenkin sileätä. Ferriss kompasteli
taukoamatta. Dennison ja Merz olivat vähän sekaisin, eikä Bennett
voinut päätellä Ferrissinkään olevan täysin tolkuillaan. Vihuri oli
käynyt suoraan vasten heidän kasvojaan aamusta varahin. Puoleltapäivin
sen voima kasvoi. Kello 4 aikaan kohisi raju myrsky aution, jäätyneen
maan yli. Mahdotonta oli yrittääkään eteenpäin, niin kauan kuin sitä
kesi. Väkevimmät puuskat aivan taittoivat jalat kerrassaan alta. Puoli
5 he pysähtyivät. Nyt kävi oikea hirmumyrsky. He seisoivat yhdessä
kohdin, kokosivat voimia ja talsivat eteenpäin, pysähtyivät jälleen
ja yrittivät uudestaan eteenpäin, kunnes heidän vihdoin oli pakko
tauota turhasta reistailemisesta ja seisoa hiljaa alallaan pyörivissä
lumikuuroissa ja tuulispäissä, jotka olivat sokaista heidät.
»Pystyttäkää teltta», käski Bennett levollisesti. »Jäämme tähän
odottamaan myrskyn taukoamista.»
Jäätyneen kalliojärkäleen suojaan moniaan sadan metrin päähän rannasta
he pystyttivät telttansa, ja mitä lllallispalaa voitiin kerustaa kokoon,
se syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikki tiesivät, mitä tämä
pakollinen pysähtyminen heille merkitsi. Tämä illallinen — jokaisen
annos mahtui kämmenkuoppaan — oli viimeinen ruuanpala, mitä heillä
oli. Eteenpäin he eivät päässeet kulkemaan. Mitäs sitten? Bennett
antoi käskyn, että kaikki, ennenkuin ryömivät makuusäkkeihin, yhdessä
lausuisivat uskontunnustuksen ja rukoilisivat Isämeidän.
Seuraava päivä kului, ja vielä seuraava. Myrsky ei hellittänyt.
Matkanteko oli täytynyt heittää mielestä. Koko päivän ja koko yön
mittaan miehet pysyivät teltassa, kukin kyyristyneenä makuusäkkiinsä,
nukkuen toisinaan 18—20 tuntia vuorokaudessa. He eivät tajunneet ajan
kulkua, eivät tajunneet omia kärsimyksiään, eivät edes tajunneet enää
nälkäänsäkään. Ainoastaan Bennett ja Ferriss olivat täysin tajuissaan.
Viimeisen viikon muistiinpanot Bennettin päiväkirjassa kuuluvat:
Maanantaina, marraskuun 29 p. Leiriydyttiin klo 4.30 ip. n. 100
metrin päähän rannasta. Idässäpäin avointa vettä niin pitkältä kuin voi
nähdä. Jollei minun olisi ollut pakko jättää veneet matkan varrelle
— mutta sitä ei auta harmitella. Minun täytyy katsella tilannettamme
kasvoista kasvoihin. Jaoin miehille puolipäivän aikaan viimeisen
lihamehumme, sekotettuna pajunvarpukeitoksen. Muonaa on enää 2/15
kg pemmikania miestä kohti ja loput koiranlihasta. Missä viipyykään
apuretkikunta? Meidän olisi joka tapauksessa täytynyt jo kauan sitten
tavata valaanpyyntilaivoja. Tiistaina, marrask. 30 p. Tänään tohtori
leikkasi Ferrissiltä toisenkin käden. Myrsky käy koillisesta.
Mahdotonta pyrkiä sitä vastaan nykyisessä kurjassa tilassamme; pakko
pysyä täällä, siksi kunnes se asettuu. Keitimme päivälliseksi lientä
viimeisestä koiranlihastamme. Pemmikani loppunut.
Keskiviikkona, joulukuun 1 p. Yleinen heikkous. Merz menehtyy nopeaan.
Lähetin Adlerin rantaan etsiskelemään leväkirppuja. Saimme niitä noin
suullisen mieheen. Päivälliseksi lusikallinen glyseriniä lämpimän veden
kera.
Torstaina, jouluk. 2 p. Merz kuoli yöllä. Myrsky jatkuvasti koillinen.
Ankara yö.
Perjantaina, jouluk. 3 p. Hansen kuoli varhain aamulla. Mukk Tu ampui
kiirunan. Siitä lihakeittoa. Dennison ei jaksa enää kauvempaa.
Lauantaina, jouluk. 4 p. Hansen haudattiin jään alle. Lusikallinen
glyseriniä ja lämmintä vettä päivälliseksi.
Sunnuntaina, jouluk. 5 p. Tapasin Dennisonin kuolleena minun ja Adlerin
välissä. Olemme liian väsyneet haudataksemme hänet tai edes vetääksemme
hänet ulos teltasta. Jääköön hän tänne makaamaan. Jumalanpalvelus klo
5.30 ip. Viimeinen lusikallinen glyseriniä lämpimän veden kera.
Seuraava päivä oli maanantai, ja Ferriss heräsi johonkin aikaan
vuorokaudesta — oliko se yö vai päivä, sillä hän ei kyennyt päättämään.
Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja tuijotteli tylsästi Bennettiin, joka
kirjoitti päiväkirjaansa. Huomatessaan Ferrissin olevan hereillä
silmäsi Bennett ylös papereistaan. Hänen äänensä kuului paksulta ja
sekavalta, sillä kieli tahmautui kiinni kitalakeen.
»Kauanko myrskyä nyt ollut, Ferriss?»
»Tänään viikon päivät», vastasi toveri.
Bennett kirjoitti edelleen.
— — — taukoamaton myrsky yli viikon päivät. Mahdoton tässä tilassa
kulkea sitä vastaan. Mutta jos jäämme tänne, joudumme perikatoon.
Jumala meitä auttakoon. Nyt on kaikkityyni ohi.
Bennett veti viivan poikki sivun, johon hän oli viimeksi kirjoittanut,
ja kirja yhä kädessään hän antoi katseensa verkalleen kulkea yli koko
teltan.
Kuusi miestä oli jälellä, viisi ahdettuina yhteen tuohon kauheaan
telttaan, kuudes, Adler, oli alhaalla rannalla etsimässä leväkirppuja.
Teltan omituisen kaameassa hämyssä näyttivät »Frejan» retkikunnan
eloonjääneet miehet pikemminkin eläimiltä kuin ihmisiltä. Parta ja
tukka oli heillä leikkaamaton ja liittyi yhteen nahkapuvun karvojen
kanssa. Kasvot olivat mustat liasta, ja käsivarret ja sääret olivat
jäykät ja pöhöttyneet. Se oli nälän luonnotonta lihavuutta, kurjuuden
veristä ivailua; tuolla pelottavalla leimalla nälkäkuolema näillä
mailla ensin merkitsee ne, jotka se tahtoo tappaa. Silloin tällöin
he yrittivät ryömiä vähän lattialla, kieli tahmautuneina kiinni
kitalakeen, turvonneena ja tuhkanharmaana kuin papukaijoilla, ja joka
kerta kun he yrittivät sanoa jotakin, tulivat he väkistenkin purreeksi
kieleensä.
Oviaukon vieressä virui Dennisonin pöhöttynyt ruumis. Kaksi muuta
torkkui makuusäkeissään. Eräässä nurkassa kyyrötti Mukk Tu ja
keitti rasvalampulla lientä hylkeennahkatallukoistaan. Toisissa
nurkissa majailivat Ferriss ja Bennett. Bennett käytti polveaan
kirjoituspöytänä, Ferriss koetteli kädentyngillään kirvoittaa itseään
ulos makuusäkistä. Toiseen tynkään oli tinalusikka köytetty nuoralla.
Teltassa oli kamala löyhkä. Lääkeaineet antoivat lemunsa ja homehtunut
ruuti, likaiset pitovaatteet, kauan pesemättömät ihmisruumiit,
kangasseiniin pitäytynyt tupakanhaju, käristynyt hylkeennahka, kostea
ja homeinen telttakangas antoivat kukin oman lemunsa — ruuan hajua vain
ei olisi terävinkään nenä voinut keksiä.
Ulkona ulvoi myrsky, pitäen taukoamatonta noitainjuhlaa. Se täristeli
ikäkulua telttaa, hyppeli villein hypyin kalliolta toiselle ja pölytti
kuivaa, tuhkanhienoa lunta ylös pyörteisiin kuin raivopää paholainen,
kuin jokin mahtava hirviö, joka temmeltää kuolinkouristuksissaan,
säälittömästi kuin nälistynyt susi.
Teltan edustalla työntyi alastomain jäävuorirantamien sisään pitkä
vuono, täynnä ajelehtivia jäälohkareita; mutta teltan takana urkeni
etelää, itää ja länttä kohti ääretön, harmaa, rosoinen, luotaan
torjuva autiomaa. Jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa, jäätä ja lunta ja
kivilouhikkoa ulottui siellä peninkulmamääriä; oikea tyhjyyden ja
autiuden maailma — rikkirevitty taistelutanner maailman alkuaikojen
villeistä kamppailuista.
»Missä Adler on?» kysyi Ferriss.
»Hän on mennyt ulos etsimään leväkirppuja», vastasi Bennett. Hän
taivutti päätänsä ja katseli miettiväisesti polvellaan auki olevaan
päiväkirjaan.
»Tiedätkö, Ferriss, mitä nyt juuri kirjoitin?» hän kysyi, ja vastausta
odottamatta hän jatkoi: »kirjoitin: 'Nyt on kaikkityyni ohi'.»
»Sen minäkin uskon», virkkoi Ferriss ja katseli ympärillensä.
»Niin, kaikki toivo. Nyt se on viimeinkin auttamattomasti ohitse — — —
Niin, niin.»
Molemmat olivat kauan vaitonaisia. Muuan makuusäkissä kykkivistä
miehistä voihkasi ja kääntyi vatsalleen. Ulkona puhkesi tuuli äkkiä
valittavasti vinkumaan ja jatkoi sitten vanhaa meluamistaan.
»Dick», sanoi Bennett ja pani päiväkirjan kiinni, »kaikki on nyt ohi,
ja senvuoksi tahdon mielelläni puhella sinun kanssasi — — kysyä sinulta
jotakin.»
Ferriss kieritteli lähemmäksi häntä. Myrskyn kohina voitti heidän
äänensä, niin että toiset eivät voineet kuulla mitä he puhelivat, ja
nyt olisi ollut samantekevä, vaikka olisivat kuulleetkin.
»Dick», alotti Bennett, »nyt olemme kaikki samanlaisia. Muutaman
tunnin perästä mekin olemme samassa tilassa kuin hän tuossa», hän
löi kädellään tohtorin ruumista. Se oli jo niin jäykkä, että lyönti
läimähti kuin kovan tukin pinnasta. »Tuolla tapaa mekin kohta makaamme.
Mutta ensin — niin kauvan kuin vielä voin, tahtoisin puhella sinun
kanssasi Lloyd Searightista. Sinähän olet tuntenut hänet koko ikäsi, ja
sinä olit meistä kahdesta viimeinen, joka näit hänet ennen lähtöämme.
Muistat kai sen, minun piti mennä laivaan kahta päivää ennen sinua
tarkastamaan, että pumput olivat kunnossa.»
Bennettin puhellessa istui Ferriss aivan suorana makuusäkillään ja
piirteli tinalusikallaan kuvioita nahkatakkinsa liepeeseen. Niin,
totta oli, että hän oli tuntenut Lloydin niin kauvan kuin oli elänyt,
ja varmastikin senvuoksi hän oli ruvennut niin paljon pitämään
tytöstä. Mutta hän ei ollut aina ilmaissut sitä, rakkautensa ei ollut
hänelle itselleenkään selvinnyt, ennenkuin hän tuli ottamaan häneltä
jäähyväiset, jättämään hänet tämän mielettömän matkan vuoksi. Silloin
oli jo ollut liian myöhää sanoa hänelle mitään, ja siksipä ei Ferriss
ollut sanonutkaan mitään. Lloyd ei saisi koskaan tietää, että hänkin —
kuten Bennett — piti hänestä.
»Ehkäpä kuuluu hullulta», jatkoi Bennett hämillään — »mutta jos voisin
uskoa, että hän olisi välittänyt minusta — sillä tapaa kuin tahtoisin
— niin kävisi se, mikä nyt meitä odottaa — enpä oikein tiedä, kuinka
puhua — niin kävisi se helpommin päinsä, sitä tarkoitan. Ilmaisen
ajatukseni hyvin huonosti — mutta eipä olisi niin tukalaa kuolla, jos
vain tietäisin, että hän olisi edes vähänkin pitänyt minusta.»
Ferrissillä pyörivät ajatukset sukkelasti päässä. Kuinka ihmeellä ei
tämä ollutkaan koskaan juolahtanut hänen mieleensä! Mutta Ferriss
ei ollut koskaan voinut ajatella naislempeä Bennettin kaltaisen
persoonan yhteydessä, tuon suuren, järeän, karkeatekoisen miehen,
joka koko olemuksellaan sulautui valtaviin suunnitelmiinsa, joka ei
kyennyt näkemään ja huomaamaan muuta kuin etäisen päämaalin, jonka
oli itselleen asettanut, joka vei aatteitaan perille kaikkien muiden
ajatusten, toivomusten ja tunteiden kustannuksella. Bennett oli
miesten mies, mutta vain pelkästään mies. Mutta tässäpä johtui jotakin
Ferrissin mieleen. Bennetthän oli nimittänyt Lloydia naisten naiseksi,
suurenmoiseksi naiseksi. Hän oli oikeassa, kieltämättä hän oli
oikeassa. Juuri sellainen Lloyd oli, eikä siis käynyt ihmetteleminen,
että hän oli miellyttänyt Bennettiäkin. He olisivat todellakin komea
pari, väkeviä ja suurenmoisia luonteita kumpikin, haavoittumattomia
oman voimansa tunnossa.
»Sinä olet tuntenut hänet niin hyvin ja niin kauan», jatkoi Bennett,
»että varmastikin uskon hänen puhelleen sinulle minusta. Sanopas
minulle, onko hän milloinkaan sanonut — tai vihjannut — antanut sinun
ymmärtää, että hän olisi huolinut minusta, jos olisin kosinut häntä.»
Yksinpä tällaisenakin elämänhetkenä täytyi Ferrissin ihmetellä tuota
äkillistä ja odottamatonta muutosta Bennettin muuten niin karussa
olemuksessa. Ferriss tunsi hänet hyvin. Bennett ei ollut sellainen
mies, joka antoi tinkiä vaatimuksistaan ja tyytyi vähempään osaan.
Mitä ikinä hän tahtoi omistaa, sen hän otti raudankovalla kädellä,
säälimättömästi ja häikäilemättömästi. Mutta eivätkö kaikki elämän
arvot olleet samantekeviä, joutavia pikku asioita nykyisessä
hajoamistilassa? Se hirvittävä mylly, joka oli tavoittanut heidät
rouhimiensa väliin, oli jauhanut kaikki pienet etäisyystajunnat irti
heistä. Ainoastaan puhtaasti inhimillinen heidän olemuksessaan i —
alkuperäisin, arvoisin — oli jäänyt jälelle.
Mutta ajatus, mitä hänen oikeastaan nyt piti vastata, kammahdutti
Ferrissiä. Toisella puolen oli se nainen, jota hän itsekin rakasti,
toisella puolen jälleen Bennett.
Hänen paras ystävänsä, hänen päällikkönsä, hänen sankarinsa. Olivathan
hekin jo tunteneet toisensa kauan, olivat vieri vieressä sotineet samaa
vihollista, samoja kärsimyksiä, samoja vaaroja, samoja onnettomuuksia
ja tappioita vastaan.
Ferriss oli hirveän ymmällään. Oliko hänen pakko puhua Bennettille
silkkaa totta? Pitikö tämän viime pettymyksen päättää pitkä sarja
muita pettymyksiä, kruunata kaikkien näiden viimeisten kuukausien
katkerat onnettomuudet ja murtuneet toiveet? Pitikö Bennettin kuolla
tällainenkin suru sydämensä kukkuroina?
»Olenpa välistä uskonut», sanoi Bennett heikosti hymyillen, »että
hän tosiaankin välitti hieman minusta. Olen varma, että joskus voin
huomata sen hänen olemuksessaan. Toivoisin, että olisin puhunut hänelle
suoraan. Onko hän milloinkaan sanonut sinulle mitään? Luuletko, että
hän olisi ottanut minut, jos olisin kosinut?» Hän pysähtyi ja odotti
henkeään pidellen vastausta.
»No niin», rohkeni Ferriss vihdoin virkkaa, toivoen että sen kautta
keskustelu päättyisi, »nii-in, luulenpa, että hän olisi tehnyt sen.»
»Luuletko?» sanoi Bennett sukkelaan. »Sinä siis luulet. Mitä hän on
sanonut? Onko hän sanonut sinulle mitään?»
Nyt joutui Ferriss pahasti tiukalle. Hän ei tiennyt, mitä nyt
neuvoksi. Mutta äkkiä hän sai pelastavan ajatuksen. Nythän oli
kaikki niin yhdentekevää. Miksi ei hän siis kertoisi ystävälleen
sellaista, jota tämä kaikkein mieluisimmin tahtoi kuulla, vaikkapa
se ei ollutkaan totta? Miksi ei Bennett saisi edes kuollessaan tätä
iloa osakseen, kärsittyään niin paljon? Milläpä asialla olikaan enää
jotain merkitystä, kun heidän kaikkien oli pakko kuolla seuraavain
neljänkolmatta tunnin kuluessa? Bennett tuijotteli niin jännittyneenä
häneen; nyt ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Mutta mitään seurauksia
ei tullut olemaankaan. Loppuhan oli niin lähellä. Mutta voiko Ferriss
nyt valehdella noin paksulta Bennettille? Ferriss ei uskonut, että
Lloyd piti Bennettistä; oikeastaan hän oli varma siitä, että tyttö
ei pitänyt tästä, ja kuinka voi Bennett edes vilaukseltakaan uskoa
Lloydin tunnustaneen jotakin sellaista hänelle, Bennettin ystävälle ja
uskotulle? Ferriss oli tuntenut jo Lloydin kauan ja oppinut vihdoin
rakastamaan häntä. Mutta tiesikö hän itse edes, pitikö tyttö hänestä?
Ei, sitä hän ei tiennyt, ei osannut aavistaakaan.
Bennett istui ja odotteli vastausta. Ferriss ei ymmärtänyt mitä sanoa.
Hän ei enää kyennyt näkemään, mikä oli oikein ja mikä väärin. Jos valhe
auttoi tekemään Bennettin onnelliseksi hänen viime hetkenään, niin
miksi ei hän saisi sanoa valhetta.
»Niin», vastasi Ferriss vihdoin, »kerran hän sanoi jotakin sellaista.»
»Sanoiko hän?»
»Kyllä», sanoi Ferriss vitkallisesti, etsien kaikkein uskottavinta
valhetta. »Me johduimme puhumaan retkestämme ja sinusta. En tiedä,
kuinka se tuli puheeksi, mutta aivan luonnollisesti se muuten kävi.
Hän sanoi — ja nyt sen muistankin — hän sanoi: 'Teidän pitää tuoda
hänet takasin minulle. Muistakaa, että hän on minulle kaikki. Kallein
maailmassa'.»
»Sanoiko —» Bennett yskiä kakisteli ja purasi partaansa, »sanoiko hän
todella niin?»
Ferriss nyökkäsi.
Bennett veti syvään henkeä; sitten hän sanoi: »Minä olen niin iloinen,
et voi arvatakaan, Dick, kuinka iloinen olen tästä, kaikesta muusta
huolimatta.»
»Kyllä maar sen voin arvata», mutisi Ferriss puolittain itsekseen.
»Ei, et maar voikaan», virkkoi toveri. »Miehen pitää rakastaa naista
sillä tapaa kuin minä rakastan, Dick, ja sitten nähdä — keksiä —
huomata, että kaikki on, niinkuin tuleekin olla, voidakseen oikein
käsittää minun iloni. Hän olisi tullut vaimokseni. En tiedä, kuinka
minun oikein pitäisi kiittää sinua, Dick. Ja nyt saat toivottaa minulle
onnea.»
Hän nousi pystyyn ja tarjosi toiselle kätensä. Ferrisskin kohottautui
vaivoin ja kurotti tahtomattaan kätensä, mutta tempasi sen kohta
takaisin. Bennettin käsi vaipui alas, ja molemmat jäivät seisomaan
ja tuijottamaan Ferrissin kädentynkiin, joista oikean ranteeseen oli
tinalusikka köytetty nuoralla kiinni.
***
Muutamaa tuntia myöhemmin Bennett voi selvästi huomata myrskyn
heikentyneen. Hän oli varma siitä, että se asettuisi tykkänään
iltapäivään mennessä. Kun hän tuulimittaria tarkasteltuaan yritti
palata telttaan, huomasi hän, että Kamiska, ainoa eloonjäänyt heidän
koiristaan, oli palannut takaisin karkumatkaltaan ja istui nyt vähän
matkan päässä jäällä, epätietoisena siitä, minkälainen vastaanotto
sen osaksi tulisi. Bennett oli varma, ettei Kamiska ollut tahallaan
karannut. Se oli ollut uskollisin kaikista koirista. Bennett arveli,
että se teltasta poistuttuaan oli joutunut eksyksiin lumipyryssä.
Mutta nythän heillä oli ruokaa tarjona. He voivat ampua Kamiskan;
se voisi pitentää heidän elonaikaansa päivällä tai parilla, ja
sitten voisi vahvin heistä lähteä tarpomaan edelleen, ehkäpä päästä
tskutshilaissiirtoloihin Koljuhin-vuonon partailla ja palata takaisin
avun kera. Mutta kuka heistä siihen kykenisi? Tietenkään ei Ferriss,
joka tuskin pysyi jaloillaan, ei myöskään Adler, joka tavantakaa
houraili ja jota päällikkkönsä vain ankarin sanoin sai pidetyksi
työssä; Mukk Tu'hunkaan ei ollut
luottamista, ja molemmat jälellä olevat miehet tekivät paraillaan
kuolemaa. Yksi ainoa sen voi tehdä, ainoa heistä, joka vielä oli
säilyttänyt henkensä ja ruumiinsa voimat, hän itse, Bennett. Niin —
mutta voiko hän jättää väkensä omiin hoteisiin?
Hän tallusti telttaan noutamaan pyssyn, jolla ampuisi koiran, mutta
äkisti pisti jotakin hänen päähänsä, ja hän jäi istumaan makuusäkille
pää käsien varaan.
Oliko hän nyt lopultakin masennettu? Oliko vihollinen voittanut? Oliko
jää sulkenut hänetkin armottomaan syleilykseensä? — Mutta uudelleen
vahvistui hänen elämänvoimansa, vielä kerran nousi hänen rautainen
tahtonsa uhmaamaan tappiota. Ei, ei, ei, hän ei ollut voitettu eikä
masennettu, hän jäisi elämään, hän, väkevin, parhaiten varustettu
kaikista, eläisi toisten menehdyttyäkin. Eikö ollut totta, että väkevin
yksilö eläisi kauimmin? Eikö se ollut yksi suuria luonnonlakeja? Hän
tiesi, että hän oli kyllin vahva matkaamaan, ehkäpä kaksi kokonaista
päivääkin; ja nythän he saivat ruokaa — hän sai ruokaa. Niin, mutta
voiko hän jättää väkensä yksin?
Hän oli kyllä jättänyt Mc Phersonin yksin kuolemaan, mutta silloinhan
oli ollut kysymys kaikkien muiden hengistä, arpapeli yhden hengestä
yhdentoista muun henkeä vastaan. Nythän oli kysymys vain hänestä
itsestään. Ja Ferriss — ei, hän ei voinut jättää Ferrisstä yksin.
He jakaisivat koiranlihan keskenään — koko koiran. Hän ja Ferriss
lähtisivät. He pääsisivät Koljuhin-vuonolle ja ihmissiirtoloihin. Hän
pelastuisi, hän palaisi takaisin kotia — Lloydin luo, joka rakasti
häntä. Niin, mutta voiko hän jättää muut miehensä yksin?
Bennett puristi mahtavan kouransa nyrkiksi ja antoi sen raskaasti
pudota polvelleen.
»En», sanoi hän päättävästi.
Hän oli ajatellut ääneen, ja Ferriss, joka oli jälleen ryöminyt
makuusäkkiinsä, katseli häntä uteliaasti. Yksinpä Mukk Tu'nkin huomio
kääntyi hetkeksi siitä löyhkäävästä keitosta, jota hän valmisti
rasvalampun yllä. Teltan ulkopuolelta kuului askeleita.
»Adler sieltä tulee», mutisi Ferriss.
Adler tempasi teltan oven syrjään. Sitten hän karjui Bennettille
vasten kasvoja: »Kolme valaanpyyntilaivaa jääsohjun toisella puolella,
kapteeni. Ne laskevat veneen vesille, mitä nyt teemme?» Bennett
tirkisteli häntä ymmällään, kykenemättä kokoomaan ajatuksiaan.
»Mitä sinä sanot?» Makuusäkeissä viruvat miehet, jotka Adlerin huuto
oli herättänyt, pyrkivät istualleen ja kuuntelivat.
»Valaanpyytäjiä», toisti Bennett hitaasti. »Missä? Minä en usko sitä»,
lisäsi hän ja pudisti päätään.
Adler oikein huojui mielenliikutuksesta.
»Kolme valaanpyytäjää», hän kertoi. »Aivan lähellä. Ne ovat työntäneet
veneen veteen — ah, Jumala, kuulkaahan vain!»
Siitä ei voinut enää erehtyä — rannalta kuului todellakin
höyrylaivapillin käheä vihellys. Eräs miehistä kohotti heikon
hurraa-huudon. Koko teltta joutui kuohuksiin. Jälleen kajahti tuo
käheä, pitkä vihellys.
»Mitä me teemme, kapteeni?» toisti Adler.
Kaikki huusivat toistensa suuhun.
Ferriss kävi joutuun Bennettin tykö ja koetti puhua melun halki.
»Kuulehan... kuuletkos, mitä sanon sinulle», hän karjui, »kaikki, mitä
äsken kerroin — Lloydista — luulin näet — se on pelkkää erhetystä — et
oikein ymmärtänyt —»
Bennett ei häntä kuunnellut.
»Mitä nyt teemme, kapteeni?» mylvi Adler kolmannen kerran.
»Vie laivan kapteenille minun terveiseni. Sano hänelle, että meitä on
kuusi miestä jälellä — sano hänelle — oh, sano mitä hittoa vain tahdot!
— Pojat», huusi hän sitten, ja äkisti loistivat hänen kovat kasvonsa,
»laittakaa kaikki valmiiksi lähteäksemme täältä. Nyt me lähdemme
kotiin, pojat, kotia niiden luokse, jotka meitä rakastavat!»