Kello 4 aamulla nukkui joka mies vielä sikeästi teltassa, ylen
uuvuksissa eilispäivän hirvittävistä ponnistuksista. Niinkuin Bennett
oli ennustanutkin, olivat he nyt vihdoinkin tavanneet kiinteää ja
ahtojäätä, ja vaikka matkaan oli lähdetty kello 6 aamulla ja sekä
miehet että koirat olivat kiskoneet raskaita rekiä kuin henkensä edestä
aina kello 5 saakka iltapäivällä, oli matkaa tehty vain puolen kolmatta
kilometriä. Mutta sekin vähäinen oli sentään edistystä. Se oli jotain
toista kuin noiden pitkäin kuukausien lamaannuttava, sydäntä särkevä
pakollinen viruminen »Frejassa». Ja vaikkapa jok'ainutkin etelään
voitettu askel saavutettiin kiinteällä kamppauksella jääesteiden
kanssa, niin vei se heidät kuitenkin yhä lähemmäksi ikävöityä päämäärää
Wrangelin saarta, jossa vihdoinkin saataisiin asettua leiriä pitämään.
Ja illallisellapa sattui ihmeitä. Bennett oli, ilmeisestikin
tajutessaan kaikkien raihnaisuuden, antanut joka miehelle ylimääräisen
ruoka-annoksen — 50 gr. voita ja 200 gr. leipää — mikä oli oikea
juhla-ateria kahtena viime viikkona pureskellun pemmikanin,
sitruunaveden ja kuivattujen perunoiden jälkeen. Sen mässäyksen
perästä miehet olivat ryömineet makuusäkkeihinsä ja sitten yhtä painoa
nukkuneet melkein tupertuneina aina kello 5 saakka aamulla. Mutta pari
minuuttia 4 jälkeen havahtui Bennett, jonka tapana oli nousta puolta
tuntia aikaisemmin kuin toiset. Edellisenä päivänä oli hänen onnistunut
peilata auringon keskipäiväkorkeus, ja nyt hän tahtoi saada päätetyksi
eilisiltana alottamansa työn — arvioida kartalla retkikunnan nykyisen
asemapaikan.
Hän heitti makuusäkin sulkuaukonlämsän syrjään, kohottautui täyteen
pituuteensa ja hieroskeli unen silmistään. Hän oli mahtavan iso mies,
kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä peurannahkamokkasiineissaan,
ja paljon enemmän hän muistutti ammattipainijaa kuin tiedemiestä.
Kasvot eivät olleet lainkaan miellyttävät, vaikkapa unohtikin monen
päivän lian ja parransängen. Bennett oli ruma. Kasvojen alaosa oli
luonnottoman pitkä ja leveä kuin verikoiralla, ja siitä työntihe esiin
valtava leuka; kapeat huulet olivat aina tiukasti yhteenpuserretut,
ilmaisten alkeellisen voimakasta tahtoa. Otsa oli matala ja
kokoonlitistynyt kuin ainakin itsepäisillä, yksipuolisilla luonteilla,
ja pienissä silmissä, joista toinen karsasti vahvasti, oli levottomasti
vilkuileva katse.
Käydessään koperoimaan rekeen köytetystä peltilaatikosta muistikirjaa,
johon hän oli alottanut leveysasteen määrittelemistä tarkoittavat
laskelmansa, löysi hän kummakseen jäljennöksen muistiinpanoista, jotka
hän oli säilyttänyt Kap Kamenniin pystytetyn kivipyykin alle, silloin
kun retkikunta oli kääntynyt takaisin etelään päin. Hän oli luullut
hukanneensa tuon jäljennöksen, joten sen löytäminen huojensi suuresti
hänen mieltään. Hän luki sen nopeasti ja kävi sitten ajatuksissaan läpi
kaiken, mitä parina viime kuukautena oli eletty ja koettu. Jäljennös
kuului seuraavasti:
Naparetkikunnan höyrylaiva »Freja», jäissä Kap Kamenniin ulkopuolella
Uuden-Siperian saaristossa, 76 astetta 10 minuuttia it. pituutta.
Heinäkuun 12 päivänä 1891... Jätimme siis laivan jäätymään kiinni
syyskuun 30 p. 1890, ja talvella ajaannuimme jäiden kera koilliseen
suuntaan... Perjantaina heinäkuun 10 p. 1891, kun olimme 76°10' pohj.
leveyttä ja 150°10' it. pituutta, juuttui »Freja» kahden jääjärkäleen
väliin ja murskautui; lähes kahden tunnin jälkeen se upposi. Jätimme
sen oman onnensa nojaan, korjattuamme siitä 200 päivän muonan ja
kaikki välttämättömät vaatteet, kojeet j.n.e.
Aion nyt koettaa tunkeutua etelään päin jäitä myöten Koljuhin-vuonoon
Wrangelin saarella, minne tullessamme jätimme varaston; matkan
varrella toivon yhdyttäväni apulaivan tai valaanpyyntialuksia.
Retkikunnan muodostavat seuraavat 12 henkilöä: ... ... ... Kaikki
muuten hyvin, paitsi että ensimmäinen perämies Ferriss sai vasemman
kätensä pahoin pakkasen puremaksi. Tähän saakka ei keripukkia ole
ilmestynyt. Meillä on 18 ostjakkikoiraa, kaikki erinomaisessa
kunnossa, ja toivomme voivamme vetää veneitä reillä.
Ward Bennett,
Tieteellisen Grönlannin-retkikunnan »Frejan» johtaja.
Bennett pani jäljennöksen takaisin peltilaatikkoon ja jäi hetkiseksi
seisomaan keskelle telttaa, pää kumartuneena, jotta ei satuttaisi sitä
kurkitankoon; hän katseli miettiväisesti alas jalkainsa juureen.
Niin, sitä myöten oli kaikki käynyt hyvin — keripukista ei tietoa,
muonaa runsaasti. Koirat olivat hyvässä kunnossa, miehet luottavaisella
mielellä, turvautuen häneen niinkuin pakana epäjumalaansa; eikä,
yksikään johtaja olisi voinut toivoa itselleen sen parempaa
varajohtajaa ja toveria kuin Richard Ferriss oli. — Mutta tämä ajojää —
tämä ahtojää, jonka retkikunta oli tavoittanut eilen. Sen sijaan että
olisi käynyt kohta käsiksi taskuihinsa, veti Bennett sudennahkalakin
korvilleen, napitti kasvojensa suojaksi punaisen flanellinaamion, avasi
teltan oven ja lähti ulos.
Teltan suojanpuolella viruivat koirat ja nukkuivat nekin sikeästi
kuin mitkäkin kuolleet kääröt mustaa ja hallavaa nahkaa; niistä kävi
oikein höyry ilmaan. Kolme isoa rekeä sijaitsi vallan eilisiltaisessa
asemissaan, raskaasti lastattuina »Frejan» veneillä ja kaikilla muilla
matkatavaroilla.
Taivaalle katsahtaessaan Bennett näki yhtähaavaa kolme kuuta, joita
ympäröi rusottava huururengas, ja läntiseltä taivaanrannalta hulmusi
Zenitiä kohti lukemattomia vihreitä, keltaisia ja punaisia sädekimppuja.
Mutta Bennettillä oli tänä aamuna muuta ajateltavaa kuin auringonnousu
ja kulopakkasen tuloa ennustavat valoilmiöt. Etelää ja itää kohti,
puolen kilometrin päähän teltasta oli jäänpuserrus kohottanut valtavan
muurin särkyneitä jäälohkareita, oikean vuorenselänteen päällekkäin
kasautuneita sinivihreinä kiuhtavia järkäleitä. Jäämuuri oli liki
seitsemää metriä korkea, ylävin kohta niin pitkältä kuin silmä kantoi.
Kapuamalla epälukuisten muiden välillä olevien röykkiöiden yli hän
pääsi vihdoin jääselänteelle, jonka harjalle hän polvin ryömi. Huipulle
päästyään hän nousi pystyyn ja katseli kauan ja tarkkaavaisesti
eteläiseen suuntaan.
Aavikko, erämaa — sanoin kuvaamaton — määrätön — lohduton autiomaa
levisi ikuisessa äärettömyydessään hänen silmäinsä eteen — jäätä,
pelkkää jäätä, jäätä loppumattomiin asti. Peninkulmia peninkulmain taa
raskaan taivaan alla surullista, kuollutta, sanomattoman hirvittävää
jäätasankoa. Mutta sepä ei enää ollutkaan sellaista siloista
jääkenttää, jota myöten retkikunta oli niin kauan matkannut. Kaikkialla
virui ahtojääröykkiöitä, leikaten toisiaan tuhansissa kohdissa,
kutoen jättimäisen, pyörryttävän verkon myriadeista rosoisista ja
kerrostuneista jääpaasista. Taivaanrannan toisesta reunasta toiseen
ei missään ollut näkyvissä tasaista kenttää, ei avointa vettä,
ei varkaanpolkua. Näköala etelään päin oli kuin myrskyn pieksämä
valtameren pinta, joka äkkiä on jähmettynyt jääksi.
Bennett oli juuri kiivennyt yhdelle tällaiselle röykkiökasalle.
Vaikka hänellä ei ollut mitään taakkaa, oli ylöskapuaminen ollut
vaikea; useammin kuin kerran hän oli langennut, joskus ryöminyt miltei
konttaamalla. Ja tämän pyörryttävän röykkiölabyrintin poikki oli
retkikunnan nyt lähdettävä taivaltamaan, kiskoen myötänsä veneitä ja
rekiä, muonaa, kojeita ja muita matkavaroja.
Bennett pysähtyi miettimään. Edessään oli hänellä urakkansa.
Vihollinen. Alkeellinen maailma täynnä kuohuvia, titaanisia voimia.
Säälimättömän luonnon mykkä ylivoima, odotellen levollisesti,
milloin saisi äänettömästi ummistua hänen ylitseen. Hän seisoi kauan
katsellen ja miettien. Hänen mahtava leukansa työntyi uhmaavasti
eteenpäin, hampaat pusertuivat yhteen tiukkojen huulien takana, ja
pienet säkenöivät silmät karsastivat entistä pahemmin. Valtava,
kokoonpuristunut nyrkki kohoutui ja käsivarsi painautui verkalleen
ja vastustamattomasti eteenpäin kuin väkileimasimen vipu, ja kun se
oli kohtisuorana, sanoi Bennett, aivan kuin vastaten hänelle juuri
esitettyyn äänettömään, hirvittävään taisteluhaasteeseen:
»Mutta minäpä nujerran sinut, jumal'auta, sen minä teen.»
Sitten hän palasi teltalle ja herätti kokin, ja sillä aikaa kuin
aamiainen valmistui, suoritti hän laskelmansa loppuun, kirjoitti
päiväkirjaansa ja merkitsi lämpömäärän ja tuulen suunnan ja voiman. Kun
hän jo oli pääsemässä työnsä loppuun, heräsi Richard Ferriss, laivan
ensimmäinen perämies ja varakomentaja, ja tiedusti kohta leveysastetta.
»74—15», vastasi Bennett ylös katsastamatta.
»74—15», nyökkäsi Ferriss, »emmepä tosiaan eilen päässeet pitkälle.»
»Kunhan vain tänään pääsemme yhtä pitkälle», sanoi Bennett tuimasti ja
laski päiväkirjan ja muistikirjat syrjään.
»Millainen on jää etelään päin?»
»Huono; herätä miehet.»
Sittekun oli syöty, ja sillä aikaa kun rekiä kuormattiin, lähetti
Bennett Ferrissin etsimään tietä suoraan jääröykkiöiden poikki.
Se oli hirvittävää työtä. Kaksi tuntia vaelteli Ferriss ympärinsä
toivottomassa jäälabyrintissa. Vihdoin hän suureksi ilokseen näki noin
puolen kilometrin päässä läikän avointa vettä, joka ulottui lounatta
kohti samaan suuntaan kuin heidän oli kuljettava. Ensin oli tosin
kavuttava kymmenkunnan jäämuurin yli, mutta muutakaan neuvoa ei ollut.
Ferriss pystytti lippunsa kohtaan, jossa röykkiöt näyttivät vähimmän
hankalilta, ja sitten hän palasi toisten luo. Hänen toverinsa olivat
jo alottaneet matkanteon, ja hän tapasi heidät kamppailemassa ensi
vaikeuksia vastaan.
Kaikki kahdeksantoista koiraa olivat valjastetut reen n:o 2 eteen,
jolle oli sälytetty valasvene ja suurin osa muonavaroja, ja kaikki
miehet — Bennettkin mukana — kiskoivat yhdessä koirien kanssa.
Jalka jalalta kulki raskas reki eteenpäin, kirskuen ja kitisten
jääjärkäleiden yli, ja sitten se puolittain lykättiin, puolittain
nostettiin sulaan veteen, jossa se tempautui irti heidän käsistään ja
syöksyi menojaan koirineen päivineen, niin että muuan lääkelaatikoista
irtautui kytkyimistään; ja vihdoin törmäsi se nokkansa kovasti
seuraavan vallin juurta vastaan. Mutta miehet olivat jo ennättäneet
sen rinnalle, lääkelaatikko köytettiin uudelleen kiinni, ja Mukk Tu,
eskimolainen koirainhoitaja, pakotti ruoskallaan ajojuhdat jälleen
toimeen. Nyt kävi Ferrisskin auttamaan toisella kädellään.
Lähimmän jääselänteen yli oli päästy, koirat läähättivät ja miehet
hikoilivat ankarasta pakkasesta huolimatta. Yht'äkkiä murtui jokseenkin
heikko jää etummaisina kulkevain Bennettin ja Mac Phersonin alla, niin
että he vajosivat veteen rintaansa myöten. Heidät kiskottiin ylös tahi
pääsivät he omin voiminsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olivat
vaatteet heidän yllään muuttuneet rapisevaksi jääpanssariksi.
»Suunta itään päin», komensi Bennett. »Kaikki miehet köysiin.»
Jälleen kapusivat he jääselänteen yli ja sitten toisen ja kolmannen, ja
tunnin kuluttua matkalle lähdöstä oli ensimmäinen Ferrissin etukäteen
pystyttämistä lipuista saavutettu. Sinne jätettiin reki n:o 2, ja koko
retkikunta, miehet ja koirat, palasi takaisin leiriin alottaakseen
saman urakan ensimmäisen reen kanssa, johon oli lastattu »Frejan»
pursi ynnä makuusäkit, kojeet ja teltta. Heidän onnistui saada sekin
kunnialla kahden ensimmäisen selänteen yli, mutta kolmatta kavuttaessa
mutkistui reen vasen jalas äkkiä pahasti paukahtaen. Silloin ei
ollut muuta neuvoa, kuin että koko kuorma purettiin reestä ja Hawes,
retkikunnan kirvesmies, sai ruveta korjaamaan sitä.
»Seuraava reki esiin», käski Bennett.
Vielä kerran palasivat kaikki leiripaikalle, valjastivat kolmannen reen
eteen ja kamppailivat sen kimpussa puolisentoista tuntia, kunnes saivat
senkin Ferrissin lipun luo. Molemmat koirareet, n:ot 4 ja 5, olivat
onneksi aivan kevyet, ja Bennett voi vetää niitä yhdellä kädellä. Mutta
sitten huusi Hawes heille, että särkynyt reki oli nyt korjattu. He
palasivat kohta takaisin, sälyttivät lastin rekeen ja rupesivat sitä
kiskomaan, niin että kaikki reet olivat vihdoin puolipäivän aikaan
edenneet vanhasta leiripaikasta noin puoli kilometriä.
Mutta nyt, kun miehet olivat ahertaneet saman matkan seitsemään
kertaan, olivatkin heidän voimansa tyyten lopussa, eikä Mukk Tu
saanut koiria ruoskansakaan avulla liikahtamaan. Bennett määräsi
levähdettäväksi. Miehet saivat lämmintä teetä ja pemmikania ja korppuja.
»Iltapäivällä työ käy helpommin, pojat», sanoi Bennett. »Lähin
jääselänne on kyllä pahin kaikista, mutta Ferriss sanoo, että sitten on
sileätä jäätä koko puoli kilometriä eteenpäin.»
Kello 1 he alottivat jälleen, mutta silloinpa huomattiin, että
Bennettin mainitseman selänteen yli oli aivan mahdoton saada raskaita
rekiä. Ei auttanut, vaikka miehet valjastivat itsensä ajojuhdiksi
ja Mukk Tu hätyytti koiriaan, niin että ruoskan varsi katkesi.
Miehet liukuivat jäämuurista alas putoillen toistensa päälle, ja
koirat lyyhistyivät vatsalleen jäälle muristen ja vinkuen. Reki ei
hievahtanutkaan.
»Purkakaa lasti», käski Bennett.
Koko lasti irrotettiin köysistä ja kannettiin selänteen yli, yksinpä
iso valasvenekin. Sitten kiskottiin rekikin ylitse. Sama temppu täytyi
tehdä kaikille viidelle reelle.
Se oli hirvittävän ankaraa työtä; köysien solmut olivat jäätyneet
umpeen, muonalaatikot, lääkelaatikot ja valtavat kääröt purjekangasta,
peitteitä ja telttakangasta olivat suunnattoman hankalia taakkoja,
ja perin vaikeata oli pysyä pystyssä sileällä, epätasaisella jäällä;
ja useammin kuin kerran sattui joku hoippuva mies molskahtamaan
kainalottaan myöten veteen, joka oli niin tuiman kylmää, että kirveli
ihoa kuin tuli.
Vihdoin oli sekin este voitettu, reet jälleen kuormitettu, ja matkaa
voitiin ruveta jatkamaan. Mutta silloin kajahti äkkiä mahtava,
valittava ulina, kumahteleva, ryskivä ääni, joka nopeasti kohosi
teräväksi, särähtäväksi kiljunaksi. Toisia ääniä, korkeita ja matalia
sekaisin, yhtyi kuoroon. Tuo hornan konsertti kuului aivan sen
jäävuoren edestä, jonka luona he olivat niin kauan viivyskelleet.
»Toimeen!» huusi Bennett. »Joutuun, miehet, joutuun!»
Miehet kävivät jälleen epätoivon ponnistuksella valjaisiin. Heidän
onnistui saada valasvenettä kannattava reki selänteen huipulle.
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Juuri samassa silmänräpäyksessä,
jolloin he olivat tavoittamaisillaan heitä koko päivän elähyttäneen
päämäärän, kuului edestä jylähdys, mahtava kuin ison tykin laukaus.
Sitten kajahti jälleen tuo uliseva, valittava ryske. Jään repeämä
kasvoi jälleen umpeen, selänteen kylet rupesivat pusertumaan kokoon, ja
edessä oleva sileä jääpinta muuttui äkisti torni- ja vuorimaisemaksi.
Puserruksen yhä kiristyessä murskautuivat nuo tornit ja vuoret
lukemattomiksi sirpaleiksi, mutta uusia kohosi herkeämättä tilalle.
Paukahdellen kuin kokonaisen tykistön sarja-ammunta särkyi suunnaton
jääkenttä sohjoksi. Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli se sileä
tie, jolle päästäkseen he olivat koko päivän ponnistelleet, muuttunut
heidän silmäinsä edessä yhtäläiseksi pyörryttäväksi lohkarelabyrintiksi
kuin heidän taaksensa jättämä.
»Emme pääse tästä ikinä», mutisi Ferriss masentuneena.
»Eteenpäin, pojat, eteenpäin!» huusi Bennett. »Ferriss, käy edeltä
etsimään meille tietä.»
Ja siten alkoi taasen samallainen urakka kuin aamupäivällä.
Sanomattomalla kärsivällisyydellä, loppumattomilla ponnistuksilla
kiskottiin rekiä vuoron perään eteenpäin. Niin raskaat olivat nuo
kolme isoa rekeä, että jokainen niistä tarvitsi mies- ja koirajoukon
kootut voimat hievahtaakseen alaltaan. Seitsemän kertaa oli taaskin
sama matka tehtävä. Jokainen pikku pätkä matkaa, minkä he pääsivät
eteenpäin, tiesi seitsemään kertaan tehtyä työtä. Se ei ollut mitään
matkantekoa, se oli taistelua, loppumatonta ja säälimätöntä ja
hetkeksikään heltymätöntä taistelua vihollista vastaan, jonka voimilla
ja mielivallalla ja oikuilla ei ollut rajoja. He voivat laatia
suunnitelmansa ja laskea minnepäin aikoivat kulkea, he voivat seurata
tietä ja suuntaa joka oli parhaaksi havaittu, ja ennenkuin päämäärä oli
saavutettu ja suunnitelma suoritettu ja tietä ennätetty pitkällekään
mennä, saattoi jääkuoren arvaamaton oikullisuus kumota kerrassaan
kaikki ja tehdä heidän työnsä turhaksi.
Kello 4 rupesi satelemaan lunta. Jo puolipäivän maista oli taivaanranta
ollut pilvien ja usvan sumentama, niin ettei mitään peilauksia voitu
tehdä. Taivas synkistyi synkistymistään, ja 4 tienoissa verhosi
lumiusva kaiken. Irtonaisia jääjärkäleitä ei voinut enää erottaa,
nietokset peittivät allensa ohuen ja petollisen nuoren jään, koirat
hoippuroivat avuttomasti ympärinsä, miehet voivat tuskin pitää
silmiänsä auki vihuria ja hienoa lumipölyä vastaan, ja välistä, kun he
palasivat kiskoakseen seuraavaa rekeä eteenpäin, oli se hautaunut niin
syvään lumeen, että se oli kaivettava esiin.
Kello puoli 6 maissa näytti koirarekeen kiinnitetty matkamittari,
että he olivat aamusta lähtien päässeet vain kolme kilometriä
eteenpäin. Bennett komensi pysähtymään, ja leiri tehtiin eräälle
kaikkein korkeimmista jääselänteistä. Väkiviinakeittiö sytytettiin, ja
makuusäkeissä viruen syötiin illallinen. Mutta syödessäkin oli vaikea
pitää silmiä auki uuvuttavan uneliaisuuden takia; päät nuokkuivat yhä
syvemmälle rinnalle, ja viimein kaatuivat miehet sikeässä unessa teltan
purjekangaspermannolle, monilla vielä pala suussa.
Mutta sittekin tuli siitä hirvittävä ja rauhaton yö. Ei edes päivän
yliluonnollisten ponnistelujenkaan jälkeen heidän sallittu nauttia
muutaman tunnin keskeymätöntä unta. Keskiyön aikaan tuuli kääntyi
puhaltamaan idästä ja kohotti oikean myrskyn. Tuntia myöhemmin se
paiskasi teltan kumoon. Niin väsyneitä kuin olivatkin, täytyi heidän
kavuta pystyyn ja kamppailla kostean, kohvettuneen purjekankaan kanssa,
ja vasta tuntikautisen työn perästä oli teltta saatu jälleen kuntoon.
Sitte ryömivät kaikki uudelleen makuusäkkeihin, mutta heidän oma
ruumiinlämpönsä sulatti joutuun jään heidän vaatteistaan, niin että
kohta itsekukin keksi makaavansa vesilätäkössä, joka ahnaasti imeytyi
kaikkeen. Yö kävi yhä kylmemmäksi, ja myrsky kiristyi. Kello 3 aikaan
lämpömittari näytti -13 astetta. Öljykeittiö viritettiin, ja aina kello
6 asti aamulla makasivat kaikki vääntelehtien levottomasti ja koko ajan
kylmästä täristen.
Kello puoli 7 syötiin aamiainen; puolta tuntia myöhemmin lähdettiin
jälleen matkaan. Jään ulkomuodossa ei muutosta ollut tapahtunut.
Järkäleitä, torneja ja selänteitä niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Tuuli oli ruvennut asettumaan, mutta lunta putoili yhtä hienosti,
häikäisevästi ja taukoamatta kuin ennenkin; Laivan lääkäri ja zoologi
Dennison pudotti toisen rukkasensa, ja hänen kätensä ennätti paleltua,
ennenkuin hän sai sen jälleen suojatuksi. Kaksi koirista, iso Joe ja
Stoyelka, tekivät ilmeisesti loppuaan.
Mutta Bennett ei hellittänyt eikä sallinut toistenkaan hellittää.
Hän pusersi ison suunsa tiukasti kiinni, pienet karsastelevat silmät
vilkuilivat terävästi ympärilleen tuulinaamion silmänaukoista, ja
pörröiset mustat kulmakarvat kuroutuivat jylhästi yhteen matalan
otsan alla. Ei edes koirainhoitaja Mukk Tu'llakaan ollut niin suurta
valtaa nelijalkaisiin käskettäviinsä kuin Bennettillä miehiinsä. Itse
hän työskenteli kolmen miehen verosta. Ei minkäännimellinen vaikeus
pystynyt herpaisemaan hänen taipumatonta tahdonvoimaansa. Ja noista
kahdestatoista miehestä, jotka käsin jaloin kamppailivat jääkamaran
kanssa, ei ollut ainuttakaan, jota hänen hurja elinvoimansa ei
olisi sähköittänyt. Kaikki tunsivat hänen kannuksensa kupeissaan,
hänen ruoskansa selässään. Heidän mielensä, heidän tahtonsa, heidän
ruumiilliset voimansa, heidän jännittyväisyyskykynsä olivat tuhansin
säikein erottamattomasti kiinnittyneet häneen. He olivat hänen orjiaan,
hänen juhtiaan, hänen omaisuuttaan kuten koiratkin, joiden rinnalle
he olivat valjastetut. Eteenpäin heidän täytyi ja he tahtoivat mennä,
kunnes suistuisivat hengettöminä riimuihinsa tai saivat häneltä luvan
levähtää.
Kello 4 iltapäivällä Bennett käski pysähtymään. Kolmisen kilometriä oli
nytkin tehty matkaa, ja taasen olivat heidän voimansa tyyten lopussa.
Monikin ei langettuaan kyennyt enää nousemaan pystyyn. Heistä oli
tänään enää mahdoton pusertaa vähintäkään voimanponnistusta.
... Klo 4 lp. kuljettu 3 km. Suunta jatkuvasti eteläinen, 20 pykälää
länttä (magneettista) kohti. Kohojäätä joka haaralla. Näissä
olosuhteissa meidän on pakko tyytyä puoliin päiväannoksiin jo
paljon ennen Wrangel-saarelle saapumista. Lumen ja pilvien takia ei
toispäivästä saakka ole ollut mahdollista tehdä peilauksia. Stryelka,
yksi parhaita koiriamme, menehtyi eilen. Ammuin sen, ja annoin raadon
toisten koirain syödä. Etenemme verkalleen mutta varmasti lounatta
kohti, ja jokainen päivä tuo maalimme yhä lähemmäksi. Lämpömäärä klo 6
ip.: 6,8°F (-14°C.) Tuuli: itäinen, sen voima: 2.
Seuraavana päivänä oli selkeää ilmaa pari tuntia aamiaisen jälkeen, ja
palattuaan tähystysretkeltään ilmoitti Ferriss, että hän oli lounatta
kohti nähnyt koko joukon avoimia läikkiä.
»Eilinen tuuli on särkenyt jään», sanoi Bennett. »Tänään saamme
hikoilla ankarasti.»
Vähän jälkeen puolipäivän, jolloin he olivat ryömineet parituhatta
metriä jään pusertavaa syleilyä pakoon, tuli heille vastaan ensimmäinen
avoimen veden läikkä, satakunta metriä leveä. Bennett pysähdytti
heti reet ja pani miehet rakentamaan jäälohkareista ylimenosiltaa
sen poikki. Mutta miltei ylivoimainen työ oli saada lohkareita
pysymään niin kauan alallaan, että yksikin reki saatiin viedyksi yli.
Ensimmäinen laivapurtta kannattava reki saatiin kunnialla toiselle
puolelle. Sitten tuli n:o 2:n vuoro, jolla oli valasvene ja muonavarat.
Se oli päässyt lähes kaksi kolmatta osaa tiestä, kun jääsillan
vastakkaisella rannalla oleva osa äkkiä liukui hajalle, ja kymmenkunta
metriä avointa vettä ammotti heidän edessään, »Päästäkää irti!» komensi
Bennett hetipaikalla. Jäälohkare, jolla reki veneineen ja kaikki miehet
olivat, sai lähteä ajelemaan. Tilanne oli perin arveluttava. Koko
retkikunta, miehet ja koirat ja tärkein reki ajelehti irtaimenaan.
Mutta silloin otettiin valasveneestä airot ja masto ja telttatangot,
ja niiden avulla saatiin jäälautta melotuksi toiseen rantaan. Silta
laitettiin jälleen kuntoon, ja koirareet saatettiin yli.
Mutta nyt sattui ensimmäinen todellinen onnettomuus sitte laivan
murskautumisen. Matkueen ollessa puolivälissä jääsiltaa säikähtyivät
erästä pienempää rekeä vetävät koirat äkisti. Ennenkuin kukaan ennätti
käydä väliin tai Mukk Tu voi hallita niitä, karkasivat ne vauhkoina
jäätä pitkin. Reki meni kumoon, ja koirat putosivat yhtenä rykelmänä
veteen, sitten vajosi rekikin veteen, kiinnitysköydet katkeilivat, ja
kaksi lääkelaatikkoa, neulomatarvepussi — retkeläisille korvaamaton
— kokonainen rulla rautavitjaa sekä sata kahdeksankymmentä kiloa
pemmikanilihaa menetettiin yhdessä silmänräpäyksessä.
Sanaakaan virkkamatta kävi Bennett pelastamaan mitä vielä oli
pelastettavissa. Koirat hinattiin jälleen ylös jäälle, mitä tavaroita
vielä oli jäänyt rekeen lastattiin toiseen rekeen, vioittunut
reki jätettiin jälelle; ja kohta oli retkikunta jälleen alottanut
herkeämättömän ponnistelunsa etelää kohti.
Ferriss oli ollut oikeassa — edessä päin oli paljon avoimia läikkiä,
vuorotellen jääröykkiöiden ja ahtojään kanssa. Alituisesti aukeni
uusia aukkoja, ja toisia sulkeutui jälleen kiinni. Kerran tulivat he
iltapäivän kuluessa avoimeen veteen, joka oli niin suuri, että he
voivat turvautua veneisiin. Kuormat purettiin reistä ja sälytettiin
veneisiin, ja airot ja purjeet otettiin käytäntöön. Bennettin piti
juuri lykätä vene veteen, kun suvanto äkkiä sulkeutui umpeen. Missä
äsken oli lainehtinut vettä, siinä nyt oli sileätä jäätä, ja jälleen
täytyi heidän ruveta muuttamaan kuormia.
Samana iltana heidän oli pakko ampua iso Joe ja kaksi muuta koiraa,
koska niistä ei enää ollut työntekijöiksi. Ne leikattiin palasiksi
toisten koirien syödä.
Sinä päivänä — se oli sunnuntai — kirjoitti Bennett päiväkirjaansa:
Voin tulla toimeen ilman noita koiria, muita olen hiukan peloissani Mc
Phersonin vuoksi, joka on parhaita miehiäni. Jäätyneet kengänpaulat
ovat uurrelleet reikiä hänen nilkkoihinsa. Niihin on ilmautunut
tulehdusta, jota tohtori sanoo hyvin huolestuttavaksi. Ne aiheuttavat
sellaista kipua, ettei hän enää voi olla mukana vetämässä. Huomenna
hän saa olla koko päivän vapaana. Tänään emme ole päässeet 1 1/2 km
kauemmaksi. Puolipäivän leveyspeilausta mahdoton tehdä lumiusvan
vuoksi. Jumalanpalvelus klo 3 ip.
Sillä tapaa meni viikko, meni toinenkin. Ei minkäänlaista muutosta
jään laadussa eikä retkikunnan jokapäiväisessä ahertelussa. Heidän
ponnistelunsa olivat uskomattomat; joskus tuntikauteen herkeämätön
rimpoileminen vei vain pari metriä eteenpäin. Koirista ei kohta
ollut enää juuri apua, vaan päinvastoin vain vastusta. Heidän täytyi
lopettaa vielä neljä, viides hukkui, ja kaksi karkasi leiristä,
palaamatta enää takaisin. Vielä yksi koirareki jätettiin jälelle. Mc
Phersonin jalka oli käynyt niin huonoksi, ettei hänestä ollut enää
lainkaan työntekijäksi. Hawes, kirvesmies, makasi kuumeessa ja valvotti
hourinallaan kaikkia toisia. Mutta pahinta kaikesta oli, että Ferrissin
oikeaan käteen oli jälleen tullut kylmänvihat, ja tällä kertaa oli
tohtori Dennison pakotettu leikkaamaan koko käden pois ranteen
yläpuolelta.
»Mutta en sittenkään aio langeta epätoivoon», kirjoitti Bennett
päiväkirjaansa; »meidän täytyy onnistua, ja me onnistummekin.» Pari
päivää sen jälkeen, kun Ferriss oli menettänyt kätensä, arveli Bennett
viisaimmaksi antaa kaikille kokonaisen vuorokauden vapaa-ajan.
Edellinen päivä oli ollut rasittavin koko matkan varrella, ja paitsi Mc
Phersonia ja kirvesmiestä, oli nyt lääkärikin sairaana.
Illalla lähtivät Bennett ja Ferriss pitkälle kävely- tai oikeammin
kapuamaretkelle jäiden yli lounatta kohti etsiäkseen huomispäivän
matkatietä.
Lämmin ystävyys, väkevä kiintymys oli kehittynyt näiden molempien
miesten välille pitkinä tuttavallisina tarinailtoina »Frejassa» ja
sitten jäämatkan lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien kestäessä.
Suunniteltuaan mielessään valmiiksi seuraavan päivän kulkureitin he
istahtivat tuokioksi jääröykkiön huipulle kyynärpäät polvien varassa ja
katselivat lohdutonta jääaavikkoa pitkin etelään päin.
Terveellä kädellään otti Ferriss nahkatakkinsa povitaskusta piipun ja
rasvaiseen paperiin käärityn kourallisen teelehtiä.
»Viitsitkö täyttää piippuni, Ward», hän pyysi.
Bennett katsahti teelehtiin ja ojensi sen takaisin Ferrissille; sitten
otti hän oman tupakkakukkaronsa esiin.
»Tupakkata!» huudahti Ferriss ällistyneenä. »Minähän luulin meidän
polttaneen viimeiset tupakkamme jo laivalla.»
»Ei, minä säästelin omaa osaani.»
»Ei, tiedätkös mitä», sanoi Ferriss ja koetti estellä Bennettiä,
joka täytti hänen piippunsa omalla tupakallaan. »En minä tahdo sinun
tupakoitasi, teelehdet kelpaavat minulle kyllä.»
»Mutta kuulehan nyt, minulla on melkein kokonainen kilo jälellä»,
valehteli Bennett sytyttäen piipun ja ojentaen sen sitten toverille.
»Sano vain, milloin tahdot toiste poltella vähän.»
Sitten sytytti hän oman piippunsa, ja molemmat rupesivat polttelemaan.
»Uhm», hymähti Ferriss ja imi autuaallisesti piippunysäänsä, »enpä
olisi uskonut saavani vetää kunnollista piipullista ennen kotia
tuloamme.»
Bennett vaikeni. He vaikenivat molemmat. Koti! Se sana herätti heissä
monenlaisia ajatuksia. Koti — se tiesi samaa, kuin saada kääntää
selkänsä tälle kammottavalle jääaavikolle, saada levätä täysin
henkäyksin taistelun, vastuunalaisuuden, kaikkien huolten jälkeen,
tuntea itsensä jälleen lämpöiseksi — lämpöiseksi ja kuivaksi ja
kylläiseksi — nähdä taasen vihreitä puita, tavata tovereita, tuntea
ystävän lujan kädenpuristuksen tuottamaa iloa.
»Dick», sanoi Bennett äkkiä, »jos me lopultakin juutumme istumaan
kiinni tähän kirottuun jäähän, niin lähetän sinut ja mahdollisesti
Metzin matkaan noutamaan apua. Me laitamme kuntoon kahden hengen
kajakin, jota voit käyttää avoimeen veteen tultuasi, ja muuta et
saakaan mukaasi kuin kajakin, makuusäkit ja rihlapyssyn, ja sitten
sinun on tehtävä joutua kaikista voimistasi.» Bennett vaikeni hetkeksi
ja lisäsi sitten muuttuneella äänensävyllä: »Eilen illalla kirjoitin
erään kirjeen, jonka tahtoisin antaa mukaasi, jos minun tulee pakko
lähettää sinut matkaan, mutta oikeastaanhan voin sen antaa sinulle jo
nyt.»
Hän otti taskustaan esiin kirjeen. Se oli huolellisesti kääritty
öljykankaaseen.
»Jos retkikunnalle — minulle — sattuisi tapahtumaan jotakin, niin
pyydän sinun pitämään huolta, että tämä kirje tulee saajan käsiin.»
Hän vaikeni jälleen.
»Katsos, Dick, minä sanon sen sinulle: on muuan tyttö» — hän punastui
äkkiä korvia myöten — »ei, ei, vaan nainen, loistava, suurenmoinen
nainen siellä kotona, josta pidän hyvin paljon — enemmän kuin
kenestäkään muusta. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että minä
pidän hänestä. En ole koskaan sanonut hänelle mitään. Mutta jospa
jotakin sattuisi tapahtumaan, niin tahtoisin mielelläni hänen tietävän,
kuinka minun laitani on — kuinka paljon hän minulle merkitsee.
Senvuoksi olen kirjoittanut tämän kirjeen. Pidäthän huolta, että hän
saa sen, eikö totta?»
Hän kurotti pikku käärön Ferrissille. Sitten hän sanoi tavallisella
äänellään välinpitämättömään sävyyn: »Jos pääsemme Wrangelin saarelle,
niin voit antaa sen minulle takaisin. Siellä me kohtaamme joko
apuretkikunnan tai valaanpyytäjälaivoja. Niin, voithan kernaasti
nähdä osotteen», hän lisäsi, nähdessään kuinka Ferriss käänsi käärön
alapuolen ylöspäin työntääkseen sen povitaskuunsa. »Sinä tunnet hänet
päällepäätteeksi paremmin kuin minä. Se on Lloyd Searight.»
Ferrissin hampaat pureutuivat äkkiä lujasti piipun suulaimeen.
Bennett nousi pystyyn. »Jollen itse muistaisi», virkkoi hän, »niin sano
Mukk Tu'lle, ettei hän tästälähin saa antaa koirille muuta syödä kuin
kuolleita koiria. Me voimme itse tarvita koirakakut ja kuivatun kalan.»
»Siksi se kai käykin», arveli Ferriss.
»Siksi, niin», virkkoi Bennett tuimasti, »kunhan vain koiratkin
eläisivät niin kauan, että voimme syödä nekin. Älähän nyt käsitä
minua väärin, tarkoitan tätä vain siltä varalta, että juutumme kiinni
jäihin, etten tule saamaan tahtoani läpiviedyksi. Minusta on paras
olla valmistautunut kaiken varalta. Mutta muista — minä _tahdon_ saada
tahtoni läpi!»
Mutta sinä yönä Ferriss ei ummistanut silmiään, ja kauan sen jälkeen
kun toiset jo nukkuivat, liikkui hän ja kiemurteli sitten ulos
makuusäkistään niin hiljaa kuin suinkin. Hän kuvitteli huomaavansa
vähäistä sään muutosta ja tahtoi nyt käydä katsomaan teltan
ulkopuolelle ripustettua ilmapuntaria. Mutta nähtyään sen olevan
aivan ennallaan hän jäi seisomaan ulos ja katseli pitkin jääkenttiä
näkemättömin silmin. Sitten hän otti nahkatakkinsa taskusta pienen
sahvianinahkaisen nimikorttikirjan. Se oli kulunut viheliäiseksi,
merivesi oli painanut siihen merkkejään, sen risoiksi kuluneet reunat
oli kurottu jälleen yhteen hylkeensuolilangalla. Hampaillaan hän avasi
sitä koossa pitävän mursunnahkanauhan solmun, avasi sen sitten ja
katseli sisään aamuruskon valjussa valossa, joka juuri alkoi syttyä
pohjoisella taivaalla.
»Vai niin», mutisi hän hetken kuluttua. »Vai niin... siis Bennett
myöskin!»
Kauan seisoi Ferriss katsellen Lloydin valokuvaa, kunnes pohjan
kultaiset valokimput alkoivat sulaa yhteen taivaan kylmän-harmaaseen
väriin. Sitten hän kohotti päätään.
»Jumala kaikkivaltias suojelkoon ja varjelkoon häntä», rukoili hän
hiljaa.
Kaukana edempänä, monien kilometrien päässä, särkyi jäämuuri. Se
paukkui kuin pitkällinen ukkosen jylinä. Revontulet katosivat
taivaalta. Ferriss palasi telttaan.
Seuraava viikko oli retkikunnalle hirvittävän kärsimyksen viikko.
Lumipyry seurasi toistaan; lämpömäärä laskeutui 22° jäätymäpisteen
alapuolelle, ja raivoisat idän vihurit pieksivät kamppailevia
miesparkoja miljoonilla teräväpiikkisillä jääneuloilla. Yöllä
heidän jalkojaan kolotti aivan sietämättömästi. Oli mahdotonta
tulla lämpimäksi, yhtä mahdotonta tulla kuivaksi. Dennison piristyi
jokseenkin entiselleen, mutta haava Mc Phersonin jalassa syöpyi niin
syvään, että lihakset paljastuivat. Hawesin loppumaton hourailu ja
kuumevaikerrus täytti teltan joka yö.
Ainoa huvitus, ainoa vaihetus, mitä heillä oli päivien
yksitoikkoisuudessa, oli syöminen ja, milloin se kävi laatuun,
nukkuminen. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet käpristyivät kokoon
ja kuivettuivat olemattomiin. Vaisto — eläimen alkeellinen, elämää
vallitseva vaisto — astui sijalle. Kunhan vain sai syödä, nukkua,
tuntea lämmintä, muusta he eivät välittäneet. Illallinen oli päämaali,
johon tajunta pyrki koko päivän aikana. Ah, saadapa istua sinisen
väkiviinaliekin vierellä, joka kohisi vanhan kupuraisen rautakattilan
alla. Saadapa imeä sisäänsä paksun kiehuvan keiton hajua. Entä sitten
itse ateria, saadapa ahmia tuota lämmintä, karkeaa liharuokaa, tuntea
tuota sanoin kuvaamatonta, harrasmielisyyttä herättävää lämpöä ja
tympeyttä, melkein jumalallista kylläisyyden hekumaa palelevassa
ruumisparassa, ja sitten saada nukkua, nukkua katkeamattomasta
kylmän puistatuksesta huolimatta, huolimatta siitä että vihuri tunki
telttakankaan ja vaatteiden läpi luihin ja ytimiin saakka, huolimatta
siitä että jalkoja poltti ja porotti, niin että ne käpristyivät
kokoon kivusta; nukkua, nukkua. Äärimmäisen uupumuksen unikuvatonta
tiedottomuutta, harvain hetkien unhotusta, kärsimyksen lyhyttä aselepoa.
Mutta vielä väkevämpi ja vielä vääjäämättömämpi kuin yksinpä tuo
eläimellinen vaisto oli se sokea, järkeilemätön kaipuu, joka sai heidät
kaiken aikaa kiinnittämään katseensa ja ajatuksensa etelää kohti.
»Päästäpä perille, päästäpä perille» — se ajatus heitä täytti, juovutti
ja riivasi, koska he vastaanpanematta alistuivat johtajansa tahtoon —
tuon taipumattoman, rautaisen miehen, jota ei mikään kohtalo kyennyt
nujertamaan, ja joka laski tahtonsa heidän niskoilleen kuin minkäkin
rauta-ikeen. Eteenpäin, eteenpäin, vaikkapa vain metrinkin verran,
vaikkapa vain murto-osankin siitä. Eteenpäin hirvittävän, ryskivän jään
yli, eteenpäin sokaisevaa lumipyryä vastaan, eteenpäin veitsen-terävää,
viuhuvaa vihuria vastaan, eteenpäin pistelevien jääneulasten ja
ruumista jäätävän vesisateen halki — eteenpäin vain, vaikka jokainen
askel oli kärsimystä, vaikka nuorat syöpyivät lihaan kuin tylsät
puukot, vaikka vaatteet kohmettuivat yllä paukkuvaksi jääpanssariksi.
Ja retkikunta kamppaili eteenpäin, koirat ja miehet, läähättävinä,
murtuneina, verta vuotaen — kuolemaan saakka väsyneinä joka sielu.
Eräänä päivänä, hiukan ennen puoltapäivää, paraillaan kun aamiaista
laitettiin, puhkaisi aurinko itselleen tien pilvivuorien lävitse
joka haaralle kuin timanttipeili. Bennett kiiruhti kaivamaan esiin
sekstantin ja teki puolipäiväpeilauksen — ensimmäisen kokonaisen
kuukauden mittaan. Samana iltana hän laski leveysasteen.
Huomenissa Ferriss havahtui siitä, että joku kosketti hänen
olkapäätään. Bennett oli kumartuneena hänen ylitseen.
»Tulehan ulos silmänräpäyksen ajaksi», hän kuiskasi, »äläkä herätä
miehiä.»
»Saitko lasketuksi leveysasteemme?» kysyi Ferriss, kun he olivat
tulleet teltan ulkopuolelle.
»Sain, siitä juuri tahdoin puhua kanssasi.»
»Mikä se on?»
»75—19.»
»Mitä? Mitä sinä tarkoitat?» kysyi Ferriss tiukasti.
»Tarkoitan sitä, mitä sanonkin: että ne jäälautat, joita myöten me
kuljemme, ajelehtivat nopeammin pohjoiseen päin kuin me edistymme
etelää kohti. Me olemme nyt kauempana pohjoisessa kuin olimme kuukausi
sitten, siinä lopputulos ponnistuksistamme.»