Kun Lloyd Searight kääntyi Calumet-torille kotimatkalla kirjakaupasta
käärö kainalossaan, huomasi hän hämmästyksekseen sadepisaran
toisella valkealla hansikkaallaan. Hän katsahti sukkelasti taivaalle;
aurinko oli jo näkymättömissä. Puiden siimeksessä torin itälaidalla
olevat talot, joiden tähän aikaan iltapäivästä olisi pitänyt
kylpeä kultaisessa päivänpaisteessa, olivat nyt varjossa. Helle,
joka oli pannut ilman kaikilla kaduilla värisemään jo varhaisesta
aamusta alkaen, antoi paraikaa tilaa viileälle ja tuoksuvalle
kosteudelle. Korkeiden jalavien latvoissa kävi vieno tuulenhenki. Kun
vesipisaroita alkoi tiheästi tippua kuumalle, auringon pehmittämällä
asfalttikivitykselle, joudutti Lloyd askeleitaan. Mutta myöskin
kesäinen myrsky piti joutua. Kun hän oli ennättänyt torin poikki isossa
harmaakivitalossa olevan toimiston ovelle ja sai avaimen lukkoon,
virtasi sadetta alas pitkään ja kumeasti jymisten.
Lloyd kävi sisään toimiston isoon ja ilmavaan eteiseen, sulki oven
nojaamalla selkänsä sitä vastaan ja jäi hetkiseksi seisomaan vetääkseen
henkeä. Rownie, nuori mulattipalvelijatar, joka oli menossa portaita
ylös kantamus puhtaita pyyheliinoja käsivarrellaan, kuullessaan oven
käyvän kääntyi katsomaan taaksensa ja huudahti: »Jopa oli aikakin,
neiti Lloyd, teidän joutua kotiin. Lyön vaikka vetoa, että neiti Wakely
ja neiti Ester Thielman ovat kastuneet likomäriksi. Kummallakaan ei
ollut sateenvarjoa ulos lähtiessään.»
»Ovatko neiti Wakely ja neiti Thielman kumpikin lähteneet ulos?» kysyi
Lloyd kiireisesti. »Ovatko molemmat kutsutut sairaiden luo?»
»Niin, neiti Lloyd», vastasi Rownie, »en tiedä minkävuoksi neiti Wakely
lähti, mutta neiti Thielman sai lavantautitapauksen — nyt jälleen. Nyt
on meillä ollut niitä jo kolme yhden viikon aikana. Kun neiti Wakely
lähtee kaupungille, tulette te kai seuraavaksi listalla, neiti Lloyd!»
Rownien pakistessa astui Lloyd eteisen halki seinän luo, jossa riippui
sairaanhoitajattarien nimiluettelo, jonka mukaan heidän oli vuoronsa
perään kutsuttaessa lähdettävä kaupungille sairaita hoitamaan. Joka
kerta kun yksi heistä lähti, muutti hän nimensä kaikkien toisten nimien
alle. Siten näki se, jonka nimi kulloinkin sattui olemaan ylinnä,
olevansa »seuraava listalla» ja tiesi olla valmis lähtemään, kun
jostakin tuli kutsumus.
Nyt oli Lloydin nimi ylinnä. Hän ei ollut ollut viittäkään minuuttia
poissa toimistosta; ja harvinaista oli, että kaksi sairaanhoitajaa sai
yht'aikaa sairaskutsun.
»Onko teidän vuoronne?» kysyi Rownie, kun Lloyd kääntyi reippaasti
ympäri.
»On niinkin», vastasi Lloyd ja juoksi portaita ylös; mennessään hän
kysyi mulattitytöltä varmemmaksi vakuudeksi: »Ei suinkaan lie yhtään
kutsua tullut, sen jälkeen kun neiti Thielman lähti, vai mitä, Rownie?»
Rownie pudisti päätään.
Lloyd meni suoraan huoneeseensa, viskasi kirjat jonnekin ottamatta
edes käärepaperia niiden päältä ja rupesi täyttämään käsilaukkuaan
kuntoon. Sitten hän riisui yltään kävelypuvun ja jäykistetyn alushameen
ja valitsi toisen puvun, joka ei kävellessä kahissut, pesi kasvonsa ja
kätensä, otti sormukset sormistaan ja orvokkikimpun vyöltään ja kävi
viimein akkunain välissä olevan pyöreän, vanhanaikaisen peilin eteen
ja kampasi tukkansa uudestaan korkealle päälaelle, niin että otsa ja
ohimot tulivat vapaiksi. Sitten jäi hän vähäksi aikaa seisomaan ja
katselemaan kuvaansa peilistä.
Hän oli korkea- ja voimakasvartaloinen, korkeapovinen ja
vankkakaulainen, kädet hänellä oli isot ja vahvat ja ranteet pyöreät.
Hänen kasvoillaan oli aina vakava ilme, joka ei näyttänyt tahtovan
hevillä väistyä niiltä, tummansiniset, loisteettomat silmät sijaitsivat
syvällä tasaisten, tuuheiden kulmakarvojen alla. Suu ilmaisi jäykkää
tahdonvoimaa, eikä leuka ollut suinkaan pieni. Mutta tukka hänellä
oli upea, nousten kasvojen rajasta kuin mikäkin tummanpunainen liekki
mahtavaksi, paksuksi solmuksi päälaelle, tummanpunainen ja välkkyvä
kuin vaski ja vanha pronssi. Tummanpunaisine tukkineen, tummansinisine
silmineen ja uhkuvan punaisine poskineen oli Lloyd kaunis tyttö;
hänessä oli jotakin kuningattaren omaista, sillä korkeakasvuisena
hän aina piti päätänsä ja vartaloansa ylväästi pystyssä ja ylettyi
katsomaan enimpien naisten ja monien miestenkin päitten yli.
Hän kääntyi poispäin peilistä ja laski kamman pöydälle. Hänen oli
vielä sälytettävä sairaanhoitajalaukkunsa kuntoon, tahi, koska se aina
oli valmiiksi sälytetty, pikemminkin katsoa, ettei mitään ollut siitä
unohtunut. Hän oli hyvin ylpeä tuosta laukusta, jonka hän oli antanut
valmistaa oman aatteensa ja oman piirustuksensa mukaan. Se oli mustaa
venäjännahkaa ja kooltaan kuin! tavallinen käsilaukku, mutta se oli
varustettu hopeaheloilla, joihin hänen nimensä ja toimiston osote
oli kaiverrettu. Hän otti sen esiin vaatekomerosta ja kävi läpi sen
sisällyksen mutisten itsekseen:
»Kuumemittari — väkiviinalamppu — morfiniruisku — hiilihappopullo —
pisaramittari — ruumiinlämpötaulukko; aivan niin, siinähän on kaikki
mitä tarvitaan.»
Hänen vielä laskiessa laukkunsa sisällystä koputti kuumesairaiden
hoitajatar neiti Douglas hänen ovelleen; ja kun tulokas näki sen olevan
raollaan, kävi hän ilman muuta sisään.
»Oletteko kotona, neiti Searight?» hän kysyi ja katseli ympärilleen
huoneessa — sillä Lloyd oli mennyt makuukomeroon pesemään
pisaramittaria.
»Täällä olen», vastasi Lloyd. »Istukaa.»
»Rownie sanoi teidän olevan lähinnä vuorossa lähteä ulos», sanoi neiti
Douglas ja istahti Lloydin sohvaan.
»Aivan oikein. Olinpa jo saada lähteä äskenkin. Kävin vain pikimältään
asialla torin toisella puolella — ja minun poissa ollessani saivat sekä
neiti Wakely että neiti Ester Thielman kumpikin kutsun. Nyt on minun
nimeni ylinnä.»
»Ester sai lavantautitapauksen tri Pittsiltä. Tiedättekö mitä, Lloyd —
antakaahan minun laskea — se on neljäs — seitsemäs — yhdeksäs — se on
jo kymmenes lavantautitapaus kaupungissa tällä haavaa.»
»Niin, tiedän kyllä, että tauti on hyvin levinnyt», vastasi Lloyd,
tullen makuukomerosta ja kuivaten mittalasia huolellisesti.
»Emmekä siitä hevillä pääse», jatkoi sairaanhoitajatar, »niin kauan
kuin tätä helteistä säätä jatkuu. Se on melkein kulkutaudin luontoista.»
Lloyd piteli mittalasia päivää vasten ja tutki sitä kiinnirypistetyin
silmin.
»Mitä Ester sanoi, kun sai tietää sen olevan tarttuvaa tautia?» hän
kysyi. »Oliko lähtö hänelle vastenmielistä?»
»Ei lainkaan», vastasi neiti Douglas. »Hän ei ole sellainen kuin
Harriet Freeze.
Lloyd ei virkkanut mitään. Harriet Freezen tapaus oli niitä, joita
sairaanhoitajattaret eivät koskaan unohtaneet eivätkä koskaan antaneet
anteeksi. Neiti Freeze oli nuori englannitar, joka äskettäin oli otettu
toimiston palvelukseen ja lähetetty muuatta rokkopotilasta hoitamaan,
mutta oli kammahtanut takaisin ratkaisevassa silmänräpäyksessä ja
jollain tekosyyllä luopunut koko toimestaan, johon oli juuri astunut.
Se oli vihollisen silmien edessä osotettua pelkuruutta, ainoata
heikkoutta, jota ei voitu antaa anteeksi. Kun tuo nuori tyttö palasi
takaisin toimistoon, ei siellä kukaan tehnyt eikä sanonut hänelle
yhtään mitään, mutta toverit karkottivat arvelematta hänet piiristään.
Tuskin missään tapasikaan niin vahvaa »toverihenkeä» kuin näiden
nuorten piirissä, jotka olivat vihkineet elämänsä loppumattomaan
taisteluun onnettomuutta vastaan.
Lloyd jäi yhä tarkastelemaan sairaanhoitotarpeitaan ja rupesi
viivoittamaan valmiiksi ravintotaulukoita, jolla aikaa neiti Douglas
koetti taivuttaa häntä merkitsemään nimensä avustuslistaan, joka
kierteli sairaanhoitajattarien kesken erään syöpätautisen vanhan
raajarikon hyväksi. Lloyd vastasi kohta kieltävästi.
»Tiedättehän te, neiti Douglas», hän sanoi, »että minä avustan
ainoastaan yhdistyksen välityksellä.»
»Sen kyllä tiedän», myönsi toinen, »ja tiedän myöskin, että te annatte
kaksi kertaa enemmän kuin monet toiset, mutta tämän vanhusparan laita
on aivan toisin. Me tunnemme hänet läpikotaisin, ja olemme jokainen
merkinneet vähäsen. Te olette ainoa, joka on vastannut kieltävästi,
Lloyd, ja totta puhuen minä olin toivonut saavani viisikymmentä
dollaria täyteen.»
»Ei.»
»Meiltä puuttuu enää vain kolme dollaria. Viidelläkymmenellä dollarilla
me voimme ostaa hänelle tuon pienen tupakkikaupan, jolla hän voi elää.»
»Ei.»
»Ettekö tosiaankaan tahdo antaa meille noita kolmea dollaria?»
»En.»
»No niin, antakaa edes toinen puoli, niin minä täytän summan», sanoi
neiti Douglas.
»Luuletteko minun estelevän rahojen takia?» kysyi Lloyd hymyillen.
Se epäluulo ei todellakaan ollut paikallaan Lloydiin nähden, jolle
pelkät rautatieosakkeensakin tuottivat vuosittain 15,000 dollarin tulot.
»En tietystikään, sitä en tarkoittanut. Mutta kuulkaahan nyt,
Lloyd, antakaa meille toki nuo kolme dollaria, niin voin lähettää
ukkopahaselle rahat vielä tänä iltana. Hänestä tulee sitten onnellinen
mies koko loppuiäkseen.»
»En — en — en, en kolmea dollaria enkä edes kolmea centtiä.»
Neiti Douglas kohautti pettyneenä hartioitaan. Hänenhän olisi pitänyt
tietää, ettei Lloydin tahtoa voinut taivuttaa. Minkä tämä kerran oli
saanut päähänsä, sitä ei käynyt muuttaminen, vaikka olisi haastellut
itsensä henkihieveriin. Hän tyytyi siis pudistelemaan Lloydin päätä ja
sanoi ilman katkeruutta:
»Härkäpää! Härkäpää! Härkäpää!»
Lloyd sälytti morfiniruiskun ja pisaramittarin laukkuun, pani vielä
pienet jääpihdit mukaan ja sulki sitten laukun että pamahti.
»Kas niin», sanoi hän, »nyt olen valmis.»
Neiti Douglasin mentyä Lloyd istahti hänen äskeiseen paikkaansa
sohvankulmaan, otti kirjan ja kuvalehdet ulos käärepaperista ja rupesi
selailemaan kuvia. Mutta hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan oikein
koossa. Hän yritti lukeakin, mutta viskasi kirjan pian pöydälle ja
nojautui taapäin sohvanselkää vastaan, kädet ristissä niskassa ison,
pronssinvärisen hiussolmun alla ja hajamielinen ilme tummansinisissä
silmissä.
Edellisenä yönä oli hän ollut valveilla moneen kertaan ja tuijotellut
vaihteleviin varjokuviin, joita sähkölamput ulkona loivat seinille.
Hän oli syönyt hyvin vähän. Kahtena viime päivänä hän oli tuntenut
yhä enenevää levottomuutta. Nyt se oli vallannut koko hänen
olentonsa. Hän ei kyennyt pudistamaan sitä mielestään. Se oli
palannut kuudennenkymmenennen viidennen kerran, sadannen kerran —
tuo vanha järjetön, hirveä pelko, joka eneni kuukausi kuukaudelta,
vuosi vuodelta. Hän tajusi sen kuin jonkin näkymättömän, haamuttoman,
muodottoman painajaisen, joka alituisesti ahdisti häntä — milloin
vältellen, milloin läheten, alati läsnäolevana, alati kohdalla, ehkäpä
jossakin huoneen sopessa, valmiina näyttäytymään hänelle, karkaamaan
kimppuun takaapäin ja iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa.
Se leikitteli hänen kanssaan, kiusoitteli häntä, välistä se katosi
tykkänään, toisinaan luuli hän karkottaneensa sen taistellen tiehensä,
ja sitten voi hän jälleen herätä öisin, kun ympärillä oli hiljaista
ja pimeää, ja tuntea että nyt oli se taas lähellä, hänen vuoteensa
vieressä — hänen takanaan — hänen yllään — kunnes sydän oikein paukutti
hädästä ja ajatus vihollisesta, joka ei koskaan käynyt suoraan edestä
kimppuun, vaan piilotteli' ja väijyi pimeissä loukoissa, sai hänet
purskahtamaan tukahutettuun, epätoivoiseen hätähuutoon, niin että hän
viimein heräsi silmät tulvillaan kyyneleitä, kädet ristissä ja huulilla
äänettömiä rukouksia.
Hän lepäsi kotvan sohvanselustaan nojaten, mutta kavahti sitten äkkiä
pystyyn ja teki eleen kuin torjuakseen jotakin pois luotaan.
»Eh, ei, ei», hän kuiski, »se on liian hirmuista!»
Hän koetteli hajoittaa painostavia ajatuksiaan kävelemällä ympäri
huonettaan ja muuttelemalla sen vähiä korukaluja toisiin paikkoihin.
Hän seisotti kellon, joka löi kuuluvasti kuin laivankello, ja
väänsi sydämet alaspäin vanhoissa empiretyylisissä lampuissa, jotka
riippuivat messinkiketjuissa tulisijan kummallakin puolella. Koska
Lloyd oli rakennuttanut koko toimistotalon, ei hän ollut siekaillut
valitsemasta sen kauneinta huonetta itseänsä varten ja sisustamasta
sitä oman makunsa mukaisesti. Hänen huoneensa oli aistikas, vaikka
erittäin yksinkertainen. Mitkään joutavat korukalut eivät hämmentäneet
sen isoja seinäpintoja, parkettilattialla oli vain karvanen pieni
matto. Kamiini ja sen ympäryslaitteet olivat messinkiä, hänen valtava
kirjoituspöytänsä vanhaa ja melkein mustunutta Haitin-tammea.
Mutta pian hän kyllästyi leikkimään kellon ja lamppujen kanssa,
jonka vuoksi hän avasi akkunan ja katseli ulos kadulle kyynärpäät
akkunalaudalla.
Ukkosilma oli kulkenut ohi kuin suuri tumma matto taivaankannella,
ja koko kaupunki helotti jälleen auringonpaisteessa. Torilla, joka
puolisen tuntia sitten oli ollut aivan tyhjä ja autio, liikuskeli
taasen samoja ihmisiä, joita siellä tavallisesti näki, lapsenhoitajia
holhokkeineen, harmaapukuisia poliiseja ja joutilaita herroja, jotka
suihkulähdettä ympäröivillä penkeillä lueskelivat sanomalehtiään.
Jalavista pisarteli vielä sadevettä, niiden kiiltävät, märät lehdet
välkkyivät päivänpaisteessa. Punaiseksi maalatut hedelmärattaat, jotka
silloin tällöin vilkkuivat lehvien välistä torin toiselta laidalta,
elähyttivät maisemaa. Jokunen sanomalehtipoika huuteli iltalehtiä.
Äkisti helähti jossakin aivan lähellä näkymätön piano soimaan,
rämisyttäen kohisevaa, lystillistä marssin säveltä, jonka reipas tahti
kuului niin virkistävältä iltapäivän hiljaisuudessa.
Välkkyvät, hienosti kiillotetut vaunut vierivät torin yli; ne
varmaankin pyrkivät johonkin ylimykselliseen naapurikortteliin. Lloyd
näki vilahduksen pehmeällä takaistuimella istuvasta naisesta; se oli
hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka hän päällimmittäin tunsi. Tajuten
yhä vielä tuota äskeistä pelkoa ajatteli Lloyd itsekseen, että eiköhän
tuo nuori tyttö, joka ei kyennyt tuntemaan erikoisen suurta iloa eikä
erikoisen suuria suruja, ollut häntä onnellisempi. Mutta kohta torjui
hän tuon ajatuksen luotaan ja lausui puoliääneen, jonkinlaista ylpeätä
voimakkuutta tuntien:
»Ei, ei, olenhan minä sentään elänyt!»
Ja millä tapaa hän sitten olikaan elänyt? Hän voi hyvästi rinnastaa
itsensä tuon vaunuissa istuvan tytön kanssa. Sukkelaan eli hän
ajatuksissaan koko kehitysjaksonsa aina siitä saakka, kun hän oli
tullut orvoksi; samana vuonna, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi,
oli hänestä myöskin tullut sekä oma herransa että Searightin tilusten
ja omaisuuden isäntä. Lloyd oli silloin ollut hoitajattarena P.
Lukaksen suuressa sairaalassa; äidin kuollessa, kuusi kuukautta
aikaisemmin, hän oli ollut siellä oppilaana. Hän oli aina ollut
kunnianhimoinen, mutta puolittain itsetiedottomasti, vailla varmaa
päämaalia kunnianhimollensa. Sillä kertaa hän oli vain tiennyt
rakastavansa tointansa, itse valitsemaansa työalaa, ja että häntä
pidettiin kirurgisen osaston parhaana sairaanhoitajattarena. Hän
muisti myöskin edistymisensä tällä alalla, kuinka hän oli ensin
ollut oppilaana, sitten tullut hoitajakunnan vakinaiseksi jäseneksi,
toiseksi sairaanhoitajattareksi leikkaussalissa, sitten ensimmäiseksi
hoitajattareksi ja vihdoin kunniahoitajattareksi synnytysosastolle.
Sitten tuli ajankohta, jolloin hän jätti sairaalan ja rupesi
yksityiseksi sairaanhoitajattareksi, ja vihdoin verrattain hiljakkoin
se aika, jolloin hän yht'äkkiä oli saanut suuren aatteensa, jolloin
hänen itsetiedoton kunnianhimonsa ei enää ollut kohdistunut häneen
itseensä, vaan oli pukeutunut kiinteään ulkokohtaiseen muotoon, kun
hän oli keksinyt oikean keinon käyttää rahojaan ja perustanut tämän
hoitajatarkodin ja -toimiston Calumet-torin varrelle. Jonkun aikaa
hän oli itse johtanut alkuhommia, kunnes oli saanut omat aatteensa ja
suunnitelmansa toteutetuksi. Saatuaan kaikki käyntiin niinkuin itse
tahtoi, luovutti hän johtaja-asemansa häntä vanhemmalle hoitajattarelle
ja rupesi itse jälleen tavalliseksi sairaanhoitajattareksi. Hän tahtoi
olla aivan samanlainen kuin toisetkin, elää heidän elämäänsä, saman
ankaran kurin alaisena, ja senvuoksi hän koetteli pitää salassa,
että talo oli hänen rakennuttamansa. Toiset hoitajattaret tiesivät,
että hän oli hyvin rikas, hyvin riippumaton, mutta muutapa he eivät
hänestä tienneet. Lloyd ei tiennyt, kenen he luulivat perustaneen tämän
hoitajatarkodin ja sitä nyt ylläpitävän, eikä hän sillä ajatuksella
paljoakaan vaivannut itseään.
Lloydin vaikuttimena ei ollut mikään lämmin ihmisystävyyden tunne eikä
lähimmäisenrakkaus; mutta hän halusi sydämensä pohjasta saada olla
nivelenä luonnon suuressa taloudessa, valita itselleen jonkin tehtävän
ja suorittaa sen kunnollisesti, ja tämän hän itsekin tiesi voivansa
tehdä väkevän tahtonsa ja suuren rikkautensa avulla. Hänelle oli tullut
oikein uskonkappaleeksi tehdä jotakin, tarvitsematta ajatella sitä tai
kuulla, puhua ja lukea siitä sen enempää. Suuret yleisinhimilliset
aatteet ja niiden kaunein ilmestysmuoto, runous ja taide, eivät hänelle
paljon merkinneet, hänen ensimmäinen, viimeinen, ainoa vaikutusalansa
oli toiminta — todella kouraantuntuva, käsillä suoritettava toiminta.
Suurin ja onnellisin päivä hänen elämässään oli ollut se, jolloin
hän oli laskenut kätensä uutisrakennuksen paljaille, karkeille
muurikiville. Hänen tummansinisissä silmissään oli silloin loiste, joka
niissä harvoin välkkyi, ja hän kuiskasi itsekseen:
»Tämän _minä_ olen tehnyt!»
Nyt hän seisoi akkunassa kyynärpäihinsä nojaten ja katseli alas
torin puihin ja ruohokenttiin ja asfalttikivitykseen ja ohi ajaviin
vaunuihin; hän ajatteli mielessään kaikkea tätä ja tunsi itsensä
ylpeäksi omasta voimastaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi siitä, minkä
oli saanut aikaan. Niin, hän oli parempi kuin muut naiset; hän oli
väkevämpi kuin muut naiset, ja hän oli suorittanut elämässään jotakin
suurta. Hän ojensihe täyteen pituuteensa ja kurotti käsivartensa ulos
päivänpaistetta, kaupunkia, koko maailmaa kohti, kohti elämän suurta
koneistoa, jonka yhtä vipua hänkin voi nostaa ja jonka liikettä hänkin
voi määrätä, ja hän hymyili ylpeästi, miltei uhmaavasti oman voimansa
ja suurtekonsa tunnossa. Mutta hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän
lyyhistyi äkkiä kokoon. Nyt se taas oli hänen kimpussaan — tuo pelko,
tuo hirmuinen hätä, jota hän ei rohjennut nimeltä mainita — se oli
hänen vierellään, hänen takanaan, hänen yllään, valmiina karkaamaan
esiin pimeästä ja käymään häneen käsiksi.
Hän kääntyi joutuun pois akkunasta ja päivänpaisteesta, hän piti
käsiään vapisevilla huulillaan, ja kyyneleet kihosivat hänen
tummansinisiin silmiinsä. Kahdeksanviidettä tuntia hän oli taas
kamppaillut tuota kummitusta vastaan. Nyt hän ei jaksanut enää
kauempaa; hänen täytyi antaa perään.
»Ei, ei», huudahti hän puoliääneen, »en ole muita parempi enkä
väkevämpi. Mitäpä tämä kaikki auttaakaan, kun tiedän olevani vain
nainen — nainen, jonka sydän särkyy vitkalleen.»
Mutta nyt hänen ajatuksensa juoksu häiriytyi. Rownie oli koputtanut
kahdesti ovelle, ennenkuin Lloyd kuuli sen. Kun hän avasi oven, ojensi
tyttö hänelle kortin, johon ylihoitajatar oli lisännyt osotteen.
»Se tuli juuri tri Streetiltä, neiti Lloyd», sanoi Rownie. »Neiti Begyn
(ylihoitajatar) pyysi minun tuomaan sen teille.»
Se oli kehotus lähteä kaupungille sairasta hoitamaan, ja Lloydista
tuntui, kuin olisi osote ollut hänelle vanhastaan tuttu, mutta hän
ei joutanut asiaa sen pitemmältä miettimään. Puhelin hänen talliinsa
riippui makuukomeron seinällä. Hän soitti ajurilleen Lewisille, ja tätä
odotellessaan hän pukeutui jälleen kävelypukuunsa.
Nyt, kun päättävä toiminta oli kysymyksessä, katosi hänen ahdistava
pelkonsa. Hän oli heti ajatuksissaan sulautunut häntä odottavaan
tehtävään, tunsi itsensä reippaaksi, tarkkaavaiseksi ja itseensä
luottavaiseksi. Hän voi vain aavistella, minkälainen sairaustapaus oli
kysymyksessä, mutta kuinka kauan hän joutui siinä viipymään, sitä hän
ei osannut aavistaakaan — viikonko vai kuukauden vaiko vuoden, sitä
ei ennakolta käynyt sanominen. Mutta hän oli valmistautunut kaiken
varalta. Muuten oli lääkärien tapana ilmoittaa hoitajattarelle taudin
laatu ja kuinka kauan hoitoa tarvittaisiin, mutta tällä kertaa ei tri
Street ollut niin tehnyt.
Nyt huusi Rownie alhaalta, että vaunut odottivat ulko-oven edessä.
Lloyd kokosi kamppeensa ja juoksi portaita alas, huutaen matkallaan
hyvästit neiti Douglasille, joka seisoi eteisen toisessa päässä.
Ohimennessään hän vielä pysähtyi järjestysluettelon eteen ja muutti
nimensä alimmaiseksi.
»Mitä teemme teille tulevan postin suhteen?» huusi neiti Douglas hänen
peräänsä.
»Antaa sen jäädä tänne, kunnes tiedän kuinka kauan tulen viipymään
poissa», vastasi Lloyd ja avasi vaununoven. »Annanpahan sitten
tarkemman tiedon.»
Lewis oli valjastanut Roxin vaunujen eteen, ja näiden liukuessa
nopeasti asfalttia myöten koetteli Lloyd muistella, kuinka tuo osote
tuntui niin tutulta. Äkkiä hän paukahutti sormiaan — nythän hän
tiesikin sen; hänhän oli ollut kahdeksan kuukautta takaperin samassa
paikassa.
Niin tosiaan — nytpä sen muistan — Campbell — vaimo kuollut — asunto
Lafayette Avenuen varrella — pieni tytär nimeltä Hattie — lannevamma —
paranemisesta ei toivoa — pikku raukka.
Lloydin tullessa taloon odottelivat tri Street ja isäntä hra Campbell,
joka oli leskimies, häntä kirjastohuoneen viereisessä pienessä
arkihuoneessa. Lääkäri ilmaisi vilpittömästi yllätyksensä ja ilonsa
hänet nähdessään. Useimpien kaupungin lääkärien mielestä Lloyd oli
paras sairaanhoitaja, mitä voi toivoa.
»Ei, mutta katsokaas, tekö se olettekin, neiti Searight, tämähän oli
mainiota.» Lääkäri esitteli hänet pikku potilaan isälle ja lisäsi: »Jos
kukaan voi auttaa meitä voittamaan tässä tapauksessa, Campbell, niin on
se neiti Searight.»
Lääkäri ja sairaanhoitajatar rupesivat nyt puhelemaan keskenään taudin
laadusta.
»Te kai jo ennakolta tiesitte, mistä nyt on kysymys, eikö totta,
neiti Searight?» kysyi lääkäri. »Tehän häntä jo hoidittekin viime
talvena. Keväällä tapahtui sitten pieni käänne parempaan päin, ja
tuskat vähenivät, mutta tämähän on itsessään huono merkki. Me teimme
mitä voimme, Farnham ja minä. Mutta käsittelystämme ei ollut apua.
Te tiedätte, kuinka sitkeäluontoisia tällaiset tapaukset ovat. Eilen
teimme taas valmistavan tutkimuksen. Lanteeseen on ilmestynyt sisäisiä
pukamia, ja neularuisku tapaa vain kuollutta luuta. Farnham ja minä
neuvottelimme keskenämme tänä aamuna. Meidän täytyy panna kaikki
toivomme leikkaukseen. Huomenna minä sen suoritan.»
Hra Campbell pidätti henkeään ja katsoi ulos akkunasta.
Lloyd kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäsi vain silloin tällöin ja mutisi:
»Niin, kyllä ymmärrän.»
Kohta tri Streetin mentyä Lloyd kävi toimeen. Leikkauksen oli määrä
tapahtua seuraavana päivänä, ja hän aavisti, ettei unesta ollut
paljon puhetta tulevana yönä. Street oli jättänyt kaikki valmistavat
toimet hänen huolekseen, myöskin leikkauskojeiden desinfektioimisen.
Kohta kun aamu valkeni, käyskeli Lloyd äänettömästi kuin varjo
edestakaisin talossa ja pani esille kaikki leikkauksessa tarvittavat
esineet, strykninipillerit, puhdistetun pumpulin, valtimonpuserrukseen
käytettävän kumiletkun, sideaineet, jään ja kaikki sellaiset — sekä
järjesti sairashuoneen viereisen pikku huoneen leikkaushuoneeksi.
Pieni potilas, Hattie, joka oli tuskin kymmenvuotias, tunsi Lloydin
oitis. Ennenkuin pani hänet nukkumaan, istui Lloyd tuntikauden hänen
luonaan ja kertoi hänelle välttämättömimmän siitä, mikä häntä pian
odotti, ja hänen ystävällinen hilpeytensä ja koko myötätuntoinen
olemuksensa voitti hänelle pikku tyttösen luottamuksen.
»Niin mutta — niin mutta — kuinka kipeää se oikein tulee tekemään,
neiti Searight?» kysyi Hattie ja katseli häntä suurin totisin silmin.
»Pikku ystäväni, se ei tee lainkaan kipeätä; sinä vain haistelet vähän
eetteriä ja sitten nukahdat heti. Kun sitten heräät, on kaikki ohitse,
ja sinun on oikein hyvä olla.»
Lloyd punoi jäykästä kangaspalasta kokoon eetterinsyöttimen ja laski
sen peilipöydälle. Viimeiseksi laittoi hän kääreet kuntoon. Päivä alkoi
valjeta, mutta hän ei saanut ollenkaan lepoa. Hattien ei pitänyt saada
lainkaan aamiaista, mutta aamupäivällä hän sai virkistävän whisky-
ja vesiruiskeen ja tuntia myöhemmin sadasosan grammaa atropinia. Hän
palmikoi tyttösen tukan kahteen pitkään palmikkoon, jotta hänen päänsä
voi vapaasti levätä pieluksella. Nyt oli Hattie valmis leikattavaksi.
Enempää ei ollut tekemistä. Lloyd sai odottaa. Hän istui vuoteen ääreen
ja yritti tarinoida potilaan kanssa niin iloisesti kuin taisi. Mutta
tällöin hänen oli pakko lakata kuumeentapaisesta liikunnostaan. Kun
valmistavat työt eivät enää kiinnittäneet kaikkia ajatuksia, niin
palasi jälleen tuo vanha, ahdistava pelko, joka voitti ja lamautti
ajatukset. Yksinpä nytkin, kun hän ponnisti kaikkensa ollakseen niin
huvittava kuin suinkin, ja nostattaakseen hymykuoppaset Hattien
poskille täytyi hänen puristaa nyrkittyneet kätensä vastakkain
esiliinan alla, ja hänestä tuntui, kuin kuulisi hän sisimmästään toisen
olennon puhelevan:
»Entäpäs, jos se taaskin käy kimppuuni, se jonka nimeä en uskalla
mainita — mitä sitten, mitäs sitten teen? Enkö jo odottelekin sen
tuloa? Enkö ole melkein varma sen olemassaolosta? Enkö ole vain
pettänyt itseäni toivomaan parasta? Eikö aina olekin odotettava
pahinta? Eikö ole olemassa jotakin, joka opettaa meidät tuntemaan
ja tietämään kaiken? Eikö koko olemassaoloni ole kehittynyt sitä
vastaanottamaan? Eikö jo ennen syntymistäni ollut määrätty, että tämä
onnettomuus kohtaisi ja nujertaisi minut? Ja itse ei voi tehdä sille
mitään, ei mitään, ei niin mitään — ei voi muuta kuin vain odottaa ja
toivoa ja peljätä ja antaa kaihon repiä sydämensä riekaleiksi!»
Ovelle koputettiin. Vastaamatta: käykää sisään, hän meni hiljaa ovelle
ja avasi sen raolleen. Se oli Campbell.
»Nyt he ovat täällä, Street ja hänen apulaisensa.» Lloyd kuuli ääniä
alakerran eteisestä ja välioven käyntiä. Farnham ja Street menivät
suoraan leikkaushuoneeseen pesemään kätensä ja käsivartensa. Vaikka
sellainen ei muuten ollut tapana, olivat he päättäneet, että Lloydin
tuli olla läsnä leikkausta suoritettaessa.
Vihdoin koputti Street leikkausveitsen kahvalla ovelle ilmoittaakseen
olevansa valmis.
»Kas niin, pikku ystävä», sanoi Lloyd Hattielle ja tarttui
eetterisyöttimeen.
Mutta nyt petti pikku potilaan rohkeus. Hän rupesi nyyhkyttämään
ja kuiskimaan ja rukoilemaan. Sitä oli haikea kuulla, mutta Lloyd,
joka taasen oli kaikkine ajatuksineen tykkänään kiinni toimessaan,
ei hellittänyt. Levollisesti otti hän Hattien laihan ranteen toiseen
väkevään käteensä ja piti eetteripulloa hänen nenänsä alla, kunnes
tyttönen nukahti syvään huoahtaen. Sitten hän nosti hänet varovaisesti
vuoteesta ja kantoi toiseen huoneeseen, laskien hänet leikkauspöydälle.
Viime tingassa oli hän ennättänyt pukeutua leikkaustamineisiin.
Hameensa päälle hän veti sairaalapukunsa, joka oli useita tuntia
ollut kuivan-kuuman desinfektion alaisena. Hän kiersi hihat korkealle
leveitten ranteitten yli, niin että vahvat valkeat kyynärvarret
hienoine sinisine suonineen paljastuivat, ja kymmenkunta minuuttia
hän hieroi niitä uudella kynsiharjalla niin kuumassa vedessä kuin voi
sietää. Sitten hän huuhteli käsiä ja kyynärvarsia ylimanganihappoisessa
kaliliuoksessa, kunnes ne ruskettuivat kyynärpäitä myöten, ja viimein
pesi hän ne oxalihapon ja lämpimän, keitetyn veden sekoituksessa.
Street ja Farnham seisoivat höyryinfektioiduissa valkeissa
leikkaustakeissaan pöydän ääressä, kumihansikkaat käsissä. Kukaan
ei puhunut mitään. Silloin tällöin vain kuului sairaan huokaus,
hiljaa kuiskattu ohjemääräys tai luuta viiltävän leikkausveitsen
vieno järähdys. Akkunan ulkopuolella pitivät varpuset herkeämätöntä
sirkutusta.
Leikkaukseen ryhdyttiin oitis, sillä kaikki oli sitä varten varustettu
valmiiksi pienintä yksityisseikkaa myöten. Street oli mestari alallaan;
hän tiesi ennakolta täydellisesti, mitä vaikeuksia kulloinkin voi
kohdata, ja oli valmistautunut niitä voittamaan, levollisena,
tarkkaavaisena ja hillittynä. Hän kävi leikkaamaan lanneniveltä,
osottamatta levottomuuden ja mielenkuohun merkkiäkään. Sekä hän että
hänen molemmat apulaisensa tiesivät, että lapsen elämä ja kuolema
riippui näiden kymmenen minuutin menosta. Ei tarvittu muuta, kuin
yhden ainoankin silmänräpäyksen epäröinti väärässä kohdassa, veitsen
pikkuruinen hairahtuminen, käden vähäinen värähtely, pisaran verta
epätietoisuutta, jotta vihollinen — vihollinen, joka vaani jokaisen
lihassäikeen alla, joka jännekimpun takana, saadakseen työntää luisevan
sormensa mukaan leikkiin — rynnähtäisi riemuiten tuohon raihnaiseen
pikku ruumiiseen ja karkottaisi elämän heikot henget siitä tiehensä.
Lloyd, joka seisoi kumartuneena lapsen pääpuolessa, näki vihollisen
olevan lähellä. Se oli tunkeutunut tänne tähän pieneen arkipäiväiseen
huoneeseen arkipäiväisine sisustuksineen ja koruineen ja tirkisteli
ammottavine silmäkuoppineen lääkärien levollista, täsmällistä
kamppailua häilyvän hengenkipinän säilyttymiseksi.
Tuossa paikassa oli leikkaus toimitettu.
Sairaanhoitajatar ja lääkärit ojensivat selkänsä suoriksi ja vetivät
syvään henkeä. Sitten rupesivat he keskustelemaan leikkauksen johdosta,
jolloin Lloydilla oli lääkärien ihastukseksi tilaisuutta näyttää
terävä-älyisyyttään ja asiantuntemustaan. Haava neulottiin kiinni, ja
kun se työ oli tehty, kantoi Lloyd Hattien takaisin hänen vuoteeseensa.
Hitaasti palasi tietoisuus pikku potilaaseen, ja Lloyd voi jälleen
katsella häntä kuin elävää olentoa ainakin. Leikkauksen aikana hän oli
tykkänään unohtanut, että oli olemassakaan pieni tyttö nimeltä Hattie
Campbell, jonka hän hyvin tunsi. Hän oli nähnyt leikkauspöydällä vain
jonkin esineen, joka oli jollain tapaa mennyt epäkuntoon ja jota nyt
korjattiin entiselleen, Siten kävi hänelle aina. Vaikka hän monesti
tunsi potilaansa, välistä oikein hyvinkin, ei näiden inhimillisillä
ominaisuuksilla ollut mitään merkitystä sairaanhoitajalle; niin kauvan
kuin tautia kesti, näki tämä edessään vain »tapauksen», vain koneiston,
joka oli särkynyt ja uhkasi lakata käymästä, jollei korjaus ottanut
onnistuakseen.
Mutta vaara ei ollut suinkaan vielä voitettu. Leikkausveitsi oli
käynyt aivan läheltä suurta lannevaltimoa. Lapsi oli menettänyt paljon
verta, ja pitkällinen sairaus oli vähentänyt hänen vastustuskykyään.
Lloydia pelotti, että hermostohäiriö oli ollut liian suuri. Farnham
otti hyvästit, mutta kirurgi itse jäi vielä vähäksi aikaa seuraamaan
Lloydin kanssa taudin lähintä kehitystä. Hänellä oli hyvin kiire, jonka
vuoksi hänkin viimein lähti, pyytäen Lloydin kohta soittamaan hänelle
puhelimessa, jos vähintäkin muutosta ilmenisi. Ei kannattanut ajatella,
että pikku tytön vointi näin iltamyöhään saattaisi ollakaan kovin hyvä,
mutta Street arveli, että hän vähitellen saavuttaisi jälleen voimia ja
viimein aivan parantuisikin.
»Mutta», lausui hän vielä viime sanoikseen, »minun ei tarvitse teille
teroittaa, kuinka tärkeä on pitää häntä täydellisessä levossa, ja että
hän ei saa nähdä ketäkään syrjäistä, ei edes isäänsäkään. Nyt on koko
hermorakennus tajuttomuuden tilassa, mutta jolloinkin yön kuluessa
tapahtuu siinä muutos.»
Lloyd ei ollut nukkunut kuuteenneljättä tuntiin, mutta sittekään
hän ei ajatellut levollekäymistä. Illallisruoka lähetettiin hänelle
sairassuojaan, ja hän varustautui valvomaan yön. Hän antoi lapselle
niin paljon ruokaa, kuin arveli hänen vaaratta voivan nauttia,
tunnusteli silloin tällöin valtimoa ja merkitsi luvut muistiin, jotta
lääkäri tultuaan näkisi ne. Harvemmin hän mittasi ruumiin lämpömäärää
kainalokuopasta. Kello 9 tienoissa illalla, juuri kun hän tätä teki
kolmatta kertaa, tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että puhelimessa
joku tahtoi puhua hänen kanssaan. Lloyd mietti vähäsen, sillä häntä ei
haluttanut poistua Hattien luota juuri tällä hetkellä. Mutta puhelinhan
oli aivan lähellä, ja mahdollisesti puhuja voi olla tri Street, joka
halusi kuulla potilaan voinnista.
Mutta soitto olikin hänen omasta toimistostaan. Neiti Douglas kertoi,
että hänelle oli tuonaan tullut jokin sähkösanoma. Saisiko se jäädä
odottamaan hänen paluutaan, vai lähetettäisiinkö Rownie tuomaan sitä
hänelle? Lloyd mietti hetkisen.
»Ah — avatkaa ja lukekaa se minulle puhelimessa. Se on kai jokin uusi
potilas? — Tai — ei sentään — lähettäkää Rownie tuomaan se tänne ja
pankaa hänen myötänsä minun sairaalatohvelini, ne korottomat. Mutta
älkää soittako minulle enää tänä iltana, me saamme täällä odottaa
ratkaisevaa käännettä minä hetkenä hyvänsä.»
Lloyd palasi sairassuojaan, lähetti palvelustytön pois ja rupesi
jälleen varustautumaan yötä varten. Hattie heräsi tuokioksi.
»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt oikein terveeksi, neiti Searight?»
Lloyd laski sormen suullensa ja nyökkäsi, ja Hattie veti syvään henkeä
ja ummisti jälleen silmänsä. Lloyd tunsi suurta hellyyttä ja sääliä
pikku tyttöstä kohtaan. Hän sanoi itsekseen:
»Jos Jumala auttaa minua, niin tulee sinusta terve. Kaikki nämä ihmiset
luottavat minuun — — 'jos kuka onnistuu, niin on se neiti Searight'. Me
tulemme 'onnistumaan' — siitä tahdon pitää huolen.»
Yö tuli, pimeä ja hiljainen ja hyvin lämmin. Lloyd avasi akkunan
yläosan saadakseen sairassuojaan raitista ilmaa. Alhaalta kuuluva
melu ja kopse, joka yhä väheni mitä myöhäisemmäksi kävi, kuului
hänen korviinsa vain hillittynä, humisevana hälynä. Hattie makasi
vuoteessaan, tuskiensa sijalla, liikkumattomana ja silmät ummessa;
hänen voi tuskin kuulla hengittävänkään ja hänen hento elämänsä
riippui hiuskarvasta — tuon pienen kärsivän olentoraukan, jonka
kasvot olivat niin kuihtuneet, piirteet käyneet teräviksi ja huulet
kelmeiksi; hänen vierellään istui Lloyd, jonka unettomat, tummansiniset
silmät tähystivät niin tarkkaavaisesti potilaan Kasvoja. Hänen suuri
pronssinkarvainen tukkansa lainehti taapäin otsalta ja ohimoilta,
eivätkä päivän rasitukset, raskas edesvastuu ja väsymätön toimeliaisuus
olleet kalventaneet syvää punerrusta hänen poskiltaan. Nyt hän voi
pitää pelkonsakin, tuon takana väsymättä väijyvän vihollisen, kurissa.
Nyt hänellä oli toinen vihollinen edessään — vai oliko se todellakin
toinen — eikö se ollut aivan sama vihollinen, jonka varjo levisi
sairasvuoteen yli, yli siinä nukkuvan pienen, heiveröisen ruumiin ja
kalpeitten, teräväpiirteisten kasvojen?
»Ei», sanoi hän itsekseen ja puristi huulensa tiiviisti yhteen, »hän ei
kuole. Minä en päästä häntä käsistäni.»
Vähän myöhemmin, ehkäpä tuntia jälkeen keskiyönhetken, oli hän
huomaavinaan, että Hattien posket alkoivat venyä ulospäin ja jälleen
kiristyä yhteen joka hengenvedolla. Siinä tuokiossa hän kavahti
pystyyn Tuon merkin hän hyvin tunsi. Siis olivat Hattien nukkuessa
hänen voimansa tykkänään menneet. Lloyd mittasi ruumiinlämmön. Se oli
laskeutunut suuresti. Valtimo löi heikosti, nopeaan ja epätasaisesti.
Näytti kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.
Siis ratkaiseva käänne alkoi. Lloyd lähetti kutsumaan Streetiä — vain
muodon vuoksi. Ratkaisu olisi tapahtunut kauan ennen tämän tuloa. Lloyd
tiesi, että Hattien elämä oli nyt hänen käsissään.
»Siis», kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi tuo vihollinen voinut
kuulla hänet, »nyt saamme nähdä, kumpi meistä on voimakkaampi.
Sinä vai minä.» s Hän veti vuoteen reippaasti mutta varovaisesti
pois seinävierestä ja korotti sen jalkapäätä asettamalla muutamia
isoja kirjoja jalkojen alle. Hän käski palvelustyttöjen hankkimaan
lämpöisiä villapeitteitä, ja niitä odotellessaan antoi hän lapselle
konjakkiruiskeen ihon alle.
»Me saamme sinun kyllä läpäisemään», puheli hän koko ajan itsekseen;
»me saamme sinun kyllä läpäisemään. Minä en päästä sinua.»
Nyt oli vihollinen lähellä häntä, he tulisivat kamppailemaan silmästä
silmään. Lloydilla oli miltei ruumiillinen tajunta siitä, kuinka
Hattien henki vähitellen ja vastustelematta liukui pois hänen
käsistään. Hän puri hampaansa yhteen, kamppaili vastaan kaikkine
voimineen, joka hermo äärimmilleen jännitettynä, ja koko hänen
luontainen sitkeytensä ja tahdonvoimansa nosti uhittelevasti harjaansa
ja kieltäysi antamasta perään.
»Ei, ei», toisti hän yhä uudelleen itsekseen, »sinä et häntä saa.
Minä en luovu hänestä. Sinä et saa riemuita minun heikkoudestani ja
tappiostani.»
Campbell oli käynyt levottomaksi alituisesta häärimisestä talossa, ja
nyt hän seisoi sairassuojassa.
»Eihän tuo kaikki kuitenkaan auta mitään, neiti. Kaikki toivo on
loppunut. Antakaa hänen kuolla rauhassa. Älkää häntä enää kiusatko,
antakaa hänen kuolla rauhassa.»
Kului puoli tuntia, kului kokonainen tunti. Lloyd antoi potilaalle
uuden ihoruiskeen. Campbell ei jaksanut sitä enää nähdä, vaan meni
sivuhuoneeseen, jossa Lloyd kuuli hänen taukoamatta kävelevän
edestakaisin. Kerran hän vain työnsi päänsä ovesta sisään ja kuiskasi.
»Voiko hän jäädä elämään? Jaksaako hän voittaa tuon ratkaisun?»
»En minä tiedä», vastasi Lloyd. »En minä sitä tiedä. Odottakaa. Pysykää
mieluummin poissa. Saatte kyllä aikanaan tiedon.»
Taas kului neljännestuntia. Lloyd arveli huomaavansa, että sydän löi
vahvemmin. Talossa oli käynyt aivan hiljaiseksi. Oven ulkopuolella
seisoivat molemmat palvelustytöt ja odottelivat sairaanhoitajattaren
määräyksiä. He eivät uskaltaneet edes kuiskaillakaan keskenään.
Viereisestä huoneesta kuului pikaisten, epätasaisten askelten hillittyä
ääntä, ja Lloydin rasittuneet hermot rupesivat nyt erottamaan uutta
heikkoa hälyä kaupungista itsestään puoliavoimesta akkunasta, heikkoa
karehtimista yön hiljaisesta, syvästä järvestä, joka tuli ja meni,
kuului ja katosi, joka kerta uudesti kuuluessaan yhä selvempänä ja
vahvempana. Kello oli puoli neljän paikoilla. Mutta pikku potilaan
ruumiinlämpö kohosi — siitä ei enää voinut olla epäilystäkään. Hengitys
kävi syvempään ja voimakkaammin ja helpommin. Tarttuessaan Hattieta
käteen oli Lloydin vaikea pidättää pientä ilonhuudahdusta, sillä hän
voi tuntea valtimon lyövän vahvemmin, verkkaisemmin ja säännöllisemmin.
Hän jännitti tarkkaavaisuuttaan, hänen tahdonvoimansa, hänen
vastarintansa vihollista vastaan terästyi entisestään. Hän tajusi,
että vihollinen oli peräytymässä, hän tunsi sen irrottaneen otteen
saaliistaan.
Ratkaiseva käänne tapahtui vitkalleen, ja yhtä vitkalleen kävi
ruumiin vastavaikutus. Hattie oli yhä tajutonna, mutta hänen
kasvonsa olivat saaneet toisenlaisen ilmeen, jonka Lloyd hyvin tunsi
pitkästä kokemuksestaan sairasvuoteiden ääressä — epämääräisen ja
pettämättömän ilmauksen jostakin, eikä mistäkään, jonka ainoastaan
kaikkein perehtyneimmät voivat nähdä ja käsittää — ensimmäisen valjun
valonsäteen pitkällisen pimeyden jälkeen.
»Toipuuko hän, neiti, toipuuko hän?» kuiski Campbell hänen vieressään.
»Luulen kyllä — olen melkein varma siitä — mutta emmehän kumminkaan voi
olla aivan varmoja. Mutta toivoa on — on paljonkin toivoa.»
Campbell kävi kalmankalpeaksi, haparoi tarttuakseen johonkin ja
nojautui tuokion ajaksi uuninrintaa vastaan. Hän jäi sairassuojaan.
Ulko-ovelle kuului soitettavan.
»Tri Street», mutisi Lloyd.
Mutta mitä olikaan kaupungilla tapahtunut? Lämpöisen kesäyön
hiljaisina, hämärinä hetkinä voi olla tapahtunut jotakin, jolla
oli kansallinen, ehkäpä oikein yleismaailmallinenkin merkitys. Se
tuntui ihan ilmassa — tunsi, että jotakin suurta oli tapahtunut
jollakin maailmanäärellä. Nopeita askeleita tuntui kiitävän
jalkakäytäviä pitkin. Siellä täällä paukahti katuovi auki ja
kiinni. Sanomalehdenmyyjäin huudot lisälehdistä lähenivät tännekin
lähenemistään. Hillitty innostus erottui monien äänien heikosta
yhteishälystä — äänien, jotka sulautuivat yhteen ja sitten kohosivat
voimakkaaksi säveleeksi, joka paisui ja laajeni ja kasvoi ja tuntui
yhdellä kertaa soivan kaupungin joka ääreltä.
Sairassuojan oven takaa kuului askeleita. Tri Streetkö? Ei, vaan Rownie
— Rownie, joka toi kaksi sähkösanomaa Lloydille.
Lloyd sieppasi ne nopeasti, ja sitten hän äkkiä, kuten olisi jokin
ajatus iskenyt häneen, kääntyi poispäin ja jäi kuuntelemaan ulkoa
kuuluvia kasvavia hälyjä. Nämä sähkösanomat — ei, mitään sairashoitoa
koskevaa ne eivät voineet sisältää. Hän aavisti, mitä niissä oli.
Kuinka hän olikaan saanut ne juuri nyt? Miksi oli ilmassa tämä tunto
suurten uutisten saapumisesta? Samat uutiset, jotka paisuttivat
maailmaa, voivat tulla myöskin hänelle — näiden sähkösanomien muodossa.
Voiko se olla mahdollista? Hän veti nopeasti ja syvään henkeä. Pelko,
tuo hirmuinen pelko, joka oli vainonnut ja kiusannut häntä niin kauan,
oliko se nyt vihdoinkin ohi? Oliko tuo vihollinen, joka oli väijynyt
pimeässä iskeäkseen kyntensä kiinni häneen, lyöty nyt iäksi pakoon? Hän
ei uskaltanut toivoakaan sitä. Hän tunsi jotakin tulevaksi, hän tiesi,
että jotakin oli tulossa, joka läheni häntä yhä kiihtyvällä nopeudella
— läheni, läheni, läheni jostakin tuolta pohjan puolta. Hän huomasi
tri Streetin seisovan sairassuojassa, mutta milloin ja miten tämä
oli tullut sisään, sitä ei hän perästäpäinkään voinut muistaa. Koko
hänen mielensä, kaikki hänen aistinsa olivat suunnatut jotakin muuta
kohti, kuunnellen, odottaen. Lääkäri kumartui vuoteen yli. Äkkiä hän
ojentautui suoraksi ja sanoi kovalla äänellä Campbellille:
»Mainiota, mainiota, nyt on kaikki niinkuin pitääkin olla. Se onnistui.»
Lloyd repäsi sähkösanomat auki. Toisen allekirjoituksena oli »Bennett»,
toisen »Ferriss».
»Jumalalle kiitos!» huudahti Campbell.
»Juuri niin!» huudahti Lloydkin. Nyyhkytys värisytti hänen ruumistaan,
mutta kasvoille levisi onnellinen hymy. »Juuri niin, Jumalalle kiitos!
Se onnistui!»
»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt terveeksi, neiti Searight?» Hattie
oli herännyt, ja hänen äänensä soinnahti heikolta ja rasittuneelta.
Lloyd laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja kumartui häntä kohti.
»Hiljaa, pikku ystäväni, kyllä, nyt sinä tulet terveeksi.» Tuo kaunis
pronssinkarvainen pää vaipui yhä syvempään. Kyyneleet virtasivat
tummansinisistä silmistä, ja hiljaista nyyhkytystä kuultiin. Lloyd
kietoi kätensä hellästi ja lempeästi lapsen ympäri ja taivutti
päänsä yhä syvempään häntä kohti. Hänen poskensa kohtasi Hattien
posken. Heiveröinen, väsynyt ja surkastunut pikku tyttö ja väkevä,
lujatahtoinen, taipumaton nainen lepäsivät tuokion ajan päät samalla
pieluksella, molemmat kärsimyksen runtelemina, toinen ruumiillisen,
toinen sielullisen kärsimyksen.
»Sinä tulet terveeksi, kultani, sinä tulet terveeksi», kertasi Lloyd
yhä uudelleen kasvot hupussa. »Sinä tulet terveeksi, ja minä pidän
sinut itselläni. Sinä rakkahin kaikista!»
Ja alhaalta kaupungilta kuuluva hälinä kajahti hänen korviinsa kuin
sarja sanoja — sanoja, jotka soinnahtivat kaikkien ihmisten kurkuista —
joilla kokonainen maailma tuntui kuuluttavan sitä suurta uutista, joka
oli tullut pohjan puolelta lämpimän kesäyön lyhyitten hetkien helmassa.
Ja kaikki kadun laulavat huudot tulivat hänen korvaansa yhtenä ainoana
valtavana sinfoniana:
»Pelastettu, pelastettu, pelastettu!»