V.

Wuosia on jokunen wierähtänyt. Ystäwykset eiwät ole enään samassa

koulussa, sillä Oskari on jo useita lukukausia ollut yliopistossa.

Antti on ensimäisenä oppilaana siirretty koulun kuudennelta luokalta

seitsemännelle. Paljon oli hankaloita waikeuksia tuottanut Antille tuo

kaksikielinen opetus, mutta hänen teräwä älynsä ja ankara ahkeruutensa

woitti kaikki wastukset, ja kunnialla suoriintui hän kaikista pulmista,

sillä olihan siinä joku mahdollisuus olemassa. Muutoin oli Lotan

siweellinen kuwa aina hänen sydämessään, ja tämä kuwa sekä se toiwo,

että hän saisi hänet wihdoin omanansa syliinsä sulkea, wirkisti ja

kiihotti häntä kaiken woimansa perästä ponnistelemaan, saawuttaaksensa

päämaalinsa, ja tämän tunnon ja toiwon walossa jaksoi hän niin paljon.

Juuri tässä samassa kohtasi Anttia arwaamaton wastoinkäyminen.

Huomattuaan mitä waikeuksia kaksikielinen opetus kouluissa tuottaa,

oliwat johtawat henkilöt poistaneet niistä suomen kielen, tehden ne

siten taasenkin umpiruotsalaisiksi. Seuraus siitä oli se, että monen

oppilaan täytyi luopua koulusta, sillä ne pari suomalaista

oppilaitosta, mitä maassamme silloin jo oli, oliwat niin kaukana,

heidän kodeistansa, ett'ei heidän waransa riittäneet niissä opintojansa

jatkamaan.

Mielen katkeruudella ja loukatulla kansalaisen tunnolla tunsi Antti

kansan lapsena, kuinka suuri wääryys tapahtuu kansalle, kun maan

koululaitokset owat wieraskielisiä, ollen ikäänkuin suljetut kansalle,

waikka ne sen waroilla kustannetaan. Hänestä tuntui siltä kuin

häneltäkin olisi riistetty kaikki mahdollisuus lukujensa jatkamiseen,

ja tämä tuntui hänestä kuolon iskulta. Jonkun aikaa taisteltuansa

itsensä ja tunteittensa kanssa, päätti hän wihdoin, ankarain

ponnistustensa tähden wäsyneenä, lewätä yhden wuoden ja sitten mennä

suomalaiseen kouluun jatkamaan opinnoitansa.

Kun Oskari meni yliopistoon, wuokrasi Antti itsellensä asunnoksi erään

ullakkokamarin. Hän ei halunnut enään asua Oskarin kodissa semminkään

kun tämä ei useinkaan tullut kotiin käymään lukukausien

wäliajoillakaan. Oi kuinka hartaasti Antti ikäwöitsi ystäwäänsä tämän

poissa ollessa; warsinkin kun hän yksinäisyydessään mietti edessään

olewaa elämänsä rataa ja sydämensä hartainta toiwoa, tuli tämä ikäwä

oikein jonkunlaiseksi kuumeen tapaiseksi taudiksi. Ahkeran kirjewaihdon

kautta koettiin kyllä aatteita waihtaa ja tunteitaan toisilleen

ilmoittaa, mutta olihan se niin kuollutta ja kylmää, lämpimän ja

awosydämisen puheen rinnalla, jolloin pienimmätkin asianhaarat kaikkine

hienouksineen tulewat niin eläwästi esiin. Suuresti tätä ystäwän

kaipiota lisäsi sekin seikka, kun hänellä ei ollut mieluista

seurustelijaa. Häntä kyllä nytkin usein kutsuttiin pappilaan ja

nimismiehelle wieraiksi, mutta kun ei hänellä ollut Oskaria tukenansa,

ei hän ujon luonteensa wuoksi woinut sinne mennä. Niillä harwoilla

kerroilla, milloin Antti ja Lotta kohtasiwat toisiansa, kohteli Lotta

häntä erinomaisen ystäwällisesti; mutta sittenkään Antti ei uskaltanut

lähestyä häntä. Pelonsekaisella pyhällä kunnioittamisella ja ikäänkuin

puolijumaloitsemisella pysyi hän loitompana hänestä. Jos milloin niin

sattui, että hän oli pakotettu puhumaan jonkun sanan Lotalle, joutui

poikaparka niin hämille, ett'ei hänellä useinkaan ollut sanaa suuhun

tulewaa; ja jos hän joskus sai jonkun sanan sanotuksi, oliwat ne

melkein pistelewäisiä ja niin umpikuljuisia, ett'ei niitä woinut

ymmärtää suoranaisesti kukaan. "Kummallinen tuo Antti", sanoi Lotta

semmoisissa tilaisuuksissa usein.

Näin tawoin ei Antti saanut kaipaawalle sielullensa huwitusta mistään.

Kansan seassa hän oleskeli enimmät joutohetkensä ja siellä haihtui

useinkin hänen huolensa ja ikäwänsä. Mutta ei sitäkään ollut aina

saatawissa, sillä kiireiset kesäiset työt weiwät wiikkokausiksi ihmiset

pois kylästä. Eikä tämä seurustelu täysin tyydyttänytkään Anttia, sillä

hänen korkealle pyrkiwä henkensä olisi ollut wailla wasta=alkuja niille

tunteille, mitkä hänen omassa sydämessään kuwasteliwat, ja niitä ei hän

muka ollut löytäwinänsä heidän seassaan.

Jo niinä aikoina, jolloin Antti oli päättänyt noiden kouluselkkausten

wuoksi olla wuoden poissa koulusta, oli hänen mieleensä jolkahtanut,

että hän tuona pitkänä loma=aikana koettaa ryhtyä kirjallisiin toimiin;

kuitenkaan ei tämä aate ollut wielä kypsynyt päätökseksi. Mutta kun tuo

ikäwän ja kaipauksen tunne käwi kukkuroilleen, joudutti se hänen

päätöstänsä ja hän tunsi ikäänkuin sisällisen äänen kutsuwan häntä ja

kehoittawan heti ryhtymään työhön.

Nyt tuli Antille toiset tuumat. Hän ryhtyi työhön, ja nyt ei hänellä

ollut ikäwä, eikä hän kaiwannut yhdenkään ihmisen seuraa.

Ullakkokamarissa, aatteidensa ja työnsä keskellä, istui hän yöt ja

päiwät, ja tuskin jouti hän jonkun hetken lewähtämään. Kolkkoina

pitkinä syksyisinä ja talwisina öinä näkyi Antin ullakkokamarista

walkea ja ihmiset arweliwat, "mitähän se tuo poika tekee?"

Näin ponnistellen kirjoitti hän wuoden pitkään paljon kaikenlaisia

kirjallisia kokeita. Niissä oli suorasanaisia kertomuksia ja runollisia

kyhäyksiä sekaisin, ja niitä oli wuoden työksi niin paljon, että täytyi

ihmetellä, kuinka hän niin wähässä ajassa oli woinut niin paljon aikaan

saada. Mutta Antin luonne oli semmoinen, että jos hän ryhtyi mihin

työhön, teki hän sitä täydellä innolla.

Kukaan ei tiennyt mitä Antti kirjoitti, mutta sen monikin tiesi, että

hän kirjoitti mahdottoman paljon. Tämä tietämättömyys tuli siitä, kun

Antti ei näyttänyt kenellekään työnsä sisällystä eikä suullisestikaan

jutellut niistä. Hän pelkäsi, ett'eiwät ihmiset ymmärrä häntä, sen

wuoksi salasi hän ahkeran työnsä tulokset. Monenlaisia huhuja ja

arweluita kuuluikin tuttawien joukossa tuosta Antin peitetystä työstä.

"Mitähän wainen se tuo Jykylän poika niin ahkerasti kirjoittaa? Ei sitä

kertaa mene hänen kamariinsa, ett'ei hänellä ole aina pännä kädessä.

Mutta annas kun waan joku huoneesen astuu, työntää hän heti paperinsa

laatikkoon, pännänsä läkkitolppoon ja sitten hän istuu puhumatta,

pukahtamatta, synkän ja miettiwän näköisenä. Tuommoisessa asemassa

ollessaan näyttää hän eläwältä kuolleelta tahi jonkunmoiselta

kuwapatsaalta, ja hän woisi semmoisesti olla, waikka kuinka kauan

wieras siellä olisi.--Yökaudetkin näkyy hänen kamaristaan walkea." Niin

puheli kerran suuressa wäkijoukossa Kopolan Kalle=isäntä.

"Hittoko ne kaikki hassut tietää, mitä ne töhräilewät työn puutteessa",

sanoi Jörölän Juuso.

"Ei niin pidä sanoa. Minusta ei poika näytä ensinkään hassulta,

päinwastoin on hän miettiwämpi ja ajattelewampi kuin moni muu

ijäkkäämpi koulun käynyt; en ole kenenkään muun huomannut tarkemmin

sanojaan punnitsewan kuin hänen", wastusti Kopola.

"Kyllä hän kuitenkin tuohiraamattua kirjoittaa, jos hän kerran

kirjoittaa", sanoi Jörölä loukatun tunnolla.

"Minkä sinä tuohiraamatuksi kutsut?" kysyi Kopola puolikiiwastuneena.

"Kaikki mikä ei ole Jumalan sanaa", wastasi Jörölän Jussi weltosti.

"Minusta tuntuu, ettet sinä ole lukenut tuohiraamattua etkä muutakaan",

sanoi Kopola suuttuneena ja lähti pois.

Tämmöisiä puhui ja mietti kansa Antista, mutta hän jatkoi waan työtään,

huolimatta mitä hänestä ajateltiin ja puhuttiin; eipä hän oikeastaan

tiennyt ajateltiinkokaan tahi puhuttiinko hänen työstään mitään, hän

waan wuodatti sieluaan paperille.

Oskari oli kirjoittanut, että hän tulee kewätluwalle kotiin. Tämä oli

Antille odotuksen ja toiwon aika. Hänelle, yksin hänelle hän woi awata

sydämensä, paitsi yhtä asiaa, joka oli hänen oman sydämensä salaisuus

ja jota hän ei woinut eikä luullut tarwitsewansakaan hänelle ilmoittaa,

kosk'ei hän luullut wielä oikean ajan tulleen. Mutta nuot kertoelmat ja

runoilut, joita hän oli kokoon lyönyt sillä ajalla, jolloin he eiwät

olleet toisiansa tawanneet, ne hän aikoi täydellä luottamuksella uskoa

ystäwänsä nähtäwäksi; minkä tuomion langettaisikin, mukautuisi hän

ehdottomasti sen alaiseksi.

Odotettu hetki tuli. Tuskin oli Oskari saanut rakkaat omaisensa

terwehdytetyksi ja matkareppunsa sisään saaduksi, kun hän jo kiirehti

Antin luo. Sanatonna, äänetönnä syleili Antti towin ystäwäänsä ja

kyyneleet wieriwät hänen poskiansa myöden; yhtä innokas oli Oskarin

kuin Antinkin terwehdys.

Eiwät olleet Oskarille tuntemattomat ystäwänsä kirjalliset

harrastukset; kirjewaihdon kautta oli se hänellä tiedossa. Kun ensi

kohtauksen tunteet oliwat wähän hälwenneet, otettiin heti Antin työn

tulokset käsille. Ilolla ja luottamuksella toi hän ne ystäwänsä

waatimuksesta esille. Oskari silmäili niitä hätäpikaa ylimalkaisesti,

mutta kuta enemmän hän niitä silmäili, sitä enemmän kadotti hän

leikillistä iloisuuttansa. Wiimein perehtyi hän jotakin wissiä

kappaletta tarkastamaan, ja yhä wakaisemmaksi ja tarkkaawaisemmaksi

tuli hän. Wiimein waipui hän niin sywään lukemiseen ja tutkimiseen,

ett'ei hän näyttänyt huomaawan ulkomaailmasta mitään.

Tämä oli Antille tukala hetki. Hänen ensimäiset kyhäyksensä oliwat nyt

ensikerran tarkastuksen ja arwostelun alaisina, ja jos kohtakin se oli

ystäwä, joka tätä teki, riippui kuitenkin kaikki siitä, minkä tuomion

tämä niistä antoi, tuntuisipa se kuolon iskulta, jos hän ne halweksien

luotansa pois heittäisi.

Wähitellen kirkastui Oskarin otsa ja wiimein käwiwät hänen kaswojensa

juonteet tyytywäisen näköisiksi. Kun hän oli lukenut erään lyhykäisen,

suorasanaisen kertomuksen ja joitakuita runokappaleita, nousi hän

äkisti ylös ja tarttui ystäwäänsä syliksi. Siinä ollessaan ei kumpikaan

puhunut ainuttakaan sanaa, sillä kumpikin heistä oli tunteittensa

wallassa.

"Minä en ole osannut aawistaakaan, että sinulla on tuommoinen

kirjailijakyky. Ensimäiset kokeetkin owat tarkalla aistilla ja suurella

huolella kirjoitetut; mutta mikä sinusta tuleekaan, kun enemmän kehityt

kirjallisessa työssä", sanoi Oskari selwittyään hämmingistään.

"Luulisitko noitten kyhäysteni kannattawan painomustetta?" kysyi Antti

pelokkaasti.

"No, kaikella muotoa--kuinkas muutoin; ja takaanpa, ett'ei niistä synny

mitään roskakirjallisuutta; sen parempi, mitä pikemmin laitat

esikoisesi painoon", sanoi Oskari.

"Sinä, ystäwäni, toiwot minusta aina waan paljasta hywää", sanoi Antti

murtunein mielin.

Tästä hetkestä pitäin sai Antti taas uutta rohkeutta. Ystäwänsä Oskarin

turwin rohkeni hän käydä Oskarin kotona ja pappilassa wieraina. Niillä

käynneillänsä sai hän nähdä Lottaakin ja kuulla hänen sointuwaa

puhettansa. Yksin tämäkin waikutti jo Anttiin terweellisesti.

Wähitellen katosi hänestä taaskin suurimmaksi osaksi tuo umpimielinen

ujous, niin että hän otti osaa muiden keskusteluihin, ja näissä elähtyi

hän tawasta niin, että hän woi taas toisinaan hymyilläkin.

"Kun Oskari tuli kotiin, tuli teistäkin ikäänkuin toinen mies; hän

yksin woipi luoda hieman waloa teidän ujoon luonteesenne", sanoi Lotta

Antille eräässä keskustelussa hymyillen.

"Mieli on useinkin synkkä sisällisten taistelujen tähden... Sydän se

on, joka waikuttaa ulkoihmiseen", sanoi Antti punastellen.

"Mitäpä kuolettawia taisteluita olisikaan noin nuorella ijällä ja

semmoisilla opin ja kywyn lahjoilla warustetulla nuorukaisella kuin te

olette", sanoi Lotta.

"Kun sielu janoo totuutta, pyrkii se tarkoitettua päämääräänsä kohden.

Mutta kun yhtä ja toista estettä ja loukkauskiweä tulee eteen, jotka

uhkaawat kaikki pyrinnöt ja toiweet tyhjäksi tehdä, niin uskallus

puuttuu ja toiwokin katoo, ja silloin ei sydän woi olla iloinen ja

rauhallinen, sillä epätoiwo pauhaa silloin siellä", puheli Antti wähän

rohkastuneena.

"No, johan nyt kaikkea!"

"Kuinkas sitten ihmisen tulee semmoisissa tilaisuuksissa tehdä?"

"Kärsiä, odottaa, uskaltaa ja toiwoa; nämät eiwät anna häpeään tulla.

Ken niissä lujana pysyy, hän woittaa wiimein rohkeimmatkin pyrintönsä",

sanoi Lotta kokeneen ihmisen arwokkaisuudella.

Tämä keskustelu waikutti Anttiin taikawoiman tawalla. Hän oli

ensikerran eläessään awannut puolittain hänelle sydämensä. Mitä

lempeitä, luottamusta synnyttäwiä ja toiwoa herättäwäisiä sanoja Lotta

oli lausunut! Weri nousi Antilla päähän ja korwat suhisiwat niin

kummallisesti. Hän tunsi punastuwansa korwia myöden ja pelkäsi, että

hänen hämminkinsä huomattaisiin. Tämän tähden otti hän kiireesti

jäähywäiset ja lähti pois. Kaikki koettiwat estää hänen poislähtöänsä

minkä woiwat, mutta mikään ei auttanut, hän meni waan. Pappilassa oli

oltu tällä kerralla. Sinne jäi wielä iloinen seura, sillä ilta ei ollut

wielä paljon kulunut.

Kun Antti tuli kotiinsa, nakkausi hän puku päällä wuoteeseen. Hänen

yksinäiseen huoneeseensa ei kuulunut yhtään häiritsewää ääntä eikä

liikettä. Ajatukset saiwat wapaasti lentää ja ne lensiwätkin. Mutta

mikä sekamelska? Ne kiitiwät opin korkeimmille kukkuloille, aina

parnassolle saakka ... kirjailijamaineeseen----ne warustausiwat

kärsimään, odottamaan, uskaltamaan ja toiwomaan ja--woittamaan. "Lotta,

Lotta! Sinun tähtesi tämän kaiken tahdon kestää, tahdon kärsiä, odottaa

ja toiwoa. Itse olet minulle wakuuttanut, ett'eiwät ne anna häpeään

tulla ja että joka niissä wahwana pysyy, hän woittaa wiimein

rohkeimmatkin toiweensa. Niin, minä tahdon lujana pysyä ja woittaa.

Mutta ei! Oskari, Oskari, ystäwäni----ei se niin ole, mutta hän on niin

iloinen! Jospa minäkin niin olisin, niin silloin woisin. Mutta sitä en

woi ... niin, minä en woi ... miksi minä olen tämmöinen? ... niin

onneton ja niin onnellinen ... yht'aikaa molemmat ... kummallista!

mutta minä en kestä tätä kauan."

Tämmöisiä aatteita lensi Antin aiwoissa sikin sokin yhtenä myrskynä.

Hän ei saanut niistä mitään selwää, eikä kyennyt tekemään mitään

ratkaisewaa päätöstä. Weri kuohui wielä nytkin hänen päässään ja

semmoisessa kuumeen sekaisessa houreessa waipui hän aamupuoleen

jonkunmoiseen unen horrokseen.

Kello oli kohta kahdeksan kun hän aamulla heräsi. Pää tuntui kipeältä

ja raskaalta ja korwat suhisiwat wieläkin. Hän huuhtoi päätänsä

kylmällä wedellä, wirkistääkseen sekanaisia aatteitaan ja humisewaa

päätänsä.

Hän yritti ottamaan aamiaista, mutta ruoka ei maistanut; otti hän

kuitenkin muutaman palan, waan kauan pyöriwät ne suussa, waikka

kuinkakin hän olisi purra watkannut niitä. Siitä päätään yritti hän

kirjoittamaan jotakin kertomusta, mikä oli hänellä keskitekoisena.

Mutta siitäkään ei tullut mitään, sillä ajatukset eiwät pysyneet

koossa, waan harhailiwat sinne tänne; sentähden tuli työkin sekawaa ja

asiatonta. Tämän tähden wiskasi hän kirjoitusneuwot pois luotaan ja

rupesi miettimään tilaansa. Pää käden warassa, istui hän pöydän päässä,

nojaten kyynäspäällään pöytään. Siinä istui ja mietti hän. Hän unhotti

ulkomaailman ja waipui niin sywiin aatelmiin, ett'ei tiennyt sitäkään,

missä hän oikeastaan oli, sitä wähemmin mitä aika oli kulunut.

Yht'äkkiä kuului askeleita kamariin tuowilta rappusilta. Antti hawahtui

ikäänkuin unesta. "Mitähän ... ketähän sieltä nyt...?" ennätti hän

ajatella kohentaessaan samassa itseänsä.

Owi aukesi ja sisään astuiwat Oskari ja Lotta. Antti säikähti niin

heidän tulostansa, että hän taasen tunsi nousewan weren päähänsä ja

kaswonsa punastuwan.

"Toiwota nyt, ystäwäni, meille onnea, sillä me olemme kihlatut! Illalla

poislähtösi jälkeen tapahtui se pappilassa, ja olisimme niin kernaasti

suoneet sinunkin olleen ottamassa osaa onneemme ja iloomme. Mutta kun

sinä et ollut paikalla, lähdimme sinulle ilmoittamaan iloamme", sanoi

Oskari, ottaen Lottaa kädestä kiinni ja läheten Anttia.

Antti käwi kalman kalpeaksi. Ei nyt weri noussut päähän, eikä

tulehduttanut hänen kaswojansa, waan se pakkausi sydämeen ja siellä

saatti se aikaan sanomattoman tuskan ja ahdistuksen. Suurella

ponnistuksella nousi hän ylös ja alkoi astella tulijoita kohden. Hänen

askeleensa oliwat epäwakaiset ja horjuwat, ja olipa likellä, ett'ei hän

kaatunut.

"Suokoon Jumala teille i-loa ja on-onnea!" sai hän wiimein

kowalla änkkäämisellä heille sanotuksi, terwehtien wapisewalla

kädenpuristuksella erikseen kumpaakin heistä.

Hänen äänensä oli soinnuton ja epäröiwä, ja sentähden kuului se siltä

kuin olisi haudasta kumissut. Käden anto ei ollut lämmin eikä

sydämellinen kuten ennen aina oli ollut; se oli kylmä, kiireinen ja

arastelewainen. Kun hän oli saanut tuon melkein pakollisen ja

puolinaisen onnentoiwotuksensa tehdyksi, meni hän horjuen ja

hoiperrellen pois heidän luotansa ja istui herwottomasti pöydän päässä

olewalle tuolille, päästäen samassa kumisewan huokauksen.

"Woi hywä isä! Mikä sinulle, Antti, on tullut? sinä et ole terwe ...

mikä sinua waiwaa...? Aiwanhan sinä kuolet tuohon paikkaan", hätäiliwät

kihlatut yhteen ääneen ja kiirehtiwät koettelemaan hänen päätänsä ja

waltimoitaan.

"Ei minua mikään waiwaa ... pääni waan wähäsen ... se jo wähäsen tuolla

pappilassa ... kyllä se on pian ohitse", koki Antti änkyttää.

"Niin, mutta sinussa on jonkunlaista kuumetta, sinua ei saa jättää

awutta", sanoi Lotta, pitäen kättään hänen otsallansa.

"Ei, ei sitä tarwita", esteli Antti.

"Sitä tarwitaan", sanoi Lotta ja samassa kiirehti hän ulos. Palatessaan

toi hän kylmää wettä ja erään naisen.

Sitten kehotti hän Antin panemaan maata, opasti naista kääreillä

wiilistyttämään hänen päätänsä ja antoi hoitajalle muita ohjeita.

Sitten lähtiwät Oskari ja Lotta pois.