Waltamaantien wieressä on pieni, punaiseksi maalattu tupa. Muita
huoneita ei ole ensinkään. Tupa on yksinäisellä, aukealla paikalla,
erään niityn laidassa, yhtään ihmisasuntoa ei ole pitkää wirstaa
lähempänä ja kirkolle on kolme wertaa matkaa. Siwukulkija ei näe kuin
sattumalta huoneen tienoilla ihmistä liikkuwaksi, ja moni heistä tulisi
siihen päätökseen, ett'ei siinä asu yhtään ristisielua, elleiwät he
näkisi tuon tuostakin sawun tupruilewan tuwan katolla törröttäwästä
takan piipusta. Mutta kaikki epäilyskin katosi, jos ken asteli tuwan
luo ja kolkutti tuwan eteen rakennetun pienen etehisen aina salwassa
olewaa owea. Silloin tuli owea awaamaan keski=ikäinen, kärsineen
näköinen waimoihminen. Tawallisesti ei hän puhunut luotuista sanaa,
silmäili waan tulijaa surullisen näköisenä ja meni tupaan takaisin. Jos
wieras meni perässä tuohon neliseinäiseen huoneeseen, huomasi hän
siellä toisenkin ihmisolennon, nimittäin laihan ja hinterän
nuorukaisen. Huoneessa wallitsi kaikkialla hywä siiwo ja puhtaus.
Huoneen peräakkunan edessä oli pieni pöytä ja ihmeekseen näki wieras
niissä kirjoitusneuwot. Tuo akkuna oli pöytineen ja kirjoitusneuwoineen
poispäin maantiestä; lieneekö niin aiottu jo tupaa rakentaessa.
Jos wieras oli outo eikä hänen haluttanut puhetta alkaa, sai hän istua
tahi seisoa waikka päiwän, eikä talonwäki sittenkään sanonut hänelle
yhtä ainoaa sanaa. He silmäiliwät waan rohkeata tungettelijaa
epäluulon=alaisilla ja melkeinpä pelonsekaisilla silmäyksillä, ja
jokainen silmäys näytti ikäänkuin nurkuwan, kun wieraalla ei ole älyä
mennä pois, häiritsemästä heidän rauhaansa. Mutta jos joku tuttawa tuli
tupaan, oli tuwan asukkailla kyllä puhetta, waikk'ei se ollut juuri
iloisinta laatua.
Lukija arwaa, ett'eiwät nuo tuwan asukkaat suinkaan ole keitään muita
kuin Jykylän emäntä ja hänen poikansa Antti. Kumpaakin heistä on
kohdannut sanomattomia wastoinkäymisiä ja onnettomuuksia, joista
kummallekin seurasi ankarat kärsimykset, ja nämät yhteiset kärsimykset
oliwat liittäneet äidin ja pojan taas yhteen.
Me tiedämme jo, että Antilla oli ollut pari masentawaa wastoinkäymistä,
jotka sortiwat hänen tunnokkaan sydämensä. Näistä ei äiti tiennyt
mitään, sillä Antti ei ilmaissut sydämensä huolia ja tuskia
hänellekään. Mutta nyt oli kohdannut uusi isku, joka oli heille
molemmille yhteinen ja joka masensi heidän molempain mielensä
auttamattomiin.
Tunnettu oli, että Jykylän Israeli isäntä, äidin toinen mies ja Antin
isäpuoli, oli kauan jo ryyppinyt ja tehnyt hurjia kauppoja. Semmoisen
elämäntawan seuraukset eiwät woineet olla ilmitulematta, ja nyt ne
oliwat edessä. Ennenkuin kukaan woi aawistaakaan, oli hän tehnyt
konkurssin. Hänen hallussaan oliwat sekä äidin että pojan warat ja
sinne meniwät kaikki. Kun Jykylän isäntä nautti yleistä luottamusta
wiimeiseen asti, ei Antin holhoojakaan arwannut olla waroillansa ja
ottaa pois pojan omaisuutta hänen hallustansa, eikä hänellä
itselläänkään ollut waroja maksaa pojan omaisuutta. Waikka Jykylän
isäntä niintawoin hallitsikin jotenkin isoa omaisuutta, oli hän ennen
konkurssia osannut häwittää sen niin että kaikki saamamiehet jäiwät
melkein ilmattomaksi.
Näin oli äidin ja pojan omaisuuskin mennyt kuin tuhka tuulten. Jäljelle
jääneillä rihkamilla ja sukulaisten awulla oliwat he hädintuskin
saaneet rakennetuksi tuwan missä he nyt asuiwat. Sekä äiti että poika
oliwat sortuneet siihen määrään asti, että he yksistäneuwoin walitsiwat
tuon syrjäisen paikan tuwallensa, jossa he, erotettuna pois maailman
pettäwäisestä hyörinästä, saisiwat elää yksinäistä erakkoelämää. Ei
heillä ollut suuria elämän tarwetten warustuksia, eikä heistä kumpikaan
woinut niitä työllänsä hankkia, mutta sukulaiset pitiwät heistä sen
werran huolta ett'eiwät he peräti hätään tulleet.
Niin, Antti oli nyt peräti sortunut mies. Hänellä ei ollut enään halua
eikä tahtoakaan koulunkäyntiin, eipä mahdollisuuttakaan, sillä hänellä
ei ollut waroja siihen. Hänellä ei ollut enään kenen tähden hän olisi
pyrkinyt ja ahkeroinut. Hänen elämänsä suurin tarkoitusperä ja toiwo
oli tyhjäksi rauennut ja kolkolta, kuolleelta tuntui elämä nyt.
Lapsuudesta pitäin oli synkistetty hänen umpimielistä luonnettansa,
jota kuitenkin joku elämän kirkas säde oli joskus woinut walaista.
Mutta kun kaikki toiwo oli kadonnut, synkistyi hänen elämänsä
auttamattomiin asti, sillä ei mikään woima woinut siihen enään luoda
waloa, lämpöä ja uutta elämää.
Tuossa eläwältä kuolleessa tilassa ei hän kyennyt paljon mitään
toimimaan. Ainoana työnä oli hänellä kirjoittaminen, sillä hän koetti
epätoiwon ponnistuksilla jatkaa kerran alkamaansa kirjallista työtä.
Hän koetti muiden nähtäwäksi luoda kuwauksia ihmissydänten pettyneistä
toiweista ja niistä katkerista kärsimyksistä, joita ne mukanansa
tuowat. Tuossa työssään oli hän nytkin niin ahkera, että hän teki sitä
katkeamatta, milloin waan hänen woimansa wähänkään riittiwät. Tämä
ankara ponnistus ja sydämessä aina asuwa kuluttawa ja kalwawa murhe
heikonsi hänen terweyttään arweluttawassa määrässä. Wihdoin laihtui hän
laihaksi kuin kaakinpuu; eikä tuosta uhkeasta nuorukaisesta ollut
wiimein jäljellä muuta kuin pelkkä warjo.
Mitä hywää sitten oli hänen kirjoituksistansa? Suoraan sanoen ei
mitään; ei ainakaan niistä mitään hywää tähän asti ollut tullut.
Ystäwänsä, Oskari, oli kyllä kehottanut häntä niitä painoon
toimittamaan, mutta sitä ei hän ollut uskaltanut tehdä. Hän oli niitä
kauan parsinut ja korjaillut, mutta koskaan eiwät ne hänen mielestänsä
kelwollisiksi tulleet; aina waan niissä löytyi jotakin epäselwää ja
kelwotonta. Siinä toiwossa hän kuitenkin teki työtä, että niistä kerran
ehkä kuitenkin jotakin kelwollista syntyisi, saadaksensa niillä
wähänkään äitinsä ja itsensä niukan elämän tarpeiden lisäksi.
Pitkin ikäänsä oli Jykylän emäntä ollut kristillinen ihminen ja tarkoin
täytti hän niitä elämän welwollisuuksia, joita hän tunsi kristittynä
päällensä lasketun. Kelpo ihmisenä kunnioitettiinkin häntä yleisesti;
mutta löytyipä semmoisiakin ihmisiä, jotka kiwenkowaan wäittiwät,
ett'ei hän ollut uudesta syntynyt.
Kappaletta ennen wiime tapahtumia lewisi paikkakunnassa eräs uusi uskon
lahko, joka oli erittäin innokas oppiansa lewittämään ja kääntämään
ihmisiä siihen. Erinomaisen tarkalla aistilla wainusiwat he, missä
olisi joku murheellinen, sortunut tahi sairastawa ihminen. Kun he
jossakin semmoisen huomasiwat, oli kohta joku heistä hänen kimpussansa,
kääntämässä häntä tuohon heidän mielestänsä ainoaan oikeaan, autuaaksi
tekewään uskoon. Ja kun ihminen on useinkin sortuneessa tilassaan
taipuwainen kaikellaisiin haaweiluihin, tapahtui aniharwoin, ett'eiwät
he semmoisten luona woittaneet tarkoitustansa.
Oitis huomasiwat he missä tilassa Jykylän entinen emäntä nykyään oli...
He kokiwat nyt joka tilaisuudessa lähetä häntä ja julistaa hänelle
oppiansa. Wähitellen alkoikin tämä waikuttaa häneen niin paljon, että
hän rupesi suosimaan heitä ja käymään heidän meluisissa seuroissansa.
Waikk'ei hän suorastansa hywäksynytkään heidän oppinsa suunnitelmaa,
oli siinä kuitenkin paljon totuutta ja semmoista, joka soweltui warsin
hywin hänen masennettuun mielentilaansa. Usein koetti hän wäitelläkin
heidän kanssansa niistä opinkohdista, joissa he hänen mielestään oliwat
wäärässä, mutta jota enemmän hän wäitteli, sitä sywemmälle kietoontui
hän kiihkeän lahkon pauloihin.
Tämän tähden tulikin asia pian siksi, että eräs heidän innokkaimpia
käännyttäjiään oli alituisena wieraana heidän pikku tuwassaan. Tarkalla
aistilla huomasi tämä, että siellä oli toinenkin henkilö, minkä mieli
oli murtunut, kenties wielä enemmänkin kuin sen, jonka he oliwat jo
puoliksi woittaneet. Yhä kiinteämmälle weti hän paulaansa äidin
ympärille, eikäpä kauan wiipynytkään, ennenkuin äiti oli täydellisesti
heidän wallassaan.
Kun tämä oli tapahtunut, antoi asiamies kowan käskyn äidille, että
hänen tuli waikuttaa poikaansakin ja niin olla wälikappaleena hänen
pelastukseensa. Hän oli jo alkukäynneillänsä huomannut, että poika
mielenhartaudella kirjoitteli, milloin waan hänellä wähänkään oli aikaa
ja tilaisuutta. Äidiltä oli hän saanut tietoonsa, että hän kyhäsi
jotakin kirjateosta. Lahkon lähettiläs piti sen synnillisenä ja kauhean
kadotuksen tuottawana työnä ja samassa julisti hän, että semmoisesta
synnillisestä työstä oli loppu tehtäwä hänen huoneessaan, jos hänen oli
mieli taiwaan waltakuntaa periä.
Tämä määräys huolestutti kowin äitiä. Hän ei ollut sortuneen poikansa
työtä luullut miksikään synnilliseksi työksi, mutta päinwastoin pitänyt
niitä kummallisen sattuwina ja mieltä ylentäwinä kertomuksina. Tunsipa
hän usein jotakin ylpeyttäkin mielessään, kun hänen poikansa oli woinut
semmoisia kirjoittaa. Usein lukikin poika niitä äidillensä ja
pieni, murrettu seura tuli silloin hieman elähtyneemmäksi ja
wirkistyneemmäksi.
Olipa äidillä toinenkin syy poikansa kirjoittamisen kieltoa wastaan.
Hän tiesi ja tunsi täydellisesti, kuinka murtunut ja sortunut hän oli
ja kuinka hänellä ei ollut enään mitään toiwoakaan miksikään tulla opin
tiellä, ja että ainoa hänen elämänsä ehto oli juuri tuossa
mielityössään, jospa ei siitä olisikaan mitään aineellista hyötyä.
Tämä tulta leimuawa pannan uhka laski äidin kowan koetuksen alle.
Pitikö hänen poikansa ainoa elämän toiwo ja lähde koettaa saada
kuoliaaksi kuristetuksi? Pitikö hänen turhaksi tehdä kaikki ne jalot ja
ihanat tunteet, joita hän poikansa kertomusten johdosta oli ikäwinä
hetkinään niin usein saanut tuntea? Jos hän niihin myöntyisi, tuntui
hänen tunnossaan siltä, kuin hän olisi katkaissut wiimeisenkin eheänä
olewan säikeen poikansa elämänlangasta.
Näitä mietti äiti kauan aikaa ja niin ahkerasti, että hän teki sitä
yötä ja päiwää. Waikka poika oli alakuloisenakin, ei kuitenkaan hän
ollut huomaamatta mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Ei hän ollut
enään niin osanottawainen yhteiseen suruun, eikä niin myötätuntoinen
hänen halwalle työlleen. Hetket, jolloin niitä luettiin, eiwät olleet
enään niin rauhoittawaisia ja juhlallisia kuin entisinä aikoina, ei, ne
oliwat ikäwiä ja kylmiä, sillä äiti ei niistä maininnut hywää eikä
pahaa. Usein huomasi Antti, ett'ei äiti nähnyt eikä kuullut mitään,
istuihan waan sywiin mietteihinsä waipuneena.
"Kuinka te, äiti, olette noin kummallinen? Olettehan juuri kuin
eläwältä kuollut", sanoi eräänä semmoisena hetkenä Antti äidillensä.
"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", sanoi äiti umpimielisesti.
"Owatko nämät sitten Jumalaa wastaan?" kysyi Antti oudoksuen.
"Ei, eiwät ne ole ... mutta owathan ne...", sanoi äiti hajanaisesti,
sillä ei hän tiennyt, mitä hän oikeastaan sanoi.
"Puhutteko tekin, rakas äiti, niin? Mitä toiwoa onkaan minulla sitten
enään jäljellä?" sanoi poika surullisesti.
"Jäljellä on Jumalan waltakunta", sanoi äiti silmiäänkään poikaan
luomatta.
"Owatko nämät kyhäykset sitten esteenä Jumalan waltakunnalle?" kysyi
poika kummastellen.
"Owat. Ne owat esteenä Jumalan hengen työlle ja samassa hänen
waltakunnallensakin. Ne owat ihmisellisestä mielestä lähteneet ja
sentähden owat ne hyljättäwät", sanoi äiti synkästi.
Antti hämmästyi kowasti, kuullessaan äitinsä tuommoisia puhuwan. Weri
wirtasi hänen päähänsä ja hän pisti kädessään olewat paperit
pöytälaatikkoon. Sitten nakkausi hän wuoteeseensa maata ja mietti
surumielisenä mitä hän nyt oli äidiltänsä saanut kuulla, samalla kuin
äiti mykkänä ja synkkänä laitteli illallista. Kauan siinä miettien
sinne tänne, tuli hän siihen arweluun, että ehkä se oli waan
satunnainen, tuon synkän wieraan waikuttama puuska, joka woisi raueta
wielä siihen. Pelosta, että äidin kanssa samallaista keskustelua
syntyisi, päätti hän tästälähin olla alottamatta mitään puheenainetta
tässä hänelle niin arkaluontoisessa asiassa.
Waikka äiti olikin pojalle jo julkisesti ilmoittanut mielipiteensä, oli
hän kuitenkin wielä poikansa kirjoitusten suhteen kahdella päällä. Hän
ei oikein tiennyt oliko hän oikeassa wai wäärässä, ja tämä pani hänet
taistelemaan pitkäksi ajaksi kowaa sisällistä taistelua. Huoli poikansa
autuudesta ja samassa hänen ajallisesta terweydestänsä, jonka hän
tunnossaan tunsi kaikenni heti murtuwan, jos waan hän lempityöstänsä
wieroitettaisiin, laski äidin taas tuohon kowaan koetuksen ahjoon.
Tämmöisenä kului joku aika, mutta sangen synkkä se oli. Äiti oli
wähäpuheinen ja huokaili ehtimiseen sisällisen ahdistuksensa tähden,
eikä poika uskaltanut hänen kanssaan alkaa mitään puhetta, peläten,
että se kääntyisi taas tuohon ikäwään juttuun. Asiain näinkin ollessa
kirjoitteli kuitenkin Antti sanatonna, äänetönnä, milloin waan wähänkin
woi.
Wähitellen rupesi äidin sydämessä kajastamaan semmoinen tunne, että
kyllä kaiketi ne pojan kirjoitukset owat ainakin synnillisiä ja
kadotuksen tuottawia. Niin, kylwetty siemen oli wähitellen ruwennut
hänen sydämessään itämään. Tämä tunne wakaantui hänen sielussaan yhä
lujemmaksi ja wihdoin hän teki päätöksensä. Ahtaaseen piiriin suljetut
uskonnolliset käsitteet saiwat hänessä täydellisen yli=wallan ja hän
tunsi olewansa kauheassa edeswastauksessa, jos ei hän pelastaisi
poikansa sielua, wieroittamalla hänet pois tuosta synnillisestä ja
turmiota tuottawasta työstä. Tämän tähden rupesikin hän uudestaan
ehtimiseen pojallensa puhelemaan, kuinka synnillistä ja kadotuksen
tuottawaa toki on tehdä semmoista työtä, mikä suorastansa sotii Jumalan
tahtoa wastaan ja joka on niin hirweästi maailmallisesti miellyttäwää,
että se on ollut hänetkin wähällä eksyttää.
Antti säikähti kowin tätä kuullessaan. Hän koki selittää ja toteen
näyttää, kuinka wäärän ja ahtaan käsityksen äiti oli saanut
parhaastakin ihmisellisestä työstä, waikka kullakin on käsky tehdä
työtä leiwiskällään sillä alalla, mihin hän parhaiten kykenee. Mutta ei
se kuitenkaan mitään auttanut, sillä äiti pysyi waan mielipiteissään ja
julisti lakkaamatta kuolemaa ja tuomiota kaikille semmoisille
pyrinnöille, mitkä eiwät suorastansa edistäneet uskonnollisia
pyrinnöitä hänen ahtaan käsityksensä mukaan.
Antti parka joutui nyt koetuksen alle. Koko hänen entinen elämänsä
kaikkine wastoinkäymisineen ilmestyi selwänä kuwana hänen silmiensä
eteen. Hänellä ei ollut enään mitään maailmassa, mihin hän olisi woinut
toiwonsa ja luottamuksensa panna. Kaikki hänen toiweensa ja pyrintönsä
oliwat pettäneet, eikä ollut enään mitään olemassa, minkä eduksi hän
olisi taistellut, paitsi äitiänsä ja kirjallista työtänsä. Sallimus ja
koko maailma oli kääntänyt hänelle selkänsä, eikä tarjonnut lepoa eikä
lohdutusta missään hänen rikkirunnellulle sielullensa. Kaikkien
hylkäämänä tunsi hän itsensä olewan niin kuin oljen korren, joka on
heitetty hyrskyäwälle merenselälle ja jonka hirmuinen hyöky wiimein
wiskaa aukealle kallioiselle karille, josta ei ole enään minkäänlaista
toiwoa pois päästä. Tällä karilla tunsi hän nyt olewansa, ikäänkuin
wihittynä yksinäisyydessä, kaikkien hylkäämänä ja unhottamana,
woittamattomien wastuksien ja esteiden wuoksi riutumaan ja nääntymään.
Äitikin, jota hän sydämestään rakasti, oli kääntänyt hänelle selkänsä.
Hän oli pienuudesta pitäin waalinut ja rakastanut häntä, eikä ollut
nytkään wetänyt pois äidillistä sydäntään ja kättään, waikka kaikki
muut oliwat sen tehneet, mutta nyt näytti siltä kuin jotakin semmoista
olisi hänelläkin tekeillä. Ainoat hetket heidän ilottomassa elämässään,
jolloin he yhteisen kalwawan surunsa woiwat hetkeksi unhoittaa, oliwat
olleet ne, milloin hän luki kertomuksiaan ja äiti kuunteli nauttien
niitä. Tällä tawalla oli äiti ollut hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa
näinä surun ja murtumisen aikoina. Hän oli ollut ymmärtämäisillänsä
hänen nykyisen työnsä ja ollut ainoa kannattaja sille, mutta nyt oli
hänkin ruwennut pitämään sitä synnillisenä ja tarpeettomana, jopa
kadotuksen ansaitsewanakin yrityksenä.
Kaikkea tätä tuntiessaan ja miettiessään joutui Antti semmoiseen
tuskaan ja ahdistukseen, ett'ei kyennyt mitään yrittämään.
Wähäpuheisena käweli hän paikasta toiseen, wiskautuen wälisti
pitkäksensä sänkyyn; sywästi mietiskelewän hän aina näytti ja tawasta
nousi hänen rinnastaan kumisewa huokaus. Ei äitikään puhunut monta
sanaa, toimitteli waan umpinaisena askareitaan, mutta hän iloitsi
sydämessään, nähdessään minkä waikutuksen hänen puheensa oli poikaan
tehnyt.
Tämmöisessä sieluntilassa oliwat pikku tuwan asukkaat, kun lähettiläs
taasen tuli heille wieraaksi. Ensimmältä heillä käydessään ei hän ollut
näkewinäänkään tuota kalpeaa nuorukaista, joka hänestä wäliä pitämättä
wiimeiseltä kirjoitteli waan pöytänsä ääressä. Mutta tarkalla aistilla
huomasi hän kohta, että pojassa oli tällä wälin tapahtunut suuri
muutos; hänkin iloitsi salaa ja aikoi warowasti pojan kimppuun käydä.
"Sinä, nuorukainen, et ole terwe", sanoi hän, läheten Anttia.
"En minä itseäni kipeäksi tunne", wastasi Antti kylmästi.
"Kumminkin sinä olet kalpea ja kuihtunut, sinua kai waiwaa sitten joku
murhe?" pitkitti wieras.
"Niin tekee .. suru minua waiwaa", sanoi Antti nolosti.
"Ilmoita minulle surusi, ehkä woisin sitä huojentaa", kehoitti wieras.
"Minun suruani ei woi kukaan auttaa", intti Antti.
"Kerro minulle surusi syyt! minä olen monta murheellista sielua
tuskistansa päästänyt", kiinnitti wieras.
"Mitäpä siitä olisi hywää, sillä minun suruni syitä ei woi kukaan
toisiksi muuttaa", sanoi poika nyreissään.
"Sinä olet paljon kirjoittanut", alkoi wieras toisella tawalla, kun
huomasi, ett'ei hän edellisellä keinolla woittanut tarkoitustaan.
"Olenhan minä kirjoitellut".
"Sinä teet tarpeetonta työtä", sanoi lähettiläs ja katsoi Anttia
teräwästi silmiin, ikään kuin tunnustellaksensa mitä tämä waikuttaisi.
"Minkätähden niin sanotte?" sanoi Antti tuimasti ja ylenkatseen puna
nousi hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa.
"Sen wuoksi kuin ne sotiwat Jumalan tahtoa wastaan", sanoi hän ja
tarkasteli yhä Anttia.
"Minä tiedän, että te olette willinneet äitinikin ja samaa mielitte
minullekin tehdä, mutta minä luulen, ett'ei se onnistu", sanoi Antti
ylönkatseellisesti.
"Minä huomaan, ett'ei sinun murheesi ole murhe Jumalan mielen jälkeen,
joka saattaa katumisen autuudeksi, mutta se on maailman murhe, joka
tuottaa kuoleman", sanoi wieras ja lähti pois, luoden poikaan ankaran
silmäyksen. Wieraan lähdettyä pillahti äiti katkeraan itkuun. Hänestä
tuntui niin hirmuisen pahalta ja synnilliseltä, kun tuo wieras lähti
tyytymättömänä pois, eikä edes saanut pojalta siiwoa puhettakaan.
Hänestä tuntui siltä kuin Jumalan wiha kaikella ankaruudellansa olisi
maannut heidän päällänsä ja he molemmin olisiwat seisoneet kadotuksen
kauhean kuilun partaalla walmiina sinne syöstäwiksi.
"Woi, woi meitä, rakas poikani, woi kun et sinä antanut hänelle edes
siiwoa puhettakaan; me olemme nyt iankaikkisesti hukassa", päiwitteli
äiti ehtimiseen itkunsa seasta.
Äidin tila rupesi Anttia kowin säälittämään. Olihan hän hänen oma armas
äitinsä, joka oli tässä ahtaassa piirissä kaikki kaikissa; waikea oli
nähdä hänen surewan ja olewan omantunnon ahdistuksessa. Tämän tähden
koki hän häntä lohduttaa miten waan parhaiten taisi; muun muassa lupasi
hän wierasta paremmasti puhutella, jos hän waan wielä tulisi.
Tämä rauhoitti paljon äitiä ja heidän elämänsä tuli melkein
entiselleen. Antti rupesi taas kirjoittelemaan, mutta entistä intoa ja
halua ei hänellä enään ollut, sillä hänen sielussaan rupesi tuntumaan
niin kummalliselta----hän oli tietämättään puoliksi woitettu.
Tämmöisenään kului joku aika. Mutta äiti ei saanut todellista
sisällistä lepoa, ennenkuin hän sai tuon wieraan kotiaan. Hänet
tawattuaan ilmoitti hän hänelle, että Antti on jo nyt nöyrempi.
Pian oli wieras siellä.
"Joko sinun ylpeytesi on nyt nöyrtynyt niin paljon, että mahdat edes
oikean puheen antamaan?" sanoi hän tylysti Antille.
"Puhukaa waan, Kyllä minä woin kuunnella", sanoi Antti häpeillen.
"Jumala tahtoo sinut panna kowan koetuksen alle, mutta kaikki oma tahto
pitää olla hänen tahtonsa alle annettu", sanoi wieras.
"Mitä omaa tahtoa minulla sitten olisi?"
"Sinä et ole wielä lakannut synnillisestä työstäsi, waikka olet
kuullut, että se on Jumalan tahtoa wastaan; se on omaa tahtoa, sanon
minä", sanoi wieras tuomitsewasti.
"Olenhan minä wielä kirjoitellut."
"Niin, mutta Kristus ja beliaali eiwät sowi yhteen."
"Mutta enhän minä huomaa niissä mitään semmoista, joka sotisi totuutta
wastaan ja uskonto ei suinkaan kiellä totuutta, waan on päinwastoin
itse totuus", puolusteli Antti itseään.
"Mikä on totuus?" kysyi wieras, ikäänkuin saadaksensa wastustajansa
kietoutumaan omaan paulaansa.
"Totuus on se, mikä tulee Jumalalle kunniaksi ja lähimmäiselle sekä
itsellemme hywäksi", sanoi Antti warmuudella.
"Jumalan totuus on ainoastaan se, joka pysyy, mutta sinun kirjoituksesi
eiwät ole hänen totuuttansa, ja sen wuoksi eiwät ne pysy, waan tulewat
tulella kulutetuksi sinä suurena tuomiopäiwänä."
"Mitä te sitten tahtoisitte minun tekemään?" kysyi Antti nolosti.
"Mitäkö minä tahdon? Minä tahdon ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan hengen
kutsumiselle. Mutta hän ei ole semmoinen, että tyytyisi jaettuun
sydämeen----ei poikani? koko sydämen tahtoo hän, mutta sinä tarjoat
hänelle waan puolen; toisen puolen tahtoisit sinä säilyttää
maailmalle."
"Kuinka minä siis woisin hänelle koko sydämeni teidän mielestänne
antaa?" kysyi Antti neuwotonna.
"Lakkaa kirjoittamasta noita tarpeettomia, maailmallisia loruja, sillä
ne eiwät ole hänen tahtonsa mukaisia, eiwätkä hänelle otollisia. Heitä
pois tyköäsi helma=syntisi--oikea katumus ei kärsi kahtalaista mieltä",
sanoi wieras käskewästi.
"Minä olen paljon kirjoittanut jo ennen näitä aikoja, mitä minun niiden
kanssa pitää tehdä?"
"Polttaa."
"Polttaa!" huudahti Antti hämmästyneenä.
"Juuri niin."
"Joissa ei kuitenkaan ole minun mielestäni muuta kuin totuutta."
"Mutta Jumalan aiwoitus ei ole ihmisen aiwoitus, eikä hänen tahtonsa
sinun tahtosi. Joka tahtoo hänen tahtoansa noudattaa, hän ei saa pitää
omaa totuuttansa hänen totuuttansa korkeampana. Hän on minun kauttani
tahtonsa sinulle ilmoittanut, tottele nyt sitä tahi älä, mutta wiaton
olen minä sinun wereesi", sanoi wieras ja meni uhkaawan näköisenä pois.
Kauheaan hätään tuli nyt Antti. Hänen joka luunsolmunsa wapisi kuin
haawanlehti ja tuskanhiki juoksi hänen kalpeita kaswojansa myöden. Hän
tunsi jylisewän tuomion pauhaawan sydämessään, jos ei hän tottelisi
sitä käskyä, mikä hänelle oli julistettu.
Waaleana ja horjuwana meni hän laatikolle, missä hän kirjoituksiaan
säilytti. Wapisewin käsin otti hän sieltä paperitukun ja meni niiden
kanssa äitinsä luokse.
"Woi, äiti! Tässä nämät owat, tehkää niiden kanssa mitä tahdotte,
kunhan waan tuo wieras ei puhuisi niin hirmuisesti. Minä en luullut ...
minä en tiennyt niitä niin pahoiksi----mutta menkää, Jumalan tähden,
sen wieraan perään!----minä tahdon polttaa nämät hänen silmäinsä
nähden, ett'ei näistä mitään kirousta tulisi----menkää, menkää, äiti!"
sanoi hän sisällisestä tuskasta wapisewana.
"Kiitos Jumalan!" sanoi äiti ja meni.
Kauan ei hän wiipynyt, ennenkuin hän palasi, lähettilään kanssa
takaisin.
"Joko nyt olet kylläksi nöyrtynyt Jumalan kaikkiwaltiaan kurittawan
käden alla?" kysyi tämä, palattuaan wapisewan pojan luo.
"Tehkää minun kanssani kuin tahdotte, mutta älkää suinkaan puhuko noita
hirmuisia sanoja", sanoi Antti, heiluttaen kädessään isoa paperikääröä.
"Anna Jumalalle kunnia ja heitä tuleen ne jotka tulen owat, että itse
iankaikkisesta tulesta pelastetuksi tulisit", sanoi wieras kolkosti.
Iso walkea leimusi takassa ja walaisi liekehtiwästi illan tuomaa
hämärää. Sen walossa horjui waalea nuorukainen, heiluen sinne tänne
wawisten ja wiipottaen kädessään isoa paperitukkua. Hän epäröi
wiiwytellen ja näytti horjuwan päätöksessään.
"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuului silloin kolkko
lähettilään ääni.
Wiuhaus kuului ja paperikäärö lensi hulmuawaan liekkiin. Lähettiläs oli
woittanut ja se liekki, missä äsken oli walmistettu ruokaa hänelle,
nieleskeli ahnaasti sortuneen nuorukaisen moniwuotista hengen työtä.
"Woi, woi minkä minä nyt tein ... se ei ollut oikein!" huudahti Antti
ja horjuen meni hän wuoteellensa.
"Taiwaan enkeleillä on ilo sinusta, kun sinä olet parantanut itsesi ja
kääntynyt Jumalan tykö", sanoi äiti.