Aikaa on kulunut muutamia wuosia. Jykylän Anttipoika ei olekaan enään
kotonansa, eipä kansakoulussakaan. Hän on etewimpänä oppilaana
loistawasti suorittanut tutkintonsa ja saawuttanut parhaan
päästötodistuksen kansakoulusta. Läpi kaikkien kotowastusten ja
isäpuolen pitkäkiskoisten juonien, on hän ahminut synkkämielisenäkin
kaikki ne opin mureneet, mitä siellä on ollut saatawina. Mutta
isäpuolen ja Antin wäli on käynyt niin kireäksi ja ankaraksi, että
holhoojan on täytynyt ryhtyä toimiin, ottaa poika pois kodista, ja
ruweta walwomaan hänen kaswatustaan.
On juuri tässä samassa tullut sääntö, että kouluissa ruwetaan
opettamaan suomen ja ruotsin kielillä rinnakkain. Tämä uutinen elähytti
poikaa ja toiwon kipinä lensi hänen sydämmeensä. Hän tunsi itsessään
sanomattoman halun päästä oppimaan enemmän ja tässä uudessa
säännöksessä luuli hän olewan weräjän auki mielihalullensa. Äidillensä
ja holhoojallensa koetti hän joka tilaisuudessa ilmoitella tätä
mielihaluansa ja walaista asiaa niin hywin kuin suinkin woi, ja
ajanpitkään rupesikin se waikuttamaan siihen suuntaan, että molemmat
antoiwat perään ja poika pääsi kuin pääsikin kouluun, jatkamaan
opinnoitansa.--Niin, Antti on nyt lyseolainen.
Waikka hän oli päässyt mielityöhönsä, ei hän kuitenkaan saawuttanut
sitä mielen hilpeyttä ja iloisuutta, mikä hänellä luonnostansa oli,
sillä kotoiset ahtaat käsitteet ja katsantotawat oliwat ryöstäneet osan
hänen luonnostansakin. Wakaisena kuin wanhus ja synkkänä ja ujona kuin
sortunut konsanaankin, istui hän nytkin tunti tunnilta ison koulun
penkillä, samoin kuin kansakoulussakin. Kaikki koulutowerien
kokkapuheet, pilkat, wiisastelemiset, wieläpä käsiksi käymisetkin,
kaikki ne oliwat yhtäkaikki, ne eiwät herättäneet Antissa pienintäkään
huomiota eikä wastustamisen ja koston halua. Hänen suutaan ei nähty
naurun hymyssä, mutta ei itkussakaan; olipa niinkuin ei hän olisi
woinut tuntea hywää eikä pahaa.
Eiwätpä paljoa paremmin onnistuneet ne monet ystäwyyden yrityksetkään,
joita useat koulutowerit usein koettiwat hänen kanssaan solmiella. Hän
ei seurustellut kenenkään kanssa, ja jos joku toweri tuli hänen
majapaikkaansa, tuli hänen elämänsä niin ikäwäksi ja synkäksi, että
toisetkin ikäwystyiwät ja synkistyiwät siitä. Jos tämä ei waikuttanut
siihen määrään, että towerit olisiwat poislähteneet, antoi Antti selwin
sanoin tiedoksi, että hän haluaisi olla yksinänsä. Tällä tawoin
raukesiwat kaikki ystäwyyden hieromiset kuin tuhka tuuleen. Hän oli
ensimäisenä istumassa koulunpenkillä ja wiimeinen sieltä lähtemään, ja
lukukauden loputtua ei ollut hänen poissaololuettelossaan yhtään tuntia
merkitty.
Tämmöinen jäykkyys ja wakaisuus waikutti ajanpitkään towereissakin sen,
että he rupesiwat Antille antamaan arwoa ja kunnioittamaan häntä, eikä
yksikään heistä enään antanut hänelle riwosanaa.
Waikka Antti oli niin yksinäinen, oli hänellä kuitenkin yksi ystäwä,
johon hän ehdottomasti luotti. Tämä ystäwä oli Antin kotipitäjässä
asuwan nimismiehen poika; Oskari oli hänen nimensä. Kun Antti tuli
kouluun, oli Oskari jo koulun ylemmillä luokilla, mutta tämä wäli
iässä, opissa ja arwossa ei estänyt heitä tulemasta mitä
sydämmellisimmiksi ystäwiksi.
Oskari oli erinomaisen helläsydäminen poika. Oikeuden ja totuuden tunto
oli hänessä jo aikaisin kehittynyt ja sentähden ei hän sanalla eikä
työllä tehnyt yhdellekään ihmiselle mitään, mikä olisi tätä loukannut.
Tämä teki sen, että waikka Oskari olikin wiattomissa asioissa
leikillinen ja iloisa, oli hän kaikkia wakaisia asioita käsiteltäissä
wakainen kuin itse totuus. Tämänlaisen elämäntawan kautta oli hän
woittanut kaikkien kunnioituksen, niin opettajiltaan kuin
koulutowereiltaankin, wieläpä kaikilta ihmisiltä koulun
ulkopuolellakin.
Nämät molemmat ystäwykset oliwat eri tawalla kehittyneet. Oskarin
wanhemmat oliwat tosi=siwistyneitä ihmisiä, eiwätkä waan tuommoisia
pintapuolisesti, jommoisia useinkin tapaa niiden seassa, jotka sanowat
itsensä siwistyneiksi ja joiden pitäisikin semmoisia olla. Wapaina
kaikista epäluuloista, kehittiwät he jo aikaisin poikansa totuuden
tuntoa ja tämä waikutti terweellisesti pojan wastaiseen elämänjuoksuun.
Kuinka toisin oli Antin kodissa. Hänkin pyrki totuuteen, mutta kuta
palawammin hän sitä teki, sitä ankarammin ahdistiwat kodin ahtaat
käsitykset ja mielipiteet häntä. Tosi kyllä, ett'eiwät nämätkään
woineet lannistaa hänen totuuden tuntoansa, eiwätkä masentaa sitä opin
halua, joka hänessä aina paloi ja jonka walossa hän pyrki sen perille,
mutta sangen masentawan waikutuksen se kumminkin häneen teki.
Waikka ystäwykset oliwatkin niin erilaisen kehityksen alaisina olleet,
oli heillä kuitenkin yhdenlaiset luonteet. Kumpikin heistä seurasi
ehdottomasti sitä minkä he omantuntonsa mukaan tunsiwat oikeaksi,
eiwätkä poikenneet siitä oikealle eiwätkä wasemmalle puolelle. Oskari
huomasi oitis Antin erinomaiset luonnonlahjat ja sen totuuden, mikä
kaikissa hänen töissään ja puheissaan aina oli nähtäwissä ja
kuultawissa, ja tämä se oli, joka weti hänet likemmäksi Anttia, waikka
tämä olikin jälempänä hänestä. Ei heidän tarwinnut kauan toisiinsa
tutustua eikä ystäwyyttä hieroa, sillä ensinäkemällä muodostui se
semmoiseksi kuin se oli, eikä mikään maailmassa woinut sitä koskaan
häiritä; olipa niinkuin he olisiwat ensi silmäyksellä nähneet toisiensa
sielun läwitse.
Alusta alkaen, kun he ystäwyksiksi tuliwat, käyttiwät he joka=ikisen
loma= ja lupahetken seurustelemiseen. Wapaasti waihtoiwat ja
ilmoittiwat he aatteitaan toisillensa, arwostellen ja tehden niistä
päätelmiänsä, ja näin tuliwat he toinen toisensa sisälliseksi
kaswattajaksi. Awonaisesti ilmoittiwat he toisillensa sekä ilonsa että
surunsa ja heistä tuntui siltä kuin he kaksi olisiwat sulautuneet
yhdeksi sieluksi.
Tämä rupesi terweellisesti waikuttamaan Anttiin. Hänen synkkä ja
umpimielinen luonteensa rupesi aiwan itse tietämättään saamaan tästä
wirkistystä ja eloisuutta, ja tuo alulla olewa luulewaisuus, joka oli
kodin kaswatuksella häneen isketty, rupesi hänestä wähitellen
haihtumaan. Tämä muutos Antissa, minkä Oskari oitis hawaitsi, ilostutti
jälkimmäistä, sillä alusta pitäin oli hän huomannut ystäwänsä
synkkämielisyyden waikuttawan wahingollisesti hänen teräwään
ymmärrykseensä ja ylewiin pyrintöihinsä. Noissa wälillisissä, wapaissa
keskusteluissa oli Oskari koettanut warowasti waikuttaa siihen
suuntaan, että olisi saanut ystäwästään tuon lannistawan tunteen pois
wieroitetuksi, ja kun hän huomasi jotakin waikuttaneensa, oli hänen
sisällinen ilonsa täydellinen.
Antti rupesi nyt wähitellen suwaitsemaan toisiakin koulutowereitaan,
wieläpä tuntemaan seuraelämänsä piirin liian pieneksi ja ahtaaksi.
Wähitellen mieltyi ja kiintyi hän yhteen ja toiseen, ja ennen pitkää
oli hänen seurapiirinsä lisääntynyt puolellakymmenellä towerilla.
Ystäwät oliwat ikäänkuin jonkun sisällisen, tietämättömän waalin
kautta, Oskari ja Antti walinneet koulutoweristosta, sillä heillä,
ainakin osaksi, oli samanlainen luonne kuin walitsijoilla itselläänkin
oli. Tämän uuden seuralisän kautta tuli elämä waihtelewammaksi ja
iloisemmaksi, mutta wakaana ja totisena pysyi se yhä edelleenkin. Sillä
mitään ylimielisyyttä ja riwoutta ei kärsitty, ja jos joku yritti
jotakin semmoista tekemään seurassa tahi ulkona siitä, hän kohta
miehissä hälwästiin, ja sillä tawalla kaikki halpamaisuus
tukahutettiin, ennenkun se oli oikein idullekaan päässyt; olipa
niinkuin tämä olisi ollut mallikelpoisa waliojoukko.
Sekä Oskari että Antti oliwat luokallaan ensimäiset oppilaat.
Opettajakunta ihmetteli Antin teräwä=älyisyyttä ja kykyä pikaisesti
oppimaan waikeimpiakin opinkohtia. Opettajakunnalta ei myöskään jäänyt
huomaamatta pojan arwokas wakaisuus ja se ankara totuuden tunto, mikä
oli wallitsewana kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan, ja kaiken
tämän tähden kunnioittiwat he häntä suuresti; he pitiwät häntä luokan
kruununa ja toiwoiwat hänestä paljon.
Sillä tawoin kului wuosia, ja ystäwykset kohosiwat luokalta luokalle.
Wuosien kuluessa muodostui Antti pulskeaksi nuorukaiseksi. Sorea ja
jäntewä oli hänen wartalonsa, ja kun siihen wielä lisäksi tulee hänen
pyöreät, werewät ja täyteläiset kaswonsa, siniset lempeät silmänsä ja
wahwa, mustanruskea tukkansa, ei kukaan woinut mieltymättä häneen
katsoa.
Koulun loma=ajat oleskeliwat ystäwykset kotipitäjässään. Kun ei Antti
woinut isäpuolensa wuoksi mennä kotiinsa loma=aikaa wiettämään,
toimittiwat äiti ja holhooja hänet, omasta hartaasta pyynnöstään,
asumaan Oskarin kotona. Tämä olikin molempien ystäwysten hartain toiwo,
ja kun tämä toteentui, ei heidän ilollansa ollut rajoja.
Pitäjän pastori oli hywä tuttawa Oskarin kotona, sentähden käwi hän
perheineen usein siellä wieraana. Pastorilla oli seitsentoista
wuotinen, Lotta niminen tytär, joka oli hänkin noilla wieraisilla
käynneillä aina mukana.
Lapsuudesta pitäin oli Antti tawasta nähnyt pappilan Lotta=neidin, eikä
hän siis ollut tuntematta häntä, mutta koko kouluajallaan ei hän ollut
nähnyt neitiä. Tällä wälin oli Lotta kehkeentynyt kauniiksi ja
wiehättäwäksi neidiksi. Hento, keweä, melkein ujomainen käytöksensä ja
hurskas kainoutensa enensi wielä suuressa määrässä sitä suloutta, mitä
muutoinkin hänen koko olennossaan niin runsaasti löytyi.
Pastori nyt kuten ennenkin käwi perheineen wieraina ja kun Antti
uudessa asemassaan näki Lotan, teki se häneen niin sywän waikutuksen,
että hän tuli niinkuin puusta pudonneeksi. Hän ei kyennyt mitään
toimimaan, puhumaan, eipä edes ajattelemaankaan. Yksinään wetäysi hän
toiseen huoneesen, selwittelemään sekawia ajatuksiansa ja jäähdyttämään
polttawaa otsaansa. Tämän nähtyään tuli Oskari häntä hakemaan.
"Miksi sinä tänne tulit? Tule nyt tekemään wieraille seuraa", sanoi
hän.
"En weliseni woi... Minä en woi hywin,--salli minun olla yksinäni!"
pyyteli Antti.
Oskari luuli, että hänet on taasenkin wallannut tuo wanha
synkkämielisyyden puuska, sillä hänen oli mahdoton käsittää, että hänet
olisi joku taudin aine kohdannut näin pikaisesti, koska hän ennen
wierasten tuloa oli iloinen kuin käki metsässä. Kun hän tiesi, ett'ei
Antista woinut tuokiossa poistaa sitä surumielisyyttä, mikä häntä wielä
nytkin tawantakaa kohtasi, jätti hän hänet ja kiirehti wieraille seuraa
tekemään.
Antti meni ullakkokamariin, joka oli ystäwysten yhteinen huone. Hän
awasi akkunan ja siitä wirtaawa raitis iltakalween ilma teki hywää
hänen hätääntyneelle sydämellensä.
Hän tunsi häiriönsä syyn; ja sen wuoksi teki hän tarkkaa tiliä itsensä
kanssa: "Olisiko mahdollista...? Ei, ei ole...! Mutta onhan ennenkin
semmoisia ihmeitä tapahtunut,--kummempiakin ... miks'ei nyt woisi niin
käydä? Mutta ystäwäni Oskari...? Missä suhteessa hän on häneen...?
Hehän owat lapsuuden ystäwät... Mutta ei, ei, ei ... heidän wälillänsä
ei woi olla mitään ... ei mitään, sillä heidän wälinsä on niin wapaa ja
awonainen toisiaan kohdatessa; ja niin ei se olisi, jos siinä jotakin
olisi...----Mitäs minä nyt? Teenhän wäärin ystäwääni kohtaan, kun annan
tuommoisille ajatuksille waltaa, sillä olisihan hän sen minulle
ilmoittanut, jos waan heidän wälissänsä jotakin semmoista olisi."
Tämmöisiä ajatteli Antti ullakkokamarissa ollessaan. Häneltä ei ollut
salassa se suosio ja kunnioitus, minkä hän oli hywän oppinsa ja wakawan
elämänsä kautta kouluajallaan kaikilta ihmisiltä saanut. Tämä hawainto
wirkisti hänen hämmentynyttä mieltänsä, tämän ajatuksen walossa sai hän
kaksinkertaista woimaa ja rohkeutta mieleensä. Waikk'ei hän woinut
omantuntonsa edessä löytää itsessänsä mitään wikaa, että hän olisi
mitään laiminlyönyt koulunkäyntinsä ja elämänsä suhteen, päätti hän
kuitenkin kaksinkertaisella innolla ryhtyä opinnoitansa jatkamaan ja
ankarammin walwomaan elämäänsä, ja kaikki tuo sentähden, jotta hän
kerran woisi saada Lotan omaksensa.
Tuo haaweilu teki hänet niin iloiseksi, ett'ei oltu koskaan ennen
hänessä semmoista nähty. Hän tunsi rakastawansa kaikkia ihmisiä ja jos
hän olisi woinut, olisi hän sulkenut koko maailman syliinsä.
Tämmöisessä mielentilassa oli Antti, kun Oskari taas tuli hänen
luoksensa. Awoimin sylin juoksi Antti ystäwäänsä wastaan ja sulki hänet
syliinsä. Hän ei woinut pidättää itseänsä, waan kyyneleet tuliwat
hänen silmiinsä ja siinä hän sitten itkeä nyyhki.
"Mikä, Jumalan tähden, sinulla on, Antti?" kyseli Oskari hätäilewästi.
"Ei mikään" sanoi Antti ja irroitti itsensä hänestä.
"Oletko kipeä?"
"En."
"Sinä, ystäwäni, olet nykyään niin kummallinen, ett'en ensinkään
ymmärrä sinua", sanoi Oskari hämillään.
"Totta kyllä on, että minä tuolla alhaalla ollessani sain jonkunmoisen
pahoinwoinnin puuskan, mutta nyt se on ohitse. Minä olen nyt niin
iloinen ja rakastan sydämeni pohjasta kaikkia ihmisiä, erittäinkin
sinua, ystäwäni. Sinä minua ymmärrät ja sinuun woin rajattomasti
luottaa", puheli Antti, tarttuen toistamiseen syliksi ystäwäänsä.
"Olipa hywä, ett'ei se sen pahempaa ollut, sillä minä pelkäsin pahinta.
Mutta kummallinen sinä sittenkin olet, sillä noin iloinen et ole ennen
koskaan ollut, etkä tuolla lailla puhunut", sanoi Oskari.
"Se kyllä taitaa olla totta, mutta sallithan, ystäwäni, minun olla
iloisen, sillä tästäpuoleen aion semmoinen olla", sanoi Antti.
"Sydämeni pohjasta suon sinun olla iloisena, sillä tarpeeton suru ja
synkkyys lannistaa sekä sielua että ruumista. Ei mikään ole minulle
suotuisampaa kuin se, että kaikki synkkyys katoaisi sinusta, jota et
woine kieltää itsessäsi löytywän; siihen suuntaan olen koettanut
waikuttaa sinuun ja sen iloisempi olisin, kun woittaisin mitä olen
tarkoittanut", haasteli Oskari siinä luulossa, että Antti oli nyt
iloinen sentähden kun hän oli karsinut synkkämielisyyden.
Kauan, myöhään yöhön, haasteliwat ystäwykset iloisesti niitä näitä.
Wihdoin nukkuiwat he makeaan uneen.
Antti oli uskonut ystäwästään, ett'ei tämä mitään häneltä salaa, mutta
tästä hetkestä pitäin oli hänellä itsellänsä jotakin semmoista, jota
hän huolellisesti salasi ystäwältään ja kaikilta muilta ihmisiltä.
Pastorin perhe edelleenkin käwi usein nimismiehellä wieraina ja
käwiwätpä hekin pappilassa. Antti oli iloisempi wäliaikoinakin tuon
ensimäisen kohtauksen jälkeen, mutta kun hän wieraisilla ollessa tuli
Lotan pariin, tuli hän niin ujoksi ja wähäpuheiseksi, että kaikki sitä
kummasteliwat. Hän wältteli muita ja istuskeli yksinään jossakin
nurkassa; erittäinkin karttoi hän niitä ryhmiä, missä keskusteltiin
jotakin asiasta. Ei sekään saanut häntä rohkeammaksi eikä
puheliaammaksi, waikka pastorikin useat kerrat puhutteli häntä
kunnioittawasti. Pastori tawallisesti selwin sanoin antoi tietää, että
Antista suuren neronsa ja kykynsä sekä wakawan elämänsä wuoksi
toiwottiin paljon; mutta ei sekään auttanut, sillä hän waan häpesi ja
punasteli näitä kuullessaan.--Niin, Antti rukalta loppui kaikki rohkeus
ja uskallus ollessaan hänen parissaan, jota hän sydämmessään kenenkään
tietämättä rakasti ja jolle hän oli koko wastaisen elämänsä pyhittänyt.
Waikka Lotta olikin wienon kaino, oli hänen käytöksensä kuitenkin wapaa
ja ujostelematon. Eräänä kertana tuli hän Antin luo ja sanoi:
"Mikä teitä waiwaa kun te olette niin arkamaisen ujo? Meille muillekin
käypi ikäwäksi tuo ankara ujoutenne. Olkaa hywä ja tulkaa tekemään
seuraa!"
"Mitäs minä ... enhän minä tämmöinen ... änkytti Antti wastaukseksi ja
joutui niin hämille, että hän punastui korwia myöden.
"Minkälainen?" kysyi Lotta, seisoen hänen edessään ja katsoen häntä
kysywästi silmiin.
"Täm ... tämmöinen ... näin, näin--halpa", jankutti Antti, joutuen yhä
enemmän pulaan.
"Älkää niin sanoko. Minkätähden te halpa olisitte? Teillähän on teräwä
pää kuin partaweitsi, ja opettajakuntanne sekä kaikki ihmiset
kunnioittawat teitä ... teistähän woipi wielä tulla kokonainen nero.--
Teillä ei siis ole mitään syytä pitää itseänne halpana", sanoi Lotta ja
meni pois.
Antti tuli nyt oikein hurmauksiin. Lotta oli ollut likellä häntä. Hän
oli kuullut hänen sointuwan heleän äänensä, nähnyt hänen hennon ja
solakan wartalonsa ja wiehkeät kaswonsa, tuntenut hänestä wirtaawan
lemmen pyhän, polttawan wirran. Hän oli puhunut lempeitä ja luotettawia
sanoja, wiittaamalla omaansa ja muiden ihmisien kunnioitukseen ja
samassa hänen tulewaisuuteensa. Ehkäpä Lotta tunsi sydämessään samaa
kuin hänkin,----niin, ehkäpä!
Nämät tunteet eiwät suinkaan olleet omiansa tekemään Antista
seuramiestä. Yksinään istuili hän waan jossakin nurkassa, nauttien
niitä tunteita, joita wast'ikään oli niin runsaasti hänen sydämeensä
wiritetty.--
Kun wieraat oliwat menneet, meni Antti taasenkin ullakkokamariinsa.
Siellä mietti hän tilaansa ja wertaili nytkin itseänsä ystäwäänsä
Oskariin, ja hän hawaitsi suuren eron olewan hänen ja ystäwänsä
wälillä. Oskari oli aina iloinen ja wapaa kaikessa käytöksessään
kaikkien ihmisten kanssa. Lotankaan läsnäolo ei näyttänyt häneen
waikuttawan hywää eikä pahaa ... olihan waan niinkuin ei olisi mitään
erinomaista saapuwilla, ja se oli Antista kummallisimmista
kummallisinta. Pakkausipa tuntumaan siltäkin, ett'ei Oskarilla ole
tuntoa eikä sydäntä; mutta tätä aatetta ei hän päästänyt waltaan, ja
wihdoin päätti hän, että kyllä hänellä on molemmat, mutta hän on niin
wapaa,--ja kenties on hän wapaa Lotankin suhteen.
Näitä mietti Antti itseksensä. Hän oli tyytymätön omaan itseensä, kun
ei hän ollut niin wapaa kuin ystäwänsä oli. Jospa hän olisi semmoinen,
awaisi hän heti sydämensä rakastetullensa, tulisi siitä wielä mitä
tulisikin, mutta asiain nykyisellä kannalla ollessa ei hän woi sitä
tehdä; mutta kerran tulee wielä se aika jolloin woin pyytää häntä
omakseni ja sen saawuttamiseksi tahdon uhrata henkeni, kykyni, tarmoni,
ja woimani. Niitä mietti Antti.