Syyslukukausi oli tullut ja Jykylän Anttipoika on nyt sisäänkirjoitettu
kansakoulun oppilas. Hänen sydämmensä sykkii ilosta ja hänestä tuntuu
siltä kuin joku raskas kahle olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Ei olla
wielä luokallakaan, sillä tänään on ollut wasta sisäänkirjoitus ja
huomenna alkaa luokkatunnit. Mutta yksistään jo se tieto, että hän
todellakin on kansakoulun oppilas, teki hänen sydämmensä iloiseksi.
Kouluhuone oli hänestä niin juhlallisen näköinen urkuharmonioineen,
koulupenkkeineen, seinäkarttoineen ja muine kuwioineen. Hänen kirkkaat
silmänsä liiteliwät seinäkarttoja myöten ja mieli paloi oppimaan; woi
jospa nyt jo opetus alkaisi, että saisi tietoonsa meret, maat ja
mantereet. Antista tuntui, ett'ei hän wäsyisi waikka opetettaisiin yöt
ja päiwät, kunhan waan saisi oppia, paljon oppia; tuntui se
semmoiseltakin kuin hänen henkensä olisi irtautunut pahoista ja
tukaloista siteistä, ja liitelisi awaruuksien halki, aina
tähtitaiwaisihin saakka.
Tämä tämmöinen wapaantumisen tunne ja hywä mieliala oli poikaan
herännyt jo silloin, kun hän oli tietoonsa saanut, että hän ainakin
pääsee kouluun, ja nyt se nousi yhä selwemmäksi. Koko hänen mennyt,
lyhyt elämänsä tuntui waan ilkeältä unennäöltä, ja isäpuoli oli nyt
hänen mielestänsä paras ihminen maailmassa. Seuraawana yönä ei hän
ollut woida nukkua ensinkään, niin kiihkeästi oli hänellä koulu
mielessä.
Iloisella mielellä poika riensi seuraawana aamuna kouluun. Wakaisena
kuin wanha mies istui hän penkillä koulutunnin, tarkasti kuunnellen ja
ikäänkuin ahmien jokaikisen sanan ja neuwon, mitkä opettaja suustansa
laski. Kun muut koululapset meniwät neljännes=tunnille, ei Antti
liikkunut paikaltaankaan, istui waan siinä tarkastellen ja muistellen
sitä, mitä wiimeksi oli opetettu.
Ei kulunut kowin monta päiwää, ennenkuin poika oli ahkeruudellansa ja
tarkkaawaisuudellansa wetänyt opettajan huomion puoleensa, sillä hän ei
saanut pojalta ainuttakaan wäärää wastausta. Opettaja korotti Antin
ensimäiseksi oppilaaksi ja rupesi walwomaan hänen terweyttänsä,
laittamalla hänelle liikettä, itse hoitaen ja johtaen häntä kaikissa,
sillä hän pelkäsi pojan pian kuihtuwan, jos hän saisi mielensä mukaan
päiwät päätään liikkumatta istua koulupenkillä.
Nyt oli Antti oikeassa elementissään. Nyt oli hän koulussa, jonne hänen
nuori, tietoja janoowa sielunsa oli jo monta wuotta pyrkinyt. Nyt hän
sai oppia ja mielinmäärin wäliajoilla lukea hyödyllisiä kirjoja koulun
kirjastosta, eikä kukaan siitä nurkunut, eikä häntä siitä estänyt.--Woi
kuinka hywä oli nyt Antin olla.
Tuossa uudessa kaswatustawassa tunsi poika entiseen werraten niin
suuren wälin kuin yöllä ja päiwällä. Tuolla kotona, isäpuolen luona,
oli elämä aina pelokasta, orjallista ja säikkywää, joka teki elämisen
tuiki tukalaksi ja tuskaloiseksi, asiain parhaallaankin ollessa. Kuinka
toisin kaikki oli täällä! Kaikki tuntui niin wapaalta, kehittäwältä ja
kaswattawalta, ja tuo entinen typistyminen tuntui ikäänkuin suomuksina
putoawan pois, ja lakkaawan pinnistämästä ja kutistamasta sekä sielua
että ruumista. Eipä kummakaan, jos Antista siltä tuntui, sillä
isäpuolen kowuuden, sorron ja ylönkatseen sijaan kohteli opettaja häntä
kaikella ihmisellisellä hellyydellä ja rakkaudella, opettaen ja neuwoen
häntä niinkuin omaa lastansa.
Pian rupesi tämä elämä näkymään pojassa päällepäinkin. Tuo entinen
pelonsekainen arkamaisuus ja itseensä sulkeentunut jurous alkoi hänestä
poistua wähitellen, ja hilpeys ja iloisuus astua sijaan. Samassa kuin
tämä muutos tuli näkywiin, tuli poika terweemmän näköiseksikin; hänen
kalpea surumielinen muotonsa alkoi elpyä ja saada iloisemmat piirteet
ja terweemmän wärin.
Tämän kaiken seurauksena oli se, että Antti ennen pitkää, rupesi
seurustelemaan toisien koulupoikien kanssa, ottamaan osaa heidän
leikkeihinsä ja kisoihinsa, ja pian oli hän etewin heistä sekä halussa
että taidossa.
Kauan ei kuitenkaan saanut poika nauttia tuota iloista ja wapaata
kehittymisen aikaa. Jykylän talo oli siksi kaukana koulusta, ett'ei hän
lukukauden aikana juuri usein käynyt kotonansa. Ja jos hän siellä
joskus pyhinä käwikin, oleskeli hän melkein aina yksinänsä, lueskellen
ja opetellen läksyjänsä. Mutta nyt loppui lukukausi ja poika lähti
kotiansa kesäluwaksi. Siellä oli isäpuoli, ja hän ei ollut ensinkään
aatteiltaan muuttunut, waikk'ei hän ollut tilaisuudessa niitä yhtä
usein ilmituomaan kuin ennen. Kahta suuremmalla kiihkolla wihasi ja
ylönkatsoi hän poikaparkaa nyt kuin koskaan ennen ja meni siinä niin
pitkälle, että kaikki ihmiset kauhisteliwat sitä, samassa kuin he
surkutteliwat poika raiskan tilaa. Isäpuoli ei pitänyt häntä enää
ihmisenäkään, kun hän alituisilla itkuillansa sai itsensä keisatuksi
tuommoisille koiran jäljille, jossa ei muka wielä koskaan ole
kenestäkään kelpo miestä tullut, semminkään semmoisista pölkkypäistä
kuin tuokin on. Olisi hänestä woinut tulla korkeintaan semmoinen, että
olisi woinut ehkä kurjan henkensä elättää, jos olisi pysynyt koulusta
poissa, mutta nyt ei hänestä tule kuin kurja muiden elätti.
Tuommoisia puhui isäpuoli lakkaamatta ja peittelemättä ja hän piti
poikaa suorastaan semmoisena kiusankappaleena, joka syyttä tarpeetta on
juurtunut hänen niskoillensa. Hän ei saattanut mennä pojan
siwuitsekaan, murisematta, marisematta ja silmiänsä wihaisesti
mulkoilematta; käwipä usein niinkin että hän syyttä tarpeetta tölmi ja
nakkeli poikaa paikasta toiseen. Työtä piti pojan tehdä parhaan miehen
rinnalla ja hän tekikin sitä niin paljon kuin waan hänen wähäiset
woimansa salliwat, mutta mikään ei auttanut, eikä hywittänyt tuota
pitkäkiskoista mielialaa.
Kun Antti oli koulussa olleessaan saawuttanut wapaampaa ja iloisempaa
mielialaa, olisi hän nytkin seurustellut ja leikkinyt saman=ikäistensä
kanssa, mutta tämäkin huwitus häneltä jyrkästi kiellettiin. Siitä
halusta sai isäpuoli hywää maata wihallensa ja piti sentähden poikaa
kowilla. Eräänä pyhänä meni Antti, puolisten jälkeen, toiseen taloon,
missä oli saman=ikäisiä poikia koolla. Illemmalla ruwettiin sitten
pallille ja Jykylän Antti oli joukossa paraana miehenä. Kaikki ihmiset
ihmetteliwät: mikä tuossa ennen niin jurossa pojassa on tuommoisen
muutoksen aikaansaanut. Kun ilo oli ylimmällään poikien kesken,
ilmestyi Jykylän isäntä heidän joukkoonsa. Heti hänet nähtyään, pudotti
Antti pallin pois kädestään ja alkoi alakuloisena käwellä jurpotella
pois. Mutta tähän nöyrtymiseen ei isäpuoli tyytynytkään, waan otti
poikaa niskasta kiinni ja huimi häntä kädessään olewalla karsitulla
kuusenoksalla tawattoman kowasti ja raa'asti. "Wai tänne sinä nyt olet
tullut, kuhnio; laita sukkelaan itsesi kotia", sanoi hän, tupaten
samassa wielä poikaa niskasta, että tämä tupsahti silmällensä.
Kaikki kauhistuiwat isäpuolen julmaa raakuutta ja yleinen
tyytymättömyyden murina kuului joukosta. Usealla läsnäolewalla oli
mielessä panna jyrkkä wastalause tuommoista käytöstapaa wastaan, mutta
eiwät he kuitenkaan sanoneet mitään, sillä olipa heillä itselläänkin
jonkunlaista pelkoa tuon ankaran ja jäykän miehen edessä.
Poika lähti hitaasti ja itkeä nyrrytellen käwelemään kotiinsa. Sinne
päästyäänkin itki hän niin, että oli wedeksi sulaa. Hän tunsi nyt
itsensä kaikkein onnettomimmaksi ihmiseksi maanpäällä; tuntuipa hänen
mielestään siltä kuin hänen ruumiinsakin olisi kutistunut puolta
pienemmäksi. Wasta aamulla woi hän äidillensä selittää surunsa syyn,
waikka tämä oli sitä illasta saakka kysellyt.
Aamulla sai poika isäpuoleltansa aika kanttura=saarnan. Hän aikoi pojan
kytkeä seinään kahleilla kiinni, jos hän waan wielä yhden kerran
uskaltaisi liikkua pois kotoa ja mennä toisien poikien kanssa pallille;
samassa hän antoi suurella painolla tiedoksi, että hänellä on siksi
paljon waltaa, että hän kyllä saa tahtonsa täytetyksi ja kykenee
päätöksensä toimeen panemaan.
Waikka äiti rakastikin poikaansa kaikella luonnollisella äidin
rakkaudella, oli hän, Jumalaa pelkääwäisenä ihmisenä, kuitenkin osaksi
samaa mieltä miehensä kanssa pojan kylässä käymisestä ja mielestänsä
joutawien kirjojen lukemisesta. Waikk'ei hän hywäksynytkään miehensä
kowaa ja tylyä käytöstapaa poikaa kohtaan niissäkään asioissa, oli
hänenkin mielessänsä poika kaikessa tapauksessa saatawa kotona pysymään
ja lukemaan hengellisiä kirjoja, sillä hän pelkäsi maailman pahennusten
turmelewan hänen nuoren ja wiattoman sydämensä.
Kaikkien näiden tähden tuli poika raiska kowin alakuloiseksi. Se wapaa
kehittymisen tunne, minkä hän luuli koulun kautta saawuttaneensa,
katosi kuin tuhka tuuleen ja synkkä umpimielisyys waltasi sielun ja
mielen. Kaikki seurustelu toisien saman=ikäisten kanssa lakkasi
niinkuin puulla päähän lyöden ja tyhjä, kolkko yksinäisyys astui
sijaan. Jospa olisi edes ollut kirjallisuuttakaan, kolkkojen hetkien
ratoksi, mutta sitä ei hän uskaltanut itsellensä hankkia, sillä sitä ei
isäpuoli eikä äitikään suwainneet. Kowassa ruumiillisessa työssä meni
näiwettynyt ja kaipaawa elämä jotakuinkin, mutta lepohetket ja
pyhäpäiwät oliwat pitkiä kuin nälkäwuosia ja tyhjyys sekä kaipio jonkun
muun perään paloi aina mielessä. Eipä kummakaan, jos hänelle lupa=ajat
käwiwät pitkiksi ja tukaliksi ja jos hän toiwoi lukukauden alkamista,
niinkuin päiwää ylenewäksi.
Lukukauden kuluessa sai hän taasenkin wapaampia käsitteitä. Wähitellen
rupesi hän lupa=aikoina kuljettelemaan kotiinsa kirjastosta
kaikenlaisia mielensä ja henkensä mukaisia kirjoja, ja luki niitä
tutkiwasti lupa=aikainkin jouto= ja lomahetkinä.
Mutta isäpuoli, ollen pojan pääkaswattajana ja mitaten muita omalla
mitallaan, ei suwainnut tätä enemmän kuin ennenkään. Wälistä käwi
kuitenkin niin, ett'ei hän ollut niin turhantarkka sensuuri=toimessaan,
semminkin kun hän sattui hywälle tuulelle, ja silloin sai Antti lukea,
waikka kirjassa olisi ollut pukin sarwia ristissä. Mutta toisinaan ei
hän ensinkään kärsinyt, että poika olisi mitään lukenut, kärisi waan ja
päästeli suustansa riwoja ja raakoja sanoja, jos hän sillä tuulella
ollessaan näki kirjan pojan kädessä. Niitä suotuisampia hetkiä käytti
poika hywäkseen ja silloin ei hän nähnyt eikä kuullut mitä ympärillä
tapahtui.
Eräänä tuommoisena hywän toiwon hetkenä oli Antti tuonut mukanaan "Enon
opetuksia luonnontieteessä." Kun hän rupesi lukea ahmimaan sitä, tuli
isäpuoli huoneeseen.
"Minkä lorun olet taasenkin käsiisi hankkinut?" kysyi hän äreästi.
"Tämä selittää luonnontiedettä", sanoi poika arasti.
"Se on lorukirja, wie se heti pois", määräsi isäpuoli.
"Ei tämä ole lorukirja; tässä selitetään hywiä asioita."
"Minkälaisia?"
"Tässä, esimerkiksi, näytetään toteen, ettei haltioita, kummituksia ja
muuta kirkonwäkeä ole olemassakaan."
"No, ei suinkaan niitä kirjoihin olisi pantu, jos ei niitä olisi."
"Missä kirjassa on sanottu, että niitä on?"
"Katkismuksessa."
"Mitenkä niin?"
"Siellä seisoo: 'koska apua etsitään perkeleiltä ja hänen
wälikappaleiltansa, niinkuin noidilta, tietäjiltä, weden haltioilta,
tontuilta ja muilta senkaltaisilta.'----Etkö nyt jo ymmärrä?" selitti
isäpuoli katkismusta.
"Ymmärrän kyllä, mutta aiwan päinwastoin kuin te. Eihän siinä ole
sanottu, että semmoisia todellakin on, waan että semmoisia
ihmisraukkoja on löytynyt ja löytyy wielä nytkin, jotka uskonsa
perustawat niiden olemiseen, waikka se on suoraa Jumalan pilkkaa, jota
he luulewat tällä epäjumalan palweluksellansa kunnioittawansa.--Minun
täytyy sanoa, että te ymmärrätte aiwan wäärin katkismuksenne", sanoi
poika uhkarohkeasti.
"Pidä suusi kiinni ja wie se kirja sukkelaan takaisin; semmoisia ne
sinun kirjasi ja houreesi owat, että tekewät Jumalan sanan
walehtelijaksi", sanoi isäpuoli ja lähti suuttuneena pois.
Ei ollut poika raiskalla muuta neuwoa, kuin lähteä wiedä nyrkyttelemään
mielikirjaansa sinne, mistä hän sen ottanutkin oli. Mutta tämä seikka
ratkaisi ainaiseksi pojan ja isäpuolen pitkäkiskoisen wälin.