Niin. Se on tosi: tästä ei tule rauta=waimo, waan rauta=morsian, mutta
owathan he jo jokseenkin yhtä maata.
Ensimäiseltä asemalta nousi useita henkilöitä samaan waunuun, jossa
minäkin olin. Heillä oli muassaan kaikenlaista kamaa, jota itsekukin
tulija huolellisesti sijoitteli omaan kokoonsa. Usealla heistä oli
säkissä joku kowa ja isonlainen esine, joka kowasti kumisten kolahteli
waunun pohjaa wasten, kun he niitä kokoihinsa nakkeliwat. Juna meni
sillä kerralla likimmäiseen kaupunkiin saakka ja wähin tutkimisin
selkeni minulle, että nuot säkeissä olewat kowat esineet oliwat tyhjiä
lekkereitä, joilla piti tuoda kaupungista wiinaa.
Heidän joukossaan oli eräs siististi puettu nuori pari, mies ja nainen,
jotka näyttiwät wasta naineilta tahi ainakin kihlaantuneilta. Heillä
oli muiden kapineidensa joukossa iso ja uuden uutukainen, lukollinen
matkasäkki, joka oli miehen hallussa; nainen kantoi kädessään
messinkilukkoista pienempää matkataskua, tuommoista, jota hienot naiset
tawallisesti pitäwät matkoissa mukanaan; myös heilläkin oli tuo säkissä
olewa kumisewa astia. He asettuiwat erilleen muista, toiseen päähän
waunua, eiwätkä näyttäneet wälittäwän muista waunussaolijoista mitään,
sillä he näkyiwät saawan hupinsa toisistansa. He oliwat siroja ja
kauniita ihmisiä, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Kun heidän
kaswojensa piirteet oliwat päälliseksi niin wiattoman näköiset, ett'ei
niissä näkynyt minkäänlaista kärsimisen, surun, wilpin tai petoksen
merkkiä, eikä mitään semmoista, joka olisi wiwahtanutkaan
wastenmieliseltä, niin tunsin minä myötätuntoisuutta heihin heti ensi
näkemälläni.
Waunuun tuli samalta asemalta eräs tuttawani; hän istui samaan ryhmään,
mihin minäkin olin itseni sijoittanut.
"Keitä owat tuo nuori herraswäki, jotka istuwat toisessa päässä
waunua?" kysyin minä tuttawaltani, sillä en minä osannut muuta otaksua
kuin että he owat joitain herrassäätyläisiä.
"Eiwät ne ole mitään herroja", sanoi tuttawa huolettomasti.
"Mitäs sitten?"
"Onpahan eräs rautatien seppä täältä."
"Olkoonpa waikka waan seppä, mutta sangen siisti ja miellyttäwä mies
hän on", sanoin minä melkein tietämättäni.
"On, komea mieshän se on----onhan se", sanoi tuttawani. "Ja sangen siiwo
mies", jatkoi hän towin waitiolon perästä.
"Onko tuo nuori nainen hänen waimonsa?"
"Ei, ei se ole."
"Sisarko?"
"Eipä sisarkaan."
"No tottapa hän joku on; morsian, wai?"
"Oikein arwattu, hän on joku; ja totta puhuen, on hän morsian;
arwasittepahan wiimein", sanoi hän nauraa wirnistellen.
"Onko sulhanen teidän pitäjästä kotoisin?"
"Eikä ole."
"Mistä hän on?"
"Hän on----en minä tällä kerralla häntä muista."
"Entä morsian, onko hän teidän pitäjän lapsia?"
"Ei hänkään; hän on tullut sieltä, mistä seppäkin on kotoisin;
lapsuuden ystäwät kuuluiwat olewan."
"Matkustawatko he nyt kotipuoleensa?"
"Eiwätkä matkusta. He owat täällä kuulutetut ja kohta he wihitäänkin;
menewät nyt kaupunkiin hääwarustuksia noutamaan", selwitteli tuttawani.
Meidän puheemme loppui siihen, sillä minä olin saanut tietää kaiken
sen, mitä halusinkin. Minä katsastin tawasta heitä--noita nuorikoita,
jotka oliwat menossa hääwarustuksia noutamaan. Terweyden puna hehkui
heidän kaswoiltansa ja koko heidän olemuksensa näytti sisältäwän elämän
halua, toiwoa ja luottamusta. Monenkaltaisia mielikuwituksia pyöri
mielessäni ihmisten pyrinnöistä, unelmista, toiwoista ja ...
pettyneistä toiwoista,--iloista ja suruista. Olihan syytäkin tämmöisiin
mietelmiin, sillä olipa kumpaakin edessäni.----Woi kuinka
erikaltaisilta näyttiwät nuot nuoret tuossa, ja tuo toisissa waunuissa
yksinään kykkiwä, miehensä hylkäämä nainen. Mikä erikaltaisuus ja
kuitenkin niin paljon yhdenkaltaisuutta.--
Näitä keskustellessa ja mietiskellessä kiiti juna eteenpäin ja pian oli
se siinä määräpaikassa, mihin minun oli jääminen. Ennen waunusta
poismentyäni tuli morsiuspari esittelemään minulle itseänsä. Niin kauan
kuin silmä kantoi, katsoin minä tuota onnetonta, sortunutta waimoa ja
noita onnellisia nuorikoita.
Yö oli puolessa, kun minä pääsin määräpaikkaani. Ei ainuttakaan ihmistä
näkynyt liikkeellä. Yksinäni käwelin Pohjolan waloisana ja kauniina
kesäyönä, sillä kaikki ihmiset oliwat lepäämässä päiwän kuorman ja
helteen perästä. Uljaat kaswit rehottiwat uhkeina kaikkialla,
kohotellen itseänsä taiwasta kohden, wastaanottaakseen lehdillään yön
wiileyden wirkistäwää woimaa. Kaikki tuo oli niin ihanaa ja jaloa, että
unhotuin itsekin luonnon ihanaan helmaan, enkä hakenut itselleni kyljen
sijaa koko yönä.
Kun aamu tuli ja ihmiset nousiwat ylös, aloin toimitella niitä wähäisiä
asioita, mitä minulla oli siellä ajettawana.
Junan piti palata sinä päiwänä kaupungista, sentähden menin jo
waraselta asemapaikalle, ett'en missään tapauksessa hiljastuisi.
Työmiehet oliwat kaikkialla parhaaltaan työssä ja paitahihasillaan
tekiwät he hikoillen kowaa, ruumiillista työtä. Kylän poikaset oliwat
kokoontuneet asemalle. He pitiwät keskenään jos jonkunlaista iloa ja
leikkiä, ja minä katselin syrjästä heidän menoansa. He puhalteliwat ja
wihelteliwät kämmeniinsä juuri kuin höyryhepo, kaikilla niillä
äänenlaaduilla, miten sekin kussakin tilaisuudessa wiheltelee; toiset
taasen surittiwat ja wiserteliwät niinkuin konduktööri tekee
lähtömerkkiä antaessaan. Minua oikein ihmetytti, kuinka poikaset
kaikkialla oliwat niin pian oppineet luonnollisilla koneillansa niin
jäljittelemään noita rautatien ääniä. Siinä oli useita ihmisiä, jotka
odottiwat junan tuloa. Tyyyy-ty, kimahti taasen yht'äkkiä ja moni
odottaja huudahti: "nyt juna tulee, ääni kuuluu". Siinä aiwan lähellä
oli seisomassa kattopäällisiä tawarawaunuja; niiden takaa juoksahti nyt
poikanen nauraa wirnistellen, tarkastelemaan, minkä waikutuksen hänen
petossignaalinsa oli tehnyt.
Niin, wihdoinhan juna tuli, ja siinä odotin tuttawiani tulewaksi.
Asetuin aseman edustalle tähystelemään jok'ikistä awonaista, rautatien
tarpeilla kuormitettua waunua, ja oikein, siinähän ne tuttawani
tuliwatkin! Iloisesti he noikkasiwat minulle hywää päiwää ja
wiittoiwat, junan wielä liikkeellä ollessa, niinkuin hywälle ystäwälle
ainakin, että tulisin heidän waunuunsa, missä he ratakiskojen päällä
istuiwat. Tuo kaupungista palaawa sulhoisparikin wilkutti silmää
minulle niin ystäwällisesti. Olihan aiwan luonnollista, että oitis
nousin siihen waunuun, jossa hekin oliwat, tekemään taasenkin seuraa.
Kun siinä odotimme junan lähtöä, rupesi taas satamaan wettä taiwaan
täydeltä. Semmoisessa ratakisko=waunussa ei ollut minkäänlaista kattoa
ja sentähden koimme istua kykkiä sateen käsissä missä parhaiten
taisimme.
Heti junan tultua kummastutti minua, kun tuo morsiuspari asusteli
erillään toisistansa; kun juna lähti liikkeelle, sijoittuiwat he nytkin
eri haaroille. Morsian istui toisessa päässä waunua jonkun
naula=laatikon päällä, suojaten siinä sateenwarjolla itseänsä; siihen
oli myös kaikki heidän kaupunkituliaisensa rowittu. Sulhanen asettui
aiwan toiseen päähän waunua, waunun korkean ja ainoan päälaidan wiereen
seisomaan, ja siinä hän seisoi liikahtamatta. Kummallakaan heistä ei
ollut sitä nuoruuden iloista hilpeyttä, josta he mennessään niin
palawasti hehkuiwat, waan kumpikin heistä oli synkkä ja alakuloinen.
Koetin useat kerrat saada heidän kanssaan keskustelua wireille, mutta
turhat oliwat yritykseni, sillä puhetta ei waan syntynyt.
Kappaletta ennen kuin juna tuli siihen pysäyspaikkaan, mihinkä heidän
piti jäädä, tuli sulhanen minun luokseni, ja nyt hän oli niin iloinen,
puhelias ja hilpeä, että minua oikein ihmetytti. Minä huomasin, että
morsiankin tuli iloisemmaksi; wähitellen wetäysi hän meitä lähemmäksi
ja koetti tawasta jotakin sanoa meidän puheemme wäliin, mutta
huomaamatta, wastaamatta näyttiwät ne sulhaselta jääwän. Minä koetin
kaiken tawoin saada poistetuksi nuo synkät warjot, jotka oliwat heidän
kauniille kaswoillensa laskeuneet: toiwotin heille onnea ja iloista
häiden wiettoa, ja mitä muuta semmoista hywää waan suinkin keksin,
yhteisesti he kiitteliwät noista hywänsuowista toiwotuksistani, mutta
mitään muuta yhteistä ei heidän puheessaan ollut.
Juna tuli juuri nyt asemapaikalle. Mitään käytäwää ei ollut wielä
keskentekoisella asemalla, rata oli waan pengerretty koko joukon
ylemmäksi muuta maata.
"Lähdetään nyt pois!" sanoi morsian, läheten sulhastansa.
"En minä lähde sinun kanssasi koskaan, en, en, en", sanoi sulhanen
tuimasti ja äkkiarwaamatta.
Me hämmästyimme kaikki, mutta morsian kaikkein enimmän.
"Hywä Jumala! mikä sinulle nyt tuli? Kuule!" sanoi morsian murtuneella
äänellä ja otti hänen käsipuolestansa kiinni.
"Mikäkö minulle tuli...? Ei minulle mikään nyt tullut, se on tullut jo
aikaa mikä on tullut. Minä olen kauwan jo päättänyt tämän tehdä ja nyt
minä sen teen;--minä en lähde sinun kanssasi, saat mennä mihin tahdot",
sanoi sulhanen ja riuhtasi itsensä morsiamestansa irti.
Koetimme häntä tyynnyttää, waikittaa ja puhella hänen
welwollisuuksistansa, mutta hän raiwostui yhä enemmän ja silloin
huomasimme hänen olewan juowuksissa.
Päätänsä myöten hyppäsi hän nyt tuosta korkeasta waunusta sywään radan
wierustaan. Maahan pudotessaan meni hän ylenkuppuraisiaan, mutta pian
oli hän pystyssä. Ensimäiseksi työkseen löi hän kiween murskaksi
powitaskussaan olewan pullon. Koetimme kehottaa häntä, että hän tulisi
ottamaan waunussa olewat tawaransa, mutta niistä huoli hän wiisi,
möykkäsi ja teuhasi waan.
Morsian pillahti katkeraan itkuun ja hänkin tahtoi syöksyä waunusta
alas. Luulimme hänen taittawan niskansa ja tarjosimme hänelle apua,
mutta sitä ei hän joutanut odottamaan. Ihme kumma! ei hän edes
kaatunutkaan maahan pudotessaan. Itkussa suin riensi hän hillitsemään
raiwostunutta sulhoansa, mutta mitäpä heikko nainen woipi juopuneelle,
raiwostuneelle miehelle.
Me nostelimme waunusta pois heidän tawaransa, mutta tuo säkki, jossa
mennessä oli tyhjä astia, oli nyt paljon raskaampi; siinä oli
hääwarustuksia. Tuo kiiltäwä, suurehko matkalaukku oli myös täyteen
pinkattu ja tuntui sekin raskaalta. Heti kun sen saimme maahan, otti
sulho sen kantimista kiinni ja aikoi ropsia sitä ympärillään olewiin
kiwiin. Pian alkoi sieltä roiskua jotakin märkyyttä, mutta siitä
innostuneena pieksi hän laukkua sitä raiwokkaammasti kiwiin. Tuota teki
hän niin kauwan, että laukku latistui niin, ett'ei siellä ollut enään
muuta kuin helisewiä pullon sirpaleita. Siellä oli hienompia hääjuomia
ja niin niiden nyt käwi. Hän olisi särkenyt ja murskannut kaikki, mutta
muut ihmiset estiwät hänet siitä ja hädin tuskin saatiin tuo säkissä
olewa täysinäinen astia hänen raiwoltansa warjelluksi.
Siinä rautatien ojassa oli paljon wettä. Meuhatessaan kommeltui
sulhanen kumoon tuohon ojaan. Siellä hän piehtaroitsi ja rypöi sen
lyhyttä, tämän pitkää. Sieltä noustessaan oli hän kuin rapakossa
rypenyt sika. Kyllä oliwat nyt kauniina kauniin sulhaisen kauniit
waatteet!
Koetettiin joukonmiehissä häntä tyynnyttää ja hillitä, mutta kaikki oli
turhaa. Itkien ja rukoillen koki morsiankin tehdä kaikki mitä suinkin
woi, mutta häntä ei sulho kärsinyt mailla halmeillakaan, työnsi waan
pois tyköänsä, eikä sanonut tahtowansa häntä nähdä enään koskaan.
Siinä lähellä oli metsää. Sydämmen pohjasta itkien lähti morsian
wihdoin käwelemään sitä kohden. Aiwan lähellä oli komeita,
monenwäriseksi maalattuja, wankkoja taloja. Miks'ei hän niitä kohden
käwellyt? Hän kai häpesi, mutta mitä hän häpesi? Häpesikö hän itseänsä
wai sulhoansa waiko--ihmisiä?--Kenties kaikkia yhteensä. Oliko hänessä
itsessänsä häpeämistä? Ei, mutta hän häpesi itseänsä--muiden tähden.
Ehkäpä hän meni metsään kewentämään ensikerran eläessään sydäntänsä
muiden tähden ja häpeämään muiden tähden--niin--ehkäpä.--
Juna lähti nyt ja sinne he jäiwät. Olin kuullut sanottawan, että seppä
on siiwo mies ja ett'ei hän ole koskaan ennen ollut juowuksissa.
Silloin nousi mieleeni kysymys: oliko tuo pelkkä sattumus, wai alku
elämän leikkiin?--Kenties ... olen sitten jäljestä päin kuullut, että
he kuitenkin wiettiwät häänsä; ja sen johdosta soisin monin kerroin,
että se tapaus olisikin ollut sattumus waan.