Minun oli rautatietä myöten meneminen etelään päin toiseen pitäjääseen
--ei waan kolmanteen, sillä olihan siinä eräs pitäjäs wälillä. Rautatie
ei ollut wielä walmis, mutta kumminkin jo kiskoitettu, niin että sitä
myöten pääsi rautatien tarpeita kuljettawat junat wapaasti kulkemaan;
siinähän sitä sitten sai kyytiä joku matkustajakin, käydäksensä
kotinurkkiansa edempänä. Rautatien työmiehet, heidän waimonsa ja
lapsensa saiwat myös työjunassa kulkea edestakaisin.
Olinpa semmoisen junan kanssa saanut luwan tehdä tuon pienen
matkustukseni. Mitään säännöllistä kulkua kun ei wielä ollut, täytyi jo
waraselta mennä asemapaikalle wartomaan, milloin juna menisi sinne
päin, mihin minunkin oli meneminen.
Oli Pohjolan kaunis elokuun päiwä. Aurinko paistoi täydeltä terältä
tukehduttawan kuumasti ja ihmiset puhkailiwat töissään wesimärkinä
palawasta. Pysäyspaikalle oli kokoontunut wäkeä kaikilta maailman
suunnilta, osaksi katsomaan tuota uutta ja kummaa, osaksi koettamaan,
saisiko kyytiä tuon wohwottawan, hihkailewan ja puhisewan höyryhewon
pitkähäntäisessä roikassa.
Aika kului ja monelle rupesi odotus tuntumaan pitkälliseltä. Seisottiin
pitkin rataa, ja yksi ja toinen arweli yhtä ja toista rautatiestä sekä
tuon uuden kummituksen kiireisestä kulusta; minäkin seisoin heidän
joukossansa. Waikka ilma olikin niin kaunis, alkoi kuitenkin taiwaan
rannalle kokoontua oikein aika jykypilwiä, mitkä wähitellen laajeniwat
ja taajeniwat ja pian oliwat peittäneet senkin taiwaan kohdan, minkä
alla me olimme. Tuulen ryöppy alkoi huihtoa ja pyöritellä kaikkia
liehuwia esineitä, niinpä meidänkin odottajien ja katsojien hapeneita,
huolimatta siitä ensinkään, oliwatko ne huolista harmaantuneita
haituwia, waiko elämän toiwosta humertawia ja kiiltämisestä sädehtiwiä
kiharoita. Pian alkoi runsaasti tulla raskaita wesipisaroita ja
itsekukin täpisteli ja puhdisteli itseään.
Samassa tuokiossa kulki editsemme eräs nainen ja minä arwelin:
sydämmettä on se ihminen, jonka huomiota ei hän herättäisi. Hän oli
lyhyenläntä nuorenlainen nainen hajallansa olewilla hiuksilla sekä
pakartuneilla, wetistyneillä ja punottawilla silmillä.
"Sataa, sataa...! woi kun nyt wielä sataakin...! Hywä Jumala kun minä
pääsisin kotiin...! enhän tiedä enkä ymmärrä----lapseni?" supisi hän
omia aikojaan riwimme siwu hitaasti mennessään, kantaen ja suojustellen
kastuneita hameensa helmuksia.
Kaikkien silmät kääntyiwät häneen, mutta minä kenties katselin häntä
tarkkaawaisemmasti kuin yksikään muu.
Pian palasi hän takaisin, seisahti meidän eteemme ja, kuinka lienee
niin sattunutkaan, katsoa muljautti hän minua silmiin.
"Hywä Jumala, kun minä pääsisin kotiin!" sanoi hän taasenkin, mutta
samassa kääntyi hän selin meihin; olipa niinkuin ei hän olisi meitä
nähnytkään.
"Mihin päin te matkustaisitte?" kysyin häneltä.
Hän säikähti ja nyt wasta näytti hänen huomionsa heränneen. Hän loi
turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä toisen kerran minuun niin
epätoiwoisen ja surkean katseen, että minua oikein kauhistutti, ja
sanoi ujosti: "etelään päin".
"Mistä te olette kotoisin?" kysyin taas.
"H----n pitäjästä", sanoi hän arasti.
"Oletteko rautatien työmiehen waimo?"
"Olen."
"Onko teidän miehenne täällä työssä?"
"Ei, ei se ole ... ei hän ole ... ei hän ole ollut", sanoi hän
hätäisesti ja katkonaisesti; sen ohessa koetti hän naurahtaa, mutta se
yritys ei onnistunut ensinkään.
"Oletteko ennen ollut täällä?" kysyin taaskin, sillä minusta alkoi
tuntua siltä kuin hän peittäisi jotakin.
"E ... en minä ole täällä ollut ... en milloinkaan", sanoi hän ja loi
katseensa maahan.
"Kaspas waan ... jopahan nyt jotakin kuuluu ... olittepa kuitenkin
wiime talwella, wai kuinka?--tuolla Perkiöllä, 'Worslummin' alueella ja
miehenne oli myös siellä", sanoi joku samassa joukossa olewa rautatien
työmies.
Waimo säikähti niin että hän oikein kohoksi hypähti ja hän tuli
semmoiseen mielen hämmennykseen, että hän wapisi kuin haawan lehti.
Nähtäwästi oli hän koettanut olla tuntemattomana ja salata jotakin,
mutta se onnistui näin huonosti.
"Niin--niinhän se on ... olinhan ... olimmehan siellä.----Minä olen
walehdellut teille ... olimmehan me siellä Perkiöllä", koki hän
hämmästyneenä änkyttää, ikäänkuin hän olin suuresta pahanteosta
tawattu.
"Teillä on siis todellakin mies ja ehkä hän on nytkin täällä waikk'ette
tahdo sitä sanoa; muutoin ette kai olisi näin pitkän matkan päästä
tänne tullut?" sanoin hänelle, katsellen häntä tutkiwasti.
"Onhan se täällä ... ei täällä, waan kappaleen matkaa täältä pohjoiseen
päin ... tuolla Perärajalla. Siellä on hän ollut koko kesän----mitä
minä hänestä nyt enään mitään salaisin", sanoi hän, silmäillen tawasta
minua.
"Miestännekö olette tullut tänne tapaamaan?"
"Niin olen ... sitä wartenhan minä tänne tulin."
"Tapasitte kai hänet?"
"Tapasin ... kyllähän minä tapasin", sanoi hän selin pyörähtäen ja
kokien parannella huiwiaan, saadaksensa hajallaan olewat hiuksensa sen
alle.
"Milloin olette tänne tullut?"
"Siitä on jo kolmatta wiikkoa."
"Kuinka näin pian woitte hänestä erota, kun olette niin pitkän matkan
takaa kumminkin tullut häntä tapaamaan?"
"Minulla on pieni lapsikin siellä kotona----eihän sitä jouda... Woi kun
minä pääsisin kotia", sanoi hän ja samassa alkoi hän tulla hywin
lewottomaksi.
"Onko teillä matkalippua?" kysyin häneltä, sillä minuakin alkoi
huolettaa hänen kotiin pääsemisensä.
"Ei minulla mitään semmoista ole ... pitäisikö se olla?" sanoi hän ja
samassa yritteli hän menemään sinne tänne, osaamatta kuitenkaan
mihinkään mennä.
"Wälttämättömästi täytyy teillä semmoinen olla, sillä muutoin jäätte
tähän kuin kalamiehen koira", sanoin.
"Woi hywä Jumala...! mistään sen saisi...? Minun täytyy päätä ... woi
minun lapsiani!" sanoi hän hätäillen.
"Teidän täytyy mennä konttoriin ja pyytää lippu; muistakaa sanoa, että
olette rautien työmiehen waimo--ja joutukaa, sillä ei tiedä millä
silmänräpäyksellä juna tulee", koin häntä ohjata.
"Woi hywä isä!----enhän tiedä koko konttoriakaan--ja insinööri ... minä
en tohdi", hätäili hän.
Minä koetin neuwoa hänelle missä konttori on ja wakuuttaa, että
insinööri on ihmisellinen mies, joka kyllä hänen asiansa ottaa warteen.
Mutta jota enemmän minä hänelle tuota selitin, sitä neuwottomammaksi
käwi hän.
Sääliessäni tuota hätäilewää, neuwotonta ja surullisen näköistä naista,
syöksähdin minä konttoriin ja otin hänelle matkalipun. Sen kanssa
riensin hänen luokseen ja ojensin lipun hänelle. Minä näin kuinka hänen
koko ruumiinsa tärähteli ja wawahteli sitä wastaanottaessaan. Oliko se
sen wuoksi kuin hänelle osoitettiin ihmisyyttä, wai siitä syystä, kun
hänellä oli tiedossa jotakin warmuutta, että hän pääsee nyt kotiin
lastensa luo, johon hän niin hartaasti halusi?
Ilma synkistyi yhä synkemmäksi, sillä taiwas peittyi koko näköpiirillä
niin wahwaan pilween, että päiwäsydännä oli jonkunmoinen hämärä.
Ensinnä tuli hienoa wihma=sadetta, mutta pian yltyi se niin rankaksi,
että wettä walahteli taiwaan täydeltä; sentähden koki itsekukin hakea
suojaa, mistä parhaiten taisi.
Siinä lähellä oli rautatien halkosuojus ja sinne kiirehtiwät kaikki
odottajat. Kukin koetti täyteen ahdatussa suojuksessa hakea itsellensä
jotakin paikkaa, mihin olisi woinut istua. Halkopinojen pienet lowat ja
kulmaukset eiwät olleet niin awarat, että olisi woinut yhteen paikkaan
sijoittua isompia ryhmiä; sentähden oli noita sateenpitäjiä hajallaan
siellä täällä, pari kolme henkeä yhdessä paikassa.
Kauwan oli odotettu junaa, eikä sitä kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut.
Kysyttiin sähkölaitoksella syytä wiipymiseen ja silloin saatiin tietää,
ett'ei se tule wielä pariin tuntiin, jonkun satunnaisen esteen tähden.
Tämän kuultuansa tekeysiwät odottajaryhmät huolettoman näköisiksi ja
warustausiwat wiettämään aikaansa kuten parhaiten taisiwat.
Minä näin, että tuo huomiotani herättäwä nainen oli erään toisen naisen
kanssa kyyristynyt johonkin pieneen halkopinojen kulmaukseen jääneeseen
koloon. Kun hänen tilansa ja retkensä eiwät olleet minulle wielä
läheskään selwät, menin minä heidän luokseen siinä toiwossa, että
saisin tarkat tiedot hänen elämänsä juoksusta. Kun hän huomasi minun
tuloni, näytti hän säpsähtäwän; oli niinkuin hän olisi sanonut: enkö
täälläkään saa olla rauhassa. Kun hän loi silmänsä minuun, näin minä,
että ne oliwat kosteammat entistään; minusta tuntui siltä kuin se olisi
ollut wiimeinen kosteus, minkä hänen murtunut sydämmensä woipi
kyynelten muodossa näkywille puristaa.
"Pyydän anteeksi, mutta en woi teitä niin wähällä jättää. Minä luulen,
että te ette ole wielä puoliksikaan awannut sydäntänne, ettekä sanonut
elämänne erityiskohtia minulle, waikka luulette minun jo kaikki
tietäwän mitä haluan", sanoin minä katsellen häntä tarkasti.
"Mistä sen tiedätte...? Minä luulen, että olette jo liiaksikin saanut
tietää", sanoi hän ja koetti nauraa oikein sydämmestään, mutta selwästi
huomasin minä, että se oli epätoiwon tuskallinen, jotakin peittelewä,
mutta turha yritys.
"Minä huomaan sen teidän käytöksestänne ja surullisen näköisestä
elämästänne", sanoin.
"Eihän se niin surullista ole ... wai onko se teidän mielestänne...?
Minä luulen, ett'ei se ole..." sanoi hän, koettaen tekeytyä niin
iloisen näköiseksi kuin suinkin woi.
"No, mutta nuot teidän silmänne todistawat, että te olette paljon
itkenyt; koetatte myös kierrellä puhuessanne, sen olen huomannut",
sanoin wähän ankarasti.
"Kyllä ymmärrän, että pidätte minua epärehellisenä, ja onhan siihen
syytäkin, sillä olettehan minut tawannut walehtelemasta. Mutta minä
tunnen olewan welwollinen salaamaan ja peittelemään yksityisiä
perheasioitani. Kuitenkaan ei se näy parhaalla tahdollakaan kaiketi
onnistuwan. Sillä waikka sydän jaksaakin sen tehdä, on sisällinen
taistelu kumminkin waikuttanut niin paljon, että se näkyy päälle
päinkin", puheli hän mielestäni kylläkin ajattelewasti ja nyt ei hän
ensinkään yrittänyt nauramaan, mutta päinwastoin waipui hän kowin
surullisen näköiseksi.
"Se nyt rupeaa kuulumaan jonkinmoiselta todellisuudelta, mutta
kuitenkin tuntuu siitä puuttuwan wielä jotakin; muun muassa tuntuu
minusta hywin kummalliselta teidän niin pikainen lähtönne miehenne
luota", sanoin hänelle.
"Enhän ole koko tätäkään aikaa ollut hänen luonaan", sanoi hän
katkerasti.
"Ette tätäkään aikaa!?"
"En."
"No kuinkas sitte?"
"Hän meni."
"Meni! mihin hän meni?"
"Sitä minä en tiedä; mutta minä arwelen kuitenkin hänen menneen
pohjoiseen päin."
"Kuinka se oikein on, menikö hän sinne parempaa työnansiota etsimään?"
"Minä luulen, että hän meni."
"Te luulette ... ettekö sitä woi warmemmasti tietää ja sanoa? Turhaa on
enään yrittää mitään salaamaan", huudahdin minä.
"Niinhän se on, niinhän se taitaa olla ... eihän se onnistu, ja nyt
minun täytyy sanoa, ettei hän mennyt työnansiota hakemaan--hän----hän--
woi hywä Jumala----hän ka----karkasi", sanoi hän; ja samassa tuli hän
kahta wertaa surullisemman näköiseksi kuin koskaan ennen.
"Karkasi! miksikä hän karkasi?"
"Sitä minä en woi sanoa miksikä hän sen teki, mutta niin hän kumminkin
teki. Sen waan tiedän, että rakastimme kerran toinen toistamme ja sen
woimasta solmisimme ikuisen liiton keskenämme. Waikka olimmekin köyhät
ja tyhjät maallisista rikkauksista, oli elämämme kuitenkin ensi alussa
pelkkää autuutta, sillä me tyydyimme toinen toiseemme, ja tyhjyyskin
tuntui silloin täysinäiseltä. Me teimme työtä yhdistynein woimin, eikä
meillä ollut hätäpäiwää, sillä tyytywäisyys palkitsi kaikki puutokset.
Ahkeruudella ja säästäwäisyydellä saimme sen werran kokoon, että woimme
hankkia itsellemme torpan maan. Siihen hankimme pienet mutta siistit
huoneet, ja elämä tuntui nyt niin hywältä, ett'en luule sen parempaa
muillakaan olleen. Torppamme tilukset panimme niin hywään kuntoon, että
ne lainehtiwat rehewästä kaswullisuudesta kaikkialla. Ahkera työmme oli
meidät kohottanut siihen tilaan, ett'emme olleet enään mitään wailla,
mutta--woi Jumalani--se oli meidän perikatomme. Mieheni rupesi liiaksi
tuntemaan omaa arwoansa ja tätä maailmaa, ja hän ei enään tyytynytkään
siihen yksinkertaiseen elämään, oloon ja pyrintöön, mikä meidät oli
niin onnellisiksi tehnyt. Hän rupesi kaikenlaisiin kauppahommiin ja
yrittelemisiin--hywässä tarkoituksessa kyllä--ja ensimältä näyttikin se
olewan hyödyllistä ... mutta woi Jumalani--hän oppi myös samassa
ryyppimään;--kuinkas muutoin, sillä olihan hänestä tullut nyt
jonkunlainen huomattawa ihminen ja eihän se hänen mielestään käynyt
muutoin laatuun. Minä rupesin häntä hiljakseen muistuttelemaan siitä
waarasta, joka wäijyi meidän owemme edessä. Ensimältä ottikin hän
niistä waaria, wakuuttaen samalla, ettei waara kuitenkaan ollut niin
suuri kuin minä uskottelin ja ett'ei todellista syytä ollut minun
pelkoon. Näitä kuullessani koetin rauhoittaa itseäni ja unhottaa suruni
ja huoleni. Mutta kuta enemmän sitä tein, sitä sywemmäksi juurtui
pelkoni, sillä pian huomasin minä, ett'eiwät hänen lupauksensa ja
wakuutuksensa pitäneet ensinkään paikkaansa. Ne höltyiwät ja löyhtyiwät
löyhtymistään ja asia paheni pahenemistaan. Wiimein ei hän kärsinyt
wiittaustakaan sinne päin, waan ärtyi ja kiiwastui jok'ikisestä
yrityksestäni, waikka ne lähtiwät werta wuotawasta sydämmestä. Minun
täytyi waieta ja kaikella ystäwyydellä, rakkaudella, hiljaisuudella ja
kärsiwällisyydellä koetin pitää koossa kunniaamme, talouttamme, ja
aikaan saada hywää sopua. Minä salasin ihmisiltä hänen juomistansa niin
paljon kuin woin, ja kun hänen kowasta kohtelustansa sain mustelmia,
haawoja ja kuhmuja, sanoin ihmisten kysyessä saaneeni ne jossakin
tapaturmaisessa loukkauksessa, lankeamisessa tahi kaatumisessa. Kun
näitä oli liiaksi usein, oli minun keksiminen senkin seitsemän
hätäwalhetta ja juonta oikean laidan salaamiseksi. Kauwan aikaa se
onnistuikin, mutta ajan pitkään oli mahdoton sitä salata, sillä mieheni
juoppous paheni pahenemistaan.
Tämmöisessä tukalassa tilassa kului joku aika. Wähitellen rupesiwat
ihmiset käsittämään kuinka asia oikeastaan oli, sillä mahdoton oli sitä
enään millään tekosyillä saada peitetyksi. Kun asia kerran tämmöiseksi
tuli, meni häneltä kaikki häpy, sillä hänellä ei ollut enään mitään
kunniaa eikä ihmisarwoa säilytettäwänä, ja--woi Jumalani!--hänestä tuli
nyt kylän ratti. Myötäänsä joi ja möyhäsi hän kylillä ja piti niin
tawatonta elämää, että kaikki ihmiset rupesiwat häntä kammoksumaan;
mutta kun hän kotiin tuli, oli minulla kowa leikki edessä. Kyllä nyt
oiwallettiin mistä nuot alituiset sinimarjat ja mustelmat oliwat
minulla kotoisin, sillä eipä hän kaihtenut enään muiden nähdenkään
minua repiä ja laahata.
Eräänä päiwänä tuli hän taasen juowuksissa kotiin, usean muun juopuneen
miehen kanssa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti ilmoitti hän minulle, että
torppa sekä kaikki muu omaisuutemme nyt oli--myöty. Woi, woi kuinka
tuo uutinen wihlasi sydäntäni.--'Mihin nyt joutuisin pienten
lasteni kanssa, toisen huoneen nurkkaanko, kaikkein tielle ja
ylönkatsottawaksi?' Ne kysymykset lensiwät polttawana ja kirwelewänä
sydämmeni läwitse; muuta en kyennyt käsittämään. Minä waalenin,
hoiperruin ja yritin kaatumaan. Ihme kumma! Mieheni riensi hoiperrellen
awukseni ja esti sen. Mistä tämä tuli, sillä pitkään aikaan ei hän
ollut niin paljon ihmisyyttä minua kohtaan osoittanut?--Ehkä hän
huomasi, että minulla oli nykyään kaikista kuormista raskain
kannettawa.--Olin niin woimaton, ett'en woinut pysyä seisoallani, mutta
en kuitenkaan pyörtynyt; sentähden kantoi hän minut sänkyyn. Siinä
towin oltuani, rupesi ajatukseni wähitellen selkenemään. Minusta tuntui
kowin kowalta kohtalolta torppamme myöminen, jopa semmoiseltakin, kuin
olisi se kaiken elämämme loppu. Waikk'ei wiime aikojen elämä ollut
hääwiä siinäkään ollessa, rakastin minä kuitenkin miestäni sydämmestäni
ja toiwoin kaiken kääntywän wielä kerran hywäksi.
Minä rupesin kyynelsilmissä rukoilemaan, ett'ei hän suinkaan, Jumalan
tähden, häwittäisi elämää ja että hän purkaisi kaupan jos semmoinen oli
jo tehty. Hän koki selitellä, että se oli edullinen kauppa ja että minä
saisin siitä olla aiwan huoleti.
Hän paiskausi waatepäällä toiseen wuoteeseen maata ja nukkui kohta,
mutta koko yönä en minä woinut nukkua silmän täyttä, niin kowin
huoletti minua tuo outo uutinen.
Aamulla rukoilin häntä toistamiseen, että hän luopuisi tuosta
turmiollisesta kaupasta. Kumma kyllä, ei hän suuttunut nytkään,
päinwastoin hän selitti nyt juurta jaksain, kuinka kannattamaton muka
koko tuo pienitiluksinen torppa oli, jonka tähden oli parasta saada se
myödyksi, että olisi tilaa wapaammasti liikkua ja ansaita, kun ei ole
sidottu tuohon pieneen maatilkkuun.
Pohjanmaan rautatien työ oli silloin juuri alkanut. Hän esitteli, että
hän lähtee sinne työnansiolla ja torpasta saaduilla rahoilla kaupalla
ansaitsemaan enemmän waroja, että sitten woitaisiin ostaa oikein
werotalo ja päästäisiin noista ikäwistä päiwätöistä, mitkä niin paljon
weiwät aikaa hukkaan.
Onhan aiwan luonnollista, että tämmöinen äkkinäinen, maltillinen
kohteliaisuus teki minuun sangen hywän waikutuksen. Enhän ollut wiime
aikoina kertaakaan tämmöistä hywyyttä häneltä osakseni saanut. Minä
toiwoin yrityksestä mitä parasta ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi
tehnyt oikein, kun hän torpan möi. Mielessäni kajasti semmoiselta kuin
olisimme alkaneet ihan uutta, parempaa elämää, uusilla, pätewämmillä
woimilla, ja entiset kärsimiset ja wastahakoisuudet alkoiwat nopeasti
haihtua mielestäni.
Yksi asia painoi kuitenkin raskaasti mieltäni, ja se oli se kun hän oli
taipunut ryyppimään. Kun hän oli niin kärsiwällinen nykyään, päätin
minä uskaltaa muistuttaa häntä siitä.
'Mutta, rakas Heikki--älä nyt suutu--minä pelkään niin kowin, kun sinä
olet ruwennut...' rohkenin minä muistuttaa.
'Onhan sitä ... onhan tuota tullut, mutta eihän se niin ... woinhan
senkin heittää...' sanoi hän.
Woi kuinka se teki hywää sydämmelleni. Minä purskahdin ilosta itkemään
ja ryöpsähdin hänen kaulaansa. Siinä sitten itkeä nyyhkytin niinkuin
pieni lapsi, täynnä toiwoa ja luottamusta, mutta kylmältä ja
yhtäkaikkiselta tuntui hän,--'mutta ehkä se on miehen wahwemman luonnon
tähden', ajattelin minä.
'Älähän tuossa nyt joutawoitse ... mitähän sinä nyt taas siinä...'
sanoi hän waan ja siihen se sillä kerralla jäi.
Pitkiä aikoja ei kulunutkaan, ennenkuin hän rahoineen ja lupauksineen
lähti rautatien työhön. Kauwas pohjoiseen meni hän, mutta minä lasteni
kanssa jäin erään talon huoneen nurkkaan, minkä hän ennen lähtöänsä oli
meille hankkinut. Lähdön aikana koetin minä pyytää, että hän jättäisi
edes wähän rahaa minullekin, sillä eihän tiedä mikä tarwe ehkä sattuisi
tulemaan.
'Mitä sinä sillä ... tulethan sinä toimeen, sillä jäähän tänne
kaikenlaista.--Minä tarwitsen rahoja, enkähän minä kauan ole, ennenkuin
lähetän', sanoi hän waan.
Kului aikaa sen lyhyttä, tämän pitkää, enkä minä saanut hänestä
minkäänlaista tietoa, en edes sitäkään, missä hän oleskelee. Minä tulin
kowin lewottomaksi ja joka postintulo=kerta käwin postitoimistossa
kysymässä: 'eikö minulle ole tullut kirjettä?' 'Ei ole', oli waan aina
lyhyt ja sydäntä wiiltäwä wastaus.
Tämmöisissä oloissa kului toista wuotta. Mitä meille oli jäänyt
elämiseksemme, oli kaikki loppuun kulunut ja kaikenlaiset puutteet
alkoiwat joka puolelta ahdistaa. Silloin tuli eräs meidän puolen mies
rautatien työstä käymään kotonansa. Häneltä sain minä tietää, että
mieheni nykyään oleskeli Perkkiön tienoilla. Oitis kirjoitin minä
hänelle ja koetin selwittää, kuinka kurjassa tilassa minä olin
lapsineni; samassa pyysin hartaasti, että hän antaisi pikaisesti
jotakin wastausta. Tuota wastausta odotin taasenkin kauwan aikaa, mutta
mitään semmoista ei tullut.
Syksy oli ja kaikkein pahin kelirikon aika. Minulle tuli semmoinen
pelko ja ahdistus, ett'en woinut enään kauemmin paikoillani olla. Minä
sijoittelin lapseni muiden hoidettawaksi, ja huolimatta pitkästä,
tuntemattomasta matkasta ja huonosta kelistä, lähdin minä jalkasin
käydä tallustelemaan pohjoista kohden. Minä en tiennyt mitä minä oikein
tarkoitin ja mitä tällä pitkällä ja waiwaloisella matkalla woittaisin,
niin oli sydämmeni täysi ja raskas, mutta mennä minun waan piti;
kuitenkin woin wakuuttaa teille, että se tuli rakkaudesta häntä ja
lapsiani kohtaan. Usein olin niin uupunut ja wäsynyt, ett'en
parhaallakaan tahdolla woinut matkaani jatkaa. Silloin täytyi etsiä
missä lähimpänä saisin jotakin suojaa, jossa saisin lewähyttää
wäsyneitä raajojani. Kun sitten tulin rauhaan, tuliwat kaikki jäseneni
niin kipeiksi, ett'en olisi woinut lattian poikki käwellä, waikka olisi
ollut tappaja takanani. Pian pari wiikkoa kului minulta tällä matkalla.
Kenkäni meniwät aiwan repaleiksi, sora ja rapakko nousi polwiin saakka,
ja jalatonna sekä muuten riutuneena ja uupuneena pääsin minä wihdoin
perille."
"Siellä kai ilo repesi?" ehätin minä wäliin sanomaan.
"Eipä se kowin iloista ollut se wastaanotto, eikä ne uutiset, joita
siellä sain kuulla."
"Kuinka niin?"
"Niinpä se oli. Se mitä olin aawistanut, oli käynyt toteen", sanoi hän
ja waikeni.
"Kertokaa nyt loppuun saakka?" kehotin minä, mutta hän ei woinut
murtuneen mielensä tähden heti jatkaa.
"Niin", alkoi hän taas. "'Mitä sinä täällä teet? Mahdoit pysyä
pahnoissasi', sanoi hän wihaisesti minut nähtyään.
'Enhän woinut toisin ... ethän ole antanut itsestäsi mitään tietoa',
sanoin minä ja mieleni oli kowin murruksissa.
'Enkö täälläkään saa rauhaa sinun haukkumisiltasi?' sanoi hän waan.
Minun mieleni murtui nyt kokonaan; se puhkasi sulkunsa ja minulta
purskahti waltawa itku.
'Woi rakas Heikki, älä niin sano! Ei se ole haukkumista, waan se tulee
rakkaudesta lapsiamme ja sinua kohtaan; älä wäärin ymmärrä minua', koin
minä itkuni seasta änkyttää, ja samassa tartuin hänen kaulaansa kiinni.
'Älähän nyt joutawoi ... päästäänhän tässä wähemmälläkin.----Tyynny nyt
jo ... ihmisetkin tuolla...' alkoi hän wihdoin tyynnyttää; tuntuipa
siltä kuin minun silloinen tilani olisi käynyt hänelle sääliksi.
Wihdoin tyynnyin minä ja todellakin rupesi hän nyt minua hywästi
kohtelemaan.
Niinkuin hän oli aikonutkin, oli hän torpasta saaduilla rahoilla
pitänyt kauppaa, mutta semmoista, joka nielasi wihdoin koko torpan
hinnan. Hän oli, näette, ostanut wiinaa kaupungista summissa,
kuljettanut sen työpaikoille metsiin, jossa hän sitä sitten pitkin
linjaa myöskenteli toisille työmiehille. Hywän aikaa oli se
menestynytkin, mutta eihän semmoinen tawara kauan salassa pysy.
Eräänä kertana oli hän noutanut koko kuorman wiinaa ja ruwennut sitä
taaskin metsässä myöskentelemään. Kun hän oli itsekin ryyppymies, oli
hän tullut juowuksiin ja silloin ei ollut tietysti waromisesta paljon
haaraa. Suuri miesjoukko kokoontui yhteen ja wiinaa annettiin waan
wapaasti, mutta wiimein juopuiwat kaikki niin, että he huusiwat,
pauhasiwat, noituiwat, kirkuiwat, teuhasiwat, riiteliwät ja tappeliwat.
Wihdoin uupuiwat he nukkumaan mikä mihinkin. Mutta lienee heissä ollut
joku walpaskin, sillä sinä yönä warastettiin mieheltäni kaikki rahat
puti puhtaaksi.
Nimismies kun kuuli, minkälaista mellakkaa on pidetty, arwasi kohta
asian oikean laidan. Hän rupesi haeskelemaan metsistä tuon metelin
lähdettä eikä kauan wiipynytkään, ennenkuin hän löysi mitä wielä
jälellä oli. Itsestänsähän on arwattawa, että hän otti heti tawaran
takawarikkoon. Koettipa hän saada selwille sen omistajankin, mutta
siinä ei hän onnistunut, sillä kaikki oliwat niin yksineuwoisia, ett'ei
asiasta tullut tolkkua."
"Puhuiko miehenne nämät kaikki teille?" kysyin.
"Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän päiwitteli waan, kuinka kehnosti hänen on
käynyt, kun hän pudotti kaikki rahansa.--Ei, ei hän totuutta sanonut,
muilta minä ne tiedot urkin. Minä en uskaltanut sanoa mitä minä asiassa
tiesin, mutta sydämeni oli tuskasta haljeta. Sinne oli mennyt torppa ja
torpan hinta--monta hikeä, wäkeä ja wäsyä, ja nyt rupesin oiwaltamaan,
ett'ei ikänä ole enään omaa kattoa pääni päällä.
Talwi oli juuri tulossa. Useita kowia pakkas=öitä oli ja lunta alkoi
sadella. Maatyöt oliwat rautatiellä läpeensä tehdyt ja nyt ruwettiin
wedättämään hietaa radalle. Mieheni oli wahinkonsa jälkeen työllään
ansainnut niin paljon rahoja, että hän kykeni niillä ostamaan
hewoskopukan. Hän rupesi esittelemään minulle, että jäisin sinne hänen
kanssaan yhdessä hietaa wedättämään, sillä käwisihän työ paljoa
joutuisammasti, kun olisi erityinen hiedan luoja; siten saataisiin pian
muka tuo wahinko korwatuksi.
Minä en woinut wastustaa hänen pyyntöänsä, sillä olihan siinä
jonkunlaista hywyyttä----; ja minä taas--toiwoin ja katsoin rohkeasti
tulewaisuutta silmiin, waikka tunsin, että tuo hywyys oli rakennettu
walheelliselle pohjalle. Lapsiani minä waan kowin surin, mutta kun minä
yhtenään heistä hänelle puhelin, hankki hän rahaa, jonka lähetin
kirjeessä hoitajille pyynnön kanssa, että he hywästi heitä hoitaisiwat.
Rekikeli oli nyt tullut. Minä sain uudet kengät, sillä enhän muuten
olisi kyennyt ulkosalla liikkumaan. Ajomiehiä ja hewosia kokoontui
tuohon jättiläistyöhön kaikilta maailman suunnilta. Talot täyttyiwät
miehistä ja hewosista, niin ettei niissä ollut käden eikä jalan sijaa;
kaikki kylien riihetkin oliwat majamiehiä täynnä. Silloin ei ollut
suurta erotusta yöllä ja päiwällä, sillä melkein samanlainen huuto ja
pauke kuului läpeensä kaiket ajat.
Mekin ryhdyimme innolla työhön. Yötä päiwää koimme olla liikkeellä; ei
muuta wäliä pidetty kuin se, mitä hewonen tarwitsi syödäkseen. Silloin
aina uinahdettiin kuin lintu oksalla ja sitten taas lähdettiin. Woi
kuinka hauskalta se kuitenkin tuntui, sillä olihan se ikäänkuin uusi
elämä olisi todellakin alkanut kajastaa eikä mikään silloin tuntunut
raskaalta.
Tällä tawalla olimme kolme kuukautta ponnistelleet. Kumma kyllä, mutta
totta on, ettei mieheni koko sillä ajalla paljon ryyppinyt. Lieneekö
hän mielessään pitänyt wiimeistä isoa wahinkoansa wai lieneekö
kaihtenut minua?
Kun olimme nuo kolme kuukautta olleet säästäwäisiä ja ahkeroita, olimme
ansainneet koko lailla rahoja,----hywä uuden elämän alku...
Eräänä kertana rupesi mieheni innokkaasti esittelemään, että minä
lähtisin nyt kotipuoleen.
'Emmekö lähde nyt jo yhdessä pois täältä?' sanoin minä.
'En minä wielä lähde, minä tienaan täällä wielä enemmän kokoon. Mene
sinä nyt jo ennakolta lasten luoksi', sanoi hän, ja samassa antoi hän
wähän rahaa minulle matkakustannuksiin.
'Anna nyt kaikki rahat minulle, minulla pysywät ne tallella', pyytelin
minä.
'En minä anna, minä tarwitsen niitä', sanoi hän kylmästi.
'Emmehän me siellä kauan elä, kun kaikki entinen on loppunut',
muistutin minä.
'Kyllä minä täältä lähetän tarpeen mukaan; mene waan nyt kotiin,
kyllähän minäkin täältä tulen', sanoi hän.
Minä lähdin nyt jalkasin tallustelemaan kotia kohden, mutta mieleni
tuntui niin kummalliselta. Miks'ei hän myös lähtenyt kotiin? Miks'ei
hän antanut enemmän rahaa tahi kaikkia rahojansa, waikka ne olisiwat
minulla paljoa paremmassa tallessa olleet...? Mikä into hänelle tuli
nyt minua niin kiireesti kotiin toimittamaan? Nämät kysymykset soiwat
alati sydämmessäni yksinäni käydä tallustellessani pitkiä talottomia
taipaleita.
Rampana ja wäsyneenä pääsin wihdoin kowain ponnistusten perästä kotiin.
En kertaakaan koko pitkällä matkalla ollut askeltakaan hewosen reessä
jalkojani lewäyttänyt, enkä ainuttakaan särwin pisaraa kuiwuneen kielen
kostukkeeksi ostanut, ja sentähden oli minulla kotiin päästessäni
tallessa joka ikinen penni, mitkä lähteissäni sain mieheltäni, ... ei
auta tuhlaaminen minkä kowalla työllä on saanut ansaituksi.----Woi hywä
Jumala kuinka lapsiraukat oliwat mielissään ja iloissaan kun minä tulin
kotiin.----Mikäs se oli, jokohan juna tulee?"
"Ei se ollut junan wihellys, poikaset siellä waan kouriinsa
puhaltelewat; kertokaa waan loppuun asti", sanoin minä.
"Siellä minä elelin lasteni kanssa, tein työtä mitä woin, toiwoin ja
odotin miestäni, kirjettä tahi rahaa; mutta wiikko wiikon, kuukaus
kuukauden perään kului, eikä kuulunut mitään. Näin kului aika kauheassa
epätiedossa ja odotuksessa syyspuoleen kesää. Nuorin lapseni oli
kuollut juuri ennenkuin mieheni luokse lähdin, mutta nyt sain toisen
sijaan ja se teki tilani kaksinkerroin ahtaammaksi, kun en päässyt
mitään ansaitsemaan.
Kun lapsi oli noin kuuden wiikon wanha, tuli taasenkin eräs tuttu mies
rautatien työstä kotiinsa. Hän kertoi nähneensä mieheni täällä
Perärajalla, ja että hän on juonut kaikki ansionsa niin tarkkaan,
ett'ei hänellä ole siiwoja waatteitakaan enään päällänsä; ja--woi
hirweää!--että hänellä on..."
"Että hänellä on,--mikä hänellä on?"
"Hän sanoi, että miehelläni on toinen----waimo", sanoi hän ja loi
turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä minuun semmoisen katseen,
että olisi luullut hänen sydämmensä muljahtaneen silmäkuopista
näkösälle.
"Toinen waimo! Kuinka se on ollut mahdollista?" sanoin minä hämilläni
ja tietämättä mitä oikeastaan sanoin.
"Eihän se ole oikea waimo tuommoinen waan... Kun minä sen kuulin, en
enään woinut pidättää itseäni. Minä möin kaksi parasta hamettani ja
huiwiani mitä minulla wielä jäljellä oli. Niistä saaduilla rahoilla
palkkasin lapsilleni hoitajan, ja kun rautatietä myöten pääsi jo
kulkemaan, hankin itseni rautatien warrelle ja tulin työjunassa sitten
tänne."
"Kuinka se miehenne tykö meno sitten käwi?"
"Kun minä lähenin sitä huonetta, jossa mieheni sanottiin majaa pitäwän,
tapasi minut semmoinen wawistus ja ahdistus, että joka luunsolmuni
tärisi. Sydämmeni löi niin ankarasti, ett'en kuullut mitä eräs
porrasten edustalla wastaantulewa mies minulle sanoi. Jalkani oliwat
niin herwahtaneet ja woimattomat, ett'en woinut portaita nousta muutoin
kuin nelinkontin.
Ilta oli jo niin pimeä, että walkeata tarwittiin huoneissa. Siitäkin
huoneesta näkyi walkea ja se osoitti että työmiehet oliwat jo warmasti
tulleet työstä.
Kun minä tulin porstuaan ja yritin tarttumaan awaimeen, saadakseni owen
auki, ei ollut minulla siihen woimaa. Kauan sain tyynnyttää ja
waikittaa sydäntäni, ennenkuin sain tuon kylläkin heikon lukon auki
kierretyksi.
Kun astuin huoneeseen, huomasin minä heikon, läkkipellistä tehdyn
lampun walossa, että huoneessa oli mies ja nainen; miehen tunsin heti
omaksi miehekseni. He istuiwat huoneen perällä, höyläämättömistä
sahalaudoista neljän paalun nenään tehdyn pöydän tapaisen ääressä,
missä myös tuo himeä lamppu paloi. Pöydällä oli melkein täysinäinen
wiinapullo, ja kahwipannu oli takan liedellä, missä kytewä walkea palaa
kitisi, päästämättä ainuttakaan liekin leimausta. Kaksi täysinäistä
kahwikuppia höyrysi pöydällä, josta mieheni oli juuri toisen puolen
juonut. Minä näin, että hän oli ennestäänkin humalassa, mutta hän kaasi
pullosta kahwin sekaan ja alkoi sitä seosta ryyppiä; nainen joi
kahwinsa siltään loppuun.
Himeä walo jätti owenpuolen niin hämäräksi, ett'ei minua tunnettu.
'Kuka siihen owenpieleen tuli? Joku akka kai. Mitä sinä täältä haet?'
sanoi mieheni.
Minun sydämeni tykytti kowemmin, polweni notkuiwat enemmän ja minä
lähdin suonenwedon tapaisesti käydä horjumaan pöytää kohden, tietämättä
oikeastaan mitä tein.
'Rakas Heikki! Ethän sinä tullutkaan, etkä kirjoittanut', sommersin
minä ja lewitin käteni tarttuakseni hänen kaulaansa.
Hän hypähti ylös niinkuin käärmeen pistämänä ja työnsi tuimalla
sysäyksellä minut pois luotaan, niin että olin siitä wähällä kaatua.
'Eikö se wielä ... kyllä minä sinulle kirjot ... et minua wasta...'
kuulin minä hänen katkonaisesti ja wihasta kähisewällä äänellä sanowan.
Mitä sitten tapahtui, on minulle tietämätön, sillä minä olin pyörtynyt.
Kun minä toinnuin horrostilastani, oli jo päiwä. Minä olin makaamassa
samassa huoneessa, sahalaudoilla seinään lyötyjen piittain päälle
naulaamalla kyhätyllä lawalla, missä oli hienoksi kuluneita oljen
pehkuja pehmitteenä ja likaisia waateryysyjä pään alla. Outo nainen
istui wieressäni, huuhdellen päätäni kylmällä wedellä.
'Missä Heikki on?' oli ensimäinen kysymykseni, kun woin puhua.
'Olkaa nyt waan huoletta! Te tarwitsette lepoa. Haluatteko mitään?'
sanoi nainen, ja hän tarjosi minulle jotakin juotawaa. Kieleni ja
sydämmeni oli niin kuiwa että luuli niiden pakahtuwan; minä join hywän
siemauksen, sitten waiwuin taas alas.--
Wiikon päiwät olin minä maannut--niin sanottiin--kun minä toinnuin
täydellisesti. Ensimäinen kysymykseni oli taas Heikin perään. Kun he
huomasiwat minun jo niin paljon woimistuneen, että woin waaratta
totuuden kuulla, selwitettiin minulle, ett'ei Heikkiä ole sen koommin
nähty eikä kuultu, kuin hän silloin owesta ulos töytäsi. Kartanolla oli
hän mennessään tawannut erään työtowerinsa, ja tälle oli hän sanonut
menewänsä niin kauwas, ett'ei kuu kuule eikä päiwä näe!"
"Ja niin hän meni?"
"Ja niin hän meni, huolimatta wähääkään minusta ja lapsistaan."
"No, weikö hän tuon toisen mukanaan?"
"Ei, hän jätti meidät molemmat."
"Kylläpä tuo toinenkin on jonkunlainen otus."
"Ei hän ole niinkään huono ihminen. Hän se oli ollut ensimäinen minua
hoitamaan pyörtymiseni aikana. Pitkällisen horroksissa oloni aikanakin
oli hän myös usein minua hoitanut, ja olisi sitä läpeensäkin tehnyt,
waan oli peljännyt minun wihojani; hän se oli erään rautatien työmiehen
waimon palkannut minua hoitamaan.
Kun minä kuulin kaiken tämän, käsketin minä hänet luokseni.
Kainostellen, peloissaan ja häpeillen tuli hän, mutta kun minä ojensin
hänelle ystäwällisesti käteni, purskahti hän katkeraan itkuun, ja siinä
itkimme sitten yhdessä epätoiwon kyyneliä.
Kun todellisuus aukeni silmieni eteen, tulin minä paljoa heikommaksi.
Myötäänsä tuo toinen istui nyt minun wuoteeni wieressä ja hoiteli
minua. Haikealla mielellä kertoeli hän, kuinka kamalasti hänkin on
petetty. Mieheni oli hänelle kunniansa kautta wakuuttanut olewansa
naimaton mies ja tahtowansa naida hänet, kun waan kerran kirjat saadaan
tänne.
Wiikon päiwät sairastin minä wielä, mutta lapset oliwat aina
mielessäni. Kun woimistuin niin paljon, että kykenin, waikka
heikkonakin, matkalle, lähdin rientämään heidän luoksensa, ja tässä nyt
olen."
"Paljon olette kärsinyt", sanoin minä, ja sywä huokaus puhkesi
rinnastani.
"Paljon", sanoi hän tuskin kuultawasti.
Minä satuin silmäämään hänen kaswoihinsa. Suonenwedon tapaisia
wärähtelemisiä näkyi niissä ja koko hänen ruumiinsa wawahteli.
Yht'äkkiä kaatui hän, puristi kätensä nyrkkiin ja waahtopureet
rupesiwat pursuamaan suusta; hän oli kaatumawikainen. Me riensimme
hänen awuksensa, waromaan, ett'ei hän saisi loukata itseään. Huiwit
waluiwat pois hänen päältänsä. Silloin huomasimme otsan ylipuolella
hänen päässään ison haawan.--Kauan ei kestänyt tuo taudin puuska,
ennenkuin hän tointui.
"Teidän päässännekin on suuri haawa", sanoin hänen toinnuttuaan.
"Nämät molemmat minä sain wiimeisiksi lahjoiksi mieheltäni. Jollakin
aseella löi hän tämän haawan päähäni; siitä lyönnistä kaaduin ja
pyörryin minä... Siitä sain myös kaatumawian; ei minulla ole ennen tätä
ollut", sanoi hän ja pillahti katkeraan itkuun.----Waimo-parka!--
Junan wihellys kuului nyt ja pian tuli se pihisten ja puhisten
asemapaikalle.----Waimo parka!
Sade ei ollut wielä lakannut, waan pikemmin yltynyt. Me ohjasimme
waimon awonaisen lastiwaunun luo ja toimitimme hänet siihen, sillä
yhtään kattowaunua ei junassa ollut. Hän hytkähti istualleen jonnekkin
laatikkojen kulmaukseen, ja nosti päällimmäisen hameensa päänsä yli
suojakseen. Minä menin toiseen päähän junaa, jossa oli muutamia
muitakin miehiä; mutta koko aikana en woinut olla ajattelematta ja
katsomatta tuota turwatonta ja kärsinyttä naista.