SOKEA.

Kesäinen aika on. Köyhä waimo kahden pienen poikasensa kanssa istuu

kylän läpi menewän maantien wieressä. Nuorempi, kuusi ikäwuottansa

elänyt poika on uppo=sokea; Luojansa oli antanut hänen semmoisena

syntyäkin; wanhempi pojista leikkasi kahdeksattansa.

Kowa aika oli, sillä Jumala oli nähnyt hywäksi usealla katowuodella

peräkkäin rangaista koko maata. Huono, akanoista, oljista ja

petäjäisestä laitettu rawinto synnytti kulkutauteja ja kuoleman enkeli

hiipi hiljaa näljästä ja taudista horjuwain haamujen seassa, niittäen

wähällä waiwalla runsaan saaliin, sillä wähäwäkiset oliwat horjuwat

saawutettawat. Tuon hiljaisesti, mutta warmasti liikkuwan

kuolon=enkelin katkaisewan wiikatteen iskun alle sattui waimon mieskin,

ja hän seurasi niitä lukemattomia, joita sama isku oli ennen kohdannut.

Murheesta rasitettu waimo ei woinut työllään elättää itseään ja

lapsiansa, warsinkaan kun ei ollut mitään työtä saatawissa, ja

sentähden oli hänen täytynyt turwaantua kaikkein katkerimpaan elämisen

keinoon, armoleipään. Semmoisella retkellä oli hän juuri nytkin, ja

talosta taloon kulki hän almua anellen. Siellä sai hän useinkin kuulla

kowia sanoja, ja niitä kuullessaan itki hän, että oli wedeksi sulaa.

Semmoista oli hän wiimeisessäkin talossa kuullut, ja sentähden istui

hän tuossa maantien wieressä sydäntänsä wuodattamassa.

Waikka sallimus oli nuorempaa poikaa niin kowasti kohdellut näön

suhteen, oli se runsaammasti hänelle jakanut muita lahjoja. Lukuun

ottamatta terwettä ruumista ja teräwää, wilkasta sielua, oli hänellä

tawattoman kaunis ääni. Kristillinen äiti oli pojalle opettanut ulkoa

melkein kaikki wirret, ja nuotit oppi hän niihin kerran kuultuansa.

Näitä pojan hywiä lahjoja käytettiin wälikappaleina armoleipää

anellessa, sillä heti taloon tultua weisasi tämä kauniilla, wähän

wäräjäwällä, surullisen wiehkeällä lapsen=äänellänsä owipielessä jonkun

wirren wärssyn. Weisaaminen teki kuulijoihin erilaisen waikutuksen,

aina sen mukaan, minkälaisella asteella kunkin kuulijan sisällinen

ihminen oli: wälisti se synnytti pilkkaa ja iwaa, wälisti taas sywintä

myötätuntoisuutta ja sääliä.

Wankka oli talo, jossa wiimeksi käytiin. Selwiä leipämöykkyjä makasi

myötäänsä talon pitkällä ja walkoiseksi pestyllä petäjäisellä pöydällä

läpi katowuosien, waikka läpeensä muualla syötiin olkia ja petäjää.

Monen hywän wuoden säästetyt wiljawarat riittiwät talossa koko

katowuosien ajaksi.

Senkin talon owipieleen tultuansa weisasi sokea poika tawallisuuden

mukaan wirren wärssyn. Kun wärssy oli loppunut, kuului isännän kolea

ääni:

"Luuletteko tuolla kujeellanne woiwanne laiskuuttanne peitellä?"

"Mitäpä ne tämmöiset työllänsä saawat, semminkin kun ei ole

minkäänlaista työtä", rohkeni waimo pahan mielensä seasta sanoa.

"Työtä on aina tekewällä, unta makaawalla, mutta halua puuttuu",

pitkitti tyly isäntä.

"Älkää, hywä isäntä, noin kowasti puhuko; me emme tahdo mitään, sillä

omaannehan kiellätte ... me emme ole itse syypäät onnettomuuteemme ...

mutta kun mies kuoli ja sentään tekisi mieli elää...", sanoi waimo ja

pillahti katkeraan itkuun.

"Senhän minä tiesinkin ... sehän se on wiimeinen keino ... waiwaisilla

kakaroillanne, joita kyllä olette mestarit latomaan, koetatte

laiskuuttanne peitellä--kyllä minä teidät tunnen. Wai ette ole syypäitä

... tekisitte työtä ... hywä isäntä! wai niin ... mutta ei minusta

millään tawalla tule niin hywää, että laiskoille mitään antaisin.--Ei

näille sitten saisi puhuakaan ... pötkikää tiehenne ja paikalla",

pauhasi isäntä, ärtyneenä waimon oikeutetusta puheesta.

Murheellisena ja murtuneella sydämmellä wetäysi waimo lastensa kanssa

talosta pois. Hänen näljästä ja murheesta riutuneet woimansa eiwät

myöntäneet hänen pitemmälle mennä lewähtämättä kuin tuohon tienwiereen,

johon hän istuutui lepäämään ja sydäntänsä wuodattamaan. Kowin kaiweli

hänen sydäntänsä ihmisien kowuus ja se syytön sorto, jota hän liiaksi

usein sai kuulla. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin oli paremmat

wuodet ja jolloin hänen mieswainajansa wielä eli. Ainahan sitä silloin

joten kuten aikaan tultiin, kun yksissä neuwoin tehtiin työtä ja

wuowattiin, jos kohtakaan ei silloinkaan kaikesti mäljällä oltu. Nyt

oli hän kahden lapsen kanssa jäänyt tuetta ja turwatta tylyn maailman

keskelle näin kowina aikoina, eikä hän tuntenut itsessänsä olewan kykyä

itsensä ja lastensa henkeä elättämään muutoin kuin anelemalla

armoleipää. Häntä oli usein herjattu ja sätitty pojan sokeudellakin,

ikäänkuin se olisi kenen wika. Noita ajatellessansa tunsi hän itsensä

kowin onnettomaksi ja hyljätyksi. Hänen korwansa rupesiwat suhisemaan,

ja ajatukset tuntuiwat menewän sekaisin, eikä hän saanut wiimeiseltä

selwille, oliko pojan sokeus muiden wai hänen wikansa--ehkäpä se oli

hänen.

Juuri kun waimon ajatukset oliwat sekaumaisillansa, tuli kaksi miestä

heidän luoksensa. Murheellinen waimo kohotti päänsä ja loi katseen

tulijoihin. Oli niinkuin kylmää wettä olisi walettu hänen niskaansa,

niin karsasi kylmä wäre pitkin selkäpiitä; ja oitis selkeniwät hänen

sekawat ajatuksensa. Hän huomasi heti, että toinen noista tulijoista

oli saman talon jykeä isäntä, josta he wast'ikään oliwat lähteneet, ja

tämä näky se hänet sai kylmiä wäreitä tuntemaan ja horroksista

selwenemään. Molemmat miehet seisoiwat päin tienwieressä istujiin,

tarkasti katsella tirkistellen heihin, suu makeassa ilwehymyssä. Tuo

tyly isäntä ei tyytynyt kotonansa antamiin pahoihin sanoihin, waan hän

tahtoi oikein perinpohjin nöyryyttää nuot laiskat kerjäläiset, kun oli

huomannut heidän lähelle taloa pysähtywän. Hänen kumppaninsa oli

talossa silloin kun waimo poikinensa käwi almua anelemassa, mutta hän

oli kamarissa, ja siksi ei waimo häntä nähnyt. Hänkin oli wankan talon

omistaja ja selwän leiwän isäntä. He oliwat talon isännän kanssa

ryypiskelleet, niinkuin yhdenarwoiset kunniassa ja warallisuudessa

ainakin. Tämän oli isäntä ottanut kumppaniksensa, kun hän lähti noita

laiskoja nöyryyttämään; molemmat heistä oliwat hywästi pöhnässä;

molemmilla heillä oli luuta kädessä, jotka he oliwat wartta warten tätä

retkeä wasten hankkineet.

"Ostakaa, hywät ihmiset, minulta tämä luuta", sanoi tuttu isäntä,

kohottaen kaupankaluaan köyhää kohden.

"Ja minultakin tämä", säesti toinen.

"En, hywät ihmiset, minä ole mikään ostaja; tunnettehan te minun

tilani", sanoi waimo surullisesti.

"Ostakaa kuitenkin! Meillä on sokea poika ja muitakin lapsia

elätettäwinä, jotka nälissään huutawat leipää. Me emme kerjää; me

olemme työtelijäitä ihmisiä ja elämme työmme ansiosta ... ostakaa nyt

kuitenkin!" sanoi isäntä sywällä, pilkallisella iwalla ja ikäänkuin

wiitataksensa, että waimonkin pitäisi työllään elättää itsensä ja

lapsensa.

"Suokoon Jumala ett'ette itse tulisi sokeaksi", sanoi waimo purskahtaen

taas katkeraan itkuun, sillä hän oli täysin ymmärtänyt heidän sywän

pilkkansa.

Tämän kuultuansa rupesi sokea poika heleällä äänellänsä weisaamaan

n:oa 29 wanhasta Suomalaisesta wirsikirjasta, alkaen toisesta wärsystä.

Kun ensimäiset säweleet helähtiwät tyynessä kesäilmassa sanojen kanssa:

"Koska julma jumalaton

Wallan pääll' on

Täytyy köyhän kärsiä", j.n.e.,

tuliwat miehet yht'äkkiä niin liikutetuiksi, etteiwät he woineet

paikalta liikkua. Poika weisasi wirren loppuun asti, ja miehet

seisoiwat siinä kuin kiwettyneet. Kun wirsi loppui, rupesi poika

murheellista äitiänsä lohduttamaan.

"Älkää itkekö äiti! Nuot miehet owat rikkaita ja ylpeitä, mutta he

eiwät uskalla tehdä meille pahaa", sanoi hän.

Sitten rupesi hän taas äidillensä lohdutukseksi weisaamaan: "Kaiken

minun turwan panen, O Herra sanas pääll'" j.n.e. Wähitellen tyyntyi

äiti, ja miehiltä jäi luutien kaupitteleminen siihen; wähitellen

wetäysiwät he jotakin mutisten pois.

* * * * *

Kymmenen wuotta on kulunut. Sokean pojan äiti on muuttanut sinne, mistä

kukaan ei ole wielä palannut--maan mustiin multiin hänen waiwansa ja

murheensa owat nyt loppuneet, eikä kukaan häntä nyt enään ylönkatso

eikä säti laiskuudella ja sokealla pojalla--tuskinpa muistawatkaan

ihmiset häntä. Mutta yksi on kuitenkin, joka suree, muistaa ja kaipaa

poismenuyttä sorrettua ja ylönkatsottua waimoa. Se on sokea poika, joka

niin tekee. Yksinänsä ja turwatonna on hän nyt maailmassa, sillä poissa

on nyt se, joka oli niin paljon häntä rakastanut, joka ei ollut häntä

koskaan sokeudella solwaissut ja joka oli ollut hänelle kaikki

kaikessa. Äitinsä haudan päälläkin itki hän melkein katkeamatta. Hän ei

muistanut janoansa, ei nälkäänsä, ei rikkinäisiä ja huonoja

waaterepaleitansa, eikä ainaista wiluansa. Tämän tähden kuihtui hän

kuihtumistaan, mutta ei hän huomannut sitäkään eikä hänestä tuntunut

mikään miltään; hän suri ja itki waan ja hän olisi niin mielellään

seurannut äitiään tuonen turpeen alle. Wihdoin ottiwat armeliaat

ihmiset hänestä waaria; he toimittiwat hänen ihmisten ilmoihin ja

laittoiwat hänelle wälttämättömimmät elämän tarpeet.

Wähitellen haihtui pojan enin suru. Hän oli kehittynyt täyteläiseksi,

siroksi mieheksi, mutta hänen näkönsä ei ollut siitänsä parannut, sillä

pimeät oliwat yhä ne walon lähteet, jotka luomisessa oliwat semmoisiksi

määrätyt. Sama elinkeino tuli hänelle nytkin eteen kuin hänellä

ennenkin oli ollut, armoleiwän aneleminen. Talosta taloon, kylästä

kylään kulki hän weisaillen, siten ilmoittaen tarpeensa ja anellen

armeliasten ihmisten apua. Hänen heleä lapsen äänensä oli muodostunut

sywäksi ja wahwaksi miehen rinta=ääneksi, mutta kaunis se oli nytkin,

ja kumisten wyöryiwät pyöreät äänet wahwasta rinnasta. Sokean aisti oli

teroittunut tuiki teräwäksi ja muisti oli hänellä werraton. Sentähden

oli hän mierolla kulkiessaan oppinut paljon kertomuksia ja satuja,

joita hän sitten yönseutuina talossa kertoeli niin eläwästi ja

luontewasti kuin olisi hän ollut eläwä orja. Niissä paikkakunnissa,

joissa hän enemmin asusteli, olikin hän aina terwetullut. Kaikki

kuunteliwat niin mielellään hänen weisuutaan, satujansa ja

kertomuksiansa; erittäinkin lapset perehtyiwät häneen niin, että he

häntä oikein ikäwällä odotteliwat. Ja kun he huomasiwat hänen tulewan,

hyppäsiwät he käsiänsä räpytellen ilomielin toisillensa sanomaan:

"sokea Matti tulee, sokea Matti tulee"; eipä kummakaan, sillä he

tiesiwät nyt saawansa kuulla kauniita satuja.

Niissä paikoin oli sokealla jotenkin hywä toimeentulo, sillä ihmiset

oliwat kernaita holhoomaan häntä. Mutta hänen mieleensä juohtui, että

hän liiaksi rasittaa yhtä paikkakuntaa, sillä waikka ihmiset oliwatkin

hywiä hänelle, tuntui se kuitenkin armoleiwältä. Tämä ajatus waiwasi

häntä yöt päiwät ja saatti hänen mielensä raskaaksi. Hän puhui tuosta

muillekin ihmisille, mutta waikka kuinkakin he olisiwat koettaneet

häntä lohduttaa ja tuota tunnetta hänestä pois wieroittaa, ei waan hän

woinut saada sitä mielestänsä pois wieroitetuksi. Wihdoin kaswoi tämä

tunne hänessä niin suureen määrään, ettei hän woinut kauemmin itseänsä

pidättää, waan hän lähti kun lähtikin laajemmille piireille henkeänsä

elättelemään, ja ihmiset ohjasiwat häntä talosta taloon.

Noilla retkillänsä tuli hän erääseen puhtokuntaan. Sattumalta ohjausi

hänen askeleensa puhtokunnan wankimpaan taloon. Kun hän pääsi

owenpieleen, seisahtui hän siihen ja alkoi tawallisuuden mukaan

weisata:

"Waikk' täytyy maata monen

All' murheen pitkältä,

Ja kerjät' edes owen,

Syödä leipää kyynelten", j.n.e.

Owea wastapäätä, huoneen perällä, pitkän pöydän eteen sijoitetulla

lawitsalla istui wanha ukko, nolkutellen sauwallansa lattiaan. Kun

ensimäinen säwel wyöryin kumahti, wawahti ukko ja sauwa lakkasi

nolkuttamasta. Jos weisaaja olisi ollut näkewä, olisi hän ehkä tuntenut

paikat ja huomannut, kuinka ukko wapisi, mutta hän ei ollut näkewä, ja

siksi ei hän nähnyt mitään, weisasi waan wärsyn loppuun asti.

Kun wärssy oli lopussa, nousi lawitsalla istuwa ukko sauwaansa nojaten

ylös.

"Oletko sama sokea poika, joka kauwan sitten äitisi kanssa käwit meillä

ja tuolla maantien warrella weisasit luudan kauppiaille?" kysyi ukko

wärisewin äänin.

"Sama olen, isäntä kulta", wastasi sokea owen suusta pelokkaasti.

"Äitisi sanoi silloin minulle: 'Suokoon Jumala, ett'et itse tulisi

sokeaksi', sillä minä olin pilkannut hänen sokeaa poikaansa ja

haawoittanut hurskaan äidin kärsiwää sydäntä. Jumala on sittemmin

kowasti koetellut minua. Melkein heti sen jälkeen pimeni silmieni walo,

ja nyt olen yhtä sokea kuin sinäkin. Waimoni ja kaikki lapseni owat

kuolleet, ja yhtä yksinäisenä seison maailmassa nyt kuin sinäkin. Mutta

waikka niin paljon olen wastoinkäymisiä kohdannut ja waikka silmieni

walo on kowalla kiwulla pimennyt, on Jumala kuitenkin awannut sieluni

silmät. Woi kuinka monta kertaa olen katkeruudella muistanut entistä

ylimielisyyttäni ja sinuakin poikaseni, joka olit ikäänkuin pylwäänä

elämäni käänteessä. Usein olen sinua tiedustellut ja kysellyt, saamatta

sinusta kumminkaan minkäänlaista tietoa, mutta olethan nyt tässä. Sinä

anelet armoleipää. Minulla on ajallista tawaraa ja minä woin palkita

sinulle tekemäni wääryyden. Jakakaamme tästälähin keskenämme mitä

meillä on; kyllä meillä tässä on suojaa ja turwaa molemmillekin. Nyt

saat kerjuusauwasi heittää pois tyköäsi ja syödä koko ikäsi murheetonta

leipää.--Tule tänne likemmäksi, että saan syleillä sinua", puheli ukko

murtuneella mielellä ja sortuneella äänellä.

Kumpikin sokea läheni hapuroiden toisiansa ja kun he kohtasiwat

toisensa, tarttuiwat he syliksi ja itkiwät kuin pienet lapset.

* * * * *

Paljon erikaltaisemmaksi tuli nyt sokean Matin elämä tässä elämänsä

suurimmassa ja merkillisimmässä käänteessä. Ei hänen tarwinnut enään

kulkea paikasta paikkaan, owipielissä weisailemassa ja peloissaan

odottelemassa, minkälaisia ääniä ja sanoja rupeaisi huoneessa olijoiden

puolesta kuulumaan. Hänellä oli nyt walmis, puuttumaton ja murheeton

ruoka, terweet, puhtaat werhot ja lämmin, puhdas kamari asuakseen.

hänen ei tarwinnut nyt kertoa satuja, ansaitaksensa leipäpalasta tahi

ruoka=ateriaa; hän sai waan olla ja elää kuten itsensä halutti. Waikka

niin oli ja waikka hän oli niin arka siitä, että olisi muiden

rasituksena, ei kuitenkaan tämä nykyinen hywyys tuntunut armoleiwältä,

sillä hän tunsi tunnossaan, että se oli annettu rehellisestä ja

wilpittömästä sydämestä.

Molempien sokeain elämä käwi nyt niin rattoisaksi kuin suinkin

semmoisissa tilaisuuksissa mahdollista on. Nuorempi heistä kertoili

satuja ja kertomuksia, ja wanhempi kuunteli osanottawaisesti. Ne

tekiwät ukkoon wälistä niin sywän waikutuksen, että hänen walottomat

silmänsä muljahteliwat ikäänkuin kyyneleitä puristaaksensa, mutta

kuiwat lähteet eiwät heruneet. Silloin aina ukko lakkasi sauwallansa

nolkuttelemasta lattiaan, waikka hän sitä piti muulloin melkein

wakinaisena työnään. Wäliin taas weisaili Matti ajan kuluksi ja se

wirwotti heidän sielujansa, niinkuin lämpöinen sade langenneena

kuiwalle ja karulle maalle. Monasti päiwitteli ukko, kuinka huonosti

hän on käyttänyt aikansa näkewänä ollessaan, kun hän ei ole wiljellyt

mitään kirjallisuutta, eikä tiennyt nyt yhtään mitään, ja kuitenkin

olisi siitä nyt iso hyöty.

Monta hauskaa keskustelua pitiwät he usein keskenänsä. Muun muassa kysyi

eräänä kertana Matti ukolta:

"Wieläkö se isäntä elää, joka oli teidän kanssanne luudan kaupalla

tuolla maantien wieressä?"

"Sitä en tiedä."

"Kuinka se niin on?"

"Siitä jo on aikoja, kun hän lähti pois näiltä tienoilta, eikä hänestä

ole sen koommin mitään kuulunut; sentähden en tiedä elääkö hän wai ei."

"Minkä tähden hän pois lähti?"

"Hän köyhtyi niin, ett'ei hänellä ollut enään maahan putoawaa; se

lienee ollut syynä hänen lähtemiseensä."

"Jäikö hänelle perhettä?"

"Jäi waimo ja lapsia, muutamat wielä aiwan nuoriksi."

"Hywä Jumala! Kylläpä se on surullista", sanoi Matti ja tuli miettiwän

näköiseksi.

Kun towi oli oltu waiti, sanoi ukko: "Mitä sinä nyt niin sywästi

mietit?"

"Mielessäni pyörii niin kummallisia asioita."

"Kuinka kummallisia?"

"Ettekö tunne olewanne mitään wailla?"

"Mitäs meiltä puuttuisi, sillä onhan meillä kyllitellen kaikkea elämän

tarpeita, ja me täydennämme toinen toistamme?"

"Ja kuitenkin puuttuu meiltä jotakin aiwan tärkeää."

"Mitä se olisi?"

"Kummaltakin meiltä puuttuu näkö, ja sentähden emme woi hywäksemme

käyttää Jumalan sanaa, emmekä muuta kirjallisuutta; tämän tähden jääpi

meidän toisiemme täydentäminen hywin waillinaiseksi", sanoi nuorempi

sokea miettiwästi.

"Se on totta. Minunkin mielessäni on jotakin semmoista wäikkynyt,

waikk'ei se ole woinut kypsyä selwäksi ajatukseksi; mutta emmehän

siihen mitään woi", sanoi wanhus.

"Ja kuitenkin te woitte asian hywäksi laittaa, jos waan tahdotte."

"Minä?!"

"Juuri te."

"Kuinka ja miten?"

"Minkälaisia lukumiehiä owat talon palkolliset?"

"Kowin kehnoja; eiwät he woi selwästi lukea."

"Entä sitten nuot kadonneen isännän lapset, minkälaisia he owat? He

tuntuwat minusta nyt jonkunlaisilta sukulaisilta."

"Eräs kohta aikaihmiseksi tulewa tyttö heistä on parhaita lukijoita;

lapsuudesta pitäin on papistokin kinkeritiloissa häntä kiittänyt."

"Ja tietysti siiwo."

"Niin siiwo kuin suinkin ihminen olla saattaa--entä sitten?"

"Te otatte hänet palwelukseenne, ja hän lukee meille tawasta; se tulisi

eduksi meille ja kenties hänelle itsellensäkin, eikö niin?" esitteli

nuorempi sokea.

Ukon silmät muljahteliwat, sauwan nolke lakkasi kuulumasta ja

äänettömyys syntyi. Kun äänettömyyttä oli towin aikaa pitkittynyt,

kohotti ukko päänsä ja huokasi sywästi.

"Ehdotuksesi on oiwallinen, ja ihme kumma, kun en minä itsestäni ole

tuota huomannut! Sen parempi, mitä pikemmin asia tulee toimeen, ja minä

laitan niin että se heti tapahtuu", sanoi ukko päättäwästi.

Nuorempi sokea kohosi ylös. Hänen kiitollisuutensa tunne oli niin

suuri, että hän meni ukon luo ja syleili häntä, ja heidän oli nyt niin

hywä olla; he ymmärsiwät toisensa.

Seuraawana päiwänä oli Rajalan Reetu jo talossa. Hän oli hilpeä ja

iloisen luontoinen, seitsentoista wuotias tytön heisakka, jota ei

suuresti painaneet tämän maailman huolet. Hän oli teräwäjärkinen ja

omasi hywän muistin. Kaunotar ei hän tosiaan ollut, mutta ei hän ollut

kuitenkaan osattomaksi jäänyt siitä wiehkeydestä, mikä niin usein

kauniissa sukupuolessa tawataan.

Oitis aloitettiin luennot. Raamatusta pitäin oli talossa

kaikenkaltaista hengellistä kirjallisuutta, mutta muuta ei ollut. Aiwan

heti ruwettiin hankkimaan muitakin kirjoja kaikenlaisissa aineissa, ja

sillä tawalla karttui kirjasto karttumistaan.

Määrätunnit pantiin, milloin lukemisen piti tapahtua, ja silloin tuli

Reetu sokeain kamariin ja alkoi lukemisen. Enimmiten luettiin

hengellistä kirjallisuutta, mutta pala palalta luettiin muitakin hywiä

kirjoja. Ensimmältä oli tuo Reetulle ikäwää työtä, sillä hänen wilkas

luontonsa ei olisi niin kauwan tyytynyt yhdessä kohden olemaan. Mutta

wähitellen perehtyi hän niin työhönsä, ett'ei hän olisi woinut toisin

tehdä, semminkin kun hänen ymmärryksensä kehittyi aina enemmän ja

enemmän tilittämään ja ymmärtämään luettunsa sisällön ja tarkoituksen.

Suurena apuna tähän oliwat hänelle hänen sanankuulijansa, sillä kun

tuli eteen joku sywempi paikka, jota ei ymmärretty, pysäytettiin

lukeminen ja miehissä koettiin sitten ongelmasta saada selwä; nuorempi

sokea oli tähän paras.

Näin tawoin tuliwat he toinen toisensa opettajiksi. He nauttiwat

sanomattomasti niistä opin murusista, joita sallimus oli ikäänkuin

wäkisin pakoittanut heidät wastaanottamaan. Reetukin perehtyi niin

lukemiseen, ett'ei hän woinut enään lukematta olla, ja ennen pitkää

woitiin täydellä syyllä sanoa, että hän on seudun siwistynein

talonpoikainen nainen, sillä nyt ei hän enään lukenut welwollisuudesta,

waan omasta halustansa hyödykseen, josta pian seurasi se, että hän woi

seurata aikaansa.

Wäliajat tekiwät sokeat kaikenlaista semmoista työtä, jota he

käsikoperolla woiwat tehdä. Näin tawoin kuluiwat heidän pimeät aikansa

hupaisesti, sillä heillä oli nyt henkistäkin rawintoa.

* * * * *

Aikaa on taas kulunut. Ei ole talossa enään kahta sokeaa, sillä

nuorempi sokea on painanut wanhemman walottomat silmät wiimeisen kerran

umpeen, ja hän on tuonen tuwille osannut kulkea yhtä erehtymättömästi

kuin näkewäisetkin. Rajalan Reetukin on wielä talossa, mutta hän ei ole

enään palwelija, waan wankka ja pyöreä talon emäntä. Sokea Matti on

hänen miehensä ja talon isäntä. Wanha sokea on perillisettömänä ollen

antanut talonsa, maansa, mantunsa ja kaikki mitä hänellä oli,

palkkioksi nuorelle sokealle luudan kaupasta ja kiitollisuuden

osoitukseksi siitä hauskuudesta, millä hän oli walaissut hänen pimeää

ja synkkää elämäänsä sokeana ollessaan. Hän on yhdistänyt nuoremman

sokean ja Reetun kädet, ja toiwottanut heille korkeimman siunausta.

Näitä wiimeisiä tekojansa piti ukko elämänsä parhaimpina ja iloitsi

suuresti nuorten onnesta. Nämät osoittiwat kiitollisuuttansa

hywäntekijällensä kaikella hellyydellä ja rakkaudella, mutta kauwan ei

heillä ollut tilaisuutta siihen, sillä kuoleman kaikki herpaisewa

wiikate iski pois heidän jalon ystäwänsä ja hywäntekijänsä.--Kauwan he

suriwat ja muisteliwat häntä.

* * * * *

Niin meni elämä eteenpäin. Toimelias emäntä hoiti taloutta, sokean

miehensä weljen apuna ollessa, niinkuin kokenein mies. Emännän äiti oli

puutetta kärsiwänä otettu taloon, missä hänelläkin oli nyt murheeton

leipä; toiset hänen sisaruksensa oliwat hajonneet mikä mihinkin ja

oliwat nyt jo kaikki naineita, mikä paremmalla, kuka huonommalla

onnella. Useita ketteröitä lapsia juoksenteli sokean isänsä ympärillä,

kämpien tawasta isänsä polwelle, silittelemään hänen kaswojansa ja

hywäilemään häntä; heistä sai isä paljon iloa ja huwitusta.

Eräänä talwisena iltana astui tupaan wanha lumittunut ukko, sillä nyt

oli ankara lumipyry. Sokea isäntä istui lawitsalla, kiikutellen

polwillaan kahta terwettä poikaansa.

"Elääkö tämän talon sokea isäntä wielä?" kysyi hämäräisestä owensuusta

tulija, sittenkun hän oli ensin hywän illan toiwottanut.

"Wielähän tuota eletään; kuka on niin outo wieras, joka minua kysyy?"

sanoi sokea isäntä.

"Minä en ollut ennen outo näillä tienoilla, mutta terwe sentään

isonajan eteen", sanoi outo ja alkoi astella kompuroida isäntää kohden.

Tämä pani lapset pois polweltaan ja nousi seisomaan wieraan terwehdystä

wastaanottaakseen.

Kun wieras oli tullut parin askeleen päähän, astui hän askeleen

taaksepäin ja sanoi: "Mitä minä näen, ei tämä ole hän."

Kumpikin jäi siihen sanatonna seisomaan, juurikuin olisiwat

kiwettyneet.

Samassa tuokiossa tuli emäntä huoneeseen. Hän katseli miehensä edessä

seisowaa, hämmästynyttä wanhusta kiinteästi ja tarkkaawaisesti, samaten

tämä häntä ja kaikkia muita huoneessa olijoita.

"Minulla ei ole täällä mitään tekemistä", wirkahti wanhus wiimein ja

lähti kompuroimaan owea kohti.

"Isä, isä!" huudahti nyt emäntä ja syöksähti hänen kaulaansa.

"Kuka sinä olet, joka minua isäksesi sanot?" sanoi yhä enemmän

hämmentynyt ukko seisahtuen.

"Minä olen teidän oma pikkunen Reetunne; ettekö tunne enään minua?"

"Niin oikein ... nythän tunnen sinut ... äänikin on Reetun... Jumalan

kiitos kun tapasin wielä yhdenkään omaisistani eläwänä... Mutta onhan

sinusta tullut oikein komea tyttö..."

"Minä en olekaan, isä, tyttö, minä olen talon emäntä", sanoi emäntä

hilpeästi.

"Talon emäntä! Ja minkä talon?"

"Juuri tämän talon."

"Kuinka tämä on selitettäwä--kuka on miehesi?"

Emäntä wiittasi lawitsalla istuwaa sokeaa miestänsä.

"Onko kowa=onni kohdannut, koska hän näkyy näkönsä menettäneen?" sanoi

ukko.

"Ei mikään kowa=onni; hän on synnynnältään sokea", selitti emäntä.

"Kuka ja mistä hän on?"

"Muistatteko köyhän waimon sokeaa poikaa, joka weisaillen aneli

armoleipää; heitä, joille te luutia kauppasitte; hän se on", selitti

emäntä.

"Hywä Jumala, wai hän! Minä muistan aiwan hywin sen ilkiteon, ja totta

puhuen, minun omatuntoni soimasi minua sitä tehdessä, mutta minä olin

silloin juowuksissa ja en woinut punnita tekoani... Anna anteeksi,

kelpo wäwyni!" sanoi ukko, meni sokean wäwynsä luo ja tarttui häneen

syliksi.

"Eihän se mitään erinomaisen pahaa ollut, ja Jumala on kaikki kääntänyt

hywäksi. Olkaa waan terwetullut, kelpo waimoni isä; kaikki mitä meillä

on, on teidänkin", sanoi sokea.

"Kaikki tämä on pelkkää arwoitusta, mutta eräs on kaikkein pahin; minä

en ole uskaltanut kysyä: elääkö omaisistani enään ketään muita kuin

sinä, rakas tyttäreni", sanoi ukko ja hänen henkeänsä ahdisti.

"He eläwät kaikki", sanoi Reetu.

"Äitikin?"

"Äitikin elää wielä, ja hän on meillä."

"Elää ja on teillä! Jumalani, mitä minä kuulen ... miks'et ole, rakas

lapseni, minulle tätä ennen sanonut?--Sallikaa minun tawata häntä ...

eläwät kaikki..." hopitti ukko mielenliikutuksesta hätääntyneenä.

Emäntä meni toisesta huoneesta äitiänsä käskemään, eikä hänelle

ilmoitettu mitään edeltäpäin.

"Eukko kulta! Woitko antaa minulle anteeksi, kun minä olen näin kauan

... sinä olet paljon kärsinyt ja nähnyt puutetta, mutta kaikki wika ei

ole minussa", sanoi ukko ja tarttui waimoonsa syliksi.

Waimo parka tyhmistyi niin kowin tuosta wähääkään aawistamattomasta

kohtauksesta, että oli tulla kokonansa järjeltänsä pois. Hän irroitti

itsensä ukon syleilystä, ja wiimein sai hän suurella waiwalla

sanotuksi: "Onko tuo outo äijä hullu?"

"Woi, woi, hän ei tunne enää minua. Minä olen niin jo wanhennut, ett'ei

hän tunne, mutta wanhentunut on Anna raukkanikin ... kyllä minä olen

oma Anttisi, ja tässä on meidän tyttäremme Reetu ... todista sinä

Reetu, että minä olen isäsi", puheli ukko hätäillen.

"Kyllä te, äiti, olette nyt erhetyksissä; hän on todellakin isä",

todisti emäntä.

Muori tyyntyi ja rupesi tirkistelemään wierasta tarkemmin. Nyt tunsi

hän hänet. Kyyneleet rupesiwat walahtelemaan hänen rypistyneitä

kaswojansa myöten. Hän ojensi hitaasti kätensä ukolle ja kauwan puristi

hän äänetönnä sitä. Arwokkaalla maltillisuudella kertoi hän

mielenliikutuksensa, eikä wirkkanut muuta kuin: "Kelpo wäwymme luona on

minulla ollut hywä turwa, ja ehkäpä hän antaa suojaa sinunkin kurjan

pääsi päälle."

Koko talon wäki katsoi awossasuin tuota outoa tapausta.

Nyt kohotti ukko itsensä suoraksi, ja alkoi puhumaan: "Kowa elämän

kohtalo ryösti minulta ja perheeltäni elon elämän. Sydämmeni oli niin

kipeä, ett'en woinut sitä surkeutta nähdä, mihin he oliwat joutuneet,

waan syöksyin ulos maailmaan siinä wakaassa toiwossa, että woisin

työlläni wielä jotakin takaisin woittaa. Tätä aatettani en uskaltanut

kenellekään ilmoittaa, sillä tiesin saawani siitä kuulla pilkkaa

ihmisiltä. Kauas wieraaseen maahan menin minä. Siellä tein työtä

kuollakseni, säästin ja surin. Muutaman wuoden kuluttua oli minulla

niin paljon säästössä, että päätin palata kotiin, mutta nyt sairastuin

pitkälliseen tautiin, jonka wuoksi ei ollut toiwoakaan kotiin päästä.

Wihdoin antoi tauti kuitenkin perään niin paljon, että woin yrittää, ja

nyt olen tässä.--Wäwymme sanoi minulle, että kaikki mitä heillä on, on

myös minunkin, ja samaa kuulut sinäkin, rakas eukkoni, toiwottawan,

mutta tässä woin nyt ilmoittaa, etten ole niin tyhjä kuin ehkä

näyttää.--Kun tulin kylään, luulin tapaawani wanhan, sokean tuttawani,

saadakseni häneltä tietoja, mutta häntä en minä ole nähnyt; ja täällä

on niin ihmeellisiä asioita ilmi tullut, että pääni on aiwan pyörällä,

enkä ymmärrä asiain menosta wieläkään mitään. Sentähden pyydän minä,

että isäntä ja emäntä weisiwät minut muorineni johonkin eri huoneeseen,

että saisimme wapaasti siellä jutella."

Pyyntö täytettiin kohta.--Wielä aamupuoleen yötä näkyi heidän

kamaristaan walkea.

* * * * *

Wiikon päätä lewisi kylälle tieto, että Rajalan Antti on tullut, ja on

ostanut maansa takaisin moninkertaisesta hinnasta kuin mistä se häneltä

huonona aikana meni ja että hänelle on jäänyt wielä rahaa. Pian muutti

ukko muorinsa kanssa omaan wanhaan kotiinsa, ja hajallaan olewa perhe

koottiin taas isän ja äidin ympärille yhdeksi perheeksi.----Ilo oli

rajaton ja täydellinen.

Sokea isäntä hallitsi wankkaa Parrulan taloansa edelleenkin. Talossa

oli nyt useita sanomalehtiä muun kirjallisuuden ohella. Emäntä luki

nytkin usein sekä miehellensä että itsellensä; ajan=oloon tekiwät sitä

lapsetkin, koettaen sitenkin tehdä isän walottomat ajat hupaisemmiksi.

Semmoista oli sokean elämä. Ja waikka hän oli ulkonaisesti sokea, oli

hänen sisällinen ihmisensä kirkkaampi kuin monen näkewän.