Mutta Karen ei ollut monasti mistään löydettävissä. Yhtenään hän läksi
kyökin lieden äärestä ja liinakaappinsa luota.
Minun asiani ei ole tässä kuvailla vaalitapahtumia Eteläjyllannissa
vuonna 1898. Minun tulee vain kertoa, mitä Karen Jürgens sinä päivänä
näki ja kuuli ylhäältä kummulta, mitä hän siellä kärsi ja miten hän
rukouksessa taisteli kansansa puolesta. Minun asiani on vain kertoa
hänen taruansa, niin pitkältä kuin minä sen tunnen.
Äkkiä hän näki Højemarken kyyhkysten lentoon pyrähtävän ja levottomasti
risteilevän edes takaisin ilmassa.
"Eno Borris varmaan ajoi kiireissään pihalle ja toi jonkun tiedon,
ennenkuin hän ajaa 'edelleen vaalipaikalle", ajatteli Karen ja hänen
sydämensä sykki vinhemmin.
Luultavasti Valdemar oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän näki
Valdemarin joka paikassa, jossa oli jotakin tehtävää, eno Borriksen
rinnalla, solakkana ja nuorteana.
Siitä ei koskaan tullut loppua.
Tiellä vilisi lakkaamatta jalkamiehiä, vaunuilla ajavia, pyöräilijöitä
ja ratsastajia.
Ajatuksissaan hän kuuli kaikki nopeat jalankapseet ja kavioiden kopinat
yli koko Eteläjyllannin.
Hän näki kaikki nuo tuhannet ihmiset, jotka kiiruhtivat vaalipaikoille
peläten myöhästyvänsä ja saapuvansa paikalle vasta vaalin loputtua,
näki heidän kiiruhtavan, jotta he tänä ainoana päivänä, joka uudistui
vain joka viides vuosi, voisivat tanskalaisilla vaalilipuillansa antaa
sortajillensa ja väärintekijöillensä iskun vasten naamaa.
Mutta mitä väkeä nuo olivat?
Karen nousi reippaasti ylös.
Nauraen ja laulaen he kulkivat hänen ohitsensa ja puhuivat hänelle
aivan vierasta alasaksan murretta.
Huonoissa vaatteissa he olivat ja useat puoleksi humalassa.
Tuolta tuli haudankaivaja Madsen ontuen.
"Keitä nuo ovat? Keitä nuo ovat?" huusi Karen hänelle niin hiljaa kuin
mahdollista.
"Hei, lystit tästä nyt tulee!" vastasi Madsen. "Siinä on niin ja niin
monta itäpreussilaista, tilattuja työmiehiä, nuo vanhat hyvät ystävät
taas uudestaan, ainoastaan yhdeksi kuukaudeksi. Ja siellä meillä on
myös yksi Lippe-Detmoldelainen."
Ja Madsen astui edelleen vaalipaikalle, itäpreussilaisten laulaessa:
"De irst, de geiht,
Dit is de Tweit;
Will wünschen, dat de't ok noch deit".
"Ala taiten ties
ja jatka kuin mies,
niin luulen ma loppuhun pääset myös."
Karenin sydän puristautui kokoon. Kun koko tuo lisäväki joutui apuun,
niin mitenkähän tässä käynee?
"Äiti, äiti, missä sinä olet?" kysyi Kai ja raivasi itselleen tien
pensaiden läpi.
"Hiljaa, lapsi, hiljaa!" kuiskasi Karen, painoi hänet lähellensä ja
otti hänen pienen kiharaisen päänsä molempien käsiensä väliin.
Äkkiä kaikki hiljeni niin ihmeellisesti. Kaikki, mikä saattoi eteenpäin
kontata ja käydä, oli kai jo perille saapunut.
Kuinka kauan voikaan kuulla vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta,
kun kaikki muu päivätyö on hiljennyt ja kun henkeä vetämättä seisoo ja
kuuntelee, ken sieltä ajaen tulee!
Tuntuu siltä kuin tuo vaunujen vierinä ja kavioiden kapse ei koskaan
lakkaisi.
"Jumalan nimeen!" sanoi Karen ja meni Kain kanssa sisään.
Mitä enemmän työtä sitä parempi, jotta aika kuluisi!
Karen seisoi kyökissä illallista valmistamassa kun ovi hiljaa avautui
ja postinkuljettaja Keldet pisti harmaan päänsä ovesta sisään.
Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa eivät koskaan olleet näyttäneet
autuaammilta kuin kesäkuun kuudennentoista päivän iltana vuonna 1898.
Ne olivat sulautuneet yhdeksi ainoaksi hymyilyksi.
"Pikku rouva, pikku rouva", sanoi hän hiljaa.
Karen sätkähti ja kääntyi taakseen hiljaa äännähtäen.
Keldet sieppasi Karenin tanskalaisen lehden postilaukusta.
"Nybbolin ja Dybbolin vaalipiirissä 241 ääntä tanskalaisilla ja 44
saksalaisilla."
"Katsokaa tätä, katsokaa tätä", jatkoi hän painaen kiireesti lehden
Karenin käteen, hänen oma kätensä vapisi mielenliikutuksesta.
"Ensimäisessä vaalipiirissä 10,400 ääntä tanskalaisilla! Vuonna
1887 oli siellä 8,500. Saksalaispuolella lisääntynyt 200 ääntä,
tanskalaisten puolella 2,000. Siinä koko voitto, mikä preussilaisilla
on ollut yhdentoista vuoden kuluessa kouluistaan, Sedanjuhlistaan ja
kasarmeistaan."
Karen vaipui alas tuolille. Se tuli sellaisena yllätyksenä.
Hän purskahti itkuun, kun Jürgens äkkiä ilmestyi ovelle.
"Jääkää hyvästi, jääkää hyvästi", sanoi Keldet ja antoi Karenille
saksalaisen sanomalehden, "loput te voitte itse lukea, pikku rouva!"
Hän otti lakkinsa ja katosi ovesta.
Mutta Jürgensiä säälitti nähdä Karenin itkevän.
"Huonosti on käynyt, Karen parka", sanoi hän ja suuteli häntä.
Sillä asian oikea laita ei voinut hänen mieleensäkään juolahtaa!
Saksalaiset ja voitto oli nyt kerran muodostunut hänelle yhtä
eroittamattomaksi käsitteeksi kuin yhteenkasvaneet, siamilaiset
kaksoiset, joita ei koskaan maailmassa voitu eroittaa toisistansa.
"Voithan sinä nyt itse katsoa", sanoi Karen äkkiä nousten ylös; hän
antoi hänelle sekä saksalaisen että tanskalaisen lehden ja meni
huoneesensa.
Sillä nyt hän tahtoi olla yksin. Hän olisi voinut laulaa ja tanssia
ilossansa.
Mutta hän ajatteli Jürgensiä ja nauroi ja itki samalla kertaa.
Olihan heidänkin kodillaan, Jumala sen tiesi, risti kannettavanaan, ja
oli pidettävä huoli siitä, ettei ilo käynyt liian kova-ääniseksi.
Kun hän auttoi Kain vuoteesen, puristi hän pulleaa poikaa, joka
sätkytteli paljailla jaloillansa niin kauan rintaansa vasten että
tämä ihmeissänsä avasi uniset silmänsä; ja kun Karen kutsui miehensä
illalliselle, niin tämä ei sanonut sanaakaan.
Olisipa voinut luulla, että Jürgens oli häpeissänsä, taikka ettei hän
tahtonut olla siitä tietävinänsä.
Karen katseli häntä salavihkaa, — hän tunsi salaista voitonriemua,
mutta samalla hänen sydäntänsä kouristikin, sillä olihan Jürgens
hänen tähtensä ollut ottamatta äänestykseen osaa ja olihan se hänen
puoleltansa uhraus, koska hän ei kuitenkaan voinut eroittaa oikeaa
väärästä.
Sentähden Karen oli entistään ystävällisempi ja sydämellisempi miestään
kohtaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi häneltä sitä,
ettei hän voinut surra yhdessä hänen kanssansa.
Mutta talossa kaikki muut iloitsivat paitsi talon isäntä. Vaikka hän
kuinka olisi koettanut, niin ei hän sittenkään voinut tuntea itseään
tanskalaiseksi.
Väentuvasta kuului iloista naurua — sieltä kajahteli varsinkin
meijerskan fyeniläiset laulut, kyökkipalvelija oli vähällä asettaa
padan tyhjiltään liedelle ja yksin karjanhoitaja Jens unohti riisua
puukenkänsä jalasta oven ulkopuolella.
Kun Jürgens tahtoi mennä levolle, niin Karen keksi jotakin tehtävää
vaatesäiliössä.
"Tuletko sinä pian, Karen?" kysyi Jürgens.
"Niin, mene sinä vaan, minä tulen niin pian kuin ehdin!"
Mutta hän ei tullutkaan niin pian kuin hän olisi ehtinyt. Hän ei
pitänyt kiirettä, vaan viipyi siellä, kunnes isäntärenki Klaus tuli
kotiin vaalista.
Karen kuuli hänen askeleensa hiekassa pihamaalla.
Karen avasi heti ikkunan.
"No, kerro minulle jotakin, Klaus", sanoi hän hiljaa.
Klaus katsoi ihmeissään Kareniin ja kun hän huomasi hänet ikkunassa,
otti hän heti hatun päästänsä ja jäi kunnioittavasti ulkopuolelle
seisomaan, pitäen hattua kädessään. Mutta miehen koko ryhdissä ilmeni
varmaa voitontunnetta, jota ei voinut väärin käsittää.
Klaus kertoi yhtä hiljaisella äänellä niistä lukemattomista
tanskalaisista talonpojista, porvareista, kalastajista ja työmiehistä,
jotka olivat saapuneet paikalle ja jättäneet äänilippunsa toinen
toisensa jälkeen.
Karen nielaisi joka sanan ja hänen silmänsä loistivat. Kun Klaus oli
mennyt väentupaan, jäi Karen vielä hetkeksi ikkunan ääreen ja hengitti
ilmaa syvin siemauksin keuhkoihinsa.
Taaskin hän kuuli vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta joka taholta.
"Nyt he ajavat kaikki kotiinsa. Nyt he ovat iloisella mielellä",
ajatteli hän.
Kansa oli antanut äänensä tulla kuuluviin ja "kansan ääni", se on
kuitenkin varsin usein Jumalan ääni.
Karen kuuli käen kukkuvan. Oli parhaillaan kukunnan aika. Sen kukunta
kuulosti melkein naurulta.
Karen sulki hiljaa ikkunan ja meni levolle, mutta sieltäkin hän
valveillaan kuunteli käen ääntä.
"Kuk-kuu! Kuk-kuu!"
"Nyt se kukkuu saksalaisille!" naureskeli Karen ja vaipui uneen.
Mutta valoisa kesäyö meni menojaan, ja Borrisgaardin vieraat läksivät
pois vasta kukon ensikertaa kiekuessa pihalla.
Aurinko oli juuri nousemaisillaan, ja kun he ajoivat kotejansa kohti,
levitti se punoittavia kultiaan itäiselle taivaan rannalle.
Se heitti punahohteen, oman ihanuutensa heijastuksen yli koko maan,
joka juuri oli unestaan heräämäisillään.
Taloissa alkoi päivän liike.
Koirien haukunta ja kukon kiekuna muistutti ihmisiä työhön rupeamaan.
Koirat ja siipikarja olivat vahteja, jotka ilmoittivat yön kuluneen ja
päivän lähestyvän.
Seuraavana iltana ilmestyi Gyrithe äkkiä Karenin luo.
Hän toi ikäänkuin auringonpaisteen mukanansa, hän suorastaan säteili
astuessaan sisään Egtvediin.
Ilosta huudahtaen heittäytyi Karen hänen kaulaansa.
"Tiesinhän minä, että sinä kaihosit", sanoi Gyrithe, "mutta minä en
voinut tulla ennemmin."
Ja sitten hän kertoi ylpeydestä loistavin silmin:
"Niin, Als ja Sundeved kunnostivat itseään tietysti parhaiten.
Saksalaiset eivät voineet saada siellä kokoon muuta kuin ne 1,200
ääntä, jotka heillä oli vuonna 1887, mutta tanskalaiset ovat
lisääntyneet 3,300:sta 4,200:aan. Toisessakin vaalipiirissä oli hyvä
menestys, ja olihan siihen jo aika. Aabenraan piiri, jossa kerran oli
vain 1,800 ääntä, oli nyt 2,400. Mutta ilahduttavinta oli Flensborgissa
ja sen ympäristöillä. Hekin alkavat herätä. Ja ajattelepas, tällä
kertaa sosiaalidemokraatitkaan eivät voineet vähentää meiltä ääniä!
Neljännen kerran jo saksalaiset sosialistit joutuivat alakynteen
tanskalaisten työmiesten rinnalla. Ne ovat oikein luotettavaa väkeä.
Jumala siunatkoon heitä kaikkia! Kaikkiaan tanskalaisilla 1,076 ääntä
enemmän kuin vuonna 93! 15,000 ääntä tänä vuonna Karen! Ja samat miehet
ne ovat, joille vuonna kahdeksankymmentäseitsemän koulupenkillä päihin
päntättiin Saksan suuruutta ja Tanskan voimattomuutta ja jotka nyt
kolmena vuonna ovat huippolakkia kantaneet Berliinissä tai Breslaussa!"
Mistä sydän on täysi, siitä suu puhuu.
Karen istui henkeään vetämättä ja kuunteli. Vaistomaisesti hän oli
pannut kätensä ristiin ja sitten hän vihdoin häpeissään ja kasvot
poispäin käännettyinä sai sen kysymyksen tehdyksi, joka oli hänen
sydäntänsä painostanut siitä saakka kuin serkku oli kotiin tullut:
"Mitenkä Valdemar jaksaa?"
"Valdemar voi hyvin", vastasi Gyrithe. "Hän jää nyt, Jumalan kiitos,
todenteolla kotiin auttaakseen isäänsä hänen toimissaan talolla sekä
ulkona pitäjällä. Hän on oikea valiomies, joka ei vähällä anna nujertaa
itseänsä. Hän on ilmetty eno Borris! Kyllä hänestä aikaa myöten tulee
saksalaisten silmätikku."
"Niin, niin", sanoi Karen, — hänen ajatuksensa harhailivat kaukana,
— "mutta kuinka sen asian laita on —. Onko hän jo kaikki unohtanut?"
lisäsi hän ja puna levisi hänen kasvojensa yli.
Gyrithe kääntyi hämmästyneenä häneen ja katseli häntä.
"Vai sitäkö sinä tarkoitat?" sanoi hän lyhyesti. "Enpä luullut, että
sinä siitä asiasta välittäisit. Kun mies ehdoin-tahdoin lähtee kolmeksi
vuodeksi pois kotoansa, niin lienee turhaa sanoa, kuinka syvällä hänen
rakkautensa juuret olivat. Mutta että hän sen nyt on voittanut, siitä
sinä voit iloita ja kiittää Jumalaasi."
Hektor raappi ovea, sekin tahtoi päästä sisään ja Karen kiiruhti
avaamaan ovea rakkaalle koirallensa.
Karen kumartui sen puoleen ja Hektor hypähti ylös ja nuoli hänen
kasvojansa ja käsiänsä.
Gyrithe ei ymmärtänyt kahtalaisia tunteita. Hän ei voinut samalla
kertaa sekä rakastaa että olla rakastamatta. Joko hän rakasti miestään
elämässä ja kuolemassa, tai hän ei rakastanut häntä.
Sitä sekavuutta, josta apostoli sanoo "molemmilta minä ahdistetaan",
sitä hän ei aavistanutkaan.
Rohkealla ja rehellisellä luonteellaan hän mitä pikimmin olisi
katkaissut gordilaisen solmun.
Hän olisi tahtonut katsoa kummitusta suoraan sen tyhjiin silmäkuoppiin,
niin että olisi tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä.
Karen parka kauhistui kummitusta. Ja siksi se yhä kummitteli.
Hän tiesi hyvinkin, että se onni, jonka hän itsepäisenä,
ajattelemattomana lapsena oli heittänyt luotaan, oli ollut oikeata
kultaa, jota vastoin se, jota hän oli tavoitellut, oli vain ohimenevän
rakastumisen väärä kultaus, ja vaimon kädessä tämä kultaus nopeasti
oli raudaksi muuttunut. Mutta sittenkin oli hän hänen lapsensa isä ja
sentähden myöskin hänen miehensä, ja sentähden hänen täytyi häpeän
vuoksi, hänen _oman_ häpeänsä vuoksi nauraa pahassakin pelissä ja pitää
kiinni muruista.
Hänen parempi luontonsa sanoi:
"Itse minä sen olen _tahtonut_. Itse minä saan seurauksetkin kärsiä,
eikä kukaan saa minusta mitään huomata."
Mutta kaikki he sen hänestä huomasivat ja kaikki sen tiesivät paitsi
Karen itse. Kun kamelikurki piiloittaa päänsä siipensä alle, niin se
luulee olevansa hyvässä piilossa, vaikka kaikki sen näkevät.
Ei edes rakkauden silta voinut johtaa poikki sen juovan, joka syntyi
siitä, että he olivat eri maapohjaan kasvaneet. Jürgens kuului
vihollisen puolelle, — se eroitti heidät ainiaaksi toisistansa kuin
kaksiteräinen miekka.
Ja vaikka hän ei koskaan ollut itse kohottanut sitä miekkaa Karenia
vastaan, niin sittenkin auttamattomasti Karen joka päivä, vieläpä joka
hetki tunsi:
"Se joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan!"
10.
Jürgensin mieli muuttui umpinaiseksi ja alakuloiseksi.
Hän oli aina ollutkin hiljainen mies, joka lauloi enemmän kuin mitä hän
puhui, sillä hän oli hyvin soitannollinen.
Mutta nyt hän puhui vielä entistään vähemmän.
Vaalien tulos oli katkeroittanut häntä, täällä hänellä kuitenkaan ei
ollut hyvä olla.
Koti-ikävä alkoi vaivata häntä, meri kiusasi häntä. Se oli niin
levoton, se ei suonut koskaan rauhaa. Unissaankin hän kuuli aallon
loiskeissaan huokaavan: "Am Rhein! Am Rhein!"
Alussa hän oli luullut, ettei hän koskaan voisi mereen väsyä, mutta
kuinka kyllästynyt hän siihen olikaan!
Hän ei välittänyt sen työvoimaisesta ja työhön kiihoittavasta
raikkaudesta. Hän oli nyt kerran tuollainen maanmoukka, synnyltään
sisämaanlapsi. Meren mahtavuus peloitti häntä, ikäänkuin voimakas,
pahasisuinen luonnonvoima.
Mutta hän ei puhunut siitä. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä. Poika
riemuitsi ja taputteli käsiään jokaiselle purjeelle, jonka hän näki,
eikä Karen voinut koskaan olla iloisempi, kuin ollessaan Kain kanssa
veneessä ja opettaessaan häntä soutamaan.
Mutta se ei ollut pahinta. Talokin taantui.
"On parasta, että myön Egtvedin Preussin valtiolle", sanoi hän kerran.
"Silloin siitä tulee valtion tilus ja minä saan siitä varmasti 200,000
markkaa".
Karen kauhistui, mutta ei vastannut mitään. Hänet valtasi hirmuinen
pelko ajatellessaan talon myöntiä ja pakkoa seurata Jürgensiä Saksaan.
Ei, ennemmin raataa, niin että kynsistä veri pirskui! Jumala oli
auttava, Jumalan täytyi auttaa, niin ettei tuo hirmuisuus saanut
tapahtua eikä rangaistus tulla musertavalla voimallaan hänen ylitsensä.
"Katsokaamme ensin, miten hän tulee toimeen taloineen!"
Eikö hän, Karen itse, kerran ollut sitä pilkoillaan sanonut?
Sellaista ei pitäisi koskaan sanoa. Kosto ei jää tulematta.
Hän kuuli vielä Esbenin äänen korvissansa:
"No, Jumala häntä sitten auttakoon!"
Karen teki uupumatta työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Välistä
hän keskeytti työnsä, otti Kain syliinsä, puristi häntä lujasti ja
sanoi:
"Sen täytyy käydä, Kai! Niin että me kaksi voimme jäädä maahan."
Joskus rouva Grunnet tai Gyrithe kyseli:
"Miten käy talon hoidon?"
"Hyvin", vastasi Karen aina. Sitäkin kuormaa täytyi hänen yksin kantaa.
Ja kuitenkin ihmiset viime vuonna, lokakuun kolmantenakymmenentenä
päivänä puhelivat keskenänsä:
"Jo kaksi kuukautta sitten me kaikki olemme korjanneet kauramme, mutta
Jürgens ei ole saanut omiansa vielä latoon. Vilja oli korjatessa hyvää,
mutta nyt se on mädännyttä."
Silloin juuri Karen tarttui talon hoitoon kiinni.
Oi, mikä suru, mikä häväistys, jos pahinta tapahtuisi! Esben oli
sanonut sitä maankavallukseksi.
Mutta jos ei voinut maksaa kullekin omiansa, niin mitä oli tehtävä?
Saksalainen omistaja ei saanut apua keltään tanskalaiselta, ei edes
hänen omalta veljeltänsä ja saksalaisen apu oli kaikista pahin.
Tuollainen suuri, hyvä maatila, joka on osa isänmaan multaa, voi tulla
yhtä rakkaaksi kuin elävä olento.
Sitä rakastaa ja sitä kunnioittaa ja sitä varjelee kaikesta pahasta.
Niin, niin, ei ollut aikaa laiskoitella. Tarttua vain työhön kiinni!
Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua!
11.
Eräänä päivänä näki Jürgens sanomalehdessä seuraavan ilmoituksen:
"Eräs nainen Tonderistä haluaa muutamaksi kuukaudeksi johonkin taloon
metsän ja meren läheisyyteen."
Hän meni heti lehti kädessä Karenin luo.
"Kuuleppas, tuo sopisi meille! Vieraskamari seisoo aina tyhjänä ja
käyttämättömänä, ja voisihan siitä saada hiukan tulojakin."
"Tee se", sanoi Karen, vaikka hän epäilikin jokaista tonderilaista,
sillä ne olivat kaikki enemmän tai vähemmän kotisaksalaisia.
Kirje lähetettiin siis ja muutaman päivän perästä tuli sähkösanoma:
"Voitteko ylihuomenna tulla asemalle vastaan? Beate Liliendal."
Vihdoin palasi Jürgens takaisin ajaen yksivaljakolla ja takaistuimella
istui nainen. Hänellä oli yllään loistavan punainen, ruumiinmukainen
puku ja päässä musta, leveälierinen hattu, jossa mustat helmet
kimaltelivat ja kokonainen pensaikko mustia kamelikurjen höyheniä
liehui ja heilui hevosen liikuttaessa etujalkaansa tai kääntäessä
päätään.
Neiti Liliendal katseli epäröiden alas maahan, sillä vaunut olivat
hyvin korkeat, eikä niissä ollut kuin yksi ainoa, jyrkkä astin.
"Herrainen aika! En minä mitenkään pääse alas", sanoi hän surkeasti.
"Yhtä hyvin voisin yrittää astua Mont Blanc'ilta alas."
"Minä tuon tuolin", lohdutti Karen ja aikoi juosta sisään.
"Hyväinen aika, ei sitä tarvita!" vakuutti neiti.
Hän seisoi vaunuissa ja viittasi kädet ojossa Jürgensille.
"Jos teidän miehenne vain tahtoisi nostaa minut alas, minä olen niin
kepeä kuin höyhen."
Sanottu ja tehty! Mutta Jürgensin nostaessa häntä alas putosi hattu
maahan ja siitäkös syntyi aika mellakka.
Pieni, valkoinen sylikoira, joka oli levännyt hänen sylissänsä, rupesi
heti kamelikurjen höyheniä ajamaan takaa, ja kun neiti kiiruhti
pelastamaan hattuansa, sai sylikoira äkkiä avuksensa kalkkunakukon,
joka kaakottaen ja punaharjaisena kiiruhti taistelutantereelle.
Tuskin kalkkuna oli ehtinyt paikalle, kun hanhet ja ankat päästivät
parakan ja talonkoirakin tahtoi täyttää velvollisuutensa, koska kerran
niin vähästä oli melua nostettu.
Ennenkuin neiti osasi aavistaakaan, niin koko talon siipikarja melusi,
rääkätti ja kaakotti hänen ympärillänsä, ja olisipa melkein voinut
luulla, että haukka orisi iskenyt alas pihalle. Kun kahlekoira vielä
yhtyi syvällä äänellään toisten meluun, niin voi helposti ymmärtää,
ettei Karenin ääntä voitu kuulla, kun hän huusi isäntärengille:
"Aja kalkkuna pois, Klaus!"
Palvelustytöt seisoivat kyökin ja väentuvan ovilla ja naureskelivat ja
vieläpä karjanhoitaja Jenskin pisti irvistelevät kasvonsa navetasta
ulos.
Sillä välin Jürgens ja isäntärenki Klaus tulivat apuun ja pelastivat
sekä neiden että hänen hattunsa jokseenkin vahingoittumattomina
tappelutanterelta.
"Teidän punainen pukunne oli syynä kaikkeen", vakuutti Karen,
"kalkkunat eivät siedä punaista väriä", ja hän saattoi neiden
vieraskamariin hiuksiansa järjestämään, sillä hänen käherretty tukkansa
oli joutunut täydelliseen haaksirikkoon.
Kun neiti vihdoin tuli huoneestaan — hänellä oli kädessä kultavartinen
lornjetti —, sanoi hän sammaltaen:
"Herra siunatkoon, onko täällä maalla aina niin paljon elukoita?"
"Kyllä niitä on pakko pitää", vastasi Karen puoleksi nauraen ja kaatoi
kahvia hienoimpiin kahvikuppeihinsa.
"Sen minä kyllä tiedän, mutta ettekö voi pitää niitä tuota noin kiinni?"
Illallisen jälkeen neiti otti esille rasiallisen paperosseja, kävi
sohvaan istumaan ja veti tuolin jalkojensa alle.
"Eikö teillä ole konjakkia?" kysyi hän.
Karen katsoi hämmästyneenä Jürgensiin.
"Kyllä", sanoi hän, "on meillä pullo".
"No antakaa se tänne, olkaa niin hyvä! Minä tahdon joka ilta lasillisen
konjakkia paperossini kera!"
Jürgensin oli tuotava konjakkipullo esille ja neiti tarjosi hänelle
paperossin ja niin he istuivat yhdessä ja polttivat ja maistelivat
lasejansa.
Ensi kertaa nyt Karenin huoneessa poltettiin. Vaan mitä siitä! Kaikkia
sitä täytyi kärsiä. Joka kerran on alkanut, hänen tulee myös lopettaa.
Siinä neiti nyt istui paperossi sormuksilla koristettujen sormien
lomissa. Ne olivat niin täynnä sormuksia, että hän tuskin saattoi
taivuttaa niitä ja puhuessaan itsestänsä hän käytti aina monikkoa ja
sanoi: "me hienot".
Jo seuraavana päivänä neiti pisti nenänsä joka paikkaan. Hän nosti
vikkelästi hameenhelmojansa ja astui kiiltonahkakengissä sikolättiin,
arvosteli sikoja ja lehmiä lornjetti nenällään, äännähti hiukan ja
pudotti vihdoin lornjettinsa navettaan, jolloin sylikoira nosti hirveän
melun ja helisteli kaikkia kulkusiansa.
Punainen pisti yhä vieläkin elukoiden silmiin. Ne kärsivät yhtä vähän
neittä kuin hänen koiraansakaan.
Lehmät ammuivat arveluttavasti ja hevoset potkivat pilttuissaan
takajaloillaan.
Väki tähysteli hänen jälkeensä kaikista ikkunoista ja ovista.
"Hän on aivan kuin rekihevonen sulkatöyhdöt ja helyt päässä", sanoi
isäntärenki Klaus.
Hänellä oli keikailukeppi punaisine nauharuusuineen toisessa kädessä
ja lornjetti toisessa. Sitäpaitsi hän laahasi perässään sylikoiraa
pitkästä punaisesta nauhasta.
"Tuollainen kehno elukka", naureskeli Jens Silkeborgin murteellaan,
"onpa siinäkin jotakin, jota pitää mukanaan laahata."
Koiralla oli punainen peite ja sen reunoihin oli kiinnitetty pieniä
hopeatiukuja, jotka helisivät kilpaa kaikkien niiden helyjen kanssa,
jotka riippuivat neiden rannerenkaassa ja vyössä.
Yhtäläisyys rekihevosen kanssa oli sen vuoksi vieläkin ilmeisempi.
Vähä väliä hän kävi sisällä ja pirskutti sekä koiran että itsensä
päälle hajuvettä.
"Me haisemme aivan navetalle! Hyvä Jumala, kuinka julmaa!"
Paremmin ei juuri käynyt ulkona eikä metsässä.
Terävät, korkeat kengänkorot tarttuivat kaikkiin kantoihin kiinni, ja
kerran lehmät nousivat kapinaan.
He painoivat sarvensa maata kohti ja ryntäsivät hänen päällensä. Olisi
voinut luulla sitä edeltäpäin sovituksi sotaliikkeeksi.
Koira pakeni neiden taakse, ja neiti vinkui kilpaa koiran kanssa,
kunnes karjanhoitaja tuli avuksi.
Sisään tullessaan oli neiti mennä tainnoksiin ja tarvitsi Hofmannin
tippoja.
"Elukat ja kalkkunat eivät siedä punaista väriä", sanoi Karen. "Teidän
on parasta muuttaa pukua."
"Hyväinen aika, eikö muuta tarvita?" huudahti neiti ja muutti toisen
puvun ylleen, mutta olivatko kalkkunat nyt enemmän väriin tyytyväisiä,
jätän mieluimmin sanomatta, sillä kun hän hetken kuluttua saapui
pihaan, niin oli hän yhtä spenaatinvihreä, kuin heinäsirkka.
"Herra varjelkoon!" huusi karjanhoitaja Jens ja pakeni pelästyneenä
talliin. "Sepä oli pahinta, mitä eläissäni olen nähnyt!"
Kuului miltei päiväjärjestykseen, että niin pian kuin pihalta kuului
kovaa melua ja haukkumista, Karen heti tiesi että "me hienot" oli
liikkeellä.
Vihdoin tuli neiti niin kireihin väleihin kaikkien talon eläinten
kanssa, että hänen täytyi tehdä suuri kierros yksin vanhan koninkin
tieltä, vaikka se oli valjastettuna vaunujen eteen ja Klaus piteli sitä
suitsista.
"Hyvä Jumala, ettei se vaan pillastuisi?" huusi hän ja tähysteli sitä
lornjetillaan.
Hän uskalsi tuskin ovesta mennä ulos, vaan loikoili, romaaneja lukien,
suurimman osan päivää vuoteellaan, ikkunat tarkasti suljettuina, sillä
hän pelkäsi hyttysiä.
Kun Karen astui sisään, niin koko vierashuone tuoksui kuin
hajuvesimyymälä.
"Tuollaista porsasmaisuutta!" sanoi kyökkipalvelija. "Hän makaa, Jumala
paratkoon, yhdessä vuoteessa koiran kanssa!"
"Minäpä luulen, että hän kähertää koiraa käherrysraudalla", arveli
meijerska.
Mutta neiden urotöiden maine levisi pitkin pitäjää.
Ei olisi ollut mitään syytä viivähtää tässä pikku ilveilyssä, joka,
samoinkuin niin moni muukin äkkiä ja sattumalta sekaantui siihen
historialliseen näytelmään, jota taisteltiin Eteläjyllannissa, jos "me
hienot" ei olisi tuottanut paljon harmia paikkakunnalla ja kylvänyt
pahaa siementä Jürgensin ja hänen vaimonsa väliin.
Kukaan ei ole niin typerä, ettei hän kykene pahaa tekemään.
Seuraavana iltana Jürgensin palattua kotiin parin päivän matkalta,
sanoi neiti äkkiä:
"Mutta minä en voi käsittää, — mistä se oikeastaan tulee, että teillä
on niin komea ääntäminen".
"Minun mieheni on saksalainen", sanoi Karen hiljaisesti. Hän häpesi
sanoa sitä.
"Oi hyvä Jumala!" huudahti neiti, joka ei ollut aavistanut, että hänen
lähimmässä läheisyydessään oli saksalainen, "das war ja schön! Bitte!
Wollen wir nicht deutsch sprechen?" [Sepä oli ihanaa! Kuulkaa! Emmekö
me puhuisi saksaa?]
Puhutteluun Jürgens tietysti vastasi saksaksi ja neiti, joka oli
ihastuksissaan saadessaan näyttää kielitaitoansa, puhui kaiken iltaa
mahdottominta saksaa, mitä ihminen voi saada aikaan.
Nyt Karen heti ymmärsi, että kun hän puhui "meistä hienoista", niin hän
tarkoitti kotisaksalaisia ja että hän oli kotisaksalainen ollakseen
vain "ulkomaalainen" ja hieno.
"Se mikä on saksalaista, on hienoa!" Tuo vanha, entisaikojen aave
kummitteli vielä siellä ja täällä.
Siihen kuuluvaa oli myös mateleminen vallanpitäjien jaloissa.
Karen hillitsi harmiansa.
Ensi kertaa hänen miehensä nyt rikkoi lupauksensa, ja siihen oli
synnynnäinen tanskalainen hänet viekoitellut!
Seuraavana päivänä sanoi neiti Karenille:
"Senhän minä arvasin, ettei teidän miehenne ollut täältä kotoisin.
Hänessä on jotakin, joka on schneidig [urhea] ja cavalierement
[kavaljeerimaista], jommoista tässä maassa ei tapaa."
Karen tiesi paraiten kuinka paljoa alempana Jürgens oli sekä
tiedoiltaan että sivistykseltään kuin hän itse ja hänen sukunsa, mutta
hän ei viitsinyt vastata neidelle mitään.
Vihdoin hän sai vaivalla sanotuksi, valvottuaan koko edellisen yön:
"Tässä talossa ei ole koskaan ennen puhuttu saksaa, eikä täällä saa
saksaa puhua!"
Siitä saakka neiti kantoi salaista vihaa Karenia kohtaan.
"Talonpojat ovat elukoita!" sanoi neiti itseksensä ja löyhötteli
papukaijanviuhkallansa. "No, eihän se ole ihmettä, kun he joka päivä
ovat niin monenlaisten eläinten kanssa yhdessä!"
Aivan kuin pahankurinen lapsi hän ei kärsinyt mitään vastaansanomista,
ja aivan kuin kaikki muutkin lörppösuut hän kaakotti vain yhä uhemmin.
Olihan aika saada hiukan europpalaista sivistystä tähän barbarimaiseen
talonpoikaismaahan!
Talonpoikaisvaimo uskalsi häntä oikaista!
Sepä puuttui vielä! Ja sitten hän kiusoitteli Karenia puhumalla saksaa
Jürgensille, tavatessaan hänet ruokapöydässä tai illalla konjakkilasin
ääressä.
Konjakki tuli Jürgensille yhtä välttämättömäksi kuin neidellekin.
Neiti puhui imarrellen saksalaisista ja Jürgens ei olisi ollut
saksalainen, jos hän olisi voinut sitä kestää.
Alussa hän vaikeni tai puhui tanskaa, kun Karen tuli sisään.
"Ei, kuulkaapas", naureskeli neiti, "se on toki liian hullua, että te
pelkäätte omaa vaimoanne ettekä uskalla puhua äidinkieltänne omassa
talossanne. Sitä minä teidän sijassanne en sietäisi".
Niin, samaa mieltä oli Jürgenskin. Siivo ihminenkin voi ärsyttyä.
"Muista, mitä olet luvannut minulle!" sanoi Karen eräänä päivänä.
"Sinä olet kyllin kauan pakoittanut minua kuonokoppaa käyttämään.- Nyt
minä heitän sen pois!" huusi hän.
"Minä luulin että mies pysyisi sanassansa", vastasi Karen.
Mutta Jürgens paiskasi oven jäljissään kiinni ja meni ulos.
Tästä lähin Jürgens oli ihastunut neiteen. Siinä oli vihdoinkin järkevä
tanskalainen, joka ei alituisesti pidellyt häntä korvista kiinni, vaan
myönsi hänelle sen, mikä oli myönnettävä.
Kaiken päivää kajahteli nyt saksan kieli Egtvedissä. Jürgensin
saksalainen ääntäminen, joka kihlausaikana oli ollut Karenille
mieluisaa, muuttui nyt hänelle vastenmieliseksi.
Mutta neiden silmät seurasivat vahingonilolla Karenia ja hän loruili
kaikenmoista hänelle, arvellen että "olihan siinäkin kylliksi, jos
he säilyttivät kielensä, koska he niin pitivät kiinni tuosta rumasta
kielestään. Rumempaa kieltä, Jumala paratkoon, ei ollut olemassa
kuin tanskan kieli. Mutta eihän eteläjyllantilaisilla ollut sen
parempaa ymmärrystä". Ja hän rupesi äkkiä puhumaan keisari Vilhelmin
paraadeista, saksalais-ranskalaisesta sodasta, Bismarckista, Moltkesta,
— nämät yhdeksännentoista vuosisadan "suurimmat miehet" saattoivat
hänet aivan haltioihinsa, — ne olivat yli-ihmisiä, vakuutti hän — ja
saksalaisten kansallislaulusta "Wacht am Rhein".
Preussilainen sotilas heräsi Jürgensissä ja hänen silmänsä loistivat.
Hän oli taaskin paraadissa, tuo entinen husaari, hän kuuli signaalit
ja tunsi veren kuohuvan muistellessaan kaikkea sitä, jonka hän
auttamattomasti oli kadottanut. Hänen isänsä oli ollut mukana Wörthin
tappelussa ja hänen setänsä Saarbrückenissä.
12.
Oli Sedanin tappelun vuosipäivä, toinen päivä syyskuuta. Kaikki
saksalaiset Eteläjyllannissa viettivät sitä päivää "olutkommersilla"
ja muilla juhlilla. Mutta vain vähän väkeä otti osaa juhliin,
vaikka siirtolaissaksalaiset tekivät parhaansa preussilaisten
sotayhdistystensä kautta.
Koululapsia kehoitettiin vapaaehtoisesti yhtymään juhlakulkueesen,
mutta pienokaisten vapaaehtoisuudesta saivat tietysti vanhemmat vastata.
Egtvedistä ei näkynyt ainoatakaan Saksan lippua, koulua lukuunottamatta.
"Mutta herrainen aika, mies! Ettekö te nosta lippua? Teidän omana
juhlapäivänänne?" sammalsi neiti ja piteli lornjettia silmillään.
Niin, tietysti Jürgens oli valmis ottamaan lipun esille niinkuin
ainakin Sedanin päivänä, ja kun hän veti sen ylös, niin "me hienot"
seisoi portailla ja taputti käsiänsä.
Neiden mielestä käsien taputtaminen soveltui hänelle niin hyvin. Se
näytti niin nuorekkaalta, ja sitä hänen kolmekymmentäkuusi vuottansa
hyvinkin kaipasi.
Kun lippu oli ylhäällä, — Karenin sydäntä se viilsi nyt niinkuin aina
muulloinkin, vaikka hän koetti sille ummistaa silmänsä, — niin neiti
kääntyi äkkiä ympäri ja meni sisään, jossa talon emäntä kiireissään
korjasi kahvipöytää.
Neiti otti pari tanssiaskelta, löi tahtia viuhkallansa ja hyräili
hentomielisesti:
"Als die Preussen marschierten vor Prag,
gleich nach der Lowositzer Schlacht,
auf dem Weissen Berg das Lager ward geschlagen!"
"Väki Preussin kun Pragin luo
Lowositzin kentältä sai,
leiri Valkealle vuorelle se tehtiin."
Karen kiiruhti ulos, hän oli nähnyt kylläksi.
Kun hänen miehensä nosti Saksan lippunsa, oli Karen hänen silmissään
huomannut valloituksen ja vääryyden sotaleimun, joka oli tahtonut
hävittää hänen kansansa.
Raateluhalu oli uinaillut, mutta "me hienot" oli sen herättänyt.
Siitä hetkestä saakka Karen kammosi väkivallantekijän syleilyä. Hänelle
selvisi silloin, että sodan syttyessä Jürgens voisi ampua hänen
kansaansa, eno Borrista, Valdemaria, Esbeniä — ei sentähden, että
häntä siihen komennettaisiin, vaan siksi, että hän koko sielultaan ja
ruumiiltaan oli saksalainen.
Hän oli nyt Karenin mielestä kuin murhamies. Ei häneltä ainakaan tahtoa
puuttunut.
Karen vältti häntä.
Hän ei voinut ajatuksiaan sanoiksi lausua. Jos hän kerrankin olisi sen
tehnyt, niin hän olisi ikiajoiksi eroitettu lapsensa isästä.
Jürgens seurasi Karenia makuuhuoneesen, hän oli päihtynyt
sotainnostuksesta ja nauttimastaan konjakista.
"Liebchen", hän sanoi paksulla äänellä, ensi kertaa heidän naimisiin
mentyä hän puhui saksaa Karenille. "Ich liebe dich über alles!" [Minä
rakastan sinua ylitse kaiken!]
Mutta Karen nosti nukkuvan poikansa pieneltä vuoteelta ja piteli häntä
sylissään kuin suojelevaa kilpeä. "Älä herätä häntä!" kuiskasi hän
tuskissansa. "Älä herätä häntä!"
Karen katsoi häneen pelokkaasti, sillä olihan tuolla miehellä Kainin
merkki otsassansa.
Sillävälin — kaiken tämän tapahtuessa Egtvedissä, kutsutti von Köller
kaikki maaneuvokset kokoon pitämään neuvoa tanskalaisia vastaan.
Sillä saksalaiset olivat kärsineet moraalisen tappion vaaleissa, ja se
kirveli heitä sieluun saakka.
Jotakin oli tehtävä, he olivat hätääntyneet, ja Haderslevin piirin
maaneuvos, tohtori Mauve, oli innokkain keksimään pakkokeinoja. "Voi
noita voitettuja! He luulevat voivansa nauraa meille! He luulevat
voivansa tehdä meidät naurettaviksi! Muuta he saavat kokea! Voi noita
voitettuja!"
Rouva Grunnet ja Gyrithe kävivät tuon tuostakin, mutta heillä oli aina
hyvin kiire, ja he kertoivat Karenille, milloin tilanomistaja Hans
Højeristä, joka oli karkoitettu talostaan Øster-Lindetistä, milloin
taas tukkukauppias Outzenista ja karja-asioitsija Bohnfeldtistä, jotka
Haderslevistä olivat karkoitetut. Kaikki he olivat Eteläjyllannin
parhaita miehiä. Jürgensin mielestä se muuten olisi ollut häpeällistä,
mutta "me hienot" kiihoitti häntä, niin että se hänestä tuntui aivan
paikallansa olevalta.
Eräänä päivänä kertoi isäntärenki Klaus, että nyt samalla kertaa
oli karkoitettu useita palvelijoita, piikoja, puotipalvelijoita ja
oppipoikia.
"Onpa siinä selkäsaunaa killingin edestä", sanoi hän, "eikä kukaan
heistä ole mitään rikkonut! Eivät he mitään ole tehneet."
Mutta karkoituskäskyt yhä enenivät, ne kasvoivat niinkuin vierivät
lumipallot.
Eräänä aamuna Sidsel Kjeldsen pisti jalkansa vuoteestaan ulos ja nousi
seisoalleen.
"Mikä nyt on hätänä, Sidsel?" sanoi rouva Grunnet, joka heti heräsi.
"Kello on vasta neljä."
Hän nousi ylös ja sai Sidselin takaisin vuoteesen. Mutta Sidsel, jonka
harmaat hiukset pistivät suippean yömyssyn alta esiin, jäi siihen
istumaan ja katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi nähnyt näkyjä ja
sanoi lujalla ja selvällä äänellä, ikäänkuin kirjasta lukiessa:
"Olipa se omituinen uni! Minä näin Bismarckin haamun kulkevan raskain
askelin Eteläjyllannin läpi. Pitkät ratsastussaappaat jalassa,
kilisevin kannuksin ja kiiltävin kypärin astui tämä metsämies
Sachsenwaldista ja heilutti ilmassa miekkaansa. Mutta iskut eivät
osuneet keneenkään. Ne luistivat kaikki syrjään, niin että hän hutki
vain tyhjää ilmaa."
Lokakuussa vähä ennen maapäivävaaleja yltyivät kummittelut aivan
ihmeesti.
Hansen-Nørremøllen valtiollisen kokouksen jälkeen Bevtoftissa
karkoitettiin viisitoista henkeä, tyttöjä ja poikia, jotka _eivät_
olleet kokouksessa olleet läsnä, sentähden että heidän isäntänsä olivat
olleet siellä saapuvilla.