koska hän ei saanut mitään vastausta.
Parasta tehdä tästä loppu ja määrätä hääpäivä. Jos Esben olisi saanut
määrätä, niin Karen ei olisi saanut minkäänlaisia myötäjäisiä, "sillä
niitähän saksalainen vain halusi", mutta äidin viisaus ja oikeudentunto
asettui sitä vastaan.
"Hän on minun tyttäreni, Esben, eikä se olisi viisasta. Jos
optanttiperhe tekisi tyttären perinnöttömäksi sillä perusteella, että
hän joutuu saksalaiselle miehelle, niin meidän helposti voisi käydä
huonommin kuin saksalaisen."
Sillä aikaa kyntömies kynti maataan ja kottarainen hyppeli
männynoksilla ja nyppi matoja ja toukkia. Pois ne, niin on se tehty!
Gyritheltä tuli kirje Alsista.
"Jos hän vain ei olisi vihollinen, vaan kuuluisi kansaan, joka meille
ei olisi niin paljon pahaa tuottanut, niin kävisihän tuo laatuun.
Vaikka olisihan pohjalla sittenkin jotakin eroittavaa", kirjoitti hän.
"Lapsuusmuistojen voima vetäisi kunkin omalle puolellensa. Uskottomuus
lapsuuttaan kohtaan kostaa aina itsensä.
"Ei koskaan pidä avioliittoa rakentaa muuta kuin oman kansansa miehen
tai naisen kanssa."
Niin, hyvä oli Gyrithen sanoa, hän oli aina ollut oikealla tolalla ja
elämä avautui kuin sileä maantie hänen eteensä.
Vihdoin eräänä päivänä tuli Ruprecht Jürgens komeasti ajaen Højemarkeen.
"Siunaa ja varjele, tuossa on saksalainen!" sanoi Sidsel ja hänen
päänsä liehuvine nenäliinoineen katosi heti kyökin ikkunasta.
Jürgens kohotti etsivän katseensa ikkunoihin.
Karen näki hänet ylhäältä päätyikkunasta, jossa hän kauan oli seisonut
ja tähystellyt. Hänen sydämensä sykki ja hänen kasvonsa punoittivat
kuin kesän ensi ruusu, mutta kuitenkin hän säikkyen peräytyi.
Esben oli mennyt ulos, hän ei mistään hinnasta tahtonut olla läsnä, —
"ei sittenkään, vaikka he hiuksista laahaisivat hänet sisään!" — ja
siten rouva Grunnet yksin otti Jürgensin puutarhanpuoleisessa huoneessa
vastaan.
Tuo muhkea nainen kohosi tuoliltansa, jokainen, joka tunsi hänet, olisi
väittänyt hänen käyneen ainakin kymmenen vuotta vanhemmaksi.
Iloiset, leppeät kasvot olivat nyt kalpeat paljosta valvonnasta.
Kun hän hitaasti astui Jürgensiä vastaan, niin tämä saattoi huomata,
kuinka suurta itsensävoittamista yksin hänen vastaanottamisensakin
kysyi.
"Se ei suinkaan ihmetytä teitä", sanoi hän hyvin arvokkaasti, "että
tämä oli suuri yllätys meille ja että meidän on hyvin vaikea tottua
siihen mikä —" hän vaikeni ja haukkoi henkeään, — "siihen mikä on
tapahtunut."
"Tarkoitatteko siksi että minä olen saksalainen?" kysyi hän.
"Siihen on tuskin tarpeellista vastata myöntävästi, mutta myöskin
siksi, että te kaikissa suhteissa olette meille ventovieras mies."
"Te pelkäätte tyttärenne puolesta", sanoi hän hiljaisesti, ikäänkuin
hänellä olisi ollut jotakin anteeksi pyydettävää. "Mutta minä vakuutan
teille: hän joutuu hyviin käsiin."
"Hän on sen itse halunnut."
Rouva Grunnet torjui siten kaiken puolustelemisen.
"Hän saa nyt tyytyä kohtaloonsa semmoisenaan kuin se muodostuu. Mutta
puhukaamme toimenpiteistä, ne ovat nyt meitä lähinnä".
Rouva Grunnet pyysi Jürgensiä istumaan ja teki selkoa myötäjäisistä.
Jürgensillä ei ollut syytä valituksiin.
Karen oli aikoja sitten astunut rappusia alas, mutta hän jäi epäröiden
seisomaan alimmalle portaalle, eikä uskaltanut astua alas.
Hänen valtasuonensa tykytti niin rajusti, että hän mielestään kuuli
sen lyönnin ja sitten Hektor haukkui alhaalla pihalla. Ei, sitä hän ei
kehtaisi sentään!
Suudella äidin nähden, — ei! Jokin ääni hänessä sanoi, että hän
tuottaisi sen kautta vain turhaa tuskaa; hän tahtoi säästää siitä äitiä.
Äkkiä puutarhanpuoleisen huoneen ovi riistäytyi auki ja Karen pakeni
nopeasti rappusia ylös.
Kun Jürgens oli noussut vaunuihin, katsahti hän taaskin ihmetellen ylös
ikkunoihin, eikö häntä sittenkään sieltä näkyisi!
Eräänä aamuna ihmisten herätessä seisoi haikara kalkuttaen pesässänsä.
Kevät oli tullut!
Pellot olivat kylvetyt ja jyrätyt.
Kevätauringon lämmössä levisi kaikkialle höyryävän mullan tuoksu.
Maat saivat vähitellen ensimäisen heleän värinsä. Hennot vesat
kohosivat mullasta ja loivat niille vaaleanviheriän harsonsa.
Kaste laskeutui hienoihin teriin, ja joka kerta aamuauringon koittaessa
kimaltelivat kaikki kastehelmet hohtokivinä taivaankaaren väreissä.
Ruistähkät tulivat putkistansa ulos ja ohravainio aaltoili pehmeänä
kuin silkki leudon tuulen hengessä. Se puhalteli kevään yli koko maan.
Ja aitauksissa tuoksuivat villiruusut ja kukkivat seljapuut.
Eikö nyt ollut oikea hääaika? Nämät häät soveltuivat niin erinomaisesti
kaikkeen muuhunkin.
Maalaistoveriyhdistys pohjois-Slesvigissä oli hajoitettu,
maalaisyhdistykset Aabenraan ja Haderslevin lääneissä olivat julistetut
valtiollisiksi ja niiden toiminta oli sen johdosta keskeytetty.
Vapaakirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat suljetut, samoinkuin
kokoustalo "Frej" Kristiansfeldtissäkin.
Kokouksia oli laittomasti hajoitettu, tanskalaismielisiä opettajia
ja opettajattaria pakoitettiin muuttamaan saksalaisille seuduille
ja Eteläjyllannin rekryytit, jotka ennen olivat kokoontuneet vain
muutamiin karnisoonikaupunkeihin, pistettiin nyt sinne tänne
saksalaisiin rykmentteihin hajalleen toisistansa. Luonnollisesti vain
sentähden, että he sotapalveluksessa saksalaistuisivat.
Tanskan kielen opetus kodeissakin, ulkopuolella lainmääräämää
kouluaikaa, kiellettiin.
Ja samalla kuin kokousoikeutta loukattiin, alkoi karkoituskin uudelleen
— varsinkin tanskalaisten meijeristien karkoittaminen.
Niin, olihan nyt sopiva aika Karenin häitä viettää.
Rouva Grunnet ei itkenyt. Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, mutta
hänen mieltänsä karvasteli ja yöt olivat unettomat.
Mielikarvaus turrutti surun, kunnes sen aika tuli, sillä suru vaatii
aina aikansa.
Sidsel ei sanonut mitään, hänhän oli aina harvapuheinen. Mutta ikuisen
väsymättömyyden tavoin hän kulki vavisten ja itsekseen mutisten
huoneesta huoneesen, ylös ja alas portaita.
Esben nimitti häntä talon pahaksi omaksitunnoksi. Karen, joka
enimmäkseen istui omassa huoneessaan, kuunteli ehdottomasti Sidselin
puuhaa talossa, mutta hän saattoi tuskin sitä eroittaa.
Sidsel kulki aina tohveleissa ja hän astui niin kepeästi kuin hirvi.
Mutta Karen kävi joka päivä Egtvedissä auttamassa Jürgensiä
talonjärjestämis-hommassa, ja siellä hän lauloi iloisella äänellä,
sillä rakkaus ja uhma tekivät hänet uhkamieliseksi.
Oi, kuinka voitonvarma hän oli itsestänsä ja Jürgensistä!
Karen aikoi puhua hänelle tapahtuneesta vääryydestä, ja heidän
oikeudestansa. Hän aikoi opettaa hänelle Tanskan historiaa, ja sanoa
hänelle, että Saksan historia Tanskaan nähden oli valhetta, valhetta
alusta loppuun saakka!
Karenin piti saada oma huoneensa ja Jürgensin omansa.
Kun Karen eräänä päivänä näki, että Jürgens oli ripustanut keisarin ja
keisarinnan kuvat seinälle, niin hän sätkähti ensin, mutta sanoi sitten
aivan jyrkästi:
"Sinä voit ne ripustaa _omaan_ huoneesesi, mutta minun huoneeseni minä
silloin tahdon kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat ja sitä
paitsi niin monta pientä Tanskan lippua kuin itse haluan."
"Sen sinä kyllä saat", sanoi Jürgens ja suuteli häntä. "Siten ei
kummankaan oikeutta loukata. Minä itse autan sinua asettamaan ne
seinälle."
"Mutta sinä et saa koskaan unohtaa", keskeytti Karen, "että kun minä
suostuin tulemaan sinun vaimoksesi, niin sinä lupasit minulle pyhästi,
ettei meidän talossamme koskaan kuuluisi ainoatakaan saksalaista sanaa!"
"Sen minä lupaan sinulle", sanoi Jürgens vakavasti ja mitä sitä ei
luvattaisi, kun ollaan hulluuteen asti rakastuneet eikä vielä ole
koeteltu mitä lupauksen täyttäminen merkitsee. "Minä olen sanassani
pysyvä mies. Minä pidän sen, minkä kerran lupaan. Sinun kansasi on
minun kansani!"
Sen oli Ruth Naomille sanonut. Ja Jürgensin tarkoitus oli rehellinen,
sillä hän oli kelpo, kunnon mies ja täynnä rakkautta Kareniin.
Esben läksi "välttämättömälle toimitusmatkalle". Hän ei voinut
pakoittautua olemaan läsnä "tuossa jutussa", kun hän vain saattoi
keksiä jonkun mahdollisen syyn poisjäämiseen.
Hän ei edes jättänyt hyvästi Karenille, mutta Karen seisoi ovessa
hänen, lähtiessänsä ja sanoi pilkallisesti:
"Onhan se hyvä, että minä tulen pois talosta ennenkuin Gyrithe saapuu."
Kaikki he saattoivat hiipiä pois; äidin vain oli pakko kestää loppuun
saakka.
Mitä varten muuten äitiä olikaan, jollei kantamaan raskainta kuormaa?
Häät olivat hiljaiset ja koruttomat, mutta oikeutta ja kohtuutta oli
osoitettu Karenille sekä sille miehelle, jonka hän oli valinnut.
Rouva Grunnet puki itse hänet vihlovin sydämin ja kiinnitti seppeleen
morsiushuntuineen hänen päähänsä, sillä äitihän, niin kuin sanottu, on
kuitenkin aina äiti.
"Ei sinun pidä ihmetellä sitä, Karen", sanoi hän lopuksi, "että me
suremme. Ajattele veljeni asemaa, hänen, joka on pitäjän johtomiehiä!
Toiset olisivat sen ehkä helpommin kestäneet, mutta me, sellaiset
kuin me nyt kerran olemme, emme voi sitä levollisesti kantaa. Me emme
ole sillä tavalla luodut, me Borrisgaardin ja Højemarken väki. Mutta
sen minä tahdon sinulle sanoa, että jokaiselle isälle ja äidille
Eteläjyllannissa se on sellainen kohtalo, jota täytyy koettaa voittaa."
Kun Jürgens oli tullut ja morsian täysissä tamineissa astui
makuuhuoneestansa ulos, kohtasi hän Sidselin ja vihdoinkin Sidsel
ratkesi puhumaan, päästi valloilleen kaiken sen, joka koko tämän ajan
oli hänen sydämessään polttanut.
Sointuvalla äänellään hän sanoi Karenille kiinnittäen jäykän katseensa
lujasti häneen:
"Enpä olisi uskonut, että Kai Grunnetin tytär astuisi alttarille
saksalaisen miehen rinnalla! Eikä Kai Grunnetkaan sitä uskonut
ollessaan vallituksessa N:o 2 Dybbolin luona vuonna kuusikymmentäneljä.
Jos se mies olisi ollut siellä, niin Kai Grunnet olisi tähdännyt häneen
ja ampunut hänet."
Ei kukaan Borrisgaardista ollut saapuvilla. Ei ketään sukulaisista ja
tuttavista ollut kutsuttu. He olisivat kieltäytyneet tai tulleet hyvin
vastahakoisesti. Siksi ei heitä tahdottu pakoittaa.
Ainoastaan rouva Grunnet ajoi heidän kanssaan kirkkoon, mutta päivä
oli ihana kesäkuun päivä. "Herra armahtakoon", ajatteli haudankaivaja
Madsen, kun hän virkatoimessa ollessaan näki heidän astuvan
kirkonlattian yli, "hän näyttää siltä, kuin seuraisi hän tytärtään
mestauspaikalle!"
Jos Madsenille olisi annettu lupa soittaa kelloja näissä häissä, niin
totta tosiaan hautajaiskelloja hän olisi soittanut.
Ja häntä oikein harmitti, ettei hän saanut sitä tehdä.
Mutta pää pystyssä Karen astui kuoroon laskeakseen uhrinsa rakkauden
alttarille.
Hän oli näyttävä heille, että he olivat hänen suhteensa erehtyneet,
tuominneet häntä väärin. Saksalaisen vaimona hän voisi tehdä paljon
sukunsa hyväksi, vieläpä suojellakin sitä.
Pian hän tuli siihen varmaan vakaumukseenkin, että Ruprecht Jürgens oli
Jumalan sallimuksesta tullut Eteläjyllantiin.
Saksalainen pappi oli nyt julistanut heidät laillisiksi
aviopuolisoiksi, siihen asiaan ei ollut enää sen enempää sanomista.
Kauniisti katetulla hääpöydällä kiilsivät talon runsaat hopeat, mutta
kukkia siitä puuttui, sillä ne olisivat olleet vain häpeällisenä
valheena, sanoi Sidsel, jota ei mitenkään saatu pöytään istumaan.
Hänellä oli muka kylliksi tekemistä kyökissäkin.
Sidselin kunniaksi on sanottava, että päivällinen oli erinomainen, eikä
tuottanut Højemarkelle häpeää.
Mutta sitten tarttui ruoka Karenin kurkkuun, ikäänkuin se olisi
tahtonut tukehduttaa häntä ja Jürgensin valtasi jäätävä tunne siitä,
mitä vieraan miehen taloon tunkeutuminen merkitsi.
Ja sitten kääri äiti vaipan Karenin ympärille ja sanoi:
"Jää hyvästi, Karen!"
Karen läksi kuin poisajettu ja nousi nopeasti vaunuihin.
Kyyhkyset pyrähtivät kujertaen ilmaan.
"Aja vain, aja!" pyysi Karen. Jokaisen silmänräpäyksen viivytys tuotti
hänelle tuskaa.
"Aja!" huusi Jürgens ja nosti kunnioittavasti hattuaan jäähyväisiksi.
"Olkaa hyvä hänelle! Olkaa hyvä hänelle", sanoi äiti.
Hektor juoksi iloisesti haukkuen heidän jäljessään.
"Tule pois, Hektor!" käski rouva Grunnet.
Koira huiskutti häntäänsä ja ryömi rouva Grunnetin jalkoihin.
Se ei kuitenkaan saisi jättää häntä!
Karen ei katsonut edes taaksensa.
Hän ei tahtonut nähdä haikaran pesää, ei päätyä, ei äitiä, joka seisoi
portailla, eikä koko Højemarkea.
Hän käänsi selkänsä vain kaikelle! Mutta Jürgens kuuli
tukahutetun-nyyhkytyksen.
Rouva Grunnet jäi jäljelle ja seisoi liikkumatta ja ääneti ja katseli
sen miehen jälkeen, joka ajoi pois hänen lapsensa kanssa ja hänestä
tuntui, kuin olisi hän kadottanut hänet auttamattomasti.
Sitten hän astui vitkalleen sisään.
Suuri huone näytti niin autiolta. Pöydällä oli kukkakimppu, jonka
Karen kiiruussaan oli unohtanut. Hän oli saanut sen Jürgensiltä. Rouva
Grunnet ei voinut olla yksin. Hän meni kyökkiin etsimään Sidseliä.
Sidsel seisoi ja oli kovassa puuhassa.
"Kalamureke on valmistettava. Se ei siedä lykkäystä."
- Ja sitten hän sitä vatkasi, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa
jollekulle selkään, jollekulle joka myös tuota kuritusta olisi
rehellisesti ansainnut.
"Niin, niin", jatkoi hän. "Hän kääntyisi haudassaan, jos hän olisi
ollut näkemässä."
Sidsel tarkoitti Grunnetia.
Ja Grunnetin leski palasi takaisin tyhjään huoneesensa ja itki siellä.
Hänen luja sydämensä oli pakahtumaisillaan.
Sillä nyt puhkesi suru ilmi.
"No", sanoi Esben tullessaan parin päivän päästä kotiin. "Onko se jo
suoritettu? Mutta tähän taloon se rosvo ei enää jalallaan astu! Ei
koskaan!"
"Totta tosiaan, sen kovempaa kolausta ei meillä vielä ole ollut!"
Sidsel sanoi sen kiiruhtaessaan ohi.
"Etkö voisi hetkeksi jättää tuota juoksuasi, Sidsel?" sanoi Esben.
"Minä juttelisin mielelläni sinun kanssasi."
"En", vastasi Sidsel. "Jos jään paikoilleni, niin siihen minä myös
jään. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut, eikä sitä mikään voi
muuttaa."
5.
Niin, niin, pikku Karen!
Sinä olit kuitenkin ruvennut johonkin, josta tuskin aavistit, miten se
päättyisi!
Ja kuitenkin Lorelei, Erlkönig, keijukuningas, lummekukat suossa ja
pöydälläsi sekä satakieli, joka liverteli läpi koko kesäyön, olivat
alun pitäin liittäytyneet yhteen tehdäkseen sinut onnelliseksi.
Niin selittämättömän onnelliseksi!
Kun kaksi ihmistä ovat menneet naimisiin, niin rupeavat salaiset,
luonnon sekä sielun voimat liikkumaan yhdistääkseen heitä molempia.
Jos se onnistuu, niin kaikki on hyvin, mutta jos ei onnistu, niin sitä
pahempi. Mutta usein kun joku sanoo: "Kuinka tuo mies voi kärsiä tuota
naista?" taikka "Tuo nainen tuota miestä?" niin osoittautuu, että hän
paljon mieluummin olisi voinut pitää suunsa kiinni.
Sillä se nainen tarvitsi juuri sitä miestä päästäkseen elämän läpi ja
päinvastoin.
Ei kukaan tullut heidän luoksensa käymään, mutta mitä he siitä
huolivat? Heillä oli kyllin toisistansa ja itsestänsä. Ja se aika kyllä
tulisi!
Niin ainakin Karen ajatteli, jonka mielestä kesä vain oli kuin
huviretki.
Syksyn tultua he tapaisivat taas kaikki toisensa ja sanoisivat: "Kuinka
sinä olet voinut?" ja kaikki olisi taaskin entisellään.
Karenin sydäntä kirveli kuitenkin ajatellessaan että tänään oli Esbenin
häät Alsissa, ja hän oli lähettänyt sinne häälahjansa ja sähkösanoman.
Hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet lähettäneet hänelle mitään,
ja kun hän nyt ajatuksissansa kuvitteli perhejuhlaa Alsissa, ja
Gyritheä, jota koko suku ympäröitsi ja suosi, niin hän tunsi katkeraa
jälkimakua muistellessaan omia häitänsä.
Mitenkä nuori tyttö kuvittelee häitänsä? Morsiustyttöineen, kukkineen,
kunniaportteineen, puheineen ja juhlalauluineen.
Ja hänen häänsä? Hyvä Jumala!
Hänet valtasi samallainen tunne kuin lapsen, joka on jäänyt makeata
ruokaa vaille, ikäänkuin jotain vääryyttä hänelle olisi tehty.
Kuitenkin — kuinka ihanaa oli Egtvedissä!
Se muistutti Højemarkea kohoten korkealla rinteellä, joka vietti alas
Itämeren rantaan.
Jürgens ei voinut irtaantua siitä näköalasta.
"En ole ennen nähnyt merta", sanoi hän. "Siinä on uutuuden viehätystä,
enkä voi koskaan kyllästyä siihen."
"Sen kyllä uskon!" hymyili Karen itsetietoisesti, "missä meri
huuhtelisi joka puolta niinkuin Tanskassa?"
Jürgens ei vastannut mitään, mutta he istuivat kauan ja katselivat
eteensä.
He istuivat suurella kiviröykkiöllä.
Se oli hautakumpu lähellä rantaa. Saksalaiset sanovat sellaista
hautakumpua 'Hühnengrab'iksi.
Niin, onhan se hyvä sekin, mutta muutamia vuosia sitten oli se kaivettu
esille ja kummusta oli löytynyt tämä kiviröykkiö. Kivitys kulki myöskin
kummun ympäri ja nämät vanhan ajan muistot seisoivat nyt ilman sitä
maapeitettä, johon tanskalaiset viikingikädet olivat ne verhonneet ja
joka oli kätkössään niitä säilytellyt toista tuhatta vuotta.
"Kuuleppas, tuollaisia pyökkimetsiä sinä et iässäsi ennen ole nähnyt",
sanoi Karen äkkiä ja painautui Jürgensin rintaa vasten.
"En, sellaisia en ole koskaan nähnyt", sanoi hän myöntäen ja suuteli
Karenin pehmeää poskea, joka oli niin hieno kuin persikan hipiä.
"Ja kaikki nuo pienet leivospesät ylt’ympärillämme!" jatkoi hän. "Ja
kalalokit! Katsoppas kalalokkeja! Katsoppas vain niitä, Ruprecht!"
Niin, se oli kaunis näky!
Koko ranta oli täynnä valkoisia, liiteleviä kalalokkeja, eikä vaan
ranta, sillä kalalokit ratsastivat noilla pehmeillä, heikoilla
hyökyaalloilla, jotka tyrskyävät vasten rantaa ja sukelsivat alas
pakenevaan veteen.
"Tanska on oikea lintujen maa", hymyili Karen.
Proosallisimmatkin luonteet muuttuvat runollisiksi rakkauden ensi
huumeessa ja imevät samoinkuin perhosetkin hunajaa kaikkialta.
Sokea näkee äkkiä elämän kukkaisloisteen, ja hän näkee "pienet
leivospesät ylt'ympärillä" ja lemmikit joen rannassa, ja kuuro kuulee
kaikki luonnon äänet, peltokanan kaakotuksen, aallon loiskeen, jopa
sadepisaran tipahduksen.
"Meri puhuu lakkaamatta", sanoi Jürgens.
"Niin, aivan kuin se alituisesti tahtoisi saada jotakin sanotuksi",
arveli Karen. "Mutta kuohuuhan Reinvirtakin."
"Ainoastaan pahalla säällä, tai silloin kun tuulee, tai keväällä lumen
sulaessa ja vedenpaljouden painaessa. Mutta se voi solua niin hiljaa
ja äänettömästi eteenpäin, ikäänkuin Reinin haltia nukkuisi. Sitä ei
koskaan meri tee."
Jürgensinkin, niinkuin kaikkien reiniläisten mielikuvitus oli täynnä
satuja, hänen veressään oli hiukan "joutsenritarin" romantiikkaa;
hän kertoi Rolandseckistä ja Nonnenwerthistä ja kaikista verisistä
rakkausjutuista ritariajalla.
"Niin, mitä kaikkea on tapahtunutkaan Reinin varrella, kuinka paljon
siellä on taisteltu, rakastettu ja surtu!" sanoi Jürgens.
Karen istui leuka käden varassa ja katsoi haaveillen meren ulapalle.
Hän näki selvänä edessään vihertävän Reinin ja kaikki rauniot sen
molemmilla kupeilla, — mielellään hän kerran näkisi ne kaikki, mutta
sitten hän vuorostaan alkoi kertoa Hagbartista[7] ja Signestä, kuningas
Valdemarista ja Tovelilista.[8]
Heidän istuessaan ja kertoessaan vanhoja satuja ja meren säestäessä
niitä kohinallaan, ilta kallistui jo yöhön.
Niityt olivat kasteesta kosteat ja satakielet alkoivat liikkua
lehdikössä.
Työmies, kuokka ja lapio olalla, kulki heidän ohitsensa.
Hän palasi kotiin myöhäisestä maatyöstään ja niinkuin runoilija sanoo:
"ei jalka nopsana noussutkaan.”[9]
"Hyvää iltaa", hän sanoi ja kohotti hattuaan.
Vaikka Karen ei voinut sitä sanoiksi lausua eikä edes itselleenkään
oikein selvittää, niin hän tunsi sittenkin hämärästi, että tuo
mies, joka kulki siinä niin vankkana ja rauhallisena, aivan kuin
sotilas, joka seisoo tuolla ylhäällä Frederitzissä ja liehuttaa
pyökkilehväänsä,[10] oli sittenkin niiden samojen viikingien
jälkeläinen, jotka kaikkialla Tanskan hautakumpujen alla lepäävät
viimeisessä levossaan.
Hän tunsi äkkiä olevansa niin hyvässä turvassa. Vakavalta paikaltansa,
ikivanhalta kiviröykkiöltä, hänellä oli laaja näköala kaikkialle,
hän näki meren, jonka aaltoja hänen esi-isänsä haaksillansa olivat
kyntäneet, hän näki maan, jota hänen esi-isänsä olivat verellänsä
kastaneet ja johon hänen kansansa historia oli jättänyt katoamattomat
jälkensä.
"Niin, niin, kun ihmiset vaikenevat tai valehtelevat, pitäisi kivien
puhua", sanoi hän.
Ja sitten hän kertoi Jürgensille, kuinka riimukirjoitukset yli koko
maan, yksin Hedeby-kivilläkin olivat katoamattomina todisteina siitä,
että tanskalaiset aina olivat omistaneet maan aina Slieniin asti. Hän
aloitti Tanskan historian opetuksensa, jota hän, niinkauan kuin kesää
kesti, joka ilta jatkoi ylhäällä kiviröykkiöllä.
Karen lämpeni puhuessansa, hänen poskensa hohtivat ja hänen silmänsä
leimahtelivat, ja Jürgens tarttui kiinni hänen vilkkaasti liikkuviin
käsiinsä ja sulki hänen suunsa suuteloilla, ja Karenin mielestä kaikki
oli hyvin ja Jürgens täysin vakuutettu hänen puheestansa.
Mutta Jürgens ei huomannut muuta, kuin että Karen oli vilkas ja ketterä
kuin pieni kissanpoika. Pyöreä ja ihastuttava pehmeine, kiemailevine
liikkeinensä, leuvassa pieni syvennys, suu herkkä ja poskissa syvät
hymykuopat.
Hänen äänessään oli omituinen kuhertava sointu ja Jürgens nimitti häntä
sen tähden pieneksi, suloiseksi metsäkyyhkykseen.
Siten aluksi kaikki kävi hyvin, mutta kun rouva Grunnetin ja nuoren
parin kotiintulo Alsista läheni, joutui Karen levottomuuden valtaan.
Sitä varjoa, jonka Jürgens hänen elämäänsä oli heittänyt, hän ei toisin
voinut itse huomata, sillä rakkauden loiste sen heti karkoitti, mutta
joka tapauksessa hän kävi varjossa näkemättä sitä.
Se alkoi siten, että Jürgens huomasi Karenin välttävän hänen
huonettansa. Hän ei tahtonut istua siellä.
"Pelkäätkö sinä keisaria ja keisarinnaa?" kysyi Jürgens piloillansa.
"Minähän katselen mielelläni tanskalaista kuningastasi ja
kuningatartasi, ne ovat kaunista väkeä, eivätkä ne tuota vähintäkään
harmia minulle."
"Siinäpä se", vastasi Karen. "Ne eivät ole koskaan sinulle harmia
tuottaneet."
Jürgens tyytyi siihen eikä sanonut sen enempää.
Hänen oli helpompi hänen, joka oli voittaja. Täytyihän antaa voitetun
pitää jotakin hyvänänsä.
Eräänä päivänä pystytettiin lipputanko pihamaalle. Karen katseli työtä
hämmästyneenä.
"Kelle sinä aiot liputtaa?" kysyi hän hengästyneenä, kun hän huomasi
miehensä ottavan Saksan lipun esiin.
"Tänään on maaneuvoksen[11] syntymäpäivä", vastasi hän, "ja kun
maaneuvos ajaa tästä ohi, niin enhän minä saksalaisena voi olla
liputtamatta."
Hän nosti lipun. Vitkalleen se kohosi tangossa, kerran tuuli sitä
läimähytti ja se oli ylhäällä liehumassa.
Karen ei sanonut sanaakaan, mutta hän kalpeni äkkiä, meni huoneesensa,
peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.
Se näkyi kauas ympäristöön. Hänen häpeäänsä kaikki tuulet nyt
liehuttivat — se näkyi yli koko paikkakunnan.
"Kunniaton!" sanoi Esben. ”Kunniaton!”
Ja kaikki ihmiset toisissa Preussin lippua ja kaikki, jotka kulkivat
ohitse, pysähtyivät ja osoittivat sitä sanoen:
"Pikku Karen parka! Ensi kertaa Saksan lippu nyt Egtvedissä liehuu!"
Hän ei kestänyt sitä kauemmin, hänen piti saada nähdä äitiänsä.
Oi, miksei äiti tullut hänen luoksensa? He olivat aivan varmaan jo
palanneet kotiin!
Oliko hän heidän mielestään jo kuollut ja kuopattu? Eikö Gyrithekään
häntä säälinyt?
Karen kuuli Jürgensin tulevan ja hän pakeni puutarhaan. Tällä hetkellä,
totta tosiaan, hän ei olisi voinut ystävällisesti puhua hänelle!
Hän puristi nyrkkiin kätensä, mutta se ei auttanut, sillä hän oli
itse syypää kohtaloonsa. Kun Karen tuli sisään, huomasi Jürgens, että
hän oli itkenyt. Jürgens, niinkuin sanottu, oli kelpo mies ja pehmeä
mieleltänsä. Säästihän hän häntä ja otti huomioon hänen tahtoaan
kaikessa, missä hän saattoi sitä tehä.
"Samasta sarvesta, pikku Karen! Koska minä puhun tanskaa enkä saksaa
sinulle mieliksi, niin et sinäkään saa vastustaa, kun minä nostan oman
lippuni tankoon. Minä lupaan sinulle, että teen sen niin harvoin kuin
mahdollista, mutta meidän suurina juhlapäivinämme en voi olla sitä
tekemättä."
"Sinun kansasi on minun kansani", sanoi Karen voimattomalla äänellä.
Jürgens pysähtyi, katsoi hämmästyneenä Kareniin ja meni ulos.
Ei, ei pitäisi koskaan luvata enemmän kuin mitä voi täyttää.
Mutta miksi ei äitiä kuulunut? Vähä väliä Karen keskeytti työnsä ja
kuunteli, eikö pihalta kuuluisi vaunujen ratinaa ja askeleita portailla.
Vaan ei! Päivät menivät, eikä kukaan tullut. Ei edes minkäänlaista
sanaa saapunut.
Joka ilta auringon laskiessa hän seisoi kummulla puutarhan
kulmauksessa, varjosti kädellä silmiään ja katseli kaihomielellä länttä
kohti.
Højemarke oli alhaalla laaksossa. Karen ei voinut nähdä edes
rakennusten piippujakaan, mutta kun kyyhkysparvi äkkiä pyrähti lentoon,
niin Karen tiesi, että ne olivat Højemarken kyyhkysiä ja siellä hänen
kotinsa oli.
Haudankaivaja Madsen kulki usein ohi, Karenin siinä seisoessa. Hän ei
nähnyt Karenia — Karen näet seisoi hyvässä piilossa — mutta hän oli
menossa kirkolle iltasoittoa varten.
Jos Madsen ei olisi ollut niin hyvä tanssija, niin hänen
haudankaivuutoimensa olisi tehnyt hänet alakuloiseksi.
Sillä kun hän seisoi hautaa kaivamassa, niin hänen levoton päänsä
työskenteli kilvan hänen käsiensä kanssa ja hän muodosti itselleen oman
käsityksensä elämästä ja kuolemasta.
Mutta eipä yksin tanssi virkistänyt hänen mieltänsä, vaan etupäässä
kellonsoitto.
Niin, nuo vanhan, hyvän ajan kellot! Ne, ne olivatkin hänen toimensa
ylentävänä puolena.
Kun hän seisoi ylhäällä tapulissa, niin korkealla yläpuolella kaikkea
sitä tomua, jonka kanssa hän virkansa puolesta muuten joutui niin
läheiseen tekemiseen — sitä tomua hän saattoi kärsiä yhtä vähän kuin
Sidselkään! — tunsi hän vapautuvansa kaikesta maallisesta ja sai "uskon
varmuuden."
Mieluimmin hän soitti auringon laskiessa.
Madsenilla oli vapaa näköala joka puolelle ja kellojen ääni kajahteli
hautojen yli, yli koko maan, aina iltaruskotukseen saakka.
Se oli ainoa tanskalainen jumalanpalvelus, jota näihin aikoihin
pidettiin pitäjässä, Jumala paratkoon.
Sillä sitä kehnoa tanskalaista saarnaa, jota saksalainen pappi
tarjosi, ei tosiaankaan monine ääntämis- ja kielivirheineen voitu
jumalanpalvelukseksi sanoa.
Mutta kirkko oli tanskalainen, kellot olivat tanskalaisia ja hän, joka
niitä liikutteli, oli tanskalainen!
Millä riemulla hän veti köyttä ja kuunteli omaa soittoansa.
Hän olisi tahtonut huutaa yli koko pitäjän:
"Se, jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!"
Jos hän soitti hautajaiskelloja saksalaiselle oikeuspalvelijalle
tai saksalaiselle alituomarille, niin silloinpa kellon kieli löi
tuomiopäivän-iskujaan, julistaen malmikielellään koko maailmalle:
"sillä hetki tulee, jona kaikki ne, jotka haudoissa ovat, saavat
kuulla hänen äänensä; ja pitää tuleman edes ne, jotka hyvää tehneet
ovat, elämän ylösnousemiseen, mutta jotka pahaa tehneet ovat tuomion
ylösnousemiseen". Käsi, joka veti köyttä, ei tuntenut sääliä eikä
anteeksi antoa. Mutta ollappa vainaja tanskalainen!
Hyvä Jumala kuinka hellävaroin käsi silloin köyttä liikutti, ikäänkuin
kehtolaulua olisi laulettu, niin että vainaja saattoi levätä oikein
pehmeästi ja levossa!
Enpä voi sanoa, huomasivatko muut eroa hänen soitossansa, mutta kylläpä
pitäjällä kuultiin sanottavan:
"Nyt pikku haudankaivaja Madsen soittaa hautakelloja saksalaisella!"
Karen seisoi kauan paikoillansa, niin kauan kuin iltakellot soivat,
siksi kuin viimeinenkin ääni oli vaiennut; kerran vielä hän näki
kyyhkysten pyrähtävän ilmaan Højemarken yläpuolella, sitten hän astui
alas kummulta silmät kyynelten vallassa.
Mutta sitä ei voinut kauemmin kestää.
Eräänä päivänä — Jürgens oli silloin ulkona — otti Karen vaatteet
päälleen ja hiipi ulos aitauksia pitkin.
Hän ei ollut uskaltanut mennä maantielle siitä saakka kuin hän joutui
naimisiin, ei jalan eikä ajaen, sillä hän oli pelännyt, että häntä
osoitettaisiin sormella ja sanottaisiin: "Tuossa hän on!"
Enimmin hän pelkäsi kohtaavansa jonkun Højemarkesta tai
Borrisgaardista! Etenkin hän pelkäsi eno Borriksen katsetta!
Hän seisoi nyt puutarha-aidan takana ja tirkisti säleiden lomasta
niinkuin paradiisista ulosajettu.
Vain molemmat kalskuttelevat haikarat näkivät hänet pesästänsä, mutta
he eivät ilmaisseet kellekään mitä he näkivät. He vain tekivät omat
huomionsa sen johdosta.
Kaikki oli siellä entisellään: ruusut, ruohokentät, aurinkokello ja
hiekoitetut käytävät. Kaikki oli sellaisenaan, kuin siellä oli tapana
olla: hyvin hoidettuna, somana ja sievänä.
Hän kuuli Sidselin sulkevan ovia sisällä. Jospa hän vain olisi nähnyt
Sidselin! Ja äidin! Vilahdukseltakin vain!
Äkkiä hän kuuli Gyrithen sointuvan äänen laulavan tuttua, rakasta
alsilaislaulua:
"Hyv' iltaa pojat, tulkaahan pöytänne luo!"
Karen oli vähällä huudahtaa:
"Ei niin ääneen, Gyrithe! Se voi kuulua ulos! Muista santarmeja!"
Hän nauroi ja itki yhtä aikaa ja tarttui vaistomaisesti kiinni aidan
säleesen, niin että aitaus aivan tärisi hänen käsissänsä.
Aivan oikein! Tuolta tuli Gyrithe kudin kädessä toisella puolella
ruohokenttää. Hän astui edes takaisin, niinkuin se, joka on paikalla
kotiutunut ja Esben paitahihasillaan (hän oli varmaan käynyt hevosia
jaloittelemassa) piteli häntä uumilta kiinni.
Molempien nuorekkaat kasvot loistivat elämäniloa ja rohkeutta.
Karen oli sydän kurkussa; vaivoin hän nielaisi jotakin alas.
He tulivat toimeen ilman häntä; ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollut
olemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä!
Hän seurasi heitä nälkäisin katsein, kadehti Gyritheä, koska hän oli
anastanut hänen paikkansa kodissa ja kadehti heitä kumpaistakin, — ei
sentähden, että he olivat enemmän toisiinsa rakastuneet, kuin mitä hän
ja Jürgens olivat olleet, vaan —
Olivat olleet! Tuo ajatus häntä kauhistutti. Vaan äiti, äiti! Eihän hän
toki ollut sairas? Äkkiä Hektor alkoi haukkua.
Jos koira ei vain olisi vainunut häntä ja antaisi häntä ilmi!
Ikäänkuin murtovaras, joka työssä tavataan, pakeni hän pois, mutta
Hektor ilosta vonkuen hyppäsi aitauksen yli hänen jälkeensä.
"Mikähän koiralle tuli?" huudahti Esben. Hän vihelsi.
"Hektor! Hektor!"
Mutta Esben vihelsi turhaan.
Pähkinäpensaikon takana kääntyi Karen taaksensa, polvistui maahan ja
kiersi käsivartensa uskollisen elukan kaulaan ja kätki kasvonsa sen
pörröiseen turkkiin.
"Oi Hektor, rakas vanha Hektor! Mene takaisin Højemarkeen! Kotiin
Højemarkeen!"
Karen juoksi eteenpäin pensaikon takana ja peltojen poikki
aavistamatta, että hänen äitinsä samaan aikaan astui maantietä myöten
Egtvediin. Mutta hän astui vitkallensa.
Olihan tuo matka raskas, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua
ikävöidessään tytärtänsä.
Hektor pysähtyi ihmeissään ja tuumaili. Vaipuessaan äänettömiin
mietteihinsä se heilutti hiljalleen häntäänsä ja katseli pää pystyssä
Karenin jälkeen.
Vihdoin se näytti tehneen päätöksensä. Se ulvahti lyhyesti, — ainoa
tapa, millä Hektor saattoi vastustaa käsittämätöntä käskyä, — ja sitten
se lonkutteli kuono maassa Karenin jäljissä Egtvediä kohti.
Sillävälin, kun Karen astui puutarhan kautta "piseleen" [vierastupaan]
seisoi rouva Grunnet siellä.
"Äiti!" huudahti Karen.
Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä sekä pelosta että ilosta. Mutta
samassa hänen aivojensa läpi kulki ajatus:
"Jumalan kiitos, että Jürgens on ulkona!" Mutta kuinka vaikeata on, jos
kerran sulku on rakennettu kahden ihmisen välille, varsinkin jos nuo
kaksi ovat toisiaan hyvin lähellä, saada tuo sulku puhkaistuksi!
Sen karkoittamiseen tarvitaan joko surun tai ilon äkillistä tulvaa.
Tytär oli hämillänsä. Pikku Karen oli aina ollut niin vastahakoinen
anteeksi pyyntöön, hänen oli vaikea tunnustaa erehdystään ja
väärintekoaan.
Äiti tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta juuri sentähden hän
nyt toivoi, että Karen ottaisi ensimäisen askeleen; se oli Karenin
velvollisuus, sillä hän oli tuottanut heille kaikille surua.
Mutta miehensä tähden Karenin täytyi tekeytyä niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.
Ja siinä he seisoivat erillään toisistaan, nuo kaksi ihmistä, jotka
ikävöitsivät toistensa syleilyä ja katselivat toisiansa.
Senpä vuoksi rouva Grunnetkaan ei kertonut kuinka kaikki kaipasivat
Karenia aamusta iltaan ja joka ainoa päivä.
Karen kaipasi juuri noita sanoja, mutta niitä ei tullut.
Rouva Grunnet katseli ympärilleen "piselessä", joksi he nimittivät
vieraskutsuja varten varattua suurta huonetta.
Matala katto oli veistetty vaaleaksi lakeeratuista tammilankuista ja
Thorvaldsenin "Päivä" ja "Yö" koristi seinää sohvan yläpuolella.
Kaikki oli niin hienoa ja uuden kiiltoista.
Rouva Grunnet tarkasteli myös viereistä vierashuonetta, piteli paksuja,
kiiltäviä vuodeverhoja, ja astui sieltä somaan arkihuoneesen, jonka
seinällä kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat riippuivat ja
jossa kaksi Tanskan lippua seisoi peilipylväillä. Lopulta hän halusi
myös nähdä Jürgensin huonetta.
"Ei, äiti, ei sinne", sanoi Karen kiireesti. "Palvelija ei ole ehtinyt
sitä vielä siivota."
Rouva Grunnet ei vastannut mitään, ja meni lopulta kyökkiinkin, sillä
kaikkia oli katsottava ruokasäiliöstä alkaen aina kellariin asti.
Mutta kaiken aikaa Karen kävi ja teeskenteli, sillä hänestä tuntui
ikäänkuin äiti kiertäessään ympäri taloa, olisi tahtonut talon
haltioilta urkkia ja tiedustella, oliko todellakin isännän ja emännän
suhde sellainen kuin sen olisi pitänyt olla.
Siksipä hän asetti molemmat kätensä suojelevasti eteen, samoinkuin
usein kädellä varjellaan lyönnistä kipeätä tai hellää kohtaa.
Yhtä paljon apua siitä oli!
Joka kerta kääntyessänsä kohtasi hän äitinsä huolestuneet ja surulliset
silmät.
Karen ei tahtonut kysyä mitään, mutta rouva Grunnet aavisti kuitenkin,
mitä hän mieluimmin tahtoi tietää ja kertoi, kun viiniä ja kakkua oli
sisään tuotu, häistä Alsissa, eno Borriksen erinomaisesta puheesta,
kauniista laulusta morsiamelle, jonka Esben itse oli sepittänyt, sekä
erinomaisista morsiuslahjoista.
Niin, yksin vanha Frandsen ja hänen vaimonsa olivat olleet mukana
häissä.
Kaikki suli yhteen Karenin korvissa. Hän kuuli kaikki, eikä kuitenkaan
mitään.
Vihdoin rouva Grunnet nousi lähteäksensä.
"Etkö jää illalliselle, äiti?" kysyi Karen, ja hänen sydämensä sykki
niin rajusti, että hän pelkäsi äidin sen sykintää kuulevan.
"Ei kiitos, minun pitää mennä kotiin. Kuinka sinun miehesi jaksaa,
Karen?"
Karenin ei tarvinnut vastata, sillä samassa Hektor hyppäsi vasten rouva
Grunnetia.
"Mistä ihmeestä koira tulee?" huudahti hän hämmästyneenä.
Hän luuli sen juosseen hänen jäljissään, mutta Karen tiesi oikean syyn.
"Enkö vie terveisiä, Karen?" kysyi hän.
Vaikka siitä olisi henki riippunut, ei sittenkään Karen olisi voinut
myöntävästi vastata.
Mutta kun hän jäi yksin portaille, ja katsoi äidin jälkeen, joka astui
kujaa myöten Hektor tottelevaisena kintereillä, niin hän olisi voinut
huutaa ääneensä:
"Niin, niin, tervehdi heitä kaikkia! Kaikkia! Tervehdi Esbeniä!
Tervehdi Gyritheä! Tervehdi Sidseliä! Tervehdi kyyhkysiä! Tervehdi
hevosia! Tervehdi lehmiä!"
Ei, kymmenen kertaa parempi, jollei äiti yhtään olisi tullut, kuin että
hän tuollaisena tuli!
Kun Jürgens myöhemmin tuli kotiin, sanoi Karen hiljaisesti:
"Äiti oli täällä."
Hän ei voinut sanoa: "Terveisiä äidiltä", sillä se ei olisi ollut totta.
"Vai niin!" vastasi Jürgens.
Rouva Grunnet tuli joka viikko, mutta se ei siitä parantunut.
Pakonalaisuus oli yhtä sietämätön.
Hän lähetti ensi alussa terveisensä Jürgensille, ja lopulta hän tuli
silloinkin kun Jürgens oli kotona. Hän oli arka käytöksessään, mutta
kohtelias, he puhuivat vain joutavista asioista eikä mikään heidän
väliään pilannut.
Tässä kohdin rouva Grunnet oli ottanut ensimäisen askeleen, mutta
Karen saattoi tuskin kuunnella heidän keskustelujansa, sillä hän tiesi
parhaiten, kuinka raskaalta tuo askel oli tuntunut.
Rouva Grunnet vältti aina Jürgensin huonetta, ikäänkuin hän olisi
aavistanut tuottavansa tuskaa tyttärelleen näkemällä keisarin ja
keisarinnan kuvat seinällä, eikä kukaan häntä kehoittanutkaan menemään
sinne.
Mutta että ne kuvat olivat seinällä, sen hän piti aivan varmana asiana,
koska Karen aina oli sulkenut oven hänen tullessaan Egtvediin.
Se huone muuttui vähitellen Siniparran huoneen kaltaiseksi, sillä
kaikki sitä karttoivat paitsi reiniläinen itse, joka tunsi vasta
olevansa oikeassa ympäristössään, kun hän yksin piippuinensa sai istua
siellä, suuri, saksalainen vaahtoava olutseideli edessänsä.
Tupakan savun keskellä hän uneksi olevansa Rheingaun oluthallissa.
"Miksi sinä et tule kotiin käymään, Karen?" kysyi rouva Grunnet kerran,
kun he olivat kahden kesken.
Karen punastui hiusjuuriaan myöten.
"Minä en voi", sanoi hän tuskallisella äänellä. "Esben on sanonut
minua kunniattomaksi. Ja minne Jürgens ei saa tulla, sinne en suinkaan
minäkään voi jalallani astua."
Hän ei saanut mitään vastausta.
Vihdoin jonkun ajan kuluttua sai Karen kysytyksi, juuri kun äiti oli
lähdössä:
"Mitenkä Gyrithen on?" Sanat tarttuivat melkein hänen kurkkuunsa kiinni.
"Niinkuin _sinun_ olisi voinut olla, lapsi", sanoi rouva Grunnet
alakuloisesti.
Se oli ensi kertaa kun hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut.
Rouva Grunnet pysähtyi hetkeksi.
"Sanonko terveisiä?" kysyi hän.
"Älä sano", vastasi Karen hiljaa.
Jokin kysymys näytti joka päivä olevan Karenin huulilla, mutta hän ei
uskaltanut sitä tuoda esiin.
"Mitä se on?" kysyi äiti ja odotti.
"Ei mitään", kuului vastaus.
Hän olisi tahtonut kysyä joko Valdemar oli palannut kotiin, mutta hän
häpesi sitä.
6.
Marraskuulla aloitti tohtori Mauve karkoittamispolitiikkinsa
Østerlindessä.
Nimismies Thiermann Røddingistä kirjoitti yksityisen kokoushuoneen
johtokunnan jäsenille, ettei hän enää sietäisi heidän palveluksessaan
Tanskan alamaisia.
Sumu laskeutui yli maiden. Irtaantuneina säpäleinä se hajautui ja
tiheni jälleen yhteen.
Viimeinen vilja oli aittaan ajettu ja ovi suljettu.
Ei kukaan ollut ajanut viimeistä lyhdettä heille, eivätkä he olleet
kellekään vieneet heidän viimeistä lyhdettänsä!
Kaikki ajoivat heidän talonsa ohi, ei kellään ollut asiaa Egtvediin. He
eivät saaneet vähintäkään osaa iloisesta elonkorjuuriemusta.
Karen muisti edellisen syksyn. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin
ylhäällä elokuormalla ja kuuli Esbenin laulavan:
"Ei totta vaan se niin hullua ois,
jos silloin kellot ne häihin sois."
Vain vuosi! Hänestä tuntui tuo aika kuitenkin niin kovin etäiseltä.
Kun Karen seisoi kummulla puutarhassa ja kuunteli haudankaivaja
Madsenin iltasoittoa ja huomasi savun kohoavan Højemarken piipuista,
joita hän ei voinut nähdä, oli hänellä kuitenkin yksi toveri mukanansa,
joka uskollisesti istui hänen vieressänsä, nimittäin Hektor.
Hektor oli hänen ainoa lohduttajansa ja uskottunsa. Hänelle hän
vuodatti kaiken tuskansa ja kaiken kaipuunsa. Hän ei ilmaisisi häntä
eikä juoruaisi ja hän sai osakseen kaikki ne suutelot ja rakkauden
osoitteet, jotka olivat äidille aiotut.
Karen odotti lasta ja Jürgens oli hänelle hyvä ja hellä niinkuin aina
ennenkin. Siinä suhteessa hänellä ei ollut surun syytä.
Rouva Grunnet huomasi sen ja kiitti Jürgensiä siitä.
"Karenilla on koti-ikävä", ajatteli Jürgens, "niinkuin useilla nuorilla
vaimoilla, kaikkein onnellisimmillakin ensi aikoina. Hän olisi
kärsivällinen hänen kanssansa, sillä se katoaisi kyllä aikaa voittaen
ja mitä kaikkeen tanskalaisuuteen tuli, — no niin, pitihän voitettuja
kohdella jalomielisesti."
Ylpeydentunne valtasi Jürgensin ja hän ojensi vartaloaan ja heitti
vaistomaisesti olkapäitään taaksepäin. Hän astui lujin askelin
lattialla edes takaisin.
Voitetut. Turhaan hän ei ollut preussilainen husaari ollut. Sotilas oli
imeytynyt hänen vereensä. Eihän hän voinut toivoa tyhjäksi ainoatakaan
voittoa, jonka hänen kansansa oli saavuttanut. Täällä hän oli voittaja,
koska hänen kansansa oli voittanut.
Mutta oikeudenmukainen tulee olla. Ei pidä ihmetellä, vaikka
tanskalaiset eivät iloitsekkaan tästä voitosta. Hän miltei omisti
heidän tunteensa, eikö hän itsekkin olisi samanlainen heidän
asemassansa? Mutta enimmin hän sääli omaa pientä, kiihkeää Kareniaan,
ja sentähden, kun poika oli syntynyt ja Karen tuskin kuuluvalla äänellä
sanoi:
"Oi, anna hänen nimensä olla Kai! Se oli sekä minun isäni että isoisäni
nimi", niin Jürgens suuteli häntä isänilossansa ja vastasi:
"Niin, olkoon hän Kai! Mutta seuraavan nimeksi me panemme Ruprecht,
isäni ja minun mukaan. Enempää sinä et voi vaatia, Liebchen!" [armas].
Jürgens oli äärettömän onnellinen ja lähetti heti ratsain sanan rouva
Grunnetille.
Mutta kun äiti tuli ja kumartui Karenin puoleen, niin Karen ei voinut
enää hillitä itseään. Jääkuori suli, hän purskahti itkuun, kiersi
kätensä äidin kaulaan ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.
Se itku oli vapautuksen itkua. Karenin itkiessä haihtui hänen tuskansa
ja sydänsurunsa.
Rouva Grunnet ymmärsi häntä, vaikka ei sanaakaan lausuttu. Ei siihen
tarvittu sen enempää. Eikä siitä ollenkaan puhuttu. Mitä hyötyä siitä
olisikaan ollut?
Äidin suudelmassa Karen tunsi anteeksiannon paljoa paremmin, kuin jos
äiti olisi sanonut: "Minä annan sinulle anteeksi."
"Annappas minun nähdä poikaa!" huudahti hän äkkiä.
Rouva Grunnet nosti lapsen Karenin luo, mutta hän ei käsittänyt
levotonta, jännitettyä katsetta, jolla Karen, voimatta nostaa päätään
tyynyltään, tarkasteli pienokaisen kasvoja.
Karenin mielestä poika oli Esbenin näköinen, vaikka sitä oli vielä
aivan mahdotonta huomata.
"Jumalan kiitos", sanoi hän, "Jumalan kiitos!"
"Hänelle annetaan nimeksi Kai!" lisäsi hän.
"Onko Jürgens siihen suostunut?" kysyi äiti.
"On, hän on, hän on suostunut! Kysy häneltä!" Karen oli väsynyt ja
sulki silmänsä. "Onko se totta", kysyi rouva Grunnet Karenin nukkuessa,
"että pojan nimeksi tulee Kai?"
"On, on kylläkin", vastasi Jürgens, joka yhä oli loistavalla tuulella.
"Ensiksi maalle kunnia! Sitten tulee minun vuoroni!"
"Se on oikein tehty."
Suurempaa kiitosta rouva Grunnet ei olisi voinut antaa hänelle.
Karenille koitti oikea juhla. Rouva Grunnet tuli joka päivä ja hoiti
häntä omin käsin ja joka päivä hän toi jotakin hyvää mukanaan.
"Nämät on Sidsel tehnyt", kertoi hän. "Hän oli niin peloissaan,
etteivät leivokset olisi kyllin kevyitä ja mureita, sillä häneltä ei
ole unohtunut, että sinulle oli mieleen, kun ne narisivat hampaissa."
Karen hymyili kesken kyyneleitä. "Rakas, rakas Sidsel! Kiitä häntä! Tuo
herttainen vanha sielu!"
Toisella kertaa toi rouva Grunnet mukanaan vieläkin suuremman
yllätyksen, nimittäin Gyrithen.
Gyrithe oli aivan entisensä kaltainen; hän otti elämän iloisesti ja
reippaasti ja oli aina hyvällä tuulella. Yksin hänen näkemisensäkin
tuotti virkistystä ja iloa. Hänen mukanaan virtasi huoneesen aina
suloinen metsäkukkien tuoksu.
Gyrithen mielestä sairas ei voinut kestää mielenliikutusta, ja
sentähden hän tekeytyi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Kun sinä pääset ylös, niin sinä lähdet ajelemaan ja sittepä meillä on
hauska päivä Højemarkessa. Sen sinä kaiketikin voit."
"En, sitä minä en voi", vastasi Karen vitkalleen. Hän yleensä ei ollut
niitä, jotka "kaiketikin voisivat jotakin."
"Sitten me lähetämme Esbenin siksi päiväksi pois kotoa", selitti
Gyrithe. "Sillä hänellä on yhtä kova niska kuin sinullakin."
Karen hymyili vasten tahtoansa.
"Niin, siten on teitä kohdeltava", vakuutti Gyrithe. "Se niska on
taitettava, ennenkuin teitä saadaan sopimaan."
Jürgens vältti mielellään Gyritheä. Hänen voimakas, rohkea
persoonallisuutensa vaikutti vastenmielisesti Jürgensin haaveilevaan,
hiukan saksalaishempeämieliseen luonteesen.
"Tahdotko sinä kantaa poikaa ristille, äiti?" kysyi Karen eräänä
päivänä vitkastellen ja odotti tuskallisessa jännityksessä vastausta.
"Tietysti äiti sen tahtoo", puuttui Gyrithe puheesen "ja minä anon
alamaisimmasti saada olla kummina."
"Oi, Gyrithe, sinä olet kuitenkin herttaisin ihminen koko maan päällä!"
huudahti Karen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Sinähän keräät
tulisia hiiliä minun pääni päälle."
Karen peitti kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa ja heltyneenä.
Rouva Grunnet ja Gyrithe seisoivat syvästi liikutettuina ja katselivat
häntä.
Heidän katseensa ei ilmaissut enää mielipahaa, ainoastaan syvää sääliä.
"Jürgens tahtoo itse olla kummina", sanoi vihdoin Karen ja katsoi
ylös; raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään. "Äiti", hän vaikeni
hetkeksi kahden vaiheilla uskaltaisiko hän jatkaa, "luuletko, että eno
Borris tahtoisi ruveta minun poikani kummiksi?"
"Minä kysyn häneltä", vastasi rouva Grunnet.
"Kiitos", Karen kuiskasi nöyrästi.
Borris hämmästyi, kun hänen sisarensa seuraavana päivänä esitti hänelle
Karenin pyynnön.
"Karen pyysi sitä."
Rouva Grunnetin ääni oli läpitunkeva.
"Hänen nimekseen pannaan Kai", lisäsi hän.
Mutta Borris mietti asiaa.
"Sano hänelle", sanoi hän vihdoin, "että pikku lapsen ei pidä kärsiä
äidin hairahduksen vuoksi. Minä tulen kirkkoon saapuville, mutta minä
en tahdo istua sinun vävypoikasi pöydässä."
Ja silleen se jäi.
Kun rouva Grunnet vei perille Borriksen vastauksen, niin Karen vain
nyökkäsi päätään eikä vastannut mitään.
Oli kostea huhtikuun päivä. Sade tihkui maahan, ikäänkuin se olisi
tahtonut ottaa osaa ristiäisiin.
Olihan nyt kevät olevinaan, mutta nyrpeästi katseli kevät kaikkea
kaikkialla.
Jürgens nosti lapsen kunniaksi Saksan lipun, — ei hän sillä mitään
pahaa tarkoittanut, olihan se aivan luonnollista, kun isä kuitenkin
oli saksalainen, — mutta kun Karen äkkiä avasi ikkunan, ja suruissaan
pyysi: "Älä tee sitä! Oi, älä tee sitä!" niin hän laski sen maahan,
kääri sen kokoon ja kantoi sisään.
Olihan se hetken kuitenkin liehunut ilmassa!
Vaan tietenkin! Täytyihän hänen ottaa huomioon Karenin perhettä, joista
kaksi oli lupautunut päivällisille. Raha-asioissa he olivat hyvin häntä
kohdelleet; muuta hän ei voinut sanoa.
Pieni, synnynnäinen eteläjyllantilainen, joka tulisi kantamaan
Jürgensin nimeä, oli tyytymätön sekaviin oloihin, joihin hän oli
joutunut ja huusi heidän ajaessaan Egtvedistä aina kirkolle saakka.
Rouva Grunnet, Gyrithe ja Borris olivat heitä kirkon ovella vastassa.
Karen sätkähti, niinkuin vain rikoksellinen voi sätkähtää, nähdessään
enonsa.
Hän ojensi Karenille kätensä ja auttoi hänet alas, mutta hän ei sanonut
sanaakaan ja nyökkäsi vain päätään Jürgensille.
Ristiäisten aikana Karen itki kovasti ja koko hänen käytöksensä enoa
kohtaan, joka ainoa liikkeensäkin oli niin nöyrä, ikäänkuin hän
hiljaisuudessa olisi tahtonut pyytää anteeksi sen, minkä hän enoa ja
Valdemaria vastaan oli rikkonut. Jos hän vain olisi rohjennut kysyä
häneltä, oliko Valdemar palannut kotiin!
Kirkon ulkopuolella nousi Borris heti vaunuihin ja ajoi pois, rouva
Grunnetin ja Gyrithen ajaessa Egtvediin.
Kun he kulkivat Højemarken ohi, veti Karen harson silmilleen. Voisihan
sattua, että Esben seisoisi ikkunassa taikka juuri silloin astuisi
pihan poikki.
"Tuolla on Sidsel!" huudahti Gyrithe.
Karen repi harson syrjään ja näki Sidselin seisovan avonaisessa ovessa
ja pudistavan päätänsä kaikelle maailman surkeudelle, niinkuin hänellä
oli tapana tehdä.
"Sidsel! Sidsel!" huusi Karen.
"Pikku olento raukka!" mutisi Sidsel, "pikku olento raukka! Kuinka
paljon pahaa sinä saat kokea!"
Sillä hän tietysti tarkoitti lasta eikä Karenia.
Sievästi katetulla päivällispöydällä Egtvedissä seisoi Karenin kaksi
pientä Tanskan lippua jalustoillaan.
Jürgens ei sanonut siihen mitään. Hän oli tänään niin iloinen, että hän
saattoi kaikkeen mukautua.
Kun siksi tuli, niin oli hän kuitenkin isäntä talossa, ja saattoi
kieltää milloin hän itse tahtoi.
"Kyllä kai Jürgensin asema sittenkin on vaikea", sanoi Gyrithe, kun he
illalla tulivat kotiin, "eikä hänen ole niinkään helppo mukautua yhteen
ja toiseen."
"Sepä vielä puuttuisi!" murisi Esben. "Onhan kaikki edut hänen
puolellansa. Kaikki ne rahat, jotka hän sai, ovat kai tehneet hänet
niin kärsivälliseksi kuin enkelin. Mutta kuinka saatoit sinä, Gyrithe?
Kuinka sinä saatoit?"
"Tunteako sääliä vastanainutta paria kohtaan, joka niin takaperoisesti
on naimisiin joutunut? Niin, ajatteleppas! Etkö usko, että Karen
tarvitsee myötätuntoisuutta? Luuletko, että hän riemuitsee ja on
iloinen? Ja miehestä minä vain sanoin, että hän on kärsivällinen.
Olisitpa sinä siinä, Esben!"
Jürgens olikin hyvin kauan kärsivällinen.
Joka ilta Karen lauloi lapsensa tanskalaisilla kehtolauluilla uneen.
"Nuku lapsonen! Nuku lapsonen!"
Mutta kun Karen kerran kuuli Jürgensin hiljaa istahdettuaan kehdon
ääreen laulavan Mozartin ihanaa kehtolaulua: "Schlaf ein mein
Prinzchen, schlaf ein!" [Nuku prinssini, nuku!] niin se vihloi häntä,
ja Jürgenskin huomasi, ettei se ollut hänelle mieleen.
Tietysti Karen ei sanonut mitään, mutta hän oli suruissansa.
Se meni kuitenkin liian pitkälle! Olihan Jürgens hyväntahtoinen, mutta
— — —
"Onhan poika minunkin!" sanoi hän katkerasti.
Siveellinen momentti heidän lemmensuhteessaan oli muuttunut lihaksi ja
vereksi.
Sen sijaan että lapsi olisi yhdistänyt heitä, se eroitti heitä. Toinen
pelkäsi toista, että hän henkisesti sen häneltä riistäisi.
Näkymätön muuri alkoi kohota heidän välillensä. Se korkeni
korkenemistaan, ja tiheni tihenemistään.
7.
Avioliitonhan pitäisi olla puhdas ja selvä suhde, turvallisuuden ja
levon tuottaja, jossa ei olisi ainoatakaan salattua poimua.
Sen ei pitäisi olla sellainen suhde, jossa alituisesti elettäisiin
sotajalalla, jossa aina oltaisiin varuillaan ja vakoiltaisiin
mahdollista vihamielistä salatuumaa, jossa aina salamurhalla
uhattaisiin kurjaa onnea.
Mutta sellaisia kaloja saadaan kuin ongitaankin. Karen oli itse omalla
kädellään avannut viholliselle kodin oven ja kohteliaasti pyytänyt
häntä astumaan sisään, niin, tarjonnut hänelle paikan itse pöydän
päähän, ja sitten vieras oli kuolettavan kätensä laskenut kaikkialle!
Vaikka kummaltakin puolelta oli rehellisesti koetettu tulla toisiaan
puolitiessä vastaan ja pitää onnesta kiinni!
Sillä he koettivat sitä todellakin joka ainoa päivä koko voimallansa,
mutta se murtui kuin hapras lasi heidän käsissänsä.
Joka aamu he heräsivät ja joka ilta he panivat maata sillä vahvalla
päätöksellä: "Minä tahdon olla pitkämielinen! Sillä toisin eivät
asiat voi olla". He olivat molemmat kunnon ihmisiä. Mutta olosuhteet
olivat heitä vahvemmat. Melkein joka hetkipäivässä luonto teki heille
kepposet, ja heidän aikeensa menivät tyhjiin.
Sitä myöten kuin pikku Kai rupesi puhumaan ja kasvoi suuremmaksi,
syntyi taistelu, olisinpa vähällä sanonut: elämästä ja kuolemasta,
Jürgensin ja Karenin välillä.
Mutta Karen oli voimakkaampi; hänellä oli äidinkieli ja lapsen
syntymämaa turvanansa.
Jürgens oli kelpo mies, mutta jos hän ei olisi ollut myöntyväinen, niin
toinen ääni olisi pilliin tullut.
Jürgens katkeroitui, niinkuin heikompi ainakin vahvempansa suhteen, kun
hän tuntee joutuvansa alakynteen.
Ja kun Kaikin vähitellen tahtoi saattaa äänensä kuuluville tässä
maailmassa, niin eihän voi isää moittia, vaikka hän ei kauemmin voinut
lupaustaan pitää ja olla saksaa puhumatta.
Tosin haudankaivaja Madsen väitti, ettei Jürgens uskaltanut sitä tehdä
äidin kuullen, vaan että hän salavihkaa sitä teki ollessaan yksin pojan
kanssa ulkona. Isäntärenki Klaus ja karjanhoitaja Jens olivat sen
sanoneet.
Eräänä päivänä pöydästä noustua meni pikku Kai Karenin luo, suuteli
häntä ja sanoi:
"Mahlzeit!"
"Kiitos ruo'asta, Kai, niin sitä sanotaan", sanoi Karen lyhyesti ja
lisäsi katsoen mieheensä: "Täällä hän on syntynyt. Pitäähän hänestä
toki tulla eteläjyllantilainen."
"Jumala sen tietää!" sanoi Jürgens. "Maailma on suuri. Ei sitä aina
yhdellä kohtaa olla. Minä en ole täällä syntynyt."
Karen säikähti. Mitä hän sillä tarkoitti? Ei, kaikesta tuosta tuskasta
hän ei voinut kenenkään kanssa puhua. Se olisi ollut väärin miestä
kohtaan; yksin hänen täytyi se kestää.
Joka päivä Karen tuskallisesti tarkasteli, olisiko lapsi henkisesti tai
ruumiillisesti isänsä kaltainen.
Jumalan kiitos, päivä päivältä hän huomasi hänessä yhä enemmän Esbenin
rakkaiden, uljaiden kasvojen muotoisuutta!
Joka kerta kun hän tuon yhtäläisyyden huomasi, sulki hän Kain
äärettömässä riemussa syliinsä. Hänen vertansa! Hänen tanskalaista
vertansa joka ainoa pisara hänessä.
Ja tuota veljeä, kuinka suuresti hän häntä rakasti, vaikka tämä olikin
niin kova hänelle.
Mutta taistelu kasvatti Karenia, hän kasvoi sen mukana.
Hän ei ollut enää mikään kiihkeä, kuumaverinen lapsi, vaan kypsynyt
ja kokenut nainen, ehkä juuri sentähden enemmän kypsynyt, että kova
koettelemus oli hänestä itsestään lähtenyt. Kiirastulikin voi muuttua
siunaukseksi, kun sen on voittanut.
Hän ei enää suruissaan murehtinut lankeemistaan, vaan hänen
voitettavakseen oli astunut uusi päämäärä, uudelleen kohottamisen
päämäärä.
Tuo päämäärä oli hänen rakas poikansa ja Egtved. Poika ja talo oli
tanskalaisuudelle pelastettava.
Jürgens ei, enempää kuin muutkaan saksalaiset paikkakunnalla,
ymmärtänyt maanviljelystä. Mitä apua siitä, jos se Rheingaussa oli
sopivaa, kun se ei täällä käynyt päinsä?
Siksipä Karen auttoi häntä talon hoidossa ja sai tarttua työhön sekä
ulkona että sisällä.
Onneksi Karenille; sillä pianhan se aika taas koitti, jolloin jokaisen
hyvän emännän piti varustaa ruokasäiliönsä.
Se oli vaikea aika joka vuosi, sillä oli kestien ja lihavien vasikkojen
aika.
Naapurit kokoontuivat maistelemaan kylkipaisteja ja makkaroita
toistensa luokse ja tuota juhlimista kesti hyvän matkaa uutta vuottakin.
Ja kaikesta tuosta molemminpuolisesta seurustelusta oli Karen nyt
suljettu pois.
Armeliaisuuteen vain hän saattoi ottaa osaa, sillä se oli suuri
kaikkialla. Jokaisesta porsaasta ja lehmästä, jota lähiseuduilla
teurastettiin, annettiin runsaita paloja köyhän säkkiin.
"Ei ole niin tarkkaa lukua makkarasta teurastusaikana", sanoi Mogens
Dahl, kyläteurastaja, joka oli korvaamaton mies joka talossa.
Hänen ei ollut niinkään helppo ehtiä hävittää maailmasta kaikki ne siat
ja lehmät, joiden surmaaminen hänelle toimeksi annettiin.
"Siinä sitä kättä kysytään", sanoi hän, iskiessään härkää otsaan.
Sillä hän oli ollut ajurina tanskalaisessa tykkiväestössä ja hänessä
oli jotakin sotilasmaista aina harmaista viiksistään jäykkään ryhtiinsä
asti, joka näytti vaativan vastaantulijaa pois tieltä, kun hän
teurastuskirves olalla kulki tietä myöten.
Mutta sitten tapahtui jotakin muuta, joka niin kokonaan valtasi Karenin
mielen, että hän joksikin aikaa melkein unohti talon hoidon.
Valmistukset vaalia varten vuonna 1898. Ne alkoivat valtioministeriön,
se on: ruhtinas Hohenlohen ja v. Miquelin käskykirjeillä, jonka
Thielen, Bosse, vapaaherra von Hammerstein, Schönstedt, vapaaherra
v.d. Recke, Breteld, v. Gossler, kreivi v. Posadowsky, v. Bülow ja
Tirpitz olivat allekirjoittaneet, ja joka lähetettiin saksalaisille
virkamiehille Eteläjyllannissa.
Ja mitä tuo käskykirje sitten sisälsi, joka preussilaisilla
postimerkeillä, preussilaisten postikonttorien kautta ja Apenraden,
Haderslevin, Sondersburgin y.m. leimoilla lähetettiin ylt’ympäri seutua?
Niin, aivan yksinkertaisesti, että kaikkien saksalaisten virkamiesten,
niin sanottujen oikeudenvalvojien tuli saksalaistuttaa ja jälleen
saksalaistuttaa ikivanha tanskalainen maa koulujen, kirkkojen,
lainkäytön, sotajoukon, hallinnon, rautatien ja kaikkien muiden
mahdollisten valtiolaitosten avulla!
Eikä ainoastaan sitä, vaan että myös kaikkien taloudellisten yhdys- ja
osuuskuntien, seurojen, kokousten ja ihmisystävällisten yhdistysten
piti "alldeutschilaisten" fanaatikoiden käsissä huutaa yli koko
maailman: "Deutschland über alles! Und nichts weiter!" [Saksanmaa
ylinnä kaikkea! Eikä mitään muuta!]
Hyvä Jumala, kuinka maaoikeudentuomari Schwarz Flensborgissa,
alituomarit Brockschmidt Tønderissä, Lindemann Toftlundissa, Hahn
Nordborgissa ja Petersen Røddingissä kiirehtivät päästäkseen kulkemaan
etunenässä!
Vähätpä siitä, että kaikki tämä esiintyi aivan suunnattomassa oikeuden
turmelemisessa, alituisissa yhteentörmäyksissä eteläjyllantilaisten ja
hallintoviranomaisten välillä!
Niin, he hoitivat asiansa hyvin, nuo herrat! Olipa siinä kyllä
riittämiin asti.
Kaksi-, jopa kolmetuhatta saksalaista virkamiestä, kaikki synnynnäisiä
kiihoittajia tanskansyöjän palveluksessa!
Saksalainen uutisasutusyhdistys[12] oli ostanut taloja ja saanut
sataviisikymmentä saksalaista talonpoikaa viekoitelluksi muuttamaan
itse Haderslevin piiriin!
Saksalainen säästökassa Skærbækissä työskenteli kuin henkensä edestä
'Deutsches Reich'in hyväksi!
Kyllä siitä oli huolta pidetty, että useat sadat
Lippe-Detmoldelaiset[13] ja rautatientyömiehet, jotka vain päiväläisinä
tulivat ja menivät, nuo kuljeksivat muuttolinnut, tulisivat olemaan
saapuvilla Eteläjyllannin vaaliuurnien ääressä kuudentenatoista päivänä
kesäkuuta 1898! Ikäänkuin se heitä olisi liikuttanut!
Kaikki purjeet nostettiin! Saksalaistuttamiskoneisto teki täydellä
voimalla työtä. Ikäänkuin myrkkysienet nousivat maasta kaikki
yhdistykset saksalaisuuden levittämiseksi.
Mutta mitä hyötyä siitä kaikesta oli?
Jumalan kiitos!
Vihdoinkin oli tilaisuus ryhtyä johonkin! Ei aina vain sitkeää,
voittamatonta itsensäpuolustuksen vastarintaa, vaan nyt kerrankin
voimakasta ryntäystä!
Voimainkoitos, jossa tanskalaiset ja saksalaiset taaskin, niinkuin niin
useasti ennenkin kuluneina vuosisatoina, saivat käydä toisiinsa käsiksi!
Borriksen hevonen seisoi pää nojossa, hiestä höyryävänä ja vaahtoisena
suupielistä Borrisgaardin pääportaiden edustalla.
Borris oli tullut täyttä ravia ratsastaen kotiin, oli heittänyt
ohjakset isäntärengille ja kiiruhti nopeasti sisään, ennenkuin hän
ratsasti edelleen vaalikokoukseen Frandsenin krouville.
Se mies oli jalkeilla varhain ja myöhään. Hänen leveillä hartioillaan
lepäsi koko sen pitäjän vaalikuorma.
"Niin, niin", hän sanoi vaimollensa, kun tämä seurasi miestään
portaille, "kun nyt meidän rakas poikamme tulee kotiin, niin toivon
ettei tuo juttu ole syvempiä jälkiä häneen jättänyt, kuin että hän voi
niistä päästä."
"Sitä huolta minulla ei koskaan ole ollut", vastasi rouva Borris, ja
hänen suuret, tummat silmänsä hymyilivät. "Siitä ei ole hätää. Hän on
liiaksi isänsä kaltainen, jotta hän voisi kadottaa rohkeuttansa."
Ja sitten hän lisäsi ylpeästi:
"Kaksi niin sitkeää juutilaista!"
"Ehkäpä sitä hyvinkin tarvitaan", arveli Borris. "On kai Jørgen hyvissä
ajoin mennyt häntä vastaan asemalle?"
"Eipä hän olekkaan mennyt. Esben tuli tunti sitten tänne ja sanoi että
hän tahtoi mennä Valdemaria noutamaan."
"Maltas!" huudahti Borris, joka jo oli pannut toisen jalkansa
jalustimeen noustakseen hevosen selkään, "minusta kuuluu kuin vaunut
lähestyisivät. Kunpahan vaan ei Valdemar jo tulisi?"
Hän jäi seisomaan jalka jalustimessa ja kuunteli rouva Borriksen
tähystellessä portailta kujalle.
Kaukaa kuului selvästi vaunujen vierinää ja ne lähestyivät
lähestymistään.
Äkkiä kuului oriin hirnuntaa.
Borriksen hevonen nosti päätään ja vastasi hirnuntaan.
"Ne ovat Esbenin hevoset", huudahti rouva Borris. "Hänellä oli tänään
molemmat ruskot!"
"Luultavasti kyllä!" mutisi Borris. "Hän ei myöskään koskaan tahdo ajaa
muilla hevosilla, kuin sellaisilla, joilla ei kukaan muu tahtoisi ajaa."
Kun Valdemar tuli odotussalista ulos, huusi Esben hänelle
ajurinpenkiltä:
"Hyppää vaunuihin, Valdemar, minä en voi jättää hevosia."
"Hyvä Jumala, kuinka tuo on sinun kaltaistasi", sanoi Valdemar, "kun
otat opettamattomat hevoset!"
"Niin, kukaan muu ei osaa niitä opettaa. Jonkun täytyy pahimpaankin
puuttua. Hei, hop! So, soo! Antaa mennä!"
Sitä hän tietysti ei sanonut Valdemarille, vaan hevosille, jotka
kiitivät matkaan ikäänkuin maksun edestä.
Sellaisen ajon aikana ei ole tilaisuutta jutteluihin, ja se olikin
parasta. Niin monta karia oli väistettävä, eikä ollut niinkään helppoa
pysytellä tyvenessä vedessä.
Kun he täyttä ravia ajaen sivuuttivat Egtvedin, kysyi Valdemar:
"Miten tuon talon on laita?"
Esben läimähytti piiskaansa ja uhutti hevosia, niin että ne kiihtyivät
vieläkin kovempaan juoksuun.
"En tiedä", vastasi Esben äreästi, "se ei minuun kuulu."
Loppumatkalla he eivät vaihtaneet sanaakaan.
Aika-ajoin vain Esben, jonka käsiin kiristetyt ohjakset melkein
syöpyivät, maanitteli sälköjä:
"So, soo! No, noo!"
Mutta yhtä paljon hän teki sen rauhoittaakseen omaa mieltään kuin
sälköjäkin.
Jos itseään kurittaa, niin pitää myös toisia kurittaa. Siinä on selvä
ajatus, siinä.
"Hohoi, mitä siellä?" huusi Esben äkkiä.
He olivat tienkäänteessä Frandsenin krouvin luona. Tietä salpasi tiheä
ihmisjoukko, joka oli saapunut kokoukseen. Ja siellä huudettiin ja
meluttiin, että tuskin sai ääntään kuuluville.
"Seisahtakaa! Seisahtakaa!" huusi Frandsen krouvin portailta.
"Pois tieltä! Pois tieltä!" huusi Esben. "Minä en vastaa hevosista.
Sivulle tai tuhonne tulee!" Ihmisjoukko hajosi äkkiä. Esben pakoitti
piiskan läimäyksellä pillastuneet ruskot takaisin etujaloillensa ja he
ajoivat eteenpäin minkä hihnat ja valjaat kestivät.
"O Hannemann! O Hannemann!"[14] kajahti katkerasti heidän takaansa.
Muutamia kiviä lensi vaunujen jälkeen. "Ne ovat kotisaksalaisia
naapuripitäjästä ja Lippe-Detmoldelaisia!" naureskeli Esben. "He ovat
kokoontuneet miehissä tänne; sinun isäsi saa kokea heidän rakkauttansa.
Jospa olisin voinut ajaa heidät murskaksi!"
Niin, Esbenhän se tuolla lehtikujalla ajoi molempine ruskoineen!
Hän pysähdytti niin äkkiä, että sälöt kohosivat takajaloillensa.
"Nyt minun korvissani suhisee", nauroi Borris. "Mahdollista kyllä",
sanoi Esben hypäten alas ajurinpenkiltä pitelemään pelästyneitä
hevosia, jotka eivät sietäneet vieraan kättä.
Mutta Borris astui hevosen suitset käsivarrellaan poikaansa vastaan,
joka myös oli hypännyt vaunuista alas ja loi häneen yhden ainoan,
lyhyen, tutkivan katseen.
"Kaikki on järjestyksessä!" huusi hän vaimollensa; joka äidin
rakkaudella ja kaiholla odotti vuoroansa ylhäällä portailla.
Borris puristi lujasti poikansa kättä.
"Terve tuloa, poikaseni! Tiesinhän minä, että tulisit ajoissa
asevelvollisuuttasi palvelemaan vaaliuurnan ääressä!"
"Kuinka vaali menestyy, isä?" kysyi Valdemar.
"Niin, kuinka se menestyy? Gustav Johansen on sairas, se oli
meille paha kepponen, mutta Jessen ja Hansen-Nørremølle tekevät
työtä yhtä paljon kuin kymmenen yhteensä, ja me muut teemme minkä
voimme sanoaksemme järkevän sanan kaikkeen tuohon saksalaiseen
'Gefühlsduselei'in [tunnehoureilu]. Mutta minulla on kiire."
Hän nousi rivakasti hevosen selkään.
"Tulin juuri Spendetistä, ja nyt he odottavat minua tuolla krouvissa."
"Siellä sinä saat koettaa kuumaa!" sanoi Esben. "Hädin-tuskin me
pääsimme tuon roskajoukon läpi ajamaan. Kaikki sekä konttaavat että
jaloilleen kykenevät kotisaksalaiset ja uutisasukkaat naapuripitäjistä
ovat haalitut sinne kokoon."
"Minä tulen sinun kanssasi, isä! Odota vain hetkinen!"
Parilla harppauksella Valdemar oli portailla äitinsä luona.
"Minä saatan Valdemarin krouviin!" sanoi Esben ja hyppäsi taaskin ylös
vaunuihin.
"Sen sinä jätät tekemättä", käski Borris. "Sinä olet aina niin valmis
kaikkeen. Sinä olet kuin sotaratsu, joka vähimmästäkin äänestä korviaan
heristää. Sinä voit saattaa Valdemarin tienkäänteesen, vaan et
askeltakaan kauemmaksi; sitten sinä ajat suoraan kotiin Højemarkeen."
"Ikäänkuin minä olisin luontokappale", sanoi Esben, joka vaivoin
hillitsi sälköjä.
"Valdemar!" huusi Borris. "Nyt sinä olet saanut useampia suudelmia
äidiltä, kuin minä koko viime viikkona. Tule nyt! Vuonna
yhdeksänkymmentäkolme meillä oli yli neljätoistatuhatta ääntä; tällä
kertaa meidän pitää saada enemmän!"
Hän kannusti hevostansa ja ajoi ravia kujaa myöten.
Samassa Valdemarkin oli jo vaunuissa ja pian hän oli näkyvistä kadonnut
yhdessä Esbenin ja ruskojen kanssa.
"Onnea matkalle! Onnea matkalle!" huusi rouva Borris heidän jälkeensä.
Hetkeksi hän pani kätensä ristiin äänettömään rukoukseen ja meni sitten
sisään.
Näinä päivinä ei Eteläjyllannissa ollut aikaa pitkiin rukouksiin; oli
kylliksi työtä mihin tarttua kiinni.
Sälöt eivät tahtoneet seisoa alallansa. Valdemar hyppäsi alas vaunuista.
Krouvin ovella seisoi santarmi, ja merkitsi jokaisen tulijan ristimä-
ja sukunimen, säädyn sekä asunnon.
Ja kun santarmi ei ymmärtänyt tanskalaisia nimiä, niin heidän täytyi
tavata ne hänelle; se oli varsin vaivalloinen juttu.
Mutta Esben ajoi kuin tuulenpuuska Højemarkeen.
"Totta tosiaan, näyttääpä siltä kuin pakenisin omaa voimattomuuttani!"
mutisi hän ja puri hampaansa yhteen.
"Jos on siivo, niin voi se hädin-tuskin käydä päinsä, mutta minulta se
ei käy."
Ei, ei se käynytkään, mutta kaikeksi onneksi otti Gyrithe aina häntä
käsipuolesta kiinni, kun hän kiihoittuneena palasi kotiin, sillä sitten
hän ainakin tiesi, missä hän oli.
Olipa sitä paitsi hyvin hauskaa nähdä Gyritheä Esbenin käsipuolessa.
Gyrithe pelkäsi, että Esben karkaisi hänen luotaan ja tekisi jotakin
varomatonta, tarttuisi ehkä ensimäisen vastaantulevan saksalaisen
hiuksiin.
Ja siihen hän oli kuitenkin liian hyvä!
Gyrithe oli samoinkuin Borriskin varma ampuja. Hän ei ampuisi harhaan,
kun hän kerran toden perästä tähtäsi.
"No, nyt Esben käy ja paukuttelee!" oli Borriksella tapana siihen
aikaan sanoa, kun hän ajoi täyttä ravia Højemarken ohi ja tervehti
rakasta "Nopsaansa" kohottamalla piiskaa hatun lieriin.
Eräänä päivänä hän pudisteli häntä hartioista.
"Mitä sinä siinä mutiset?" kysyi hän, ylistettyänsä Gyrithen valppautta.
"Onhan hauska olla, kun lapsenhoitaja on kintereillä", murisi Esben.
Mutta hänen loistavat silmänsä ilmaisivat parhaiten, että Gyrithe oli
koko talon ilo ja riemu.
Rouva Grunnet ei tullut entiselleen Karenin naimisen jälkeen. Hän oli
ainakin tullut hiljaisemmaksi.
Ja Sidsel oli tänä vaaliaikana entistään levottomampi. Olisi voinut
luulla, että hän äkkiä olisi saanut elohopeaa jalkoihinsa, sillä hän ei
voinut kyllin varhain aloittaa päivätyötänsä.
"Mitä siellä valitaan?" kysyi hän eräänä päivänä, niinkuin se joka ei
ole oikein selvillä asioista.
"Sotamiehiä Tanskan puolustukseksi", sanoi Esben.
Niin, sitähän se oli! Jo kello neljä hänen täytyi aamusin päästä ylös
sängystä, jollei rouva Grunnet, joka makasi samassa huoneessa, saanut
väkisin häntä pysymään vuoteessa.
"Pitäähän minun kuitenkin käydä jo työhön", vakuutti Sidsel, sillä hän
oli itsepäinen luonteeltaan.
Varmaan hän oli jo valmis, minä päivänä hyvänsä, lähtemään
vaalipaikalle ja sitomaan haavoittuneita. Mutta Esben lohdutti häntä
heti vuorostansa.
"Tällä kertaa ainoastaan saksalaiset haavoittuvat", vakuutti hän.
8.
Mutta Karen istui joka päivä kummulla puutarhassa ja tähysteli.
Hän näki Borriksen ajavan ohi ja hän oli nähnyt Valdemarin ja Esbenin
ajavan siitä ohi.
Valdemar oli entisestään miehistynyt. Kaikki mitä hän oli kärsinyt, oli
näinä kolmena vuonna uurtunut varmoihin, voimakkaihin piirteihin.
Kun Karen ensi kerran näki hänet, niin hän vaistomaisesti tarttui
kiinni puuhun, jonka suojassa hän seisoi.
Pyökkipuun lehdet hänen päänsä yläpuolella eivät värähdelleet kovemmin,
kuin hän itse vapisi koko ruumiissansa.
Syyllinen! Syyllinen!
Hän on siis palannut takaisin kotiin! Sen hän saattoi otaksuakkin, kun
vaalin aika lähestyi. Ei olisi ollut Valdemarin tapaista, jos hän olisi
pysynyt poissa kun Eteläjyllanti häntä tarvitsi.
Vaikka hänen olisi pitänyt astua yli piikkisten ohdakkeitten, jotka
olisivat tunkeutuneet syvälle hänen jalkoihinsa, niin hän olisi
sittenkin tullut takaisin.
Mutta äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, niin voimakkaasti kuin ukkosen
isku tuomiopäivänä.
Entäs, jos siinä ei ohdakkeita ollutkaan! Entäs, jos hän oli
karkoittanut sydämestään ja mielestään Karenin kuvan, niin että hänen
paikkansa oli tyhjä, ja joku toinen saattoi sen anastaa! Kuinka moni
ylistäisikään Jumalaa, jos häntä sellainen onni ja ilo kohtaisi!
"Minä olisin ansainnut sen! Minä olisin sen todellakin ansainnut!"
sanoi Karen itseksensä.
Tähystyspaikaltansa hän seurasi niin hyvin kuin hän saattoi, sitä
elämää, joka hänen ympärillään pyöri.
Kun hän näki haudankaivaja Madsenin ontuvan tietä pitkin, niin hän
saattoi hänen astunnastaan huomata, että hänen oli kiire, ja että
jotakin oli tekeillä.
Sentähden hän mielellään häntä odotteli.
"Hyvää iltaa, Madsen!" huusi Karen kummulta, "miten kävi kokouksessa
krouvilla?"
"Huonosti kävi", sanoi Madsen, jonka aina oli sääli Karenia, nähdessään
hänen seisovan yksinänsä ja hyljättynä.
Ja onhan sitä kuitenkin miehellä inhimillinen sydän.
"Nuo ihmislurjukset tukkivat jokaisen tanskalaisen suun, joka tahtoi
puhua ja huusivat: 'O Hannemann! O Hannemann!' — ja mieluimmin he heti
paikalla olisivat hirttäneet Borriksen puuhun. Niin, niin, on tuo
kuitenkin tosi sana:
"Ennen viikuna seljaan on ilmestyvä
kuin juutille Saksan miehen mieless' on hyvä".
Mutta Karenilla oli toinenkin sanantuoja ja se oli paras kaikista,
vanha Keldet, postinkuljettaja, joka toi hänelle tanskalaisen lehden ja
hänen miehelleen saksalaisen 'Zeitung'in [sanomalehti].
Hän oli itse elävä sanomalehti, täynnä kaikellaisia uutisia, ja
haudankaivaja Madsen vakuutti useasti, ettei ollut laisinkaan
tarpeellista tilata muuta sanomalehteä, sillä Keldet tiesi paremmin
kuin mikään lehti mitä kulloinkin pitäjällä tapahtui.
Karen odotteli häntäkin joka päivä saadakseen jutella hiukan hänen
kanssansa, ennenkuin Jürgens tuli postiaan ottamaan.
Eikä kenenkään ihmisen kanssa voinut olla hauskempi jutella kuin
Keldetin.
Hän oli lyhytkasvuinen, hartiakas mies, ja häntä haukuttiin villakoiran
nimellä, sentähden että hänen kauniita hienoja kasvojansa peitti
untuvanpehmeä, harmaa parta, niin ettei niistä näkynyt juuri muuta kuin
otsa, nenä ja silmät.
Vaikka vanha maapostinkuljettaja oli jo hyvinkin kuudenkymmenenviiden
vuoden vanha, niin hän aina oli väsymätön ja hyvällä tuulella
kierrellessään lyhyillä jaloillansa ympäri pitäjää ja kantaessaan
postilaukkua olallansa.
Hän teki sen vain huviksensa.
"Hänellä on niin suloiset kasvot", sanoi haudankaivaja Madsen.
Hänen pienet hauskat silmänsä säkenöivät veitikkamaisuutta. Keldetiltä
riitti ystävällisiä, rohkaisevia sanoja jokaiselle, joka vain ei ollut
saksalainen. Hän nyökkäsi päätään lapsille ja vihelteli koirille.
Hymyillen, hiljaa itsekseen puhellen ja hyräillen hän kulkea kepsutteli
läpi elämän.
Ei kukaan voinut saada selville mitä hän oikeastaan hyräili, mutta
minun luullakseni hän itse sen kyllä tiesi.
"Ehkäpä ne olivat hänen omia sävellyksiään", arveli Esben.
Ja mitä itsekseen puhelemiseen tuli, niin se kuulosti ohi lentävän
mehiläisen surinalta.
Toisessakin suhteessa hän oli mehiläisen kaltainen; hän osasi niin
erinomaisen taitavasti imeä hunajaa kaikesta taivaan ja maan välillä,
kun se ei vaan saksaksi käynyt.
"Te olette aina niin iloinen, Keldet!" sanoi Karen eräänä iltana
ylhäältä kummultansa.
"Niin, Jumala nähköön, kun ei ole muuta huvia tätä nykyä, kuin minkä
itse hankkii itsellensä. Ja jos meillä eteläjuutilaisilla ei olisi
hyvää tuultamme, niin silloin asiat olisivatkin huonosti", vastasi
vanhus nostaen lakkiaan ja pyyhkien hikeä otsaltansa.
"Hyväpä että preussilaiset pitävät hyvästä tuulesta huolta", sanoi
Karen. "Ettekö te koskaan väsy, Keldet?"
"En, en mitenkään", vakuutti hän. "Eipä tosiaankaan minusta voisi
huomata, että vuosi vuodelta kannan postilaukussani niin paljon surua
ja vääryyttä ja kuolemaa ja verivihollisuutta. Mutta Jumalan kiitos,
eipä siltä, olenhan vetänyt siitä myöskin paljon onnea ja iloakin, ja
monta sievää rakkauskirjettä. Niin, niin", hän taputteli tyytyväisenä
postilaukkuaan. "Se on oikea taikapussi ja siinä on ollut jos jotakin,
ja se joka voisi jotakin kertoa, on vanha Keldet, jos hän vain
tahtoisi! Jos hän vain tahtoisi!"
"Mutta hyvänen aika, ettehän te vain lue kaikkia kirjeitä, Keldet?"
"Ei se ole tarpeen", naureskeli hän.
Sillä hän luki niiden kasvojen ilmeestä, jotka vastaanottivat kirjeitä.
Eikä yhtäkään ihmistä koko pitäjässä odoteltu niin suurella tuskalla
ja kaipauksella, pelolla ja ilolla kuin vanhaa postintuojaa. Kaikista
päätyikkunoista häntä tähysteltiin ja kun hän talvi-iltasin kolkutti
ikkunaruudulle, niin talossa syntyi sellainen hälinä, kuin jos itse
joulu-ukko olisi oven takana seisonut.
"Mutta mikä tuolla tiellä tulee, Keldet?" huudahti Karen äkkiä.
"Siinähän on koko telineet!"
"Kas, Herra nähköön, sehän on karusellimies Heidestä Holsteinista",
vastasi maaposti. "Hänkin tahtoo kalastaa sameassa vedessä ja kerätä
rahoja vaalimelskeessä. Kas vaan, kun preussilainen kotka on siipensä
levittänyt! Kun hän kulkee pohjoiseen päin ja tulee Kongeaan toiselle
puolelle, niin hän käärii kotkan kokoon ja nostaa Tanskan lipun sen
sijaan. Niin, niin, mitä saksalainen ei rahasta tekisi! Täällä hän
on mahtavaa miestä, mutta heti rajan tuolla puolella hän köyristää
selkänsä, Jumala paratkoon. Niin, ovatpa nämä aikoja, joissa me elämme."
Ja Keldet hyräili ja pyörähti eteenpäin.
Karusellimies ajoi hitaasti ohi. Pyörät kulkivat raskaasti syvässä
hiekassa, ne ratisivat ja vinkuivat aivan surkeasti.
Surumielellä Karen astui taloa kohti. Ei kukaan tullut hänelle mitään
kertomaan. Jos he tulivatkin, niin eivät he kertoneet mistään, mikä
tapahtui. Luulivatko he ehkä, että hän oli tullut välinpitämättömäksi?
Hän nojautui hetkeksi rakennuksen seinää vasten, jolla puolella
palvelusväki oleskeli. Humalaköynnökset kasvoivat sitä pitkin.
Kesäisen kuun kiiltävä kehrä kohosi kirkonhuipun yläpuolelta ja loi
läpinäkyvän hopeaverhon laakson yli. Joki lorisi iloisesti muutamia
kiviä vasten, jotka ehkäisivät sen juoksua.
Karen kuuli äkkiä meijerskan, joka oli kotoisin Fyenistä, laulavan
väentuvassa vanhalla Fyenin murteella:
"Tumman pilven laidalla kuu
niin koreasti hohti.
Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu
ihan katseli meitä kohti."
He istuivat yhdessä ja tekivät toisistaan pilaa matkien toistensa
murteita ja heillä oli hauska yhdessä, niinkuin ainakin hyvien ystävien
ja maalaisten seurassa, jotka tarkoittavat vain toistensa parasta!
Karen ei kestänyt kauempaa. Hänen täytyi mennä sisään ja jutella heidän
kanssansa vaalista ja kysyä heiltä mitä he arvelivat, olivatko he
peloissansa vai rohkealla mielellä.
Sisään vain kuullaksensa jotakin!
Mutta samassa Karenin mieleen juolahti, että hänen oma
palvelusväkensäkin häntä epäili ja surkutteli.
Hän oli aina tekeytynyt, ikäänkuin hän ei olisi sitä huomannut, mutta
kun hän astui vaan väentupaan, niin he vaikenivat äkkiä kaikki, vaikka
juttelu olisi ollut kuinka innokasta tahansa.
Vitkastellen, ikäänkuin vieras omassa talossansa, hän väänsi
varovaisesti lukkoa ja astui sisään.
Vieno iltavalaistus vallitsi väentuvassa, samalla kuin kuu kumoitti
kirjaviksi maalattuihin vuodekammioihin.
He istuivat siellä kaikki penkeillä, päät liketysten ja kuuntelivat
innokkaasti mitä isäntärenki Klaus, joka seisoi heidän keskellänsä, oli
kuullut aamupäivällä käydessänsä Stenderupissa päin.
"Oletteko kuulleet jotakin uutta?" kysyi Karen.
He nousivat kaikki äkkiä pystyyn, isäntärenki Klaus kääntyi rivakasti
ympäri ja väentuvassa vallitsi täysi hiljaisuus.
Karen ei nähnyt muuta kuin hämmästyneitä kasvoja.
Siihen hän oli tottunut. Hän olisi tahtonut huutaa heille:
"Miksi te ette luota minuun? Minä olen yhtä hyvä tanskalainen kuin
kukaan teistä!"
Mutta hän käännähti vain ympäri ja meni ulos nöyryytettynä, jommoista
tunnetta hän ei koskaan ennen ollut kokenut.
Karen meni suoraan sisään Jürgensin luo, joka istui huoneessansa
tukehduttavan tupakansavun keskellä ja lohdutti itseään seidelinsä
ääressä.
Kaikki tuo tupakka ja olut oli vuosien kuluessa muuttanut hoikan,
kauniin reiniläisen hiukan lihavaksi ja pullistuneeksi saksalaiseksi.
Hänen oli ikävä, siksi ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa
seurustella, ja hän oli tullut laiskaksi, siksi että hän oli joutunut
väärälle sijalle ja oli pakoitettu jättämään talonsa hoidon vaimolleen
ja isäntärenki Klausille. Metsästys oli hänen ainoa liikuntonsa.
Ja missä oli hänen reiniläinen viininsä? Sitä hänellä ei ollut. Oluen
samentamalla äänellä hän saattoi vain laulaa laulua "die goldenen
Reben" [Kultaiset viiniköynnökset].
Täällä ei viinirypäleitä kasvanut ja viininkorjuu oli kuitenkin aina
ollut hänen suurin ilonsa.
"Ruprecht", sanoi Karen hiljaisesti, "etkö sinä äänestä tanskalaisten
puolella?"
"En, kuinka se voi sinun päähäsi pälkähtääkkään?" huudahti hän
hämmästyneenä, ottaen piipun suustaan. "Minä voin olla äänestämättä, se
on ainoa mitä voin tehdä rakkaan kotirauhan tähden. Ja onnellista kyllä
minun ääneni ei vaikuta sinne eikä tänne. Saksalaisia ääniä on kylläksi
ilman minuakin."
Karen nousi ylös hänen vierestänsä, ikäänkuin jokin olisi pistänyt
häntä, ja meni ulos.
Hän tarttui työhön, heitti sen jälleen ja tarttui taas toiseen.
Karen oli kuin unissakävijä ja hyräili tietämättä itse mitä hän lauloi:
"Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu
ihan katseli meitä kohti."
Hyvä Jumala, kuinka hän kadehti Gyritheä ja Esbeniä, joilla oli vain
yksi ajatus ja yksi sielu tässä taistelussa!
"Sinun kansasi on minun kansani!" Karen nauroi ääneensä.
Hän oli nyt kerrassaan joutunut meren pohjalle ja hänen korvaansa
kuului aaltojen läpi:
"Yli kehdon nuor' Agnete laulain kumartui,
niin kuuli hän kun Englannin kellot kajahui.
Nuor' Agnete hän astui veenhaltian luo:
oi vielä ristikirkkoon mun kerran käydä suo!
ha ha haa
ha haa ha haa."
Ja yöllä hän näki unta, että kaikki kuvat kääntyivät selin seinään.
Tanskan kuninkaan ja kuningattaren sekä nostosotilaan kuvat hänen
omassa huoneessansa.
9.
Kun isäntärenki Klaus, jolla oli preussilainen kansalaisoikeus, meni
siistittynä ja hienona kirkkovaatteissansa vaalipaikalle äänestämään,
niin Karen silmäsi hänen jälkeensä niin kauan kuin hän saattoi nähdä
häntä.
Karen ei ollut sanonut sanaakaan Klausille. Karen oli siksi liian ylpeä.
Mutta kuinka hän kadehti häntä! Eikä hän yksin häntä kadehtinut. Hän
kadehti joka-ainoaa miestä, jolla tänään, kesäkuun kuudentenatoista
päivänä, oli oikeus ottaa vaaliin osaa.
Miksikä naisten piti aina olla vaiti tässä maailmassa? Miksikä heidän
piti seisoa voimattomina ja vain katsella niinkuin — niin juuri
niinkuin hänkin tänään tuolla ylhäällä kummulla, kädet ristissä
tähysteli, sillä aikaa kuin sydän rinnassa sykki jännityksen, pelon ja
toivon vallassa?
Miksikä ei hänellä ollut äänioikeutta? Olihan hänkin nyt preussilainen
kansalainen. Hyvä Jumala, mitä hyötyä hänellä oli ollut preussilaisesta
kansalaisoikeudestansa?