Olipa se sepän mestaamista leipurin asemesta![15]

Useat latojat 'Heimdal'in kirjapainossa, useat Sønderborgin

tanskalaisten kauppiaiden kauppapalvelijat, oppipojat ja palvelustytöt

ja useat meijeristit, rengit ja piiat Dybbolin meijeristä tulivat saman

kohtalon alaiseksi.

Eivätkä ne yksin! Varsinkin Haderslevin ja Sønderborgin piireistä

karkoitettiin useita henkilöitä joka päivä, monen kuukauden kuluessa.

"Pian tulee kai meidän vuoromme", sanoi Jens karjanhoitaja Bodil

Hansenille, meijerskalle.

"Niin, niin, voimmehan me jokainen siihen hiukan valmistua", vastasi

hän.

"Minä en nosta hattuani, ennenkuin näen miehen", sanoi karjanhoitaja

Jens tyynesti.

"Koskisipa se meihinkin, Jürgens", sanoi Karen seisoessaan

silityslaudan ääressä ja hänen äänensä vapisi, "jos Bodil Hansen ja

Jens tulisivat karkoitetuiksi, sillä niin kelpo väkeä meidän olisi

vaikea saada."

Jürgens mutisi jotakin partaansa, mitä se oli, sitä Karen ei voinut

kuulla ja paiskasi oven kiinni sisään mennessään.

Eteläjyllantilaiset pitivät tietysti useita protestikokouksia niiden

laittomien vainoamisien johdosta, joilla preussilainen junkkari herra

von Köller ahdisti heitä.

"Kansainoikeuden mukaan ei ole luvallista karkoittaa palvelusväkeämme.

Meillä on oikeus vielä tänä päivänä vedota viidenteen pykälään.

'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä siirtää

Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari Hänen Majesteetilleen Preussin

kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta vuonna

kuusikymmentäneljä saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin

herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa

piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa

liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava! Päätetty ja vahvistettu

23 päivänä elokuuta 1866.' — Kului kaksitoista vuotta, ennenkuin tuo

sopimus petollisesti purettiin Preussin ja Itävallan välillä ja se

purettiin, meiltä mitään kysymättä!"

Mutta polisivalta pelkäsi näitä protestikokouksia niin että se koetti

kaikin tavoin estää niitä. Totuutta kaikkein vähimmin kärsitään kuulla!

Naiset karkoitettiin kokoussaleista, yleensä Preussin hallitus pelkäsi

kovasti naisia! Santarmit, kirjurit ja palvelusmiehet merkitsivät

heidän nimensä.

Äärettömän suuri koneisto pantiin käyntiin. Niitä, jotka olivat olleet

käymässä kuningaskunnassa, oli heti heidän kotiintultuansa yksi tai

useampi palvelusmies vastassa, — niinpä esimerkiksi haudankaivaja

Madsenia kunnioitti koko seitsemän kappaletta yhdellä kertaa. He

tulivat kaikki täysissä univormuissa!

"Kunnia on minulle aivan liian suuri", sanoi Madsen.

Palvelusmiehet merkitsivät kirjoihinsa ja paria päivää myöhemmin

kuljettivat samat miehet Madsenin palvelijoita yli rajan.

Preussilaiset viranomaiset pitivät kiirettä niin kauan kuin syksy oli

parhaillansa, sillä sitä suurempi oli vahinko maanmiehelle, kun siltä

riistettiin sen parhaat työvoimat.

"Eteläjuutilaiset olivat varakasta ja säästäväistä väkeä. Rangaistuksen

tuli sattua heidän arimpaan kohtaansa!"

Mutta heidän mielensä ei masentunut. He tarttuivat työhön kiinni ja

auttoivat toisiansa, niinhyvin kuin voivat. Lastenkin piti auttaa

mukana. Se olikin tarpeellista, sillä sateen ja tuulen jälkeen, jota

oli kestänyt syyskuun yhdennestätoista aina seitsemänteentoista päivään

saakka, oli seurannut aurinkoiset ja lämpimät päivät ja kylmät yöt,

joina vallitsi kova sumu ja kaste aamupuoleen.

Juuri paras ilma mitä voi olla elonkorjuun lopettamiseen. Joka tunti

oli käytettävä.

"Siunaa ja varjele", sanoi haudankaivaja Madsen tultuaan kotiin

kuningaskunnasta, "Vamdrupissa seisoi niin paljon karkoitettuja

palvelustyttöjä yhdellä asemalla, että olisi voinut luulla heidän

olevan uhkaavan sotavaaran 'Deutsches Reich'ille. Ne olivat totta

tosiaan kaikki niin suloisia ja somia nähdä, että santarmin täytyi

samassa silmänräpäyksessä paljastaa miekkansa saadakseen ne ulos, sillä

muuten olisi 'die ganze Artnee' [koko armeija] samalla kertaa ollut

hävitetty."

Kokonainen vakoilu- ja ilmiantojärjestelmä oli pantu toimeen yli koko

maan.

Jokaisen miehen ovella seisoi vihollinen joko väkivallantekijän tai

vakoilijan haamussa ja joka kunnaalla saattoi milloin hyvänsä nähdä

santarmin ratsun selässä.

"Näyttää siltä, kuin tahtoisivat käydä meidän tanskalaismielisten

isäntien kimppuun. Tietysti tuottaakseen meille taloudellista vahinkoa

elonkorjuuaikana", naureskeli Borris, ajaessaan yhdessä haudankaivaja

Madsenin kanssa protestikokoukseen. "Koettakootpa peloittaa meitä!

Antaa heidän vaan! Antaa heidän vaan! Vääryys huutakoon aina taivaasen

asti, niin että Europpa kerran huomaisi sen, jos sitä millään tavalla

voi saada herätetyksi."

"Niin, minä olen nyt nähnyt kuinka suku toisensa jälkeen on kastettu,

ripille päästetty, vihitty ja haudattu", sanoi Madsen.

"No, no!" puuttui Borris puheesen ja läimähytti hevosta. "Kuinka

vanhaksi sinä tahdot tulla, Madsen? Ei sitä sentään ihminen voi enemmän

kuin mitä hän voi!"

"Sitä minä juuri tahdoinkin sanoa", vastasi Madsen. "Minä sanon, etten

minä jaksa nähdä, kun niin paljon ihmisiä karkoitetaan."

"Sinä ehkä mielemmin heittäisit heidän päälleen multaa, Madsen?"

Haudankaivaja mietti.

"Jumala tiesi, mitä minä tahtoisin!" huokasi hän. "Sillä silloin minä

ainakin tarkoin tietäisin missä he olisivat."

13.

Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä heräsivät kaikki ihmiset

syvästä unestaan kolmeen, kumeaan kanuunanlaukaukseen.

Egtved suorastaan tärisi ilmanpainosta, vaikka se olikin kaukana.

Olisipa melkein voinut sitä luulla maanjäristykseksi.

"Nyt nuo vielä paukuttelevatkin", sanoi isäntärenki Klaus

pilkallisesti. "Mutta eipä niillä muuta tekemistäkään ole."

Mutta "me hienot" hypähti ylös vuoteeltansa, sillä tämäpä oli jotakin

häntä varten, heitti kampausröijynsä hartioilleen ja pisti päänsä, joka

oli täynnä papiljotteja, ulos ovesta. Sylikoira haukkui täyttä kurkkua.

"Mikä on hätänä, rouva Jürgens?"

"Ei niin mitään", vastasi Karen, joka seisoi kahvia kaatamassa,

"saksalaiset sotamiehet ampuvat vain Metzin tappelun vuosipäivän

kunniaksi."

"Hyväinen aika, täytyyhän minun sitten kiireesti pukeutua!"

"Oi, te voitte olla aivan rauhassa! Kanuunan laukauksia te saatte

kuulla sekä päivällisen aikana että illalla", vakuutti Karen. "Siihen

me olemme niin tottuneet. Me emme edes huomaa niitä."

Kanuunien yhä paukkuessa meni Karen väentupaan jotakin hakemaan.

"Sepä kummallista, että Bodil Hansenia ja minua ei karkoiteta", sanoi

karjanhoitaja Jens ja katsoi työstään ylös.

Niin, kummallista se oli Kareninkin mielestä, mutta hän ei ajatellut

sitä sen enempää. Hän iloitsi vain, kun hän toistaiseksi ainakin sai

pitää väkensä.

Kun Karen oli mennyt, vilkaisi meijerska Jensiin.

"No! Onko se niin kummaa. Sinä olet aika tyhmyri, Jens, sinä et sitte

ymmärrä mitään." Karjanhoitaja Jens vihelsi. "Minä en kärsi sitä",

sanoi hän. "Näyttää aivan siltä kuin me olisimme menneet piiloon

toisten ollessa tulessa. Luulenpa melkein, että sanon itseni irti ja

menen sellaiseen paikkaan, josta minut sitten karkoitetaan."

"Enpä minä tahtoisi olla rouvan asemassa", sanoi Klaus, otti hatun

naulasta ja meni ulos.

Karen parka! Eipä moni olisi tahtonut vaihtaa hänen kanssansa.

Hänen miehensä meni Metzin juhlaan, ja Karen, hän kulki yksin kantaen

sydänsuruansa.

"Mitä se on?" kysyi pikku Kai, joka nyt vasta huomasi laukaukset, sillä

hän ei muistanut ampumista edelliseltä vuodelta.

"Se on vihollinen, joka on maahan tullut", sanoi Karen ja puristi hänet

rintaansa vasten. "Kuka on vihollinen?" kysyi hän. "Saksalainen."

"Mutta onhan isäkin saksalainen; niin on vieras neiti sanonut."

Se oli se vihlova haava, eikä Karen voinut sanaakaan pojalle vastata.

Eikä hän voinut neidellekään sanoa:

"Miksi te olette kertonut pojalleni, että hänen isänsä on saksalainen?"

Sillä silloin tämä vuorossaan kysyisi: "Herrainen aika, miksi te itse

olette mennyt naimisiin saksalaisen kanssa?"

Kosto ei jää tulematta! Ei ainoakaan ajattelematon askel, jonka

eläissään on tehnyt, jää kostamatta, ei ainoakaan!

Sillävälin tunsi Karen yhä selvemmin olevansa yksin. Hänen ympärillään

oli tyhjä ala joka yhä suureni päivä päivältä.

Keskellä karkoittamisen tuimaa mellakkaa oli Egtved kuin kosteikko

erämaassa, rauhoitettuna alana.

Ettei ketään heidän palvelusväestänsä karkoitettu, vaikka kahdella ei

ollut preussilaista kansalaisoikeutta, oli melkein pahin syytös heitä

vastaan.

Karen ummisti silmänsä ja tukki korvansa, karkoitti kauhistuttavan

totuuden luotaan, milloin se vilahdukselta iski hänen sieluunsa. Hän

tunsi itsensä avioliitossa kuin tuo spartalainen poika, joka vaippansa

alla kantoi petoa: se repi hänet verille, mutta hän ei uskaltanut

kasvojaan edes vääntääkään.

Borris seisoi saman päivän aamupuolella pihallaan tarkastamassa

hevosta, jota tallirenki piteli suitsista.

Silloin karjanhoitaja tuli juosten ja antoi rengille kirjeen.

Konstaapeli oli antanut sen hänelle.

"Siinä se nyt on!" sanoi Borris.

Aivan oikein! Kirje sisälsi tietysti seuraavaa:

"Teidän isäntänne valtiollisen toiminnan johdosta ei voida kauemmin

enää sietää Tanskan alamaisia hänen palveluksessansa. Sentähden teidän

tulee jättää paikkanne tilanomistaja Borriksen luona ensi maanantaina.

Muussa tapauksessa täytyy minun ikäväkseni ryhtyä pakkotoimenpiteihin

teitä vastaan. Te saatte kuitenkin jäädä Preussin alueelle, jos te

seuraatte tätä käskyä ja menette tilanomistaja Jürgensin palvelukseen

Egtvediin."

Alla oli maaneuvoksen allekirjoitus. Borrikselta pääsi tahtomattaan

kirous, kun mies näytti kirjettä hänelle.

"Kas vaan!" mutisi hän hampaiden välissä. "Se mies ei pidä itseään

liian hyvänä vehkeilläkseen suojelusseinänä ja ollakseen yhtä miestä

heidän kanssaan, vaikka hän on naimisissa Højemarken tyttären kanssa.

No niin!" Hän naurahti lyhyesti. "Tämäpä on oikeata hippasilla oloa.

Sinä olet joutunut syntipukiksi minun syntieni vuoksi, Søren." Tuli

hetken hiljaisuus. Ja sitten lisäsi Borris:

"Tahdotko sinä siis mennä Egtvediin, Søren?"

"Ei kiitoksia", vastasi mies. "Minun ei sovi mennä vieraasen

sotapalvelukseen. Teidän luvallanne — koska kerran on pakko, niin

mieluimmin tulen karkoitetuksi."

Päivää myöhemmin tuli Gyrithe Karenin luo.

Neiti nousi äkkiä ylös, niinkuin hän aina teki kun Karenin äiti

tai käly tulivat käymään, "sillä hänellä, Jumala paratkoon, oli

aivan kylliksi muutenkin talonpojista, joiden kanssa hänen täytyi

olla aamusta iltaan", ja hän tervehti syvästi kumartaen ja läksi

vieraskamariin kilistellen monia helyjänsä. Aikoessaan sulkea oven

tarttui hänen laahuksensa kynnykseen kiinni. Kiivaasti hän vetäisi

laahuksen irti ja paiskasi oven kovasti kiinni.

"Hän on yhtä äreä kuin hänen sylikoiransakin", sanoi Gyrithe

levollisesti hymyillen. "Jumala tiesi, miten sinä kestät kaikkea tuota

haukuntaa!"

Puhellessaan hän tuli kertoneeksi mitä Borrisgaardissa oli tapahtunut

ja että renki oli kieltäytynyt rupeamasta palvelukseen Egtvedissä.

Hänen mielestään Karenin piti saada tietää siitä.

Karen kalpeni, mutta hän ei sanonut mitään. "Hyvähän se on, ettei

teillä ole muita kuin Sidsel, jota voisi karkoittaa", sanoi Karen.

Gyrithen täytyi miltei nauraa tuolle ajatukselle, että Sidsel voisi

tulla karkoitetuksi.

Mutta sitten Gyrithe sanoi jotakin, jota hän mielestänsä oli pakoitettu

sanomaan, vaikka se olikin kovaa:

"Ei suinkaan Jürgens ole antanut Søreniä ilmi?" Karen kääntyi äkisti

Gyritheen päin. "Epäilläänkö minuakin?" kysyi hän ja hänen kurkkunsa

puristautui kokoon.

"Karen parka, täytyyhän sinun jakaa sekä hyvät että pahat miehesi

kanssa", ajatteli Gyrithe, mutta ei voinut sanoa mitään.

Sitten Karen kevensi sydäntänsä ja kertoi, miten neiti Liliendal

kiihoitti Jürgensiä.

"Minkä tuhoeläimen te olettekaan hankkineet Egtvediin", huudahti

Gyrithe pahoillansa. "Hän olisi pantava lukon taakse. Sinun pitää

toimittaa hänet pois talosta mitä pikemmin."

"Minä olen aivan voimaton", vastasi Karen soinnuttomalla äänellä.

"Jürgens on isäntä talossansa."

Silloin Gyrithe tarttui käsin hänen päähänsä kiinni ja suuteli häntä

otsalle ja läksi takaisin Højemarkeen.

Ei, tätä onnettomuutta ei voinut millään auttaa. Ei mitään hirveämpää

ole olemassa maailmassa kuin se tosiasia, että minkä ihminen tekee, sen

hän edestään löytää.

"Voi sinä hyvä Jumala!" huudahti Karen, peitti kasvonsa käsiinsä ja

valitti aivan kuin haavoitettu eläin.

Salama oli iskenyt alas kuiluun aivan hänen jalkojensa juurelle ja

yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä se oli osoittanut hänelle, että hän

seisoi toisella rannalla, ja hänen kansansa, hänen äitinsä, veljensä,

sukunsa ja ystävänsä vastakkaisella rannalla ja heidän välillään kulki

musta, vuolas virta.

Hän huusi heille, mutta sillä puolen oli aivan hiljaista. Ei kukaan

hänelle vastannut, ei muuta kuin kaiku, joka heitti hänen omat sanansa

hänelle takaisin.

Tämä aika, joka lähensi toisiinsa kaikkia muita tanskalaisia, vieroitti

hänet entistä enemmän heistä.

Hän ei voinut samalla levolla ja mielellä tyytyä kohtaloon kuin he,

sillä hänellä ei ollut hyvä omatunto.

Niin, nyt hän sen käsitti! Se oli suorastaan häpeäpilkku heille, ettei

ketään Egtvedistä karkoitettu.

Ihmeellistä kyllä: pitkiä aikoja, viikkoja, kuukausia voi kulua ilman

minkäänlaisia tapahtumia, ja kuitenkin niiden kuvaamiseen käytetään

niin monia sanoja.

Niin monet, vähäpätöiset asiat muuttuvat tärkeiksi, niitä on selvästi

ja tarkoilleen kerrottava, jotta huomattaisiin kuinka tärkeitä ne

sittenkin ovat ja mikä kohtaloa muuttava merkitys niillä voi olla

ihmiselämässä.

Mutta sitten seuraavat useinkin suuret tapahtumat toinen toisensa

jälkeen, hyvinkin lyhyen ajan kuluessa; tuulenpuuskana ne tupruavat

ihmisen yli. Toinen ikäänkuin vetää toisen muassansa, vaikka on

mahdotonta käsittää mitä tekemistä niillä olisi toistensa kanssa.

Ja silloin käytetään vain harvoja sanoja. Tapahtumat puhuvat

puolestansa.

Rajuilma yllättää ihmisen, ja kun se on raivonnut kylliksensä,

huomaakin äkkiä vanhenneensa monta vuotta, vaikka ei olisi kulunutkaan

kuin jokunen kuukausi.

Siten kävi myös Karenin.

Isäntärenki Klaus tuli eräänä päivänä hänen luoksensa ja sanoi:

"Saisivat hävetä, sillä eilen on joku antanut ilmi Sidsel Kjeldsenin."

Karen tarttui lujasti häntä käsivarteen kiinni.

"Miksi et sanonut sitä ennemmin, Klaus?" huudahti hän.

Mutta Klaus katseli häntä vain puoleksi säälien ja puoleksi soimaten ja

ajatteli itseksensä:

"Mitä se olisi hyödyttänyt?"

Karen heitti päällysvaatteet ylleen ja juoksi aitausta pitkin ja

peltojen poikki Højemarkeen.

Hän ei punninnut tekoansa.

Yhdentekevä ken siellä oli kotona, josko Esben tai eno Borris, kun hän

vain tuli ajoissa pelastamaan Sidseliä!

Vihdoinkin oli se hetki tullut, jolloin paha saattoi muuttua hyväksi ja

Egtved saattoi tulla turvapaikaksi ihmiselle, jota hän rakasti.

Sidsel saattoi muuttaa heille, sen nimismies kyllä sallisi ja siten

Sidsel jäisi kuitenkin heidän luoksensa ja sulkisi silmänsä täällä

Eteläjyllannissa.

Mitä hänen miehensä siitä arvelisi, sitä hän ei yhtään ajatellut.

Pelastuksen enkelinä hän tuli, ja ehkä he nyt kerrankin ottaisivat

hänet avoimin sylin vastaan.

Hän tuli sydän täynnä niin suurta ja syvää rakkautta, että olisi

julmaa, jolleivät he sitä vastaanottaisi.

Kun hän juoksi pihan ohitse, niin hän näki Esbenin seisovan

valjastettujen vaunujen vieressä, ikäänkuin hän olisi jotakuta

odottanut.

Hevonen seisoi pää alas painuneena, ja Esben nojautui käsivarrellaan

sen kaarevaan kaulaan ja peitti kädellään silmänsä.

Karen tiesi nyt, että konstapeli oli jo käynyt tuomassa haastetta

nimismiehen luo. Karen olisi tahtonut huutaa: "Esben, rakas, hyvä

Esben!" ja hiipiä hänen luoksensa ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.

Mutta olihan hän karkoitettu pois sieltä, eihän hänellä siellä enää

ollut kotia. Hän juoksi Esbenin sivuitse puutarhan portin kautta

puutarhanpuoleiseen huoneesen ja siellä seisoi Sidsel puettuna

jäykkään, mustaan vaippaan ja valkoisen nenäliinan asemesta hänellä oli

musta samettihilkka päässä.

Se kävi niin tiukasti kasvojen ympärille, ettei näkynyt jälkeäkään

harvasta, harmaasta tukasta.

Ajan kova koura oli sitä niin kuluttanut. Se ei ollut aina hellävaroin

kohdellut Sidseliä.

Kun karkoituskäsky tuli — edellisen päivän aamupuolella — niin Sidsel

seisoi kyökissä leipää leikkaamassa.

Viime aikoina oli hänellä ollut vieläkin suurempi kiire, kuin

tavallisesti.

"Tuollainen levottomuus voi tulla sille, jolta kuolema ei ole kaukana",

oli rouva Grunnet sanonut Gyrithelle eräänä iltana.

"Niin, niin", mutisi Sidsel kerran ohi rientäissänsä, "ei kukaan

tiedä, milloin yö ehtii, jolloin ei voi työtä tehdä. Ja minun yöni on

lähempänä, kuin mitä te aavistatte."

Esben vastaanotti haasteen ulkona maantiellä, aivan Højemarken kujan

luona.

Piiripalvelija oli puettuna tummansiniseen univormuun, vaaleansinisine

nauhoineen ja kiiltävine nappeineen. Hänellä oli litteä kasetti

mustanvalkeine kokardeineen ja lyhyt sapeli vyöllä.

Sidselin nimi oli kirjeen kuorella, ja siitä Esben tiesi, mitä se

tarkoitti.

Hän avasi kirjeen ja näki että Sidselin oli pakko kahdenkymmenenneljän

tunnin kuluessa lähteä talosta. Esben jäi pitkäksi aikaa seisomaan

paikoillensa tointuaksensa. Sitten hän teki lujan päätöksen; hän

ei mennyt sisään, sillä pahat sanomat saapuvat sittenkin ajoissa,

vaan satuloi nopeasti mustan hevosensa ja ratsasti täyttä laukkaa

Borrisgaardiin.

Hänen kintereillään seurasi vain yksi ainoa ajatus: "Vanha Sidsel!

Vanha Sidsel! Pitääkö sinunkin nyt kärsiä sentähden, että olet

tanskalainen ja uskollinen kansallesi! Mitä sinua nyt Stevnsin

kuninkaat auttavat!"

Hän ajatteli Sidselin Liituvuoren kuningasta ja keijukuningasta.

Kun hän pingoitti suitsia ja sai laukkaavan hevosensa pysähdetyksi

rappusten eteen, tuli Valdemar jo samassa alas.

"Miksi sinulla tänään on niin kova kiire, Esben?" kysyi hän. "Onko

jotakin tapahtunut Højemarkessa?"

"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", sanoi Esben laskeutumatta hevosen

selästä. Hän hengitti nopeasti kiivaan ratsastuksen jälkeen.

"Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa hänen täytyy olla rajan toisella

puolella. Minä tiedän, että sinun isäsi on matkoilla, eikä koirakaan

vastaisi minulle mitään, jos sanoisin piiriesimiehelle, että hän

varmaan tietämättään on antanut karkoituskäskyn ihmiselle, joka on

kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha. Mutta sinä sen varmaan teet,

Atterdag; sinä olet Preussin alamainen. Sano noille lurjuksille, että

he saavat hänen kuolemansa omilletunnoillensa. Hän on vanha, hän ei

kestä muuttoa."

Ja Esben purskahti hillittömään nauruun, ikäänkuin hän kesken suruansa

ei olisi kestänyt tämän karkoituksen koomillisuutta.

"Minä teen minkä voin", sanoi Valdemar vakavasti, "vaikka helposti voi

tehdä pahan vieläkin - pahemmaksi. Mutta Sidsel ei saa lähteä täältä,

ilman että olisimme yrittäneet jotakin hänen hyväksensä. Odota minua

täällä, minä palaan heti takaisin."

Valdemar nousi rivakasti pyöränsä selkään.

"Mene äidin luo siksi aikaa", sanoi hän.

"En", vastasi Esben, "minä en voi. Minä en ole sellaisella mielellä,

että voisin kenenkään kanssa puhua."

Esben hyppäsi alas hevosen selästä ja Valdemar ajoi kiireesti

pyörällään pois.

Neljännestunti kului, kaksi neljännestä, kolme neljännestä, jopa

tuntikin.

Esben kulki yhä rauhattomasti edes takaisin pihalla ja kuljetti

suitsista hevosta, joka höyrysi kovasti.

Hengessään hän näki jo kotiintulonsa, kun hän sanoisi sen äidille,

Gyrithelle ja Sidselille. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänet olisi

tuomittu painamaan kuolettava ase vanhuksen rintaan. Hän polki

jalkaansa kivitystä vasten ja kiristi hampaitaan.

Rouva Borris näki hänet äkkiä ikkunasta. Hän avasi sen nopeasti.

"Sinäkö se siellä olet, Esben?" huudahti hän ihmeissään. "Etkö sinä

väsy jaloitellessasi hevosta? Miksi et tule sisään?"

"En voi!" huusi hän takaisin. Samassa tuokiossa ajoi polkupyörä

pihalle. Se tuli niin äkkiä, että Esben sätkähti ja hevonen hypähti

pystyyn.

"Ei ole mitään toivoa", sanoi Valdemar. "Sidselin täytyy pois. Ei

koko Eteläjyllannissa ole toista Saksan valtion turvallisuudelle

vaarallisempaa henkilöä kuin Sidsel Kjeldsen.

"Hyvä", sanoi Esben, heittäytyi jälleen hevosen selkään, läimähytti

sitä ja ajoi takaisin Højemarkeen.

"Esben!" huusi Valdemar, "Esben!" Mutta Esben ei kääntynyt taakseen,

ja ratsasti ääneti takaisin. Mitä lähemmäksi Højemarkea hän tuli,

sitä hitaammin hän ratsasti ja kun hän tuli pihalle, astui hevonen

käymäjalkaa.

"Tuossa on Esben", huudahti Gyrithe, joka istui työskennellen

puutarhanpuoleisen huoneen ikkunan ääressä.

"Jumala tiesi missä hän on ollut?" sanoi rouva Grunnet. "Niin äkisti

kuin rajuilma hän läksi matkaan."

"Ei ole koskaan hyvä tietää, minne 'Nopsan' tiet kulkevat", nauroi

Gyrithe. "Jumala yksin ne tietää!"

"Mutta missä hän viipyy?" kysyi rouva Grunnet hetken kuluttua. "Kylläpä

hän tänään vitkastelee."

Samassa astui Esben sisään, mutta hänen liikkeensä olivat hitaat. Hän

näytti kalpealta ja kiusaantuneelta, ja kädessä hänellä oli kirje.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Gyrithe, joka hyppäsi ylös ja suuteli häntä.

Esben vastasi vain:

"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", ja sitten hän antoi heille kirjeen.

Rouva Grunnet koetti lukea, mutta kirjaimet sekaantuivat hänen

silmissänsä. Hän ojensi kirjeen Gyrithelle.

Ei kukaan sanonut sanaakaan. Kirje vain rapisi Gyrithen vapisevissa

käsissä.

"Kuka sanoo sen hänelle?" kysyi Esben vihdoin. Hänen oli vaikea saada

sanoja sanotuksikin.

"Minun pitää kai sanoa", sanoi rouva Grunnet soinnuttomasti. "Mutta

paraillaan hän on päivällislevolla."

"Aika on täpärällä", sanoi Esben. "Ennen huomis-iltaa hänen on oltava

rajan tuolla puolen."

"Minä en henno herättää häntä", sanoi rouva Grunnet. "Antakaa hänen

nukkua."

Ja niin he antoivat Sidselin nukkua, niinkauan kuin hänen oli sallittu

nukkua ja sillävälin ystävät työskentelivät hänen puolestansa.

Esben sähköitti hyville tuttavilleen, Albekeille Koldingissä, ja pyysi

heitä ottamaan Sidseliä luokseen joksikin aikaa ja rouva Grunnet

kirjoitti Sidselin sisarentyttärelle Stevnsiin, kysyen tahtoisivatko

he myöhemmin antaa hänelle kodin ja turvaa luonansa. Grunnetin perhe

maksaisi heille runsaasti ja pitäisi hänestä huolta kuolinpäiväänsä

asti.

Kun kaikki oli toimitettu, tuli Sidsel sisään tohveleissaan.

"Miksikä täällä itketään?" sanoi hän lyhyesti. "Ei nyt ole aikaa

kyyneleitä vuodattaa, Jumala paratkoon."

Mutta rouva Grunnet kallistui hänen puoleensa ja sanoi hänelle jotakin.

"Mitä ihmettä?" kysyi Sidsel ja kiinnitti terävät, harmaat silmänsä

häneen.

Rouva Grunnet toisti vielä kerran:

"Sinä olet karkoitettu, Sidsel."

"Olenko minä?" sanoi Sidsel sointuvalla äänellään, jonka metallin

helähdystä aika ei ollut kyennyt ruostuttamaan. "Hyvä Jumala,

minkätähden minunkin nyt täytyy lähteä matkoihini? Enhän minä ole

tehnyt muuta kuin hoitanut lapsia ja kyökkiä ja kellaria."

"Sinä olet kai vaarallinen 'Deutsches Reich'ille, Sidsel."

Gyrithe se niin sanoi.

"Ehkäpä siinä on hiukan perääkin", myönsi Sidsel.

"Niin, eipä ole hyvä tietää, mitä he käsittämättömässä viisaudessaan

ovat keksineet", arveli Esben. "Sinä olet kai myöskin ollut tuollainen

jäykkäniska, jota saksalaiset eivät niinkään helpolla ole saaneet

ikeesen."

Sidsel naurahti lyhyesti ja terävästi.

"Niin", sanoi Sidsel ja hän suorastaan kasvoi siinä puhuessansa,

"ehkäpä siinäkin on hiukan perää. En ole koskaan tietääkseni puhunut

saksalaisen kanssa; mutta he ovat voineet nähdä sen päältäkinpäin."

Mutta jos he luulivat karkoituksen kautta päässeensä hänestä, niin he

erehtyivät suuresti.

Sidsel oli sotaan tottunut. Tuo vanha ihminen virkosi velttoudestaan

kuin loppuun palvellut ratsuhevonen, joka kuullessaan torven äänen

nostaa päänsä pystyyn ja heristää korviaan. Hänen elinvoimansa leimahti

ikäänkuin lamppu ennen sammumistansa.

"Olisinhan minä voinut kieltäytyäkin ja jäädä taloon, kunnes santarmi

olisi väkivallalla vienyt minut täältä", sanoi hän, "mutta en huoli

sitä kuitenkaan tehdä. Minä menen hyvällä, muuten te kaikki saatte

siitä kärsiä."

Ja sitten hänelle tuli taas kova kiire.

Minkä suuren uhrauksen hän siten heidän tähtensä teki, sen ne parhaiten

tiesivät, jotka kyynelsilmin seurasivat hänen hommaansa.

Hän kulki kuin voittaja huoneesta huoneesen. "Niin, nyt on vielä niin

paljon tehtävää", vakuutti hän. "Eipä ole aikaa laiskoitella."

Rouva Grunnet ja Gyrithe kokoilivat Sidselin vähäiset tavarat ja

pakkasivat ne matkalaukkuun, sillä siihen häneltä ei aika riittänyt.

Kerran vain hän pysähtyi ja sanoi:

"Älkää vaan unohtako lasten valokuvia ja teidän kaikkien muidenkin

kuvia, sillä ne minä tahdon ottaa mukaan."

Hän ei yhtään tiedustellut minne hän joutuisi rajan yli tultuansa. Hän

ei tuhlannut ainoatakaan ajatusta siihen.

"Mitä me voisimme tehdä sinulle, Sidsel?" kysyi Esben illalla, kun tämä

oli päässyt hiukan rauhaan.

"Te saatte lähettää minut sinne mistä minä tulinkin", vastasi Sidsel.

"Te saatte lähettää minut Stevnsiin."

"Vai niin, sinä tahdot takaisin keijukaiskummulle, Sidsel? Mutta siellä

sinun tomuliinaasi ei kaivata."

"Tomua on joka paikassa", sanoi Sidsel.

"Kukahan lie ilmiantanut hänet?" kysyi Gyrithe illan kuluessa.

"Olisikohan se Jürgens Egtvedistä?"

Esben sen sanoi istuessaan sohvassa.

"Jumala päästäköön meitä pahasta!" huudahti rouva Grunnet

vaistomaisesti. "Se oli paha ajatus."

Ja niin tuli Sidsel Kjeldsenin viimeinen yö Højemarkessa.

"Hyvää yötä, Sidsel", sanoi Esben ja kääntyi pois peittääkseen suurta

suruansa. Gyrithe auttoi häntä viimeisen kerran portaita ylös, sillä

viime vuosina oli portaissa nouseminen käynyt hänelle raskaaksi.

"Mitä se tekee?" kysyi Sidsel. "Minä olisin kuitenkin pian jättänyt

teille kaikille hyvästi, hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, sehän

on aivan yhdentekevää. Mutta minä tahdon kummitella tässä talossa, sen

minä tahdon tehdä. Kun te kuulette jonkun puuhaavan näissä nurkissa,

niin minä se olen. Minä olen viettänyt onnellisia vuosia täällä

Højemarkessa, ja sitä minä tahdon haudassanikin muistaa."

Sinä yönä ei rouva Grunnet nukkunut, eikä uni tullut Sidselinkään

silmään.

Hän makasi kaiken aikaa vuoteessa ja mutisi jotakin itseksensä.

Mutta aamun valjetessa ei voitu Sidseliä pysyttää työstä erillään.

"Minä tahdon panna kuntoon taloni", sanoi hän, "ja jättää kaikki

sellaiseen järjestykseen, ettei tarvitse sitä hävetä. Älkää unohtako,

että pienen voipytyn paikka on ruokasäiliössä ja suuren sisemmässä

kellarissa."

Yhä edelleen hän kulki väsyneillä jaloillansa, jotka olivat toisten

palveluksessa väsyneet, kunnes Gyrithe väkisin pakoitti hänet istumaan.

Kun Sidsel vihdoin seisoi matkavalmiina vaippaansa käärittynä ja

samettihilkka päässä rouva Grunnetin ja Gyrithen välissä, ja Karen

aivan odottamatta tuli juosten sisään, sanoi Sidsel:

"Älkää panko sitä sydämellenne! Onhan se pikemmin naurettava kuin

itkettävä juttu."

"Tule meille, Sidsel!" huudahti Karen ja kiersi käsivartensa hänen

ympärilleen. "Egtvedissä ei kukaan voi kajota sinuun. Siellä sinä saat

olla rauhassa. Tule minun mukanani! Oi, rakas, vanha Sidsel, tule minun

kanssani Egtvediin. Minä kannan sinua käsilläni niin kauan kuin elät!"

Mutta hän puhui kuuroille korville. Sidsel sanoi Karenille:

"En, sitä minä en tee. Minä en tahdo mennä Jürgensin luo. Ennemmin

saatte antaa Madsenin heittää multaa minun ylitseni. Kunnialla minä

tahdon maata haudassani. Kun kerran ennen olen ollut tulessa, Karen

Jürgens, niin voin kestää sitä nytkin. Sidsel Kjeldsen ei koskaan mene

vihollisen puolelle."

"Oikein sanottu, Sidsel", sanoi Esben, joka äkkiä oli tullut sisään ja

seisoi kädet ristissä rinnalla eteisen ovella.

Karen väistyi taaksepäin; hän oli saanut iskun vasten kasvojaan.

"Mistä sinä tiesit, että Sidsel oli karkoitettu?" kysyi Esben häneltä

ovessa.

Karen kääntyi häntä kohti. Hän näki julman epäilyksen hänen silmissänsä

ja hänen omat silmänsä iskivät tulta.

"Jürgens ei ole sitä tehnyt!" huusi hän mielenliikutuksen tuskassa ja

pani vaistomaisesti kätensä ristiin. "Niin totta kuin Jumala on tuolla

ylhäällä, Jürgens ei ole sitä tehnyt. Uskottehan minua? Oi, Jumala

antakoon teille anteeksi, jos ette usko!"

"Minä uskon sinua, Karen", sanoi hänen äitinsä, ja katseli häntä

surulla.

"Nyt meidän täytyy lähteä, Sidsel", huudahti Esben. "Juna ei odota."

"Lähdetään vain", sanoi Sidsel. "Minä en eläissäni ole junassa

kulkenut, mutta kerta ensimäinen. Jumalan haltuun siis!"

Hän kiersi kerran huoneen ympäri, hän tahtoi kaikelle sanoa hyvästit

ja siveli vapisevalla kädellään hellävaroen ja lempeästi jokaista

huonekalua.

Ovessa hän kääntyi ja katsoi pitkään taaksensa. "Minun täytyy vielä

kerran mennä ylös", huudahti hän äkkiä.

Gyrithen täytyi auttaa häntä ylös portaita ja taaskin alas ja sitten

Esben nosti hänet vaunuihin. "Sinä olet saanut mukavimmat vaunut ja

jäykkäjalkaisimman hevosen, minkä minä olen voinut löytää, niin ettei

se ainakaan pillastu", sanoi Esben. "Se on ainakin enemmän kuin mitä

hän minunkaan tähteni tekisi", sanoi Gyrithe, joka yhdessä rouva

Grunnetin kanssa oli myös noussut vaunuihin. "Minä tuskin enää uskallan

ajaa Esbenin kanssa! Parasta että kerran vakuutan henkeni."

Mutta nämät pilakokeet eivät onnistuneet. "Etkö tule mukaan asemalle,

Karen?" kysyi rouva Grunnet.

"En", vastasi Karen hiljaa; hänen silmänsä olivat täynnä suuria

kyyneleitä ja hänen huulensa vapisivat.

Sitten hän hyppäsi vaunujen astimelle ja kiersi viimeisen kerran

käsivartensa Sidselin kaulaan.

"Hyvästi, Sidsel! Hyvästi, rakas, vanha Sidsel! Kiitos kaikesta, siitä

saakka kuin Esben ja minä olimme pieniä lapsia!"

"Se oli silloin se", vastasi Sidsel.

Hän katsahti ylös haikaranpesään.

"Kun haikara palaa takaisin, olen minä jo kaukana", jatkoi hän.

Esben läimähytti piiskaansa.

"Jumalan haltuun", sanoi Sidsel vielä kerran ja pani kätensä ristiin

vaipan alla. Kun he ajoivat maantielle päin, näkivät he Karenin

seisovan polulla ja heiluttavan nenäliinaansa viime tervehdykseksi.

Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä hän painoi sen molemmin käsin

silmiänsä vasten ja purskahti niin kovaan itkuun, että koko hänen

ruumiinsa vavahteli.

Kun he tulivat asemalle, oli rouva Borris ja Valdemar siellä. Valdemar

oli tarjoutunut saattamaan Sidseliä Koldingiin, sillä Esben ei

uskaltanut sitä tehdä.

Ja asemasillalla tuo vanha ihminen nyt seisoi ja pudisteli päätään

saksalaisten kaikelle hulluudelle ja narrintempuille.

"Sinä pysyt rohkeana, Sidsel", sanoi rouva Borris.

"Niin olenkin, rouva."

Nimismies oli sattumalta sillalla. Kun Sidsel astui hänen ohitsensa,

niin hän kiinnitti linnunsilmänsä häneen ja kysyi:

"Kun täällä kaikki taas muuttuu tanskalaiseksi, niin enkö silloinkaan

saa tulla takaisin?"

Nimismies hypähti pystyyn ja suuttui niin silmittömästi, että Esben

luuli hänen lyöneen Sidseliä.

"Niin, minä kysyn vaan", sanoi Sidsel. "Ette suinkaan te aio lyödä

vanhaa naista? Minä olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha."

Hän istui jo vaunussa ja rouva Grunnet suuteli hänen laihoja, vapisevia

käsiänsä, jotka niin monen vuoden kuluessa olivat tehneet työtä hänen

ja lasten hyväksi.

Hektor hypähti vinkuen vaunun ovea vastaan.

Se ymmärsi kyllä, että jotakin hullua oli tekeillä, koska Sidsel istui

siellä missä hän istui.

"Vie terveisiä Stevnsiin!" huusi Esben.

"Jumala teitä kaikkia siunatkoon!" kaikui selvällä ja kirkkaalla

äänellä vaunusta. "Minä olen eläissäni kokenut yhtä ja toista, mutta

minä en koskaan ole nähnyt, ettei vääryys lopulta kosta tekijälleen.

Se päivä voi vielä koittaa, jolloin vääryys ei enää ole vallanpitäjänä

tässä maassa."

Hän katsoi jäykästi ja silmää värähtämättä ulos ikkunasta. Se oli

tietäjän katse.

Ja niin Sidsel matkusti pois.

14.

"Nyt on optantteinkin lapsille tullut karkoituskäskyjä, Karen", sanoi

rouva Grunnet eräänä päivänä.

Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin:

"Minä tahdon sinua vain valmistaa, jos jotakin tapahtuisi."

Vavistus kulki Karenin läpi. Hän ei tuntenut maata jalkojensa alla.

Pyhä Martti tuli tänä vuonna harmaalla hevosella.

"Martti märkänä ajavi, kylmä tuuli kyytiläisnä."

Se ennusti lauhkeaa ja vaihtelevaa talvea.

Yhä edelleen karkoitettiin palvelusväkeä, jotka eivät olleet Preussin

kansalaisia.

Mutta eipä sekään riittänyt!

Niinkuin rouva Grunnet oli sanonut: suurin joukoin karkoitettiin maasta

myöskin optanttien täysikasvaneita lapsia, sellaisia, jotka eivät

olleet Saksan eivätkä Tanskan alamaisia.

"Pois tanskalaiset meidän maastamme! Pois! Pois! Nyrkkiä on oikeaan

aikaan näytettävä, se on paikallansa Pohjoisslesvigissä! Lästig! Immer

lästig!" [Vastukselliset! Aina vastukselliset!] huusivat saksalaiset.

"Uhkaava miekka riippuu minun pääni päällä", sanoi Esben.

"Meidän täytyy alistua niin paljon kuin voimme" sanoi Gyrithe, "ja

lopusta saa Jumala huolen pitää".

Karen kulki kuumeessa kiihoittuneena ja levottomana. Joka aamu ja joka

ilta hän odotti salaman iskevän hänen jalkoihinsa.

Oli tukala, niin sanottu "Kaarinan yö", yö marraskuun

kahdennenkymmenennenneljännen ja -viidennen päivän välillä.

Karen makasi kauan aikaa valveillaan ja tähysteli taivasta, joka siinsi

hänen ikkunaansa.

Kuinka kylminä tähdet kiiluivatkaan, ne näyttivät niin ankarilta ja

väliäpitämättömiltä kaikkea sitä kohtaan, joka maan päällä tapahtui.

Jürgens oli poissa. Hän oli viime aikoina usein poissa kotoa; kaikki

suru ja levottomuus kiusasi häntä.

Karen ajatteli eno Borrista, joka oli palannut sairaana matkaltansa ja

joka nyt makasi kovassa keuhkotulehduksessa, eikä kukaan voinut sanoa,

minkä lopun tauti saisi.

Hänen sydämensä puristautui kokoon sellaisella tuskalla, että hänen

äkkiä täytyi kohoutua pystyyn vuoteessaan. Hän oli vähällä tukehtua.

"Hyvä Jumala, säästä hänen henkeänsä!" rukoili hän suuressa surussansa.

"Eteläjyllanti ei tule ilman häntä toimeen. Säästä häntä, Jumala,

säästä! Jos hän kuolisi ennenkuin olisin nähnyt häntä, ennenkuin hän

olisi antanut minulle anteeksi! Hyvä Jumala, niin julma et voi olla

minua kohtaan! Sitä minä en voisi kestää!"

Mutta onnettomuus, niinkuin sanottu, tulee harvoin yksiksensä, sillä

onnettomuudeksihan sitä on sanottava, kun niin uskollinen, vanha

ihminen, kuin Sidsel Kjeldsen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanhana

karkoitetaan siitä kodista, jossa hän oli palvellut kauemmin kuin

puolen vuosisataa.

Varsinkin Eteläjyllannissa ei voinut koskaan varmaan tietää, milloin

onnettomuus sattuisi tulemaan.

Eikä yksin sellaiset onnettomuudet, joita perkele lähettää meidän

kaikkien niskaamme, olkoon hän sitten meidän ruumiimme tai sielumme

sisä- tai ulkopuolella, sellaiset kuin sairaus, köyhyys, huono onni,

harmi, kiusa ja kuolema, vaan sellaisetkin onnettomuudet, joilla

preussilaiset, tässä tapauksessa perkeleen rakkaat apulaiset, niin

taitavasti yllättävät eteläjyllantilaisia: karkoitukset, perheiden

hajoitukset, häviöt, vankeudet, sakot.

"Mitäpä kaikkea 'Kaarinan yö' tuoneekaan salaperäisessä helmassansa!"

Karen oli jo nukahtanut puolihorrokseen, kun hän äkkiä virkosi aivan

hereillensä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hänen ohimonsa sätkättivät

ja hän teroitti kuuloansa.

Ikkunaan oli kolkutettu.

Tähtivalossa loistavalla ruudulla hän näki käsivarren varjon.

Kohtalo oli kolkuttanut ja varoitti enemmän kuin mitä hän aavistikaan.

Kolkutettiin taaskin kovasti ja kärsimättömästi. Karen tunsi heti että

kysymyksessä oli elämä tai kuolema.

Hän hypähti ylös vuoteelta, heitti vaatteen ympärilleen ja avasi

ikkunan.

"Kuka siellä?"

"Eno Borris on kuolemaisillaan ja tahtoo nähdä sinua ennen

kuolemaansa", kajahti Esbenin ääni.

"Ei ole aikaa vitkastella; kaikki voi olla lopussa, ennenkuin saavumme

perille."

Se oli lyhyt ja vaativa käsky. Kuinka Karen sai vaatteet päälleen, ei

hän itsekään tiennyt. Hänen kätensä ja jalkansa olivat hervottomat ja

vaivoin hän sai ha'at kiinni ja nauhat solmuun.

Mutta ei sittenkään kulunut kuin muutamia minuutteja, ennenkuin hän

Esbenin rinnalla ajoi Borrisgaardiin.

He eivät vaihtaneet sanaakaan. He kuulivat vain toistensa kiihtyneen

hengityksen.

Kaikeksi onneksi heillä oli Esbenin paras juoksija, musta hevonen,

jolla rouva Grunnet ja Gyrithe vain vastenmielisesti ajoivat.

Højemarke ja kaikki muut talot, joissa ihmiset nukkuivat aavistamatta,

mitä huomispäivä mukanansa toisi ja mikä kohtalo mahdollisesti heitäkin

uhkaisi, lehdettömät puut teitten varsilla, aitaukset, kaikki ne

kiitivät heidän ohitsensa kuin tanssivat varjot.

Taivas levitti tuikkivan tähtitelttansa yli metsien ja kukkuloiden,

tasankojen ja jokilaaksojen.

Hopeanhohto hiipi kaikkialle, minne se vain pääsi; se tunkeutui joka

paikkaan, niin että pimeyden täytyi väistyä.

Ei vähintäkään ääntä kuulunut, paitsi hevosen nopeaa kavioiden kapsetta.

Tätä "Kaarinan yötä" ei Karen eläissään olisi unohtava.

Vihdoin he pääsivät perille.

Karen hypähti alas ja kiirehti Esbenin edellä tuttua tietä portaita

ylös ja rakkaiksi käyneille käytäville. Hän oli vielä kuulevinaan

hoilotukset, Hektorin haukunnan ja Gyrithen ja omat kirkaisunsa

hyviltä, vanhoilta ajoilta, jolloin sydän oli kepeä ja mieli huolia

vailla.

Hiljaa hän avasi oven.

Siinä eno Borris makasi.

Oi, kuinka tuo voimakas mies oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi ja kuinka

hänen silmänsä olivat syvälle painuneet!

Mutta hän käänsi kuitenkin päätään ja ojensi Karenille kätensä.

Yhdessä silmänräpäyksessä Karen näki kaikki, jotka seisoivat tai

istuivat siinä ympärillä.

Siinä oli hänen äitinsä, siinä oli Gyrithe, siinä oli Esbenkin, joka

heti oli astunut esille, kun Karen oli ovensuuhun seisahtunut.

Borriksen toisella puolella seisoi Valdemar ja toisella istui rouva

Borris, pidellen kiinni hänen kättänsä.

Hyvä Jumala, millä surunsilmäyksellä hänen suuret, kauniit silmänsä

tunkeutuivat hänen miehensä sieluun saakka, sitä Karen ei koskaan

voinut unohtaa.

Ennenkuin kukaan sitä aavistikaan, lepäsi Karen polvillaan vuoteen

ääressä, kumartuen rakkaan, jääkylmän käden yli.

"Minä olen ollut kova sinulle, pikku tyttöseni", sanoi Borris, "mutta

minä annan sinulle anteeksi, niin totta kuin itse toivon Jumalan

minulle anteeksi antavan. Minä erehtyisin sinun suhteesi, jos en

tietäisi, että olet saanut kylliksi kärsiä rangaistusta."

Borris kohottautui äkkiä, ja hänessä oli jotakin entisestä voimastansa,

kun hän tarttui molemmin käsin Valdemarin käteen ja katsoi lujasti

häntä silmiin:

"Älkää peljätkö preussilaisia, mutta varokaa itseänne Jumalan nimessä

kansan kuolemasta!"

Borris painautui pitkällensä, päästi pojan käden irti ja kun poika

surun murtamana kumartui hänen ylitsensä, niin häntä kohtasi vain isän

sammunut silmä.

Se oli sammunut tältä elämältä.

15.

Samoinkuin Borris eläissään oli ollut preussilaisten harmin-esineenä ja

loukkauskivenä, samoin he eivät sallineet tämän kansanjohtajan tulla

levossa ja rauhassa hautaansa.

Koska hän säännöllisesti oli käynyt lähimmässä tanskalaisessa

vapaakirkossa, niin kaikkeinkorkeimmat viranomaiset kiiruhtivat

antamaan kaikkeinkorkeinta kieltoa, ettei kelloja saisi soittaa eikä

virttä veisata hänen hautajaisissansa.

Hänen ei sallittu päästä maan poveen niinkuin muut kristityt ihmiset,

sentähden että hän oli tanskalainen samoinkuin hänen isänsä ja

esi-isänsä ennen häntä olivat olleet.

Mutta kielto tuli oikealle henkilölle, nimittäin haudankaivaja

Madsenille, ja hän oli toista mieltä. Vaikka hänen sen tähden täytyisi

luopua haudankaivajavirastansa, — niin samapa se.

Kelloja hän tahtoi soittaa, kun Borris Borrisgaardista kannettiin

hautaan. Vaikka kaikki taivaan valtakunnan kellot soisivat, niin

pitäisi maallisten kellojen sittenkin saada äänensä kuuluville ja ensi

sijassa haudankaivaja Madsenin.

Mutta vaikka pitäjän kirkko sulkikin ovensa Borrikselta, niin hänen

kodissansa pidettiin sen sijaan sydäntä liikuttavin jumalanpalvelus,

kuin mikä koskaan voi eteläjyllantilaisen osaksi tulla.

"Minnekä kaikki nuo vastaantulevat vaunut ovat matkalla?" tiedustelivat

paikkakunnalla oudot kulkijat, ja kaikki saivat saman vastauksen.

"Ne menevät hautajaisiin Borrisgaardiin."

Läheltä ja kaukaa ne saapuivat, pitkämatkaisia he olivat ja

pitäjäläisiä. Tiet olivat mustanaan tulijoita ja Borrisgaardia ympäröi

laaja vaunulinnoitus.

Silloin tällöin kuului hevosen hirnahdusta, mutta muuten miehet

kulkivat paljaspäin ja hatut käsissä leveitä portaita myöten surutaloon.

Ja siellä lepäsi Borris jykevässä tammiarkussansa.

Kansi oli kierretty kiinni ja arkkua peitti suuri Tanskan lippu. Mutta

arkun ympärillä oli oikea kukkaismeri, punaisia ja valkoisia, maan omia

värejä.

Toinen seppele oli toisensa päällä ja vaikea olisi ollut lukea niiden

määrää.

Karen, joka oli tullut yksin ajaen Egtvedistä, seisoi surupukuisessa

joukossa rouva Grunnetin, Gyrithen ja rouva Borriksen vieressä arkun

yläpäässä.

Kuolema oli yhdistänyt heidät; kuuluihan hän kuitenkin kaikkein

läheisimpiin sukulaisiin. Arkun yli hän katsoi arasti Valdemariin.

Toista kertaa hän oli nyt saman katon alla kuin hänkin, tuon

mahdottoman tapahtuman jälkeen.

Karen kohtasi hänen katseensa. Se ei ollut karvasmielinen, se ei ollut

soimaava, ainoastaan vakava.

Ja kuitenkin Karen tunsi seisovansa tuomarinsa edessä.

Virren säveleet kajahtelivat hänen ympärillänsä, täysiäänisinä ja

voimakkaina, ne olivat rakkaita, tanskalaisia virsiä, mutta hän ei

voinut yhtyä lauluun, hänen kurkkunsa oli puristautunut kokoon.

Hän näki vain utuharson läpi arkun ja suuren Tanskan lipun ja utuharso

oli kutoutunut hänen omista kyyneleistään.

Hän ei koskaan ollut seisonut niin nöyränä kuin nyt täällä.

Hän tunsi: hänellä ei ollut oikeutta seisoa vastapäätä tuota nuorta,

kalpeaa miestä arkun toisella puolella.

Tietämättään hän kuiskasi: "Anna minulle anteeksi!" Karen oli lausunut

nuo sanat, vaikka Valdemar ei kuullut niitä. Heidän välillään oli niin

paljon kuollutta, ja syy oli kokonaan Karenin. Onni oli kuolleena

heidän välillänsä ja Karen itse oli omalla, röyhkeällä kädellään sen

tappanut.

Sitten vapaakirkon tanskalainen pappi lausui muutamia vakavia ja

lohduttavia sanoja ja kiitti Borrista kaikesta siitä, mitä hän

kansallensa oli ollut. Monet muutkin astuivat esiin ja todistivat

vainajan oikeudenmukaista harrastusta. Kaikki kiittivät häntä koko

sydämestänsä.

Isämeidän rukous ja Herransiunaus luettiin, — rauha hänelle, joka oli

pois muuttanut!

Sitten Valdemar ja Esben ottivat kunnioittavasti Tanskan ikivanhan,

kahdeksansataavuotisen lipun pois arkulta ja käärivät sen kokoon,

ja naiset asettivat kaikki seppeleet kannelle. Rouva Borris painoi

kasvonsa poikansa olkapäätä vasten.

Valdemar kiersi käsivartensa äidin ympärille ja tuki häntä, ja rouva

Grunnet sanoi hiljaa, vapisevin huulin:

"Jää hyvästi, armas veli! Jää hyvästi, armas veli!"

Valdemar ja Esben tarttuivat ensimäisinä arkkuun kiinni ja pitäjän

parhaat miehet seurasivat heidän esimerkkiänsä.

Borris oli kookas ja painava mies, jonka kuljettamiseen tarvittiin

hyviä voimia, ja sitten he kantoivat kelpo tanskalaista hänen

tanskalaisesta kodistansa, mutta Tanskan lippua he eivät kuitenkaan

voineet ottaa mukanansa haudalle.

Rouva Borris oikaisi varttansa, nojasi rouva Grunnetin käsivarteen

ja seurasi arkun jäljissä, sillä hänenhän piti osoittaa miehelleen

viimeistä kunnioitusta.

Vuorotellen miehet kantoivat arkkua läheiselle kirkolle. Raskain mielin

ja ääneti läheni loppumaton ruumissaatto kirkkomaata.

"Enpä olisi uskonut", sanoi vanha Frandsen, "että Borris olisi ehtinyt

laskea ripeän purtensa satamaan, ennenkuin minä sain vanhan runkoni

oikaistuksi."

Maateurastaja oli myös saapunut paikalle. Vanha tykistöajuri oli

parhaissa tamineissansa ja kulki selkä kenossa niinkuin hänen arvonsa

vaati.

Hän tahtoi tehdä täyttä kunniaa tämän haudan partaalla!

Mutta kuulkaapas!

Korkealla ilmassa heidän yläpuolellansa kajahtivat vanhat kellot.

He eivät olleet uskoa korviansa ja monet katsoivat ihmeissään ylös,

mutta kaikkien sydämissä nuo syvät malmisävelet sointuivat kuin

taivaalliset äänet.

Ja ylhäällä tornissa seisoi haudankaivaja Madsen ja soitti parhaalle

ystävälleen maailmassa.

Ääni oli syvä, ikäänkuin kellot olisivat valittaneet surussansa: hän on

mennyt pois eikä palaja konsanaan!

Mutta sitten Madsen tuli raskaalle mielelle ajatellessaan kaikkien

niiden surua, jotka kantoivat ruumista ja seurasivat sitä ja hän

ajatteli:

"Älä suo surus itkusi voittaa!"

Äkkiä kellojen ääni vaihtui. Ne soivat voitonriemulla: "Kuolema, kussa

on sinun otas? Tuonela, kussa on sinun voittos? Saksalaiset arvelevat:

nyt he hautaavat hänet! Mutta hän elääkin. Hän elää ilmielävänä meidän

joukossamme. Hän on aina elävä!"

Älkää sanoko, etteivät nuo kellot osaisi puhua!

Mutta pitäjän pappi kauhistui. Hän syöksyi kirkkoon ja huusi ylös

torniin:

"Um Gottes Willen! [Jumalan tähden!] Mitä te ajattelette, Madsen? Ei

näitä kelloja saa soittaa!"

"Ei, se ei voi olla mahdollista, herra pastori!" huusi Madsen takaisin.

"Hän oli meidän paras miehemme."

Kellot lakkasivat soimasta, sillä nyt oli aika niiden vaieta, mutta ne

_olivat_ puhuneet sittenkin, ja arkku laskettiin avonaiseen hautaan ja

peitettiin mullalla.

16.

Kun Karen ajoi takaisin Egtvediin, saavutti hän tiellä vanhan Keldetin,

joka tapansa mukaan sipsutteli postilaukkuinensa, vaikka hän ei tänään

hyräillyt eikä itsekseen jutellut.

"Halloo, pikku rouva!" sanoi hän ja liehutteli kirjettä, jonka hän oli

ottanut esille laukustansa, "te voitte itse yhtä hyvin ottaa tämän

kirjeen, sillä minun jalkani alkavat kuitenkin hiukan jäykistyä, ja

joka askel, jonka voin säästää, on minulle helpoitukseksi. Niin, niin,

minun täytyi hoitaa tointani sillä aikaa kuin tuota kelpo miestä

haudattiin. Se oli tosiaankin hiukan kovaa. Mutta kellojen soittoa

me saimme sittenkin, ja minä toivon, että se kauan soisi saksalaisen

korvissa. Se Madsen, se on sentään kelpo mies. Senvuoksi jääpi hän

leivättömäksi, mutta oli se sentään peevelin hyvin tehty. Ottakaapas

kirje, pikku rouva! Se on Saksasta, ja saksalaiset kirjeet polttavat

aina sormissani. Minä tahdon päästä niistä mitä pikimmin."

Karen otti kirjeen ja Keldet mutisi jotakin partaansa, jota Karen ei

voinut kuulla ja astui edemmäksi.

"On eräs talo, jonka kellareissa kajahtaa niin ontolta", sanoi hän.

Martin päivän jälkeen ei talvi enää ole mikään leikin asia.

Karen ei ollut koskaan niin taajaan kuullut huuhkajan huutoja, kuin

juuri Borriksen kuoleman jälkeen.

Hän ei ollut koskaan uskonut huuhkajan huutoon, mutta tänä vuonna

se kajahteli niin kolkosti ja yhtämittaisesti, ettei hän voinut olla

ajattelematta: "Tuntuu melkein siltä, kuin se ennustaisi jotakin

onnettomuutta."

"Sidsel kummittelee", sanoi Esben eräänä päivänä Gyrithelle. "Minä

kuulen hänen tohveliensa kepsutuksen kaikkialla. Hän häärii yölläkin

alhaalla vanhoissa kellareissa."

"Kaikkia sinä meille uskotteletkin, Esben!" naureskeli Gyrithe.

"Mitä hän siellä tekisi siihen aikaan vuorokautta? Pikemmin

vanhat luostariveljet siellä kulkevat ja tarkastavat rakkaita

viiniastioitansa."

"Niin, niin", sanoi Esben. "Uskokaa minua, jos tahdotte. Sidsel tietää

mitä hän tekee. Voittehan kysyä häneltä itseltänsä."

Mutta se talo, josta vanha Keldet oli sanonut, että sen kellareissa

kajahti niin ontolta, oli Højemarke, ja asukkaat itse kuulivat tuon

onton kajahduksen.

Esben käänsi asian siten, että Sidsel siellä hääri, mutta hän tiesi

itse paremman syyn.

He olivat varovaisia joka askeleella, jonka he astuivat, jotta maa ei

pettäisi heidän allansa.

Mutta paha tuli. Huuhkajat eivät olleet pettäneet.

Ei kulunut kuin kolme päivää, niin vanha Keldet saattoi kertoa talosta

taloon surusta ja harmista väräjävällä äänellä.

"Nyt ovat Højemarken Grunnetit saaneet karkoituskäskyn, se on: poika

ja miniä. Sidsel teki vain alun. Voisipa melkein luulla, että musta

kuolema olisi joukossamme raivonnut. He koettavat saada talot haltuunsa

karkoittamalla sieltä ihmiset pois."

"No, no", sanoi Madsen, kun Keldet tuli hänen luoksensa. "Jos kaikki

kaksikymmentä tuhatta optanttia karkoitettaisiin, niin ei suinkaan

heidän tilojansa kuitenkaan otettaisi takavarikkoon. Täyttyisipä niistä

preussilaisenkin suu liian täyteen."

"Niin, niin, sen me sanomme", vastasi Keldet, "mutta ei asia siitä

parane. Tuollaiset emäsiat! Ja tuo mainio talo! Tuo mainio talo!

Ajatelkaapas, jos rouva Grunnetinkin vanhoilla päivillään täytyy lähteä

Højemarkesta! Se olisi sentään pahinta, mitä minä eläissäni olen

kokenut."

Tieto oli aivan oikea.

Karkoituskäsky soi kahden päivän lykkäystä, ei enempää, eikä vähempää.

Gyrithe karkasi pystyyn.

"Ulkomaalaisia voidaan ilman muuta karkoittaa maasta", huudahti hän

vihoissansa, "mutta sitä hallitus ei voi tehdä eteläjyllantilaisille

optanteille. Heidän oikeuttansa puoltaa Wienin rauhanteon 19:s

artikkeli: Heidän optsioninsa[16] perusteella ei heidän persoonaansa

eikä omaisuuttansa saa loukata."

"Mutta minä en ole optantti", sanoi Esben, "enkä minä myöskään,

Jumala paratkoon, ole niitä optanttien lapsia noiden kuuden vuoden

määrääjältä, joilla on isiensä oikeus saada jäädä maahan. Minut he

voivat yhtä helposti ajaa ulos kuin Hektorinkin!"

Sen enempää ei siitä puhuttu, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Kuukausien, jopa vuosienkin kuluessa he olivat valmistuneet tähän

iskuun, mutta kun se vihdoin osui heihin, niin he kuitenkin joutuivat

tuperruksiin.

Gyrithe hiipi rouva Grunnetin luo ja painoi päänsä hänen olkapäätänsä

vasten.

"Niin, niin, Gyrithe", sanoi rouva Grunnet. "Sanoinhan sinulle, että

sillä, joka aikoo naimisiin optantin pojan kanssa, hänellä täytyy olla

luja sydän."

He olivat saaneet karkoituskäskyn.

Siitä tuomiosta ei voinut vedota, vaikka se yhdellä iskulla olisi

eroittanut heidät kaikesta, mikä heille oli rakasta, vaikka se olisi

kuolemaan tuominnut kaiken, minkä he tulevaisuudelta olivat odottaneet.

He istuivat hiljaksensa. He etsivät suojaa toisistansa, mutta monta

sanaa he eivät vaihtaneet, kodin "monet kellot" vain kajahtelivat.

Tuota maaperään piintynyttä rakkautta, tuota turvallista tunnetta,

joka sanoo: "tämä maaperä on meidän", tässä pitäjässä, tällä tilalla

meidän koko sukumme, polvi polvelta on syntynyt ja kasvanut, tässä

talossa se on rakastanut, elänyt, kärsinyt ja surrut, täällä he kaikki

ovat kuolleet, joka nurkasta muistot puhuvat, joka kivi, joka puu on

kasvanut kiinni meidän sydämiimme, joka esineellä on tarunsa, tuota

tunnetta kaupunkilaisen on vaikea ymmärtää.

Ei ainakaan kööpenhaminalainen sitä käsitä, tuo mustalaisluonne, jonka

mielestä muutto on vain mieluisa vaihtelu.

Mutta täällä muutto tarkoitti riuhtautumista irti juurineen, niin

että hermot ja lihakset vavahtivat. Tuollaisen uudesti-istutuksen

seurauksena saattoi olla sisällinen verenvuoto.

Onneksi hehkuva vihan tunne oli niin voimakas, että se piti heitä

pystyssä! Onneksi oikeudenloukkaus oli niin suunnaton, että se kuivasi

surunkyyneleet heidän silmistänsä!

"Minä sähköitän Karenille", sanoi rouva Grunnet. "Hän on Aabenraassa.

Täytyyhän hänen saada se tietää."

"Hän ei _saa_ sitä tietää", huudahti Esben. "Hän ei ansaitse sitä! Sinä

olet antanut hänelle anteeksi, Gyrithe on sen ehkä myöskin tehnyt, kuka

noita naisia ymmärtää! Mutta minä en koskaan anna hänelle anteeksi! En

koskaan! Jürgens ilmiantoi Sidselin, ja Jürgens on antanut meidätkin

ilmi!"

Kaikki kävi äänettömästi ja hiljaa. Valdemar ja rouva Borris tulivat

heti paikalle ja jäivät uskollisesti heidän luoksensa viimeiseen

hetkeen asti.

Naapurit ja ystävät saapuivat; kaikki olisivat auttaneet kuormaa

kantamaan, jos se vain olisi käynyt päinsä.

"Ainoa hyvä tästä on se, että Sidsel nyt voi tulla meidän luoksemme",

sanoi Gyrithe.

Hänen sylissään olivat viimeiset Højemarken puutarhan kukat.

Jäähyväishetkenä seisoi rouva Grunnet asemasillalla, tietämättä miten

hän sinne oli joutunut.

"Minä olen kuin Job", mutisi hän. "Minä olen kuin se, jolta kaikki

lapset ovat riistetyt."

Esben puristi molemmin käsin lujasti hänen kättänsä.

"Äiti!" sanoi hän. "Äiti!"

Mutta kun junan raikuva vihellys viilsi ilmaa, pääsi Esbenin

intohimoinen luonne valloillensa.

Hän nosti vaistomaisesti kättänsä ja huusi:

"Kirottu olkoon hän, joka riistää pojan äitinsä talosta!"

"Älä kiroa", sanoi rouva Grunnet. "Minun on kosto, minä tahdon kostaa,

sanoo Herra."

Kun Gyrithe ja Esben vaununikkunasta koettivat saada viimeisen

vilahduksen rouva Grunnetista, rouva Borriksesta ja Valdemarista, eivät

he nähneet enää muuta kuin heidän viittaavat kätensä ja paljastetut

päänsä.

Se oli viimeinen vilahdus kaikesta siitä, mihin sydän ja sielu oli

kiintynyt!

Jos ero on vapaaehtoinen, niin se muuttaa aivan koko asian, vaikka

silloinkin on alistuttava katkeraan kohtaloon.

Mitäpä sitten kun väkivallantekijän käskyä on seurattava!

"Hektor! Hektor!" huusi Gyrithe, sillä koira juoksi kilpaa junan

kanssa. "Tuossa on Højemarke, Esben! Tuossa on Højemarke! Oi Esben!

Esben!"

Ei kuulunut muuta kuin syvä valitus.

Se oli Esbenin voihkava ääni. Hän oli peittänyt kasvot käsiinsä.

Mutta kun Karen palasi kotiin Aabenraasta, olivat Esben ja Gyrithe

poissa.

17.

Syvä alakuloisuus oli vallannut Karenin.

Jos hän edes olisi voinut heittäytyä maahan ja itkeä itsensä väsyksiin!

Mutta hänen täytyi alati hillitä kyyneleensä, vaikka ne olisivat

polttaneetkin hänen silmänsä.

Kuinka omituista! Ensimäiselle surulle sielu on niin herkkä. Se

kirvelee kuin terävät nuppineulanpistokset, ja sitä antautuu siihen

kokonaan. On niin tottumaton suruun ja täytyy oppia sitä kestämään.

Sellainen oli suru Sidselin tähden. Se oli sietämätöntä. Mutta sitten

tuli kymmentä vertaa suurempi ja vaikeampi suru: eno Borriksen

poislähtö heidän luotansa hänen ollessaan vielä parhaassa miehuuden

iässänsä.

Se vaikutti kuin kova, kumea isku. Karen joutui tuperruksiinsa ja oli

sortua sen alle. Mutta kun tämäkin tuli vielä lisäksi, Esbenin ja

Gyrithen karkoitus, niin hän oli aivan tylsistynyt eikä vironnut siitä.

Mitä pahempi, sitä parempi! Hän taisteli turhaan ravistaakseen

painostavan tylsyyden hartioiltaan; se oli kuitenkin häntä

voimakkaampi. Vain tuntuva kivun tunne olisi voinut lievitystä tuottaa.

Rouva Grunnet tuli eräänä iltana Karenin luo. "Tule puutarhaan minun

kanssani", sanoi hän hiljaa. "Siellä ei kukaan voi meitä kuulla."

Karen seurasi ihmeissään äitiään ja sulki puutarhanportin visusti

jälkeensä.

Länsijuutilainen laulaa:

"Valkeana meri ja mustana maa —

silloin talvea kauan et vartoa saa."

Tiheä sumu kietoutui joka paikkaan ja muutti kaikki esineet häilyviksi,

epämääräisiksi ja luonnottomiksi.

Kuukin oli suruharsossa ja sen valo oli kellertävä ja kalpea.

Puut olivat kosteat ja lehdettömät oksat ojentautuivat mustina ja

aaveentapaisina näkymättömistä rungoistaan.

"Mistä on kysymys, äiti?" sanoi Karen.

"Minä tahdoin vain sanoa sinulle, että vanha Frandsen on äkkiä

sairastunut. Hän on jo vanha mies, eikä kukaan ole elämästään varma,

— ja Esben ja Gyrithe ovat tulleet rajan toiselta puolelta häntä

katsomaan."

"Äiti!" huudahti Karen hengästyneenä.

"Hiljaa, lapsi, hiljaa! He ikävöivät niin äärettömästi kotiin. Voithan

sinä käsittää sitä! Mutta jos nyt sattuisi jotakin ikävää, jos vakooja

pääsisi heidän jäljillensä, niin meidän täytyy koettaa piiloittaa

heidät kunnes pääsevät laivaan. Sillä rautatieasemaa vartioidaan yötä

päivää. Ensin tullaan Højemarkeen, sitten vasta Egtvediin. Te asutte

laivasiltaa lähinnä."

Rouva Grunnet vaikeni.

"Mutta se on suuri salaisuus, Karen." Hän katsoi tuskallisesti

tyttäreen, ikäänkuin hän samassa olisi katunut, mitä hän sanoi.

Ja tuossa katseessa Karen huomasi äänettömän, hirveän kysymyksen:

"Ethän sinä vain anna heitä ilmi?"

Karen seisoi hiljaa ja puristi kätensä sydäntä vasten. Tuosta

vaistomaisesta liikkeestä ja kuolonkalpeista kasvoista, jotka olivat

äitiin kääntyneet, rouva Grunnet näki parhaiten, kuinka syvästi hän oli

tytärtään loukannut.

Tikarinpisto ei olisi ollut pahempi.

"Pettääkkö Esbeniä ja Gyritheä!" huusi hän.

"Voisimmeko tehdä sitä miehesi tietämättä? Sitä minä tarkoitin."

Sillä hänen äidinsydämensä vuosi verta.

"Voimme", vastasi Karen.

Hän puhui tiedottomasti kuin unissakävijä, tai niinkuin hän olisi

kuullut äänensä jostain kaukaa.

"Sen _täytyy_ käydä päinsä", ja hän puri hampaansa kovasti yhteen.

"Mitähän tuo oli?" keskeytti hän äkkiä omaa puhettansa ja pysähtyi

yhdellä nykäyksellä.

"Kuulitko jotakin?" kysyi rouva Grunnet ja tarttui häntä käsivarteen

kiinni.

"Kuulin, jotakin tuolta sumun seasta."

"Lehdet ne kahisivat."

"Ei, lehtiä ne eivät olleet. Puissa on tuskin ainoatakaan lehteä ja

pudonneet lehdet eivät liikahda, jollei joku niissä kahlaa."

Karen astui nopeammin ja rouva Grunnet seurasi häntä. Käsittämätön

levottomuus valtasi hänet, samoinkuin Kareninkin.

Äkkiä he seisoivat ylhäällä kummulla ja katselivat yli seudun.

Ylt’ympärillä oli hiljaista ja surunsekaista. Vain yksinäiset tulet

tuikkivat taloista sumun läpi, joka virtaili mereltä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes koiran haukuntaakaan. Sumu

ehkäisi kaiken melun, kosteus vain tippui alas oksilta.

Mutta äkkiä kajahti sumutorven ääni Itämereltä.

"Mikä se on?" kysyi Karen taaskin ja osoitti mäkeä oikealla kädellä,

jossa jotakin, mitä se sitten lienee ollutkaan, oli alallansa,

paikaltaan liikahtamatta.

"Se on santarmi", sanoi rouva Grunnet.

Aivan oikein, santarmi se oli, hevosen selässä, huippulakki päässä ja

miekka vyöllä.

Sumu laajensi rajapiirteitä aivan luonnottoman suuriksi. Vasta sitten

kun olento alkoi liikkua paikaltaan ja hitaasti ratsastaa alas mäkeä,

saattoivat he vasta oikein nähdä, mikä se oli.

Hevosen kavioiden kapsekin kuului niin hiljaisesti, ikäänkuin sen

kaviot olisivat olleet villaiset, tai jos hevonenkin olisi käynyt

sukkajalassa.

"Se, joka pimeään piiloutuu, tekee myös pimeyden tekoja", sanoi rouva

Grunnet heidän astuessaan kummulta alas.

Taaskin lehdettömissä pensaissa rasahteli ja Karen säikähti.

"Lintu se vain pyrähti lentoon", lohdutteli äiti.

"Ei, se oli ihminen", väitti Karen. "Joka tapauksessa täällä on joku

ollut; minä tunnen sen ilmassa."

Levottomin mielin he menivät molemmat sisään.

Kun Karen, saatettuaan äitinsä vaunuihin, aikoi työntää telkinpuun

puutarhan oven eteen, kuuli hän ulkoa vitinää.

"Herrainen aika, ettehän salpaa minua ulos!" huusi neiti Liliendal.

Karen sätkähti.

"Tekö se olette, neiti? Tekö olitte puutarhassa?"

"Minä, kukas muuten? Minä tarvitsin hiukan raitista ilmaa. Hyvää yötä,

rouva Jürgens, hyvää yötä."

Hänen vaippansa, joka oli kostea sumusta, kosketti Karenin hametta

hänen ohitse kulkiessaan.

Karen ei sinä yönä saanut unta silmään. Jürgens oli taaskin poissa, hän

ei ollut tullut kotiin ja painostava tunne kiusasi häntä. Hän heitteli

itseään edes takaisin vuoteellaan ja kuuli tuuliviirin kiertelevän

ruostuneessa tangossaan.

Kuinka sitä voikaan hermostua unettomana maatessa ja kuunnellessa

vanhan tuuliviirin vinkunaa ja ritinää!

Hän ajatteli Frandsenia. Kuolisikohan tuo vanha mies nyt? Hän oli niin

herttainen punaisine, ahavoituine kasvoinensa ja harmaine hiuksinensa;

vanha merikarhu ja entinen laivuri, joka sittemmin niin monen vuoden

kuluessa oli krouvia pitänyt.

Karen oli kiintynyt häneen aina lapsuudestaan saakka. Mutta jos hän nyt

menisi hänen luoksensa ja istahtaisi hänen vuoteensa ääreen ja sanoisi:

"Frandsen, en unohda koskaan kertomuksiasi Kiinasta ja Jaapanista ja

Kohinkiinasta ja kaikista pikku jaapanilaistaloista, ja sentähden tulen

nyt sanomaan sinulle, että aina olen ollut sinulle kiitollinen siitä,

ja että mieleni on nyt niin paha sairastumisesi johdosta ja siitä,

ettet tapasi mukaan voi liikkua ulkona", niin eiköhän hän kääntäisi

kasvojansa Kareniin päin ja käskisi häntä pois, sillä siellä ei ollut

enää tilaa hänelle?

Niin, sen hän varmaan tekisi ja sydän oli pakahtua Karenin rinnassa

hänen ajatellessaan kuinka monet ovet olivat häneltä suljetut, vaikka

hän niitä kolkuttaisikin.

Sitten hän ajatteli Esbeniä ja Gyritheä ja päätti tehdä kaikki

voitavansa, jos he pulaan joutuisivat.

Huvimaja oli erinomainen piilopaikka noin neljänneksen tai puolen

tunnin ajaksi.

Mutta Jumalan avulla se ei olisi lainkaan tarpeen.

Sumutorvi kajahti uudelleen Itämereltä. Se tuntui ikäänkuin olevan

tuskan ja ahdistuksen vallassa.

Preussilainen lippu, jonka Jürgens tietysti ennen lähtöänsä oli

nostanut tankoon jonkun saksalaisen suuruuden kunniaksi, oli Karenilta

unohtunut paikoillensa.

Keskiyön aikana, kun tuuli rupesi puhaltamaan ja sumu väheni, näkivät

ohikulkijat ihmeeksensä preussilaisen lipun liehuvan kuutamossa ja

"raikkaan pohjoisen puuskissa".

Mutta krouvissa makasi Frandsen vuoteessansa.

Gyrithe istui vuoteen ääressä ja isoäiti seisoi vuoteen jalkapuolessa

ja katseli miestänsä.

Gyrithe piteli isoisän kättä, ja vanhuksen kuumehoureet riistivät hänet

mukanansa myrskyiselle merelle. Hän oli juuri mielestänsä "Jylland"

laivalla, sillä hän oli ollut mukana tappelussa Helgolandin luona

vuonna kuusikymmentäneljä ja komensi kuuluvalla äänellä:

"Valmiit kääntämään vasemmalle! Ylös peräsin! Reippaasti työhön!

Valmiit oikeanpuolisten kanuunien luona!"

Ja vähän myöhemmin hän mutisi houreissansa:

"Schwartzenberg palaa!"

"Hän on Helgolandin luona", kuiskasi Esben.

Rouva Frandsenin takana seisoi Valdemar.

"Niin, niin, Esben", sanoi hän hiljaa, "toivottavasti kaikki käy hyvin,

eikä kukaan nuuski teidän jälkiänne."

"Me tulimme yöjunassa", sanoi Esben. "Oli niin pimeää, ettei ainoakaan

sielu nähnyt meidän ajavan tänne ja sen jälkeen me emme ole käyneet

ovesta ulkona."

"Krouvi ei ole juuri paras piilopaikka", arveli Valdemar.

"Eikö se olisi?" sanoi rouva Frandsen. "Sitä se juuri onkin. Täällä

käy aina niin paljon väkeä sekä ulos että sisään. He eivät ole käyneet

krouvisalissa eikä liioin kyökissäkään, ja täällä on kierrekaihtimet

ikkunoissa."

"Mikäs nyt?" kysyi Valdemar, sillä samassa palvelustyttö syöksyi

huoneesen ja hänen kasvoissaan ilmeni kauhua.

"Santarmi on krouvisalissa", änkytti hän, "ja kysyy, eikö tänne

yöjunassa tullut kaksi matkustavaista kuningaskunnasta?"

"Vai on täällä ollut vakoilija!"

Esben karkasi pystyyn.

"Katsokaa! Pelastakaa purje ja ohjatkaa vastatuuleen!" mutisi Frandsen.

"Siinäpä se nyt on", sanoi Valdemar. "Onneksi on yksi ikkuna puutarhan

puolella. Hypätkää molemmat siitä ulos ja astukaa nopeasti metsätietä

myöten. Hevonen on valjaissa, minä lähden aivan heti ja sitten minä

otan teidät vaunuihin joen toisella puolella. Me ajamme Højemarkeen. Ei

nyt ole aikaa hyvästelemiseen", lisäsi hän, kun Gyrithe tahtoi syleillä

isovanhempiansa, "ulos ikkunasta!"

Valdemar meni ulos ja sillä välin Esben ja Gyrithe pukivat

päällysvaatteet kaikessa kiireessä ylleen. Ulkoa kuului jo piiskan

läimähdys ja Valdemarin vaunujen ratina, kun ne vierivät ulos pihalta.

"Jääkää hyvästi, lapset", sanoi vanha laivuri, joka jälleen oli saanut

valoisan hetkensä ja silminnähtävästi ymmärsi mistä kysymys oli. "Te

saatte nyt hypätä pois laivasta, kun se ei enää voi suojata teitä.

Jumala siunatkoon teitä, lapset. Kiitos siitä, että tahdoitte nähdä

vanhaa isäänne!"

Mutta kun nuoret olivat kadonneet ikkunan kautta, niin hän jälleen

sekaantui ajatuksissaan ja komensi:

"Pitäkää vakaasti peräsimessä! Vasemmalle! Iso vene ja päällikön pursi

tiukasti kuntoon!"

Kun Valdemar tuli tienkäänteesen, niin Esben ja Gyrithe seisoivat jo

joen reunalla, hengästyneinä kiireellisestä käynnistään.

"Me olemme kuin takaa-ajettuja eläimiä!" huudahti Esben ja Valdemar

läimähytti hevosta.

Kaksitoista santarmia oli lähetetty liikkeelle ja he ajoivat kiivaasti

talosta taloon koko kylässä.

Vanha, lihava Speckhahn läähätteli aivan surkeasti ja hiki valui pitkin

hänen kasvojansa, sillä välin kuin ratsastavat santarmit tutkivat koko

ympäristön.

"Potztausend! Potz Donnerwetter!" [Tuhat tulimmaista!]

Eipä tosiaankaan voisi uskoa mahdolliseksi, että sellainen melu voisi

nousta kahden viattoman ihmisen tähden sivistyneessä maassa vuonna 1898!

Ja minkä muun hallituksen, kuin kristillis-preussilaisen, mieleen voisi

edes juolahtaakkaan ruveta ajamaan nuorta paria takaa, joka yhdeksi

ainoaksi päiväksi oli saapunut vanhaa sairasta isoisää tervehtimään?

Niin! Oikea kunnia keisarille, joka tahtoi saarnata suurta

maailmanrauhaa öljyvuorella!

Rouva Grunnet kuuli vaunujen kovalla kiireellä lähestyvän, ja hän tiesi

heti, mikä oli tekeillä.

Hän kiirehti ulos kädessä kirje Karenille.

"Hans, ota musta hevonen", sanoi hän, "ja ratsasta Egtvediin."

"No, kyllä se tehdään", vastasi Hans. "Mutta pitäkää Hektoria silmällä!

Pitäkää häntä sisällä!"

"Hektor! Hektor!" huusi rouva Grunnet.

Koira tuli häntäänsä heiluttaen hänen luoksensa ja rouva Grunnet

tarttui sen kaulanauhaan ja vei sen navettaan.

"Tuossa sinä makaat, Hektor, etkä liikahda!" käski hän.

Koira ymmärsi häntä. Se päästi syvän kieltäytymisen huokauksen ja laski

pään etukäpälilleen yhä häntäänsä heilahutellen.

Kun he lähestyivät puutarhanporttia hypähti Esben ja Gyrithe alas.

vaunuista, ja Valdemar ajoi pihalle saakka. Yhdessä tuokiossa hän sai

hevosen talliin ja vaunut vaunuliiteriin.

Hiljainen kolkutus kuului puutarhan oven ruudulla ja äiti otti heidät

siellä avosylin vastaan.

"Lapset! Lapset!" huudahti rouva Grunnet ja astuskeli äidillisesti

huoneesta huoneesen. "Juokaa teetä, niinkauan kuin se on lämmintä.

Tässä, Gyrithe! Kas tässä, Esben! Herra siunatkoon, kuinka märät ja

paleltuneet te olette. Ei, nyt minun täytyy saada tahtoni läpi! Pois

päällysvaatteet, sanon minä. Äkkiä se käy. Katsokaas, me kuivaamme

ne uunin edessä. Hyvä Jumala, miksi te seisotte ja katselette noin

ympärillenne?" Ääni vapisi tuskin kuuluvasti. "Täällähän on kaikki

niinkuin ennen, kun olitte kotona. Ei edes tuoliakaan ole muutettu

paikaltansa."

"Minä katselin vain kukkiani, äiti", mutisi Gyrithe ja kun hän kääntyi,

olivat hänen uljaat silmänsä täynnä kyyneliä.

"Meillä on koko joukko kintereillämme", sanoi Esben.

Ja sitten rouva Grunnet kertoi, mitä hän Karenin kanssa oli sopinut,

jos santarmi yllättäisi heidät Højemarkessa!

"Egtvedissä te voitte huoleti odottaa laivaa. Kenenkään santarmin

mieleen ei juolahda etsiä teitä sieltä", lisäsi hän surullisesti.

"Uskallatteko te?" kysyi Esben.

Hänen äitinsä katsoi häneen.

"Minä takaan Karenin puolesta", sanoi hän.

Esben kohotti epäilevästi olkapäitään.

"Jos Karen sen tietää, niin tietää Jürgenskin sen. Sen Gyrithe ja minä

olemme saaneet tänään tuntea."

"Etkö häpeä, Esben", sanoi rouva Grunnet.

"Niin, niin, olkoon niin sitten!" myönsi Esben.

"Sen minä vaan tiedän, että Karen käy kotonaan ja suree ja huolehtii."

"Hyvin luultavaa", vastasi Esben. "Hänen olisi vain pitänyt punnita

tekonsa hiukan varhemmin."

Tuskin hän oli puhunut loppuun, kun Valdemar ilmestyi oveen. Hän lausui

vain yhden ainoan sanan.

"Santarmi!"

Mutta siinä oli enemmänkin kuin kylliksi. He karkasivat kaikki

istuimiltaan pystyyn.

"He eivät ole nähneet teitä", huudahti rouva Grunnet nopeasti. "Heillä

on vaan epäilyksensä. Nyt minä menen ulos ja viivytän santarmia. Muista

Esben, että kuljet aitauksen takaista polkua aina Egtvediin asti."

"Pakosta", sanoi Esben. "Kirottu talo!"

Valdemar auttoi vaatteet heidän päälleen, otti salalyhdyn käteensä ja

seurasi heitä puutarhaan.

Mutta Esben puristi vihoissaan kätensä nyrkkiin.

"Pitääkö meidän antaa ajaa itseämme kuin koiria!" työnsi hän

hampaidensa välistä. "Niin, ajettuhan minä olen ollut kolmekymmentä

vuotta aina juhannuksesta asti. He aloittivat sen pelin varmaan jo

minun kätkyessä maatessani."

Oli aivan pimeätä, ja vain tallilyhdyn valo, jota renki juuri silloin

takapihan poikki kulkiessansa kantoi, lekkui edestakaisin ja kuvastui

vesilätäkköihin.

Sade tihkui maahan. He kuulivat rouva Grunnetin sanovan santarmille

portaiden edustalla:

"Täällä ei ole ketään, jota teillä olisi ilo lähettää pois. Te voitte

etsiä läpi koko taloni, jos teitä huvittaa, vinnistä kellareihin asti.

Højemarkesta te löydätte vain talon omaa väkeä."

"Hiljaa!" huudahti Esben ja kuunteli.

"Se on Hektor", sanoi Gyrithe.

"Oi, koira! Koira! Se vainuaa että minä olen täällä!"

"Ole nyt järkevä, Esben! Tule nyt!" käski Valdemar, tarttui lujasti

Esbenin hartioihin ja käänsi hänet ympäri ja sitten Esben ja

Gyrithe läksivät matkaan yli aitaportaiden ja peltojen, sadeveden

loiskahdellessa heidän ympärillään.

Läiskis, läiskis.

"Kylläpä tässä tarvitsisi vesisaappaita", murisi Esben.

Hän kuuli hevosen laukkaavan minkä hihnat ja suitset sietivät. Se kiiti

Egtvediä kohti.

"Mustan hevosen kaviot ne siellä kapsaavat", sanoi hän. "Hans sen

selässä ratsastaa."

Karen korjasi illallispöytää, kun palvelustyttö tuli sisään;

"Renki toi tämän kirjeen Højemarkesta", ja hän meni takaisin kyökkiin.

Karen sätkähti. Hän luki kirjeen, puristi sen kokoon ja mennessään

kyökkiin hän heitti sen tuleen.

"Merkkinä on heikko vihellys."

Muuta ei kirje sisältänyt, mutta Karen sen ymmärsi.

"Sano äidille, että asia on toimitettu", sanoi hän rengille, meni

sitten ripeästi takaisin ruokasaliin, pisti viinikarahvin, kaksi lasia

ja muutamia kakkuja koriin, heitti saalin päähänsä, niin että se peitti

korinkin ja kiiruhti puutarhaan.

Siellä hän otti avaimen taskustansa, avasi huvimajan oven, asetti korin

pöydälle ja istahti odottamaan, tukien päätään käsillään.

Taivas oli pilvessä ja kuun ehdastavaa puoliskoa tuskin saattoi

eroittaa.

Hän istui siinä väsynein mielin.

Neiti istui nyt sisällä konjakkinsa ääressä, hän saattoi siis olla

rauhassa yllätyksiltä.

Karen kuulosteli merkkiä, mutta kaikki oli hiljaista. Hän kuuli vain

aaltojen loiskivan läheistä rantaa vasten.

Hiljaa! Eikö tuolta kuulunut vihellystä?

Ei sittenkään. Hän antoi pään taaskin vaipua käsien varaan ja kopisutti

hiljaa jalkojansa pysyäkseen lämpimänä.

Vihdoinkin! Karen kohotti taas päätään. Hiljaista vihellystä nyt

kuului, tulkoon se nyt mistä tahansa.

Karen nousi ylös ja kuunteli.

Vihellys kuului uudestaan. Hyvä Jumala, sehän oli Esbenin vihellys!

Ei kukaan koko pitäjässä viheltänyt sillä tavalla, niin kauniisti ja

kirkkaasti kuin hän.

Karen vapisi koko ruumiissansa, työnsi auki ja astui nopeasti ulos.

"Karenko?" kysyi Esben lyhyesti.

”Niin:”

Hänen täytyi pidellä kiinni oven pielestä.

"Voimmeko aivan varmaan päästä täältä laivaan?"

"Voitte."

"On niin pimeätä kuin itse paholainen ja minä en tunne sinun maitasi.

Kuka saattaa meitä?"

"Minä."

"Eikö kukaan muu?"

"Ei. Kukaan muu ei saa siitä tietää, paitsi minä", kuiskasi Karen

alakuloisena. "On niin pimeä. Me voisimme tarvita lyhtyä, mutta pimeys

on meille vain eduksi. Tahdotteko tulla tätä tietä?"

Karen tarttui Gyritheä käteen kiinni, ohjasi heidät huvimajaan ja

kaatoi heille viiniä.

"Minä en uskalla sytyttää tulta", sanoi hän puolustellen itseänsä,

"mutta juokaa, sillä se lämmittää."

"Kestääkö kauan, ennenkuin laiva tulee?" kysyi Esben.

"Ei, kello on nyt kymmenen. Neljänneksen tuntia korkeintaan."

Seurasi painostava äänettömyys, sillä nuo kolme ihmistä huvimajassa

saattoivat tuskin nähdä toisiansa.

Vihdoin sanoi Gyrithe:

"Me olemme sinulle hyvin kiitolliset, Karen, kaikesta siitä vaivasta,

jonka meidän tähtemme näet."

"Ei kestä kiittää", vastasi Karen nöyrästi. "Minulle se on ollut suuri

ilo."

Mutta sydän poltti hänen rinnassansa. Taaskin seurasi äänettömyys, joka

tuntui Karenista kiusalliselta. He kuulivat vain toistensa hengityksen.

Mutta Karen tiesi sen niin varmaan, ikäänkuin joku olisi sanonut

sen hänelle ja äkkiä hän näki sen liekkikirjaimilla kirjoitettuna

sielussansa:

"Gyrithekin epäilee minua! Gyrithekään ei enää usko minuun!"

"Yksi vain tässä talossa tietää teidän olevan täällä, ja se yksi olen

minä", sanoi hän. "Minun miehelläni ei ole aavistustakaan siitä. Minä

en ole ilmaissut sitä hänelle edes unissani, tietääkseni. Minä voin sen

vannoa."

Kajahtava laivan vihellys kuului mereltä.

He päästivät kaikki helpoituksen huokauksen.

"Jumalan kiitos!" huudahti Esben ja karkasi pystyyn.

"Seuratkaa nyt minun jäljissäni", kuiskasi Karen, heidän seisoessaan

ulkona pimeässä. "Me emme uskalla mennä maantietä myöten, sillä silloin

me voisimme kohdata santarmin, mutta laivasillalle on vain kahden

minuutin matka."

Karen tarttui jälleen Gyritheä käteen kiinni ja astui nopeasti ja

ääneti polkua myöten. Välistä heidän täytyi käydä yli aitaportaista,

mutta Karen astui vain varmasti ja ääneti edellä.

Veden kohina yhä eneni.

Taaskin kuului vihellys, ja samassa tuli laivanlyhty näkyviin niemen

peitosta.

Karen pysähtyi ja osoitti pientä laituria, jolla yksinäinen lyhty

tuikki. Hämärästi vain saattoi siellä eroittaa muutamia ihmisiä.

"Sillalla ei ole santarmia", sanoi hän. "Menkää heti laivaan. Sieltä te

saatte piletin. Jumala kanssanne."

"Hyvää yötä!" sanoi Esben lyhyesti ja painoi hatun silmilleen.

"Esben! Esben!"

Karen väänsi käsiään saalin alla.

Karenin kaihoava, vapiseva ääni saattoi Esbenin hetkeksi

kahdenvaiheille.

Hän tuumaili hetken aikaa, mutta sitten hänen sydämensä sulkeutui

jälleen.

"Hyvää yötä", sanoi hän tylysti ja meni.

Hänen askeleensa ääni hävisi pimeässä ja Karen huokasi syvästi ja

surullisesti.

Mutta samassa tuli Gyrithe juosten takaisin ja suuteli Karenia.

"Minä häpeän, että saatoin epäillä sinua niin ilkeästi. Anna minulle

anteeksi, Karen!"

Kyyneleet nousivat Karenin silmiin.

"Te ette edes ilmoittaneet minulle, että te lähtisitte pois. Minä en

ollut edes sen arvoinen! Minä tulin kotiin Aabenraasta ja te olitte

poissa terveisiäkään minulle lähettämättä. Minä en ansainnut edes

vaivaista sanaa!"

Ja vastausta odottamatta hän nousi hitaasti takaisin mäkeä ylös. Joka

askel tuotti hänelle tuskaa.

Äkkiä hän seisahtui, kääntyi ja katsahti Itämerta kohden.

Punainen lyhty kiiti eteenpäin ja koneen käynti kuului aina hänen

luokseen. Karen kuunteli sitä siksi kuin se lakkasi ja kaikki hiljeni.

Viimeiseksi hävisi lyhtykin ja hänen ympärillään vallitsi vain pimeys

ja äänettömyys.

18.

"Mutta kukahan lie Grunnetilaiset ilmiantanut?" tiedusteltiin miehestä

mieheen. "Jürgenskö ehkä? Joka tapauksessa hän olisi vaimoltaan voinut

saada tietoa asiasta!"

Karen tunsi että häntä epäiltiin, vaikk'ei kukaan sitä hänelle

sanonutkaan. Epäilys liikkui hiljaa kissankäpälillä ilmassa hänen

ympärillään.

"Kuinka hirveän pitkiä puheita tuo neiti pitää santarmin kanssa", sanoi

Klaus eräänä päivänä.

Salamana hänelle äkkiä iski: neiti Liliendal se oli, joka hiipi

puutarhassa sinä iltana, jolloin rouva Grunnet oli tullut puhumaan

Esbenistä ja Gyrithestä.

Mitä hän saattoi tehdä puutarhassa niin myöhään? Mitä asiata hänellä

sinne oli? Hengittää raitista ilmaa sellaisessa sumussa, oli toki

mahdotonta ja santarmihan oli tullut ratsain.

Karen ei uskonut korviansa. Hän kalpeni ja jalat vapisivat hänen

allansa.

"Mitä sinä sanot, Klaus?" kysyi hän.

"Minä sanon, että hän on petturi, suuri petturi, kunniani kautta",

vastasi Klaus. "Eräänä iltana kuuli Jens hänen sanovan santarmille, he

seisoivat tuossa lipun luona — että Højemarkessa oli vanha palvelija

kuningaskunnasta, Sidsel Kjeldsen, eikä hän voinut käsittää, miten

tuon palvelijan annettiin olla talossa, sillä koko Grunnetin perhe oli

kerrassaan kansalliskiihkoinen. Ja niin totta kuin minä seison tässä,

niin on hän myös syypää nuorten Grunnetilaisten karkoittamiseen ja

siihen, että santarmi vielä tänäkin päivänä heitä ajaa takaa."

Karen ei kuullut sen enempää. Hän laski pois mitä hänellä kädessä

oli ja vihan kuuman veren kohistessa hänen korvissansa hän kiiruhti

vierashuoneesen.

Siellä "me hienot" makasi vuoteella, löyhötteli papukaijanviuhkallansa

ja raappi koiraansa.

"Minä pyytäisin teitä heti kokoamaan tavaranne", sanoi hän niin

levollisesti kuin hän saattoi, vaikka hänen äänensä vapisikin vihasta.

"Tunnin kuluttua ovat vaunut valjaissa ja vievät teidät päiväjunalle.

Minä en tahdo teiltä rahaa, en ainoata pfennigiä. Kuuletteko, minä en

halua yhtä ainoaa pfennigiäkään!"

"Jumala varjelkoon, oletteko te tullut hulluksi?" huusi neiti ja

karkasi sellaisella kyydillä ylös vuoteesta, että koira pelästyksissään

vieri pää edellä lattialle.

"Minä halveksin teitä liian syvästi, että viitsisin riidellä teidän

kanssanne", vastasi Karen. "Siksi minä olen liian hyvä. Mutta

tanskalainen nainen, joka on voinut pettää omia kansalaisiaan, ei

ansaitse säälimistä."

"No, te ajatte minut ehkä ulos ovesta!" huusi neiti ja lakaisi

heinäsirkanvärisellä laahuksellansa ympäriinsä ja kahisteli ja säteili

kuin kuoriaiseläin.

"Niinkuin haluatte! Minä tiedän vain, että te olisitte karkoitettava

kansanne joukosta. Oi Sidsel! Rakas, vanha Sidsel! Ja Esben! Ja

Gyrithe!" Sillä nyt Karen ei voinut enää hillitä itseänsä; suru vei

voiton hänestä. Hän kiiruhti ulos peittääkseen nyyhkytystään ja

käskeäksensä valjastamaan.

Mutta neiti oli vimmoissansa ja heilutteli häntäänsä ja polki

korkeilla, suipoilla koroillansa lattiaa ja viskeli kaikki tavaransa

sekaisin matkalaukkuun. Koira puolestansa haukkui, helisytti pieniä

tiukujaan ja haukkoi neiden rannerenkaan helyjä.

Olipa sekin melua.

"Me hienot" ei tahtonut syödä mitään. Maa poltti hänen jalkojansa,

hän unohti antaa juomarahoja, ja hän ravisti tomun jaloistansa, koska

he eivät osanneet antaa arvoa hänen erinomaiselle avustukselleen ja

osoittautuivat mahdottomiksi vastaanottamaan "europpalaista sivistystä."

Ja niin hän nousi vaunuihin tuolin avulla ja rehenteli korkealla

ilmassa kaikessa komeudessaan ja ihanuudessaan, se on tulipunaisessa

puvussansa ja kaikkine kivihiilihelminensä.

Egtvedin eläimet tahtoivat myös sanoa hänelle jäähyväisensä ja

kiitoksensa viimeisestä ja sillä perustuksella siat röhkivät, vasikka

pisti päänsä ulos ja haisteli, ja kalkkunakukko, heltta tulipunaisenaan

rähisi ja levittäen siipiänsä pyörähteli kuin pyörä.

"Herrainen aika, eihän tuo inhoittava eläin vain hypänne vaunuihin!"

huusi neiti.

Isäntärenki Klaus ei ollut koskaan niin hyvällä mielellä kyydittänyt

ketään talosta kuin neittä tänään.

Hän nauroi partaansa ja läimähytti piiskaansa, ikäänkuin hän olisi

tahtonut sanoa: "menkää matkoihinne!"

Ja vaunut vierivät eteenpäin kamelikurjen höyhenten heiluessa ja koira

seisoi neidin sylissä ja haukkui vimmatusti heitä kaikkia.

"Tuo halli voisi pitää suunsa kiinni, muuten hevoset voivat helposti

pillastua", sanoi Klaus.

"Herrainen aika! Älä vain ohjaksia hellitä, ihminen!" vingahti neiti

peloissaan ja tarttui molemmin käsin kiinni istuimeen.

Mutta karjanhoitaja Jens seisoi ilkkuen tallin ovella, nyökkäsi päätään

ja huusi hänen jälkeensä:

"Onnea matkalle! Onnea matkalle!"

Mutta tuskin "me hienot" oli kadonnut näkösältä, kun Karen meni

vieraskamariin ja avasi kaikki ikkunat tuuloittaakseen hänen jälkeensä.

Patshulin väkevä haju tunkeutui koko taloon ja ällötti häntä.

19.

Jürgens tuli kotiin ja Karen kertoi hänelle neiti Liliendalista ja

Sidselistä, — hän ei maininnut mitään Esbenistä ja Gyrithestä —, niin

hän tapansa mukaan ei vastannut mitään, sytytti vain piippunsa.

Hän näytti aivan riutumassa olevalta ihmiseltä.

Myöhemmin illalla kun hän istui savun ja höyryn keskellä ja joi

oluttansa, teki hän lujan päätöksen ja sanoi:

"Minä teen pienen matkan kotiin, Rheingauhun."

"Niin, tee se!" huudahti Karen. "Se tekee sinulle hyvää. Kyllä minä

hoidan taloa sillä välin."

No, senhän Karen muulloinkin teki, vaikka Jürgens oli kotonakin, niin

ettei siinä suhteessa mitään estettä ollut.

Mutta tuskin Jürgens oli tehnyt tämän päätöksen, niin hän ikäänkuin

nuortui ja tuli iloiseksi kuin lapsi, joka pääsee kotiinsa lupa-aikaa

viettämään.

"Lorelei vetää sinua puoleensa", sanoi Karen ja suuteli häntä, sillä

hänellä oli sääli miestänsä.

Itse hän parhaiten tiesi, mitä koti-ikävä oli, ja kuinka valtava tuo

tunne olikaan vieraassa maassa!

Jo aikoja sitten oli Karen huomannut, ettei Jürgens viihtynyt täällä,

mutta minkä hän sille taisi, että Jürgens, joka oli saksalainen, oli

tullut voitettuun maahan? Itse hän oli sen tahtonut.

Mihin vapaaehtoisesti on ryhtynyt, se ei ole pakkoa. Ja kun hän nai

maan tyttären, niin olihan hän myös velvoitettu maahan jäämään.

Senpätähden pari päivää myöhemmin Karen kaihomielellä sanoi hänelle

jäähyväiset rautatienasemalla.

Jürgens ei saanut rauhaa ennenkuin hän pääsi lähtemään. Näkymätön voima

pakoitti häntä; hän luki tunnit ja minuutit ennen lähtöä.

Jürgens otti Kain syliinsä, suuteli häntä ja hypähti vaunuun.

"Wenn die Schwalben heimwärts ziehn!"

Kun pääskyt palajaa!

lauloi hän riemuiten junan lähtiessä liikkeelle ja viittasi kädellään

vaunun ikkunasta.

"Am Rhein! Am Rhein!"

Ruprecht Jürgens parka! Vieraana hän oli tullut, vieraana hän läksi.

Hän ei jättänyt tyhjää sijaa jälkeensä, jota ei olisi voitu täyttää.

Mikä täällä oli tapahtunut, oli satunnaista, ikäänkuin elämällä olisi

ollut kiire.

Karenia tämä matka ei erityisesti liikuttanut, vähän ajan perästä

Jürgens palaisi takaisin ja paljoa tärkeämmät asiat täyttivät koko

hänen sielunsa. Jürgens oli poissa ennenkuin Karen sitä oikein

käsittikään.

Ainoa, mitä hän sen johdosta teki, oli se, että hän otti Saksan

keisarin ja keisarinnan kuvat alas ja asetti ne vasten seinää.

Jos joku tai jokin olisi tarttunut häneen ja sanonut:

"Seis! Odota hetken aikaa ja mieti mitä teet, sillä tämä on käännekohta

elämässäsi!" niin hän ei olisi uskonut sitä.

Vielä vähemmän hän olisi uskonut, jos olisi sanottu:

"Uusi aamurusko on koittava. Se ennustaa uutta päivää."

Sillävälin oli parin kuukauden kuluessa karkoitettu 305 ihmistä, niistä

149 miestä, 82 naista ja 74 lasta.

Eräänä päivänä kuului kolkutus ovelle ja karjanhoitaja Jens astui

sisään pyhävaatteissaan.

Hänen kasvonsa kiilsivät pesun jäljeltä ja hän kumarsi parhaimpansa

mukaan, sillä hän oli kohtelias tavoiltansa.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi. "Minä pyytäisin nyt heti päästä vapaaksi

palveluksesta, sillä minä tahtoisin sangen vastenmielisesti, että

santarmi —"

"Tulisi karkoittamaan sinua?" puuttui Karen puheesen.

"Ei, suokaa anteeksi! Sitä minä en tarkoittanut. Päinvastoin minä

pelkään, että hän helposti unohtaa minut."

"No, sitä minä en käsitä. Sinä tahdot siis vapaaehtoisesti ennättää

ennen häntä ja heti lähteä pois Eteläjyllannista?"

"Suokaa anteeksi. En minä oikein sitäkään tarkoittanut. En tosiaankaan,

en; mutta minä voin heti saada paikan Frandsenin luona krouvissa, ja

sieltä minä varmaan tiedän pian tulevani karkoitetuksi. Sillä minä

hyvin vastenmielisesti lähden yli rajan, ilman että santarmilla on

siitä vähän vaivaa. Eikä hän nukkumalla saa päästä tarkoitustensa

perille."

Polttava puna kohosi Karenin kasvoille. Syntyi kiusallinen äänettömyys.

Jens rykäisi ja muutti ensin yhtä, sitten toista jalkaansa.

"Lähteekö Bodil Hansen myöskin?" kysyi Karen.

Karjanhoitajan suu vetäytyi leveään hymyyn.

"Ei millään tavalla", sanoi hän. "Hän se kyllä on varma! Yhdeksän

päivää sitten hän meni kihloihin Klausin kanssa. Ja kun rakkaus vain

on kysymyksessä, niin hitto vieköön naisihmiset. Onneksi sulhanen on

tanskalainen, eikä saksalainen."

Hän katui heti, mitä hän oli sanonut, sillä hän oli kelpo poika. Miksi

sitä hänen aina pitikin puhua päänsä poikki!

Karen ei vastannut mitään. Ääneti hän maksoi hänelle loput hänen

palkastansa. Ei ollut hauska hävetä omien palvelijoidensa edessä.

"Hyvästi, Jens", hän sanoi ja ojensi hänelle kätensä. "Kiitos siitä

ajasta, jonka me yhdessä olemme olleet. Sinä olet ollut kelpo ja

luotettava mies."

Ja sitten Jens läksi tehden epätoivoisia yrityksiä näyttäytyäkseen

ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Se oli kuitenkin vaikeampaa kuin mitä olin uskonut", sanoi hän

meijerskalle. "Toisen ihmisen loukkaaminen on hiukan arveluttava asia."

Mutta minne Jürgens oli joutunut? Karen ei saanut häneltä kirjeitä,

eikä häntä kuulunutkaan, vaikka hänen oli määrä olla viimeistään

joulukuun kahdentenakolmatta päivänä kotona.

Joulukiireet menivät tavallista menoaan. Saksan keisari ja keisarinna

olivat päässeet entisille paikoillensa, Karen oli kirjoittanut muutaman

kirjeen sillä osoitteella, jonka Jürgens oli hänelle ilmoittanut, mutta

Jürgensiä ei vaan kuulunut. Eikä ainoatakaan sanaa häneltä saapunut.

Kuinka kummallista kuitenkin on odottaa ihmistä, joka ei koskaan tule.

Jürgens oli ikäänkuin vaipunut suureen, äkilliseen hiljaisuuteen,

niinkuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassakaan, tai niinkuin

unhoituksen meri olisi nielaissut hänet ja haudannut hänet helmaansa.

Rouva Grunnet tosin ihmetteli, ettei Jürgens palannut takaisin, mutta

hän ei kysynyt mitään, kun ei Karen itse mitään sanonut.

Joulu lähestyi nopein askelin, — mutta Jürgensiä ei kuulunut ja Karen

kulki kuin syvässä unessa, josta hänen kerran kuitenkin täytyi herätä.

Joulukellot jo kajahtelivat ja Madsen soitti joulun tulleeksi.

"Iloista joulua! Hyvää joulua!" ne lauloivat yli koko pitäjän.

Sinipunertava taivaan ruskotus ennusti lunta ja heitti salaperäisen

loisteen huurteenpeittämille maille ja kimmeltäville pensaille ja puille.

Itämerenkin kohina oli tänä iltana hiljentynyt. Eikä myrskyämiseen

mitään syytä ollutkaan, sillä maatuuli, joka viimepäivinä oli

raivonnut, oli asettunut levolle.

Kaikkialla oli hiljaista; kellot vain soivat. Olisipa voinut luulla,

että kaikki ihmiset ja eläimet pidättivät hengitystään ja kuuntelivat

kellojen helinää.

"Rauha maassa! Ja ihmisille hyvä tahto!"

Niin, kaunista rauhaa preussilaiset tosiaankin soivat

eteläjuutilaisille! Ja kuinka paljon todella saattoi kansallisuuksien

välillä puhua hyvästä tahdosta, siitä Preussin hallitus ja Saksan kansa

saa vastata omientuntojensa edessä.

"Kaikkialla Pohjolassa, Gedseristä Nordkapiin, Pohjanmerestä ja

Suomenlahdesta Atlantin valtamereen ja Pohjanmereen asti, olivat

slesvigiläisten karkoitukset sekoittaneet katkeruutta ja surua

jouluiloon." [Ylikirjastonhoitaja Drolsum Kristianiassa.]

Karen seisoi yksin ja koristi joulukuusta Kaille, joka nukkui makeasti

päiväuntaan ja uneksi joulukynttilöistä ja joululahjoista.

Rouva Grunnet vietti juhla-aattoa hiljaisessa surussa yhdessä rouva

Borriksen ja Valdemarin kanssa Borrisgaardissa.

Karen tiesi sen. Äidin ja tädin lahjat olivat aikoja sitten saapuneet.

Mutta kun hän raskain mielin viimeisteli joulukuusta, laskeutui lumi

tiheään ja äänettömästi maahan, peitti kaikki vaippaansa ja vaimensi

joka ainoan askeleen äänen. Ei yhtäkään askelta kuulunut, ja kuitenkin

ne nopeasti ja varmasti lähenivät ja eräs kulkija puheli itsekseen

tietä astuessansa.

Kolkutettiin ovelle ja ulkona porstuassa seisoi vanha postinkuljettaja

Keldet, joka tavallistakin enemmän oli joulutontun näköinen, sillä hän

oli ylt’yleensä lumessa ja hiukset ja parta huurteessa.

Häneltä ei puuttunut muuta kuin punainen lakki ja punaiset sukat

ollakseen täysi tonttu.

"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa", sanoi hän pudistaen lumen päältään,

jolloin hän vieläkin enemmän näytti villakoiralta. "Tässä olisi kirje

Saksasta."

"Vihdoinkin!" ajatteli Karen, "olipa siihen jo aika!"

Hän pani kirjeen pöydälle lähemmin sitä tarkastamatta.

"Nyt teidän pitää saada jouluryyppy ja kakkua, Keldet", huudahti hän.

"Ei, paljon kiitoksia, pikku rouva! Parasta on olla sitä ottamatta.

Jos minä joka paikassa, jonne tänä iltana tulen, ottaisin ryypyn, niin

enpä tahtoisi olla vanha Keldet. Silloin saisin maata ojassa tänä yönä.

Eipä siltä, olisihan se hyvä vuode, sillä lumi antaa meille yltäkyllin

aluksia, pikku rouva! Hyvää joulua, rouva! Iloista joulua!"

Ja vanha Keldet tepasteli taaskin tiehensä ja hyräili iloisesti:

"Iloinen joulu! Ihana joulu!

Taivahilta soi enkelilaulu."

Mutta sitten hän rupesi uudestaan itsekseen puhelemaan:

"Piru vieköön nuo roistot! Nyt Madsen on tietysti saanut eronsa

harmaalla paperilla. Nyt hän kai soittaa viimeistä kertaa eläissänsä

joulukelloja. Hyvä Jumala, kuinka heidän kaltaistansa se on! He

ansaitsisivat hirttonuoran!"

Vihdoin Karen avasi kirjeen vitkastellen, ja eräs hänen miehensä

lapsuudenystävä ilmoitti hänelle — hänen nimensä oli Fritz Bodenstedt —

että Ruprecht Jürgens oli hukkunut Rein-virtaan.

Vene oli kaatunut lähellä St. Goaria joulukuun kahdeksantenatoista

päivänä.

Mukaan liitetty kirje oli saman päivän aamuna kirjoitettu, mutta sitä

ei ollut lähetetty ennen onnettomuudentapausta.

"Rakas vaimoni!

Es thut mir herzlich leid [Olen kovin pahoillani], etten voi viipyä

täällä kauemmin. Täällä on niin reizend [ihastuttavaa] ja wunderschön

[ihanaa]. Kahdeksan päivän kuluttua minun täytynee palata takaisin

tuohon pesään; Ach du lieber Gott [Oi sinä hyvä Jumala], pitääkö

minun tulla takaisin kaikkeen kiistaan ja toraan! Minä olen rauhan

mies. Mutta siitä on loppu tehtävä. Minä tahdon olla herra talossani,

ja olen jo löytänyt halukkaan ostajan talolle. Minä tahdon palata

Rheingauhun, ja sitten sinä ja Kai saatte elää Rheingaussa in

prachtvoller Herrlichkeit [erinomaisessa ihanuudessa]. Suutele Kaita!

Er ist mein Sohn! [Hän on minun poikani!] Älä unhota sitä niemals

[koskaan].