Hän läksi matkaan täyttä juoksua. Mutta kesken kiivainta kyytiään hän
kuuli uudelleen miehen äänen laulavan:
"Die schönste Jungfrau sitzet
dort oben wunderbar,
ihr goldnes Geschmeide blitzet,
sie kämmt ihr goldenes Haar.
Sie kämmt es mit goldenem Kamme
und singt ein Lied dabei;
Das hat eine wundersame
gewaltige Melodei!"
Ja kalliolla neiti
tuoss' istui ihana,
ja hajallensa heitti
hän kultahiuksensa.
Ja laulua kummanlaista
hän lauleli sukeissaan.
Voi sitä, ken lumoavaista
kuul' laulua kerrankaan!
Varjo lankesi taaskin hänen jalkojensa juureen.
Mutta tien yli oli kutoutunut monta lumoavaa verkkoa ja samalla kuin
Karen kärsimättömästi koetti vapautua tästä kiusallisesta kudoksesta
ja vähällä oli kompastuakin siihen, joutui hän suoraan nuoren miehen
syliin, joka muitta mutkitta tarttui häneen käsivarsineen ja suuteli
häntä suulle.
Pelästyneenä Karen riuhtaisi itsensä irti.
"Kuinka te uskallatte!" änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä ja
juoksi matkoihinsa.
Ei Karenilla ollut aikaa antaa hänelle sen pitempää nuhdetta, ei hän
edes tullut silmäilleeksi häntä.
"Lorelei! Lorelei!" lauloi hän Karenin jälkeen:
"Den Schiffer im kleinen Schiffe
ergreift es mit wildem Weh;
er schaut nicht die Felsenriffe,
er schaut nur hinauf in die Höh'.
Ich glaube, die Wellen verschlingen
am Ende Schiffer und Kahn;
und das hat mit ihrem Singen
die Lorelei gethan."
Venheessä poika sousi
het' iskuin palavin
silmänsä tuohon nousi,
ei katsonut kareihin.
Ma luulen kitahansa
sen poikasen pyörre vei —
sen lumouslaulullansa
on tehnyt Lorelei.
Kun Karen hengästyneenä syöksyi kyökkiin, niin hän kuuli jo
leikkuumiesten äänekkäästi ja rohkeasti hiovan viikatteitansa
puutarhassa. Hän ei epäillyt että Esben oli innokkain joukossa.
"Lehtikaali, äiti! He niittävät lehtikaalin!" huusi hän.
"Herra varjelkoon!" sanoi rouva Grunnet reippaasti, "sitä huvia en toki
suo heille!"
Ja reipas emäntä kiiruhti ulos.
"Olkaa hyvät ja tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Tehkää niin hyvin, tulkaa
sisään!"
Olipa jo aikakin! Leikkuutytöt olivat jo varustaneet sidettä, millä
sitoa kaalit yhteen, mutta rouva Grunnet sai kutsutuksi leikkuuväen
sisään, ennenkuin ainoankaan kaalinpään oli tarvinnut heittää henkensä.
Valdemar, joka sinä päivänä oli vieraissa tätinsä luona ja viimeisessä
elonkorjuussa oli ollut apuna, katsoi levottomasti oveen päin ja kyseli
turhaan minne Karen oli jäänyt.
Täti hymyili salavihkaa tarjotessaan virvokkeita. "Ole sinä rauhassa.
Kyllä se päivä vielä koittaa, jolloin se, jota sinä odotat, on aina
sinun luonasi".
Niin, eikö häitä jo oltu puoleksi määrätty pidettäviksi keväällä
Valpurin päivänä? Perheitten kesken siitä ainakin jo oli sovittu,
vaikka Karen ja Valdemar eivät vielä olleetkaan asiasta puhuneet.
Mutta nyt hän tahtoi puhua siitä! Veri kuohahti hänessä.
Eikö hän jo kyllin kauan ollut kulkenut täällä serkkuna ja aina vaan
serkkuna eikä koskaan muuna kuin serkkuna, ja Karen oli nauranut ja
laskenut leikkiä ja kujeillut hänen kanssansa, mutta ei koskaan, ei
koskaan, ei koskaan hän ollut antanut hänen aavistaa, että hän olisi
muutakin hänelle kuin serkku.
Siitä piti tulla loppu, niin siitä piti se tulla!
"Aina sinun luonasi!"
Sitä oli mahdoton kestää. Olihan hän maltillinen ja kärsivällinen,
mutta tämä oli enemmän kuin mitä liha ja veri saattoi kärsiä, ja hän
oli nuori, reipas mies.
Hän kulki ikkunoitten alitse ulos puutarhaan ja kun hän tuli Karenin
kamarin kohdalle, niin hän näki liehuvien harsouudinten läpi hänen
istuvan tuolilla ja läähättävän. Valdemar arveli että hän varmaan oli
juossut hyvin kovasti. Karen painoi kätensä rintaansa vasten.
"Und das hat mit ihrem Singen
die Lorelei gethan!"
"Sinä olet juossut varmaan liian kovasti, Karen", sanoi Valdemar ja
nojasi käsivarsillaan ikkunalautaan.
Karen hypähti pystyyn.
"Miksikä sinä väijyt minua?" kysyi hän kiivaasti.
"No, no, sana sanasta! Olisit ainakin voinut sulkea ikkunasi ja laskea
uutimet eteen."
Valdemar läksi, mutta hetken jälkeen hän huusi hänelle:
"Etkö tule, pikku Karen?"
"Jos en tule tänään, niin tulen huomenna!" nauroi Karen.
Karen näki, että hän meni pois.
Hyi, kuinka pahasti se oli sanottu! Karen vihasi itseään. Eikö hän
aina ollut kujeillut Valdemarin kanssa, kiusannut häntä ja ollut paha
hänelle — siksi — siksi että! — Tahtoivatko he pakoittaa häntä? Ei, ei
lainkaan! Pakosta ei ollut koskaan ollut puhettakaan, olihan Valdemar
kelpo poika, ja hän piti hänestä niin paljon, mutta sittenkin!
Hänen mielensä nousi kapinaan. Antautuako tuohon salaperäiseen,
tuntemattomaan, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän vain aavisti,
joka sekä veti puoleensa että sai hänet pelosta lamautumaan, — hän
tunsi taaskin miehen käsivarsien puristuksen ja kuuman suutelon
huulillaan! Hän hypähti ylös, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa
hyttyslauman luotaan. Tuo häpeän ja pelästyksen naisellinen tunne
soveltui kyllä hyvin viholliseen, ventosaksalaiseen nähden, mutta ei
Valdemar Borrikseen nähden.
Hän kastoi kasvonsa pesuvadissa ja hieroi huuliaan käsiliinalla; hän
tahtoi hieroa väkivallantekijän suudelman pois, se poltti ja saastutti
häntä!
Se oli epäilemättä sama saksalainen, jolle he kaikki toivoivat vain
pahaa, jonka he kaikki olisivat tahtoneet lähettää hiiteen, sillä hän
oli ensimäinen saksalainen, joka oli uskaltanut ostaa tanskalaista
maata heidän paikkakunnallaan.
Kun hän astui puutarhanpuoliseen huoneesen, niin eivätkö he kaikki
siellä istuessansa juuri puhuneetkin hänestä, tuosta saksalaisesta?
Niin, tosiaankin! Aivan kuin he kaikki olisivat aavistaneet, mikä häpeä
oli häntä kohdannut!
Esben oli - hyvin kiihoittunut, hänen silmänsä salamoivat.
"Joka tapauksessa hän on ensimäinen saksalainen, joka näillä seuduin on
ostanut hyvää, vanhaa, tanskalaista maata", sanoi hän katkerasti.
"Eihän meillä tässä pitäjässä ole koskaan edes ollut
kotisaksalaistakaan!"[3] sanoi joku eloväestä.
"Onhan se sentään aina ollut meidän uskomme ja ylpeytemme!" sanoi
toinen.
"Ja nyt preussilainen, joka on nimeltään Ruprecht Jürgens!" puuttui
kolmas puheesen.
"No, no, älkää kiivastuko", sanoi Valdemar Borris. "Mitä Jürgensiin
tulee, niin eihän kukaan voinut kieltää häntä ostamasta maata mistä hän
halusi, eikä se missään tapauksessa ole hänelle häpeäksi."
Hän vaikeni äkkiä.
"Kenellekä se sitten olisi häpeäksi, Valdemar?" kysyi Esben, ja hänen
äänensä vapisi. "Me emme ole kutsuneet häntä".
"Me saamme hävetä sitä", sanoi Valdemar hiljaa mutta varmasti, "että
sallimme hänen sen ottaa".
Huoneessa vallitsi äkkiä äänettömyys.
"Mitä me olisimme voineet tehdä, Valdemar?" kuului äkkiä Karenin ääni
huoneen nurkasta. "Sehän myötiin pakkohuutokaupalla, olihan Wrisgaard
joutunut konkurssitilaan".
"Hänellä oli helkkarinmoinen pakko myödä se", huusi Esben.
"Meidän olisi pitänyt se ostaa", sanoi Valdemar.
"Emmekö sitten olisi huutaneet!" jatkoi Esben. "Minä huusin äidin
puolesta, ja myöskin sinun isäsi huusi — hänen huutonsa oli lähinnä
korkein".
"Me huusimme korkeammasta kuin mistä meillä olisi ollut varaa, — Jumala
paratkoon", sanoi rouva Grunnet.
"Minä kysyn sinulta, kuka saattoi tietää, että saksalainen tarjoisi
meidän ylitsemme?"
Esben sen sanoi.
"Meidän ei olisi pitänyt antaa asian mennä niin pitkälle",
sanoi Valdemar. "Meidän olisi pitänyt tukea miestä, niin ettei
pakkohuutokauppa olisi ollut välttämätön".
"Tiedätkös", sanoi Esben suuttuen, "sitä miestä olisi ollut yhtä
hyödyllistä auttaa, kuin kaataa vettä seulaan. Emmehän voi auttaa
jokaista maksukelvotonta miestä veteen hukkumasta".
"Niin, niin", vastasi Valdemar, "olkaamme varoillamme! Säästäkäämme,
me eteläjyllantilaiset, kolikoitamme ja tukekaamme toisiamme sekä
myötä- että vastoinkäymisessä. Ei yksikään kaistale maata, jonka me
saksalaiselle myömme, ole helpolla takaisin voitettavissa".
"No!" sanoi Karen äkkiä pilkallisesti. "Katsokaamme ensin, miten hän
tulee toimeen taloineen!"
"Se saksalainen, joka ei osaa viljellä maata tanskalaiseen tapaan, saa
niittää minkä hän on kylvänyt". Valdemar sen sanoi. "Ruprecht Jürgens
voi lähteä köyhempänä Eteläjyllannista kuin minä hän tuli tänne. Ei
siinä ole pahin este meille".
"Missä sitten?" kysyi Esben kiivaasti.
"Jos Preussin valtio tulisi ostajaksi. Se voi vieläkin enemmän
koroittaa hintaa, eikä se saata itseään pakkohuutokauppatilaan".
"Ei, ei!"
Esben vaikeni hetkeksi.
"Onko teissä ketään, joka haluaa antaa hänelle neuvoja, jos hän joutuu
pulaan?" kysyi hän äkeissään.
"Ei!" kuului lyhyt vastaus.
"No, Jumala häntä sitten auttakoon!" sanoi Esben.
"Ei kukaan voi kieltää häntä käyttämästä silmiään", arveli joku
eloväestä. "Näkeehän hän miten me menettelemme".
"Mutta sitä hän ei voi!" huusi Esben. "Saksalainen maanviljelijä on
aina umpisokea".
Kaikki olivat hetken aikaa ääneti.
"Onko kukaan nähnyt häntä?" kysyi rouva Grunnet.
"Olen minä", sanoi Valdemar, "minä näin hänet tänä iltana. Tuossa hän
on!" huusi hän äkkiä ja viittasi kädellään puutarhaoven ulkopuolelle.
Kaikki nousivat pystyyn ja kerääntyivät ovelle.
Vieras kulki tuolla matalan aitauksen ohi aavistamatta ärtyisiä ja
surullisia silmiä, jotka seurasivat häntä.
Ei kukaan tahtonut auttaa häntä allikosta, ei kukaan tahtonut
huokaustakaan päästää, jos hän joutuisi perikatoon.
Hän ei ollut heidän miehiään. Hän oli vihollinen, väkivallantekijä.
Mitä hän heidän maastansa tahtoi?
Kaikki nostaisivat kätensä häntä vastaan.
Karen seisoi kauimpana toisten takana.
Mutta vieras astui huoletonna ohi ja lauloi:
"Und das hat mit ihrem Singen
die Lorelei gethan!"
"Enpä tahtoisi olla sen miehen asemessa", sanoi rouva Grunnet.
Hän katsoi mietteissään hänen jälkeensä tämän kulkiessa tietä myöten.
2.
Valdemar Borris ja hänen isänsä olivat kumpikin Preussin kansalaisia ja
poika oli asevelvollisuutensakin palvellut kyrassierina Berliinissä.
Olisi ollut parempi Esben Grunnetille, jos juuri hänellä olisi
ollut Preussin kansalaisoikeus, ja varsinkin jos hän ei olisi ollut
optantin[4] poika, mikä oli vieläkin pahempaa kuin olla itse optantti.
Bismarckin kukistumisen jälkeen oli tosin Caprivin ja Herfurthin aikana
koittanut parempi aika, jolloin maasta karkoittaminen oli loppunut.
"Yleissaksalainen yhdistys" koetti kiihkeästi vastustaa tätä uutta
virtausta, mutta se oli turhaa.
Ne karkoitusmääräykset, jotka olivat säädetyt, kumottiin, ja
optantit saivat tilaisuuden ruveta Preussin valtion alamaisiksi.
Viisi, jopa kuusituhatta syntyperäistä eteläjyllantilaista sai siten
kansalaisoikeuden, etusijassa etevimmät Tanskan alamaiset.
Mutta Grunnet oli silloin jo aikoja ollut kuolleena. Mitä se häntä
hänen haudassansa hyödytti? Ja mitä se hänen poikaansa hyödytti?
Oikeudeton! Oikeudeton omassa maassansa, oikeudeton vihollisen maassa!
Siedetty, mutta ei koskaan tunnustettu! Ei ainoatakaan paikkaa, johon
hän valtio-oikeudellisessa suhteessa olisi voinut päänsä kallistaa!
Ja vieläkin enemmän — koska hän isävainajaltaan perimänsä luonteen
vuoksi oli intohimoinen ja kiihkeä, yksi niitä, jotka ennen vanhaan
keihään kärjellä olivat valmiit taistelemaan oikeutensa puolesta, yksi
niitä, joille vääryys oli kuolemata katkerampi!
Ja sitä paitsi sietää sitä veristä vääryyttä, joka oli tullut
Tanskan kansan osaksi aina vuodesta kuusikymmentäneljä! Sietää sitä
uskaltamatta hievahtaa paikaltansa, uskaltamatta nostaa päätänsä,
koska hänen isänsä ja niin monet eteläjyllantilaiset hänen kanssansa
olivat rehellisesti uskoneet kuninkaan ja keisarin vannomaan
valaan kolmeyhteisen Jumalan nimessä ja rauhansopimuksen sitovaan
velvoitukseen!
Eipä ihme, että se perintö, jonka hänen isänsä oli hänelle jättänyt,
tuntui usein melkein sietämättömältä. Jospa hän olisi voinut heittää
sen hartioiltansa! Sen sijaan hänen täytyi aamusta iltaan pysyä
aisoissa, jottei kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimeenpantava
karkoituskäsky ajaisi häntä pois perintömaaltaan ja lapsuudenkodistaan!
Ei kestä sitä mies!
Ja millaisia vähäpätöisyyksiä siihen tarvittiin! Siinä jo
kyllä, jos oli ollut kapakassa, joulukesteissä tai julkisissa
uudenvuodentanssiaisissa.
Niin, jospa hän vain olisi itse ollut niin maltillinen kuin Valdemar
Borris! Silloin kaikki olisi käynyt helpommin.
Mutta- nyt! Hyvä Jumala, mitä Tantaluksen tuskia kunniastaan arka
tanskalainen sai kestää, sellainen, jonka isä oli Dybbolin luona
taistellut elämästä ja kuolemasta vuonna kuusikymmentäneljä ja jonka
isoisä oli vuodattanut viimeisen veripisaransa Istedin tappelussa!
Se oli oikeudensolvausta, oikeudentunto, se kärsi sisimmässä
pohjukassaan.
Mutta rouva Grunnet oli veljeensä. Luja ja varovainen juutilainen,
jonka ei ollut niinkään helppo laskeutua siitä suhteellisesti varmasta
asemasta mikä hänen isällään oli Preussin alamaisena ollut, miehensä
epävarmaan, suorastaan toivottomaan asemaan optanttina.
Hän tarvitsi koko mielenmalttinsa, uskollisuutensa ja horjumattoman
tulevaisuudenluottamuksensa voidakseen ohjata omaa sekä miehensä ja
lastensa elämänpurtta kaikkien salakarien ja vaarallisten luotojen ohi.
Ja kuitenkin — melkein helpompi oli ohjata miestä kuin lapsia miehen
kuoleman jälkeen.
Kun rouva Grunnet silmäsi Esbenistä Kareniin ja Karenista Esbeniin,
niin saattoi hän joskus pudistaa harmaata päätänsä ja sanoa:
"Niin, niin! Teidän isänne äiti oli saarelainen. Kepeä veri kiehahtaa
helposti. Mutta me juutilaiset olemme tottuneet törmäyksiin. Me otamme
ne levollisesti vastaan".
Ei kuitenkaan aina. Ne juutilaiset, jotka olivat olleet mukana
vuonna kuusikymmentäneljä, eivät voineet "ottaa niitä levollisesti
vastaan". Monet heistä olivat kuin rauhattoman meren vihaiset
aallot, jotka kohisivat vanavedessä — se saattoi riehua ja kuohua
vaahtoisana tyrskynä, mutta sen alla kulki voimakas pohjavirta, joka
vastustamattomalla voimalla raastoi kaikki mukaansa: väkivallan,
vääryyden, valtiolliset ongelmat ja valheet.
Se oli luonto itse, heimon synnynnäinen kansallistunto, joka heräsi
uudelleen, uusiva ja uudestisynnyttävä luonto-äiti, joka ei ainoastaan
katsonut taaksensa, vaan etupäässä silmäsi eteensä, ja joka oli
liitossa nuorison, tulevaisuuden, edistyksen ja elämän kanssa!
Ja siinä Valdemar Borris seisoi etumaisimpana. Hän ei ainoastaan
tahtonut hautoa mielessään kärsittyä vääryyttä, ei yksin surra
kuolleita, vaan kostaa niitä, niin että itse vääryys tulisi
mahdottomaksi!
Hän oli käynyt kansanopistoa kotona kuningaskunnassa, oli koko
tietoajanoavalla sielullaan imenyt kaikkea sitä mitä hänelle oli
tarjona oman kansansa elämän rikkaasta aarteesta.
Sitä ei Esben Grunnet ollut voinut tehdä, sillä siinä tapauksessa hän
olisi tullut karkoitetuksi.
Usean kerran hän ja Karen istuivat kuin kaksi nälkäistä ja kuuntelivat
serkun kertomuksia; ahnaasti kokosivat ne murut, jotka karisivat
rikkaan pöydältä!
Ja pian tarvittiin kaikkea sitä vastustusvoimaa, jota voitiin
aikaansaada.
Lokakuun loppupäivinä v. 1894 kukisti Bismarckin viha Caprivin, ja v.
Miquel tuli johtoon.
Nyt alkoi uudestaan vaino tanskalaisuutta vastaan, joka keväällä
yhdeksänkymmentäviisi kohosi yli kaikkien rajojen. Samoin kuin
kahlekoirat, joita kauan on väkivallalla pidätetty kiinni,
raivostuneina syöksähtävät vapauteensa, kun heidät vihdoin päästetään
irti, samoin preussilaiset virkamiehet karkasivat eteläjyllantilaisten
kimppuun.
Tanskan alamaisten kansalaistuttaminen lakkautettiin, useita
luentoyhdistyksiä hajoitettiin, toisia selitettiin valtiollisiksi ja
naisia kiellettiin mistään hinnasta ottamasta osaa kokouksiin. Sitä
paitsi kiellettiin tanskalaisia laulamasta isänmaallisia laulujaan.
Jokapäiväinen elämä kului sillä välin hiljaista menoansa.
Se oli komea talo, tuo Højemarke! Vanha, hyvin hoidettu talo, johon
tarpeen vaatiessa oli rakennettu lisää, ja sellaisenaan se oli kulkenut
useammasta sukupolvesta toiseen.
Pitkä, ristikon muotoon rakennettu päärakennus — ulkomuodoltaan
puoleksi herraskartano, puoleksi talonpoikaistalo — olkikattoineen
ja komeahuippuisine päätyineen (päätykatolla haikaranpesä) kohosi
levollisena ja vankkana, punertavan villiviiniköynnöksen koristamana
ruusujen, hedelmäpuiden, kastanjien ja heisipuiden keskellä. Sen
seinien sisäpuolella oli matalia, mutta suuria ja kauniita huoneita,
täynnä tummia, kiiltäväksi kiilloitettuja mahonkikaluja.
Ne olivat empirityylisiä, ja kaikki kapineet soveltuivat toisiinsa,
aina levypöydästä alkaen sohvakaappeihin asti ja kiiltäviin
messinkiastioihin kyökissä ja ruokasalissa. Kirstun pohjalla oli
kallisarvoisia damastikankaita ja arvokkaita hopeakaluja astiakaapissa.
Kaikki oli täyteläistä ja kelvollista.
Mutta talon alla oli laajoja, vanhoja, synkkiä luostarikellareita,
joissa kerran — Jumala tiesi millä vuosisadalla! — oli ollut
suunnattomia viiniastioita.
Kyyhkyslauma — mitä erilaatuisimpia kyyhkyjä — kujersi hirmuisimmassa
hopussa, parveili päädyn ympärillä, nautti näköalasta ikkunan
yläreunalta ja laskeutui äkkiä puutarhaan keräämään maahan karisseita
jyviä.
Haikara — myöhästynyt kuhnuri — heitti päänsä taaksepäin ja kalkutteli
nokkaansa.
Hän tahtoi olla rauhassa, hänen täytyi puuttua puheesen, kun pieniväki
kotona kävi liian äänekkääksi ja nenäkkääksi.
Olipa sekin laitaa! Ne kävivät istumaan tuuliviirinkin selkään, jonka
rouva Grunnet oli antanut pystyttää, "sillä olihan aina hyvä tietää,
mistä päin tuuli kävi tässä maassa!"
Ei, enemmän järkeä on sammakkojen kurnutuksessa, kun ne kesäiltana
suossa hyppelevät. Sitä puhetta voi ymmärtääkkin.
Mutta suossa vallitsi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Jumala tiesi, mikä
heitä vaivasi?
Haikara muutti jalkaa ja ajatteli tarkemmin asiaa. Ehkä olisi parasta
että hänkin lähtisi matkaan, niinkuin koko hänen sukunsa, ennenkuin
ilma muuttui täällä kovin kylmäksi ja sietämättömäksi?
Se ravisteli itseään, räpytteli siipiään ja vaipui taas mietteihinsä.
"Kurrrrrr!" kujersivat kyyhkyset.
Ne olivat kotona syntyneitä ja ne pysyttelivät kotonaan. Talvellakin
heillä oli täällä hyvä ravinto. Täällä oli aina hyvä olla.
Lehmät ammuivat vielä ulkona laitumella ja hevoset hirnuivat
pilttuissansa.
Puutarhanpuolinen ovi oli auki, sillä ilma oli herttainen ja
silmää kohtasi mieluisa näky: katettu kahvipöytä, leivokset,
kööpenhaminalainen porsliini ja spriiliekki tuliastian alla.
Vilahdukselta saattoi nähdä talon palvelevan hengenkin, vanhan Sidsel
Kjeldsenin.
Hän oli hyvinkin kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, hän oli
tullut rouva Grunnetin anopin mukana kuningaskunnasta, Stevnsistä,
oli ollut hänen miehensä lapsentyttönä ja oli seurannut kuin vanha,
kallisarvoinen perintökalu uuteen avioliittoon, oli tuudittanut
käsivarsillaan sekä Esbeniä että Karenia, ja hän olisi niin mielellään
tuuditellut vielä kolmattakin polvea.
Patriarkalliset tavat olivat aina olleet Højemarkessa vallalla mutta
Sidsel ei tahtonut suostua siihen mukavaan elämään, jota hänelle
rakkaudesta ja kiitollisuudesta tarjottiin.
Hänellä oli aina kova kiire, hän ei voinut koskaan saada kylliksi
tehdyksi tässä maailmassa.
"Pian elämä on lopussa", hän sanoi, "ja sitten sitä saa maata nenä
pystyssä".
Mutta hyvä Jumala, kylläpä hän jaksoikin olla jalkeilla! Esben laski
kerran, että hän kulki vähintäin kaksi peninkulmaa päivässä.
Eikä hän koskaan halunnut lähteä ovea edemmäksi. Hänellä oli kylliksi
liikettä sisällä huoneessa! Rouva Grunnet vakuutti, ettei Sidsel
kymmeneen vuoteen ollut käynyt puutarhan portista ulkona.
Laihana ja terävänenäisenä, litteärintaisena ja aina kapeassa
hameessaan hän kulki paikasta paikkaan ajaen tomurievulla pienintäkin
tomuhituista takaa.
Tomu oli hänen perintövihollisensa, melkein yhtä suuri kuin saksalainen.
"Se on ihmiskunnan hävittäjä", hän sanoi. "Emmekö me kaikki lopulta
muutu tomuksi? Ei, niinkauan kuin minä jaksan, tahdon minä pitää sen
roskan itsestäni erillään!"
"Jos vain saisi kiinni hänet!" nauroi Karen. "Ainoa keino olisi, jos
onneksi saisi häntä valkoisen nenäliinankulmasta kiinni, jota hän aina
käyttää korvillansa. Jumala tiesi, miksi se hänellä on? Voisi luulla,
että hänellä aina olisi korvasärkyä".
"Kiitä Jumalaa siitä, pikku Karen", sanoi Esben. "Ensiksikin se on
hyvänä tunnusmerkkinä meille, siinä tapauksessa, että hän eksyisi,
jos hän äkkiarvaamatta lähtisi ulos, ja sitä paitsi on hänen laitansa
niinkuin entisen miehen. Oli kerran kaljupäinen mies, mutta jos hänellä
ei olisi ollut yhtä hiuskarvaa, yhtä ainoaa hiuskarvaa päälaella, niin
ei häntä koskaan olisi saatu kiinni, jos ei häntä siitä hiuskarvasta
olisi kiinni saatu!"
"Minä tahtoisin tietää", sanoi rouva Grunnet, "missä Karen viipyy? Hän
läksi Løgstrupiin katsomaan tuota sairasta vaimoa. Ei siellä minkään
olisi pitänyt häntä niin kauan viivyttää".
"No, kyllä hän tulee", sanoi Gyrithe iloisesti ja pistäytyi pihalle,
jossa varsahevonen juoksi pyörössä ja Esben seisoi keskellä ja
läimähytti pitkää piiskaansa.
Puutarhanpuoleinen huone ulottui poikki koko rakennuksen, niin että
siitä saattoi nähdä pihallekin.
Rouva Grunnet hymyili.
"Niin, niin, tyttöseni! Koska sinä uskallat mennä naimisiin optantin
pojan kanssa, niin uskallanhan minäkin tietenkin ottaa sinut vastaan.
Mutta luja pitää olla sekä pää että sydän, ettei anna nolata itseään
enemmän kuin mikä on välttämätöntä".
Piiskanläimäys kuului huoneesen ja hevonen juoksi täyttä ravia. Gyrithe
hymyili, niin että hänen terveet, valkoiset hampaansa näkyivät.
"Oi, kuinka hän, Esben, nyt on oma itsensä!" sanoi Gyrithe loistaen
ilosta. "Kun hän vain saa hevosen tottelemaan, niin on hän mielissänsä.
Tuossa läimäyksessä vasta oli voimaa!"
Rouva Grunnet seurasi hänen katseensa suuntaa.
"Se rauhoittaa häntä", hän sanoi. "Kun hän edes saa läimähyttää
piiskaansa! Tiedätkös mitä!" Rouva Grunnet nousi äkkiä pystyyn. "Minun
poika parkani on joka päivä melkein samallaisessa mielentilassa,
kuin hänen isänsä ennen häntä Dybbolin linnoituksessa vuonna
kuusikymmentäneljä, jolloin heidän täytyi antaa ampua itseänsä,
saamatta ampua vastaan. Minun pojallani ei ole sitä oikeutta, mikä
minun rengilläni ja palvelustytölläni on. Koko minun väkeni, paitsi
Sidseliä, on Preussin alamaisia".
"Minä autan häntä siinä, niinkuin sinä autoit miestäsi", huudahti
Gyrithe ja syleili rouva Grunnetia. "Kaksin on kuitenkin helpompi
kantaa kuin yksin".
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni", sanoi rouva Grunnet, "että sinulla
on rohkeutta tulla meidän luoksemme. Se, joka yhtyy optantin perheesen,
on suuremmassa määrässä kuin muut eteläjyllantilaiset verrattava
pannaan julistettuun".
Molemmat olivat vaiti, He kuuntelivat piiskan iskuja ja hevosen
kavioiden kapsetta pihalta.
"Mutta missä Karen viipyy?" sanoi rouva Grunnet.
* * * * *
Niin, missä Karen viipyi?
Varjo oli viime päivinä useasti langennut hänen tiellensä, ja kun hän
nyt nopeasti kiiruhti kotiin voittaakseen takaisin myöhästyksensä,
— tiesihän hän että äiti odotti Gyritheä kahville, — niin hän juuri
ajatteli, miten eivät ihmiset puhuneet mistään muusta kotona,
kapakassa, toripäivinä kaupungissa eivätkä teilläkään, kun he käyden
tai ajaen kohtasivat toisensa, kuin tuosta talonostosta. "No, oletko
sinäkin sen kuullut?" Se oli lähinnä jokaisen mielessä. Ja tuossa
oli varjokin taas, tavallista lyhyempänä ja terävämpänä, sillä oli
keskipäivän aika.
"Hyvää päivää", hän sanoi ja hyppäsi aitauksen yli.
Karen pysähtyi hämmästyksestä melkein kivettyneenä, kun hän uskalsi
niin röyhkeästi häntä puhutella.
Nyt vasta ensi kertaa hän kuitenkin rohkesi sitä tehdä! Hän, Egtvedin
omistaja!
Karen koetti kulkea ohi, mutta hän seisoi nöyrästi hattu kädessä ja
salpasi häneltä tien. Hän katseli Karenia tulisilla, aito-reiniläisillä
silmillänsä ja sanoi kummallisella sotkukielellä:
"Antaa minä anteeksi, mitä minä teke. Minä olla unverschämt [hävytön],
mutta ei voi muuta tehdä. Te olla niin wunderschön [ihmeen ihana],
se tulla vaan. — Ottaa minä, sellainen minä olla. Ich bin am Rhein
geboren." [Minä olen Reinin varrella syntynyt.]
"Ja minä olen Kongeaan rannalla syntynyt", vastasi Karen ylpeästi. "Te
olette vihollinen, meidän välillämme ei ole mitään. Ettekö tahdo lähteä
matkoihinne?"
"Minä ei olla Feind" [vihollinen], hän sanoi, "minä olla vaan ostaa
maa hier im Lande [tässä maassa], minä niemals [ei koskaan] vuodatta
Tanskan verta. Kuinka te voida niin loukata minua?"
"Mitä se minua liikuttaa?" huudahti Karen. "Mitä te ette ole tehnyt,
sen on ehkä teidän isänne tai veljenne tehnyt. Mutta teidän kansanne
on vetänyt miekkansa minun kansaani vasten, — menkää toki pois tieltä!
Kuuletteko te?"
Saksalainen väistyi äkkiä ja Karen astui ripeästi ohitse.
Mutta ohikulkiessaan Karen vilahdukselta näki hänen rukoilevan
katseensa.
Saksalainen seisoi vieläkin paljain päin.
"Te olette tanskalainen, ich bin ein Deutscher" [minä olen
saksalainen], hän sanoi. "Sind wir nicht alle Menchen?" [Emmekö kaikki
ole ihmisiä?] — — —
"Mutta missä sinä viivyit, pikku Karen?" kysyi hänen äitinsä, — he
joivat jo toista kuppia kahvia.
Karen vastasi pakollisesti, niinkuin se, joka salaisuutta kantaa,
tavallisesti tekee.
Hän vetäsi hansikkaat kädestänsä ja kietoi käsivartensa Gyrithen
kaulaan.
"Tervetuloa takaisin, Gyrithe!" huusi hän. "Onnellinen ihminen, joka
olet ollut kuningaskunnassa! Sinne minä, optantin tytär, en koskaan
pääse, en koskaan, vaikka eläisin Methusalemin ikäiseksi. Mutta siinä
on ollut minun elämäni kaiho, niin kauan kuin voin muistaa. Kun yhdeksi
ainoaksikin tunniksi edes pääsisi rajan taakse!"
Hän purskahti itkuun.
"No, no", sanoi levollinen ja reipas Gyrithe, jota Karenin äkillinen
kiihtymys hämmästytti. "Ei tiedä mikä voi tapahtua. Kun olet viettänyt
häitä Valdemar Borriksen kanssa, niin pääset sinä sinne, niin usein
kuin tahdot".
Mutta sitten alkoi Gyrithe kertoa. Hän osasi erinomaisen hyvin kertoa,
ja oli itse seitsemännessä taivaassa.
Eikö hän eilen ollut mennyt salakihloihin Esbenin kanssa? Ja eikö
hän ollut tehnyt ihaninta matkaa, mitä ihminen voi tehdä, Tanskan
pääkaupunkiin, Kööpenhaminaan?
Hänelle se varmaan oli viimeinen kerta! Mutta jaksoihan sitä elää
muistoillansa koko elämän ajan.
Rouva Grunnet ja Karen kuuntelivat henkeään vetämättä.
Gyrithe kertoi, että heti kun laiva kulki merirajan yli, aloitti
soittokunta soittamaan Tanskan kansallislaulua "Ko'ng Kristian stod ved
højen Mast!"
Hän kertoi tulosta Korsöriin, liehuvista Tanskan lipuista, kansan
riemuitsevasta vastaanotosta, kansanjuhlasta, puheista, linnoista,
museoista, Fredriksbergin puutarhasta, Langelinjestä, Juutinraumasta ja
"Den tapre Landsoldat" laulusta.
Kaiken tämän kestäessä Sidsel Kjeldsen oli ohikulkiessaan pysähtynyt
kuuntelemaan, ennenkuin hän jatkoi toimiansa. Hän ei voinut vastustaa
haluansa, taikavoima pidätti häntä paikoilla.
"Odotappas!" huudahti Gyrithe, joka entuudestaan tunsi Sidselin
kiireen, "minä kävin Stevnsissä".
Sidsel Kjeldsen jäi seisomaan. Olisi voinut luulla, että oli komennettu
"seis".
"Herranen aika, kävitkö sinä Stevnsissä?" huudahti hän.
Hän ei ollut vielä luopunut eteläseelantilaisesta puhesävelmästään.
"Kävitkö sinä myöskin Karisegaardissa?"
"En, sinne minä en joutunut", vastasi Gyrithe.
"Sepä vahinko", sanoi Sidsel ja tepsutteli muistuttamaan että aika
oli jo täpärällä, eivätkä lamput vielä olleet kunnossa, "sillä siellä
asuvat Risen Kaarle ja Rigmor, marski Albrechtin tytär".[5]
"Ovat asuneet, Sidsel", sanoi rouva Grunnet. "Nehän ovat jo aikoja
sitten kuolleet".
"Vähätpä siitä, Sidsel", sanoi Gyrithe, "sillä minä kävin Stevnsin
Liituvuorella".
"Näitkö sinä Liituvuoren kuninkaan?"[6] kysyi Sidsel hiljaa ja
tahtomattaan risti kätensä.
"En, ilma oli sumuinen, tiedäppä, ja silloin Liituvuoren kuningas
nukkuu, mutta he elävät kaikki liidusta ja sentähden Stevnsissä on
varakasta väkeä".
"Olipa se hyvin kummallista, ettet nähnyt Liituvuoren kuningasta",
sanoi Sidsel hämmästyneenä, "sillä hänet minä olen nähnyt joka ilmalla".
"Se oli ennenvanhaan", vakuutti Gyrithe, "mutta nykyään hän on arka
kylmälle. Mutta minä kävin myös Keijukaisvuorella".
Hän sanoi sen lohduttaakseen Sidseliä.
"Näitkö Keijukuninkaan?" kysyi vanhus hiljaisella äänellä.
"En, mutta minä tunsin että hän oli siellä, ja myöskin keijukaiset.
Onhan se yhtä hyvä. Ja minä näin myös Kristian neljännen".
"Näitkö sinä hänet?"
Sidsel kääntyi katsomaan häntä suoraan silmiin. "En", vastasi Gyrithe
niinkuin tosi oli ja tahtomattaankin hän säpsähti Sidselin katsetta,
”mutta minä muistin häntä".
"Sillä hän haamuna kummittelee", mutisi Sidsel, jolla ei ollut sen
enempää aikaa kuuntelemiseen ja läksi askareihinsa.
Gyrithe katsoi hämmästyneenä rouva Grunnetiin. "Sidsel on tänä
viimeisenä vuonna ollut aivan tylsä", sanoi rouva Grunnet kyynelsilmin,
"vaikka hänen vanha, terve ruumiinsa toimii totuttuun tapaansa, aivan
kuin kellonkone, jonka velvollisuudentunto on pannut käyntiin ja joka
käypi kunnes se kerran ponnahtaa rikki ja pysähtyy".
"Ei hän ole tylsä mieleltänsä, hän on vain tullut uudestaan lapseksi",
vakuutti Karen, "eikä se ole sama asia".
"Niin, niin", sanoi rouva Grunnet. "Elämän alku ja loppu yhtyvät siten.
Mutta vanhana stevnsiläisenä on hän nyt kerrassaan kasvautunut kiinni
rakkaihin taruihin. Ja sentähden minun lapsianikin on ruokittu niillä".
"Niin, aivan niin!" huudahti Karen. "Esben ja minä olemme nähneet
Liituvuoren kuninkaan ja joka ilta meitä tuuditettiin nukkumaan
laululla. Vaan varo, lapsi, kuningasta keijuin'. — Kuuleppas, lauletaan
se yhdessä, Gyrithe. Tulehan nyt!"
Ja Karen kiiruhti pianon ääreen, joka seisoi molempien pihanpuolisten
ikkunoiden välissä.
"Älkää laulako liian ääneen", varoitti rouva Grunnet. "Santarmi voi
olla lähitienoilla".
"Hyvä Jumala", naurahti Karen, "pelkäisikö hän Keijukaiskuningastakin!"
Mutta hän soitti sittenkin hiljaa, hyvin hiljaa ja hän ja Gyrithe
hyräilivät:
"Oli kesäilta myöhä, ma lehdoss' astelin,
join kuohuvasta lähteestä vettä pikarin —
vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"
Ulkona oli hiljaista, ei kuulunut hevosen kavioiden eikä Esbenin
piiskaniskun ääntä.
"Kuuleppas Karen", sanoi Gyrithe, "soitappas nyt: 'Juuri äsken ol'
sateinen ilma', niin minä laulan siihen mainiot sanat, jotka vast’ikään
keksittiin Kööpenhaminassa samalla sävelellä laulettavaksi. Ne ovat
kerrassaan mainiot, sanon sinulle, Kuuntelehan nyt!"
"Hiljaa lapset, hiljaa", varoitti rouva Grunnet jälleen
sohvannurkastaan.
"No,- mutta äiti", sanoi Karen, "eihän sitä laulua vielä ole kielletty."
Ja hän soitti Gyrithen laulaessa:
"Mies kumma on tuo eteläjuuti,
juro, jäykkä niinkuin koira hän on.
Hält' ei saa kelpo germaanien 'huuti!'
rutitanskalaista suuta lukkohon.
Saksan kielestä hän viis,
ja hän rettelöi kuin hiis,
'veli vanhempi' kun neuvois 'das und dies',
Ilo miksi ei silmissänne kiillä?
Saksan kielihän on niin sujuvaa.
Apenrade, Hadersleben! mikä niillä
on haittana? Du lieber Gott, ach ja!
Rothenkrug, Gravenstein
aina sanokaa te näin —
vain aatella saa tanskaks salaapäin."
Ensi alussa Karen soitti hiljaa, hyvinkin hiljaa, mutta sitä myöten
kuin sanat lystikkäällä ivallaan kiihoittivat häntä, muuttuivat Karenin
akordit voimakkaammiksi ja Gyrithen kaunis, heleä ääni täysinäisemmäksi.
"Te laulatte liian äänekkäästi, lapset", kuului jälleen rouva Grunnetin
varoittava ääni.
Samassa kuului kova koputus ikkunaruudulla ja he näkivät preussilaisen
santarmin ulkopuolella.
Karen hypähti pystyyn, mutta santarmi poistui heti.
"Siinä se oli saksalainen nyrkki!" naurahti Gyrithe.
"Niin, niin, nyt teitä sakoitetaan, lapset", sanoi rouva Grunnet.
Seuraavana päivänä sai luonnollisesti hän sekä molemmat nuoret tytöt
kutsun tulla nimismiehen luo.
Koska santarmi sen johdosta, että puutarhanpuolinen huone kävi läpi
rakennuksen ja että siinä oli ikkunoita kummallakin puolella, oli
selvästi nähnyt, ettei huoneessa ollut muita kuin nuo kolme henkeä,
niin kutsunta koski ainoastaan heitä ja he yksin olivat syyllisiä.
"Siitä vasta tulee hauskuus", arveli Gyrithe, kun toiset tulivat
Borrisgaardiin häntä hakemaan.
"Ei", vastasi rouva Grunnet, "sinun ei pidä käsittää sitä sillä
tavalla. Parempi, kymmenen kertaa parempi on suuttua vääryydestä kuin
nauraa sille".
"Niin, Jumala ties", sanoi Gyrithe. "Jos on varmasti vakautunut siitä,
että vihollisen aikeet vihdoin menevät tyhjiin, kun hän saattaa itsensä
naurettavaksi taistellessaan tervettä järkeä vastaan, niin täytyy
nauraa koko joukolle".
"Ei mikään ärsytä pahemmin kuin nauru ja pilkka ja sentähden ei ole
viisasta pilkata vihollista".
Sitä on kuitenkin helpompi sanoa kuin tehdä. Kun vihollinen itse tekee
itsensä naurettavaksi, niin eihän häntä voi siitä estää.
Ja aivan oikein! Pieni, kiivas kotisaksalainen, jonka viikset olivat
ylös kiverretyt keisari Vilhelmin malliin, kävi suorana ja kapperana
heidän kimppuunsa ja heti ensimäiseksi kysyi olivatko he laulaneet
maankavalluslaulun, "kurz und gut ein dänisches Königslied? [sanalla
sanoen: tanskalaisen kuningaslaulun?]
"Me emme osaa puhua saksaa, ja ymmärrämme sitä hädin tuskin", sanoi
rouva Grunnet.
"Denn können Sie ja Dänisch sprechen!" [Voittehan te ainakin tanskaa
puhua!] huusi Furchtegott äissään. "Also" [siis] — hän kääntyi rouva
Grunnetin puoleen, — "Sie haben es gestanden, dass Sie ein Lied für
den dänischen König gesungen haben? [Te olette myöntäneet laulaneenne
laulun Tanskan kuninkaalle.]
"En, sitä minä en ole myöntänyt". Rouva Grunnet oli aivan levollinen.
"Minä en ole koskaan laulanut, enkä senvuoksi voinut eilenkään laulaa".
"Aber Sie haben es ja gethan!" [Mutta tehän olette sen tehnyt!] huusi
nimismies ja kääntyi uhkaavasti Karenin ja Gyrithen puoleen. "Der
Gendarm hat es gesagt, dass Sie von einem König gesungen haben. War
es ein dänischer König? [Santarmi sanoi teidän laulaneen eräästä
kuninkaasta. Oliko se tanskalainen kuningas?]
"Niin, se oli tanskalainen kuningas. Kyllä se sitä oli", sanoi Karen ja
iski silmää Gyrithelle. "Se oli Keijukuningas".
"Ich habe nie den Namen gehört. Residenz?" [En ole koskaan sitä nimeä
kuullut. Hallituspaikka?] Oli vanha tapa kysyä hallituspaikkaa.
"Keijuvuori".
"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?]
"Keijuvuori Stevnsissä".
"Wann starb er?" [Milloin hän kuoli?]
"Sitä en tiedä", vakuutti Gyrithe, joka heti huomasi minne Karen
suuntasi, ja halukkaasti seurasi samoja jälkiä.
"Notieren Sie!" [Merkitkää!] huusi nimismies poliisipalvelijalle,
joka hyvällä eteläjyllannin kielellä oli saanut "voron vartijan"
pilkkanimekseen. "Der Name!" [Nimi!]
"Keijukuningas".
Poliisipalvelijalle:
"Schreiben Sie: Haben gestanden, sie haben ein Lied einem dänischen
König, sogenannt Keijukuningas, zur Ehre gesungen. Wann hat er
regiert?" [Kirjoittakaa: ovat tunnustaneet laulaneensa laulun
tanskalaisen, niinsanotun Keijukuninkaan kunniaksi. Milloin hän
hallitsi?]
"Te erehdytte", keskeytti rouva Grunnet puhetta, "Keijukuningas ei ole
kukaan muu kuin —"
"Wenn Sie nicht gefragt werden, schweigen Sie! Wann hat dieser
Keijukuningas regiert!" [Kun teiltä ei kysytä, niin olkaa vaiti.
Milloin tuo Keijukuningas hallitsi?]
"Monta vuosisataa sitten", selitti Gyrithe.
"Hän hallitsee yhä vieläkin", väitti Karen.
"Was! Er regiert noch immer! Wenn er seit mehreren Jahrhunderten
regiert hat?" [Mitä! Hallitseeko hän yhä vielä! Jos hän jo monta
vuosisataa sitten hallitsi?]
Mutta rouva Grunnet, joka arveli, että pilaa jo piisasi, ojensi hänelle
erään laulukirjan, osoitti sivua ja lisäsi selitykseksi.
"Keijukuningas merkitsee saksaksi Erlkönig".
Nimismies repäisi kirjan käteensä ja luki.
"Ach so!" [Vai niin!] mutisi hän; hänen kasvonsa venyivät pitkiksi ja
hän heitti kiivaasti kirjan luotaan. "Aber jetzt das andere Lied! Lass
hören! Sagen Sie mir es einmal vor!" [Mutta nyt toinen laulu. Antakaa
kuulla. Lukekaapa se minulle.]
"Nyt täytyy olla korvat höröllään!" ajatteli Gyrithe, jonka täytyi nyt
yksin ajaa asiaa, kun toiset eivät osanneet laulua ulkoa.
Ja olipa se hyvä, sillä hänellä oli siksi paljon mielenmalttia, että
hän jätti molemmat ensi värssyt sanomatta ja alkoi vasta kolmannella:
"Sonderburgit, Inselm Alset, Düppel Mühlet,
wunderschön, miten nimet ne soi.
Ja niitä vähimmälläkään sä syyll' et
toki saada väärään kurkkuhun voi.
Musta-puna-valkeaa
aina muista liehuttaa — — —!"
"Nun ja, das ist gut! Recht schön!" [No niin, hyvä on, oikein hyvä.]
keskeytti nimismies Gyritheä ikäänkuin korkeamman sallimuksen
johtamana; sillä säe "Oma lippus, jos musta putoaa!" oli vielä
lukematta.
Karen ja Gyrithe katsahtivat toisiinsa sanomattoman hämmästyneinä.
Äkkiä selvisi asia molemmille tytöille. Nimismies käsitti laulun aivan
vakavasti! Se meni häneen kuin lämmin leipä!
"No niin, koska hän niin tahtoi, niin tyytyköön kohtaloonsa. Kun hän
välttämättä tahtoi olla narri, niin heidän asiansa ei ainakaan ollut
peitellä hänen tuhmuuttansa."
Ja Gyrithe jatkoi rohkeasti:
"Olen preussilainen! Kannan korkealla
ma kotkitetun piikkikypärän.
Sull' eikö syki riemu rinnan alla?
Saat arvon, kunnian niin ylevän!
Saksan tavan vartia
saat olla korkea!
Saksan vallass' eikö koko maailma?"
Nimismies siveli tyytyväisenä saksalaisia viiksiään.
"Nun ja, das lässt sich hören!" [No niin, tuota kannattaa kuulla!]
sanoi hän ja maiskutti suutaan. "Das ist ganz gut. Der Gendarm hat
alles misverstanden. Gehen Sie nur! Ich habe nichts zu bemerken" [Se on
hyvä. Santarmi on ymmärtänyt väärin. Menkää vaan. Ei minulla ole mitään
muistutettavaa.]
Kun he istuivat vaunuissa ja ajoivat pois iloisesti piiskaa
läimähytellen, — Karen oli ohjaksissa, — pääsi vihdoinkin iloisuus
valloille, jota he niin kauan vaivoin olivat pidätelleet.
Maan omia lapsia! Tässä ilmassa kasvaneita, tässä maaperässä syntyneitä!
Hyvä Jumala, kuinka he nauroivat! Rouva Grunnetinkin silmät tulivat
aivan täyteen kyyneliä ja vihdoin ne vierivät poskia pitkin.
"Surua hälle mietti
he vieraat viekkahat,
omassa linnass' orjaks
hänt' ilkkuin vaativat.
Mut juuri kun sitoneensa
hänet luulivat lujimmin,
hän nauroi niin kirkkaasti
että kaikk' kahlehet kirposkin".
Nauru kajahteli vapauttavana yli niittyjen ja pelästytti jäniksen, niin
että se ällistyneenä hypähti tien poikki aivan hevosen kuonon ohitse.
Se kaikui kepeänä ja raikkaana syksyisessä, kirkkaassa ilmassa. Niin
kirkas oli tuo ilma, että kaikki siinä tuntui siirtyvän lähemmäksi.
Niin, yksin kirkon tornikin näytti astuvan aivan heidän luoksensa.
Tilhit keräytyivät ahnaillen pihlajamarjojen punaisia terttuja ja
ruskean- ja kullanpunervassa metsässä vikkelät oravat keräilivät
touhussansa pähkinöitä somien käpäliensä väliin, vaikka närhi
kovasti kilpaili heidän kanssaan ravinnosta pähkinäpensasaidoissa ja
innokkaasti pureskeli pähkinöitä, ja pienet, vikkelät peltohiiret taas
juoksentelivat edes takaisin kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa
paikoissa ja puuhasivat tavattomasti taloudentoimissaan.
Sänkipelloilta kaikui varisten, peltovaristen ja naakkojen sortuneet,
varoittavat huudot: "Talvi lähestyy! Talvi lähestyy!"
Harakat hyppelivät uteliaina ylt’ympärinsä, loruilivat ja puuttuivat
vahingoniloisina ja lörpöttelevinä niinkuin ainakin keskusteluihin.
Ja mäen kukkulalla kaukana lännen puolella kokosivat tuulimyllyt
heikoimmankin tuulenhenkäyksen siipiinsä, jotka valkeuttaan hohtavina
hiljalleen alkoivat pyörähtää ympäri.
Jospa rivakka tuuli pian nousisi yli maan ja puhaltaisi kelpo lailla,
sillä viljakasat olivat jauhamista vailla.
Eipä tuulella olisi ollut aikaa olla työttömänä!
Vaunut tulivat tiellä heitä vastaan. Ne olivat kepeät jahtivaunut
hyvän juoksijan jäljissä. Nuori, kaunis mies istui yksin ajamassa ja
väistyessään sivulle nosti hän kunnioittavasti hattuaan.
"Kuka tuo oli?" kysyi rouva Grunnet, joka ei ollut huomannut polttavaa
punaa, joka samassa silmänräpäyksessä kohosi Karenin poskille,
luulisinpä melkein tuntevani kaikki tällä paikkakunnalla".
"Niin, Jumala tiesi", sanoi Gyrithe. "Ehkä se oli Egtvedin saksalainen".
"Sinäpä sen sanot". Rouva Grunnet käänsi päätään ja katsoi hänen
jälkeensä. "Minä näin äskettäin hänen kulkevan ohitsemme, mutta en minä
sen tarkemmin, häntä katsellut".
Karen ei sanonut sanaakaan. Ja mitäpä hän olisi sanonutkaan? Sitäkö
että hän oli kohdellut häntä hävyttömästi?
Se vielä puuttuisi! Esbenkin kiivaudessaan voisi siihen sekaantua.
Mutta katse, jonka hän nyt ohikulkiessaan oli luonut Kareniin, oli
melkein suudelmaakin pahempi.
Jospa hän olisi voinut lyödä häntä pienellä nyrkillään vastoin kasvoja,
— sen hän todellakin olisi tehnyt!
Karen heilutti piiskaa ja Gyrithe lauloi loppusäkeet, jotka hän
viisaasti kyllä oli tähän asti säästänyt:
"Schleswig-Holstein meerumschlungen" ala laulaa,
"Gott mit uns" kiltti lunnahanas,
"Hoch der Kaiser!" vain huuda täyttä kaulaa,
juo pohjaan malja Bismarck-jumalas,
kohta Saksan santarmi
sinut hellän-hellästi
virkapovustansa vasten painavi.
Siinä pettyi Saksan Mikko mieleväinen,
laati laskunsa ilman isäntää.
Ei saksalaista juuti juropäinen,
"kieli maailman" hält' oppimatta jää.
"Sehr famos!" hän vastaa vain.
"Opin tanskan taatoltain,
ja mun poikani mun pysyy poikanain".
Kun he ajoivat Borrisgaardiin, niin Valdemarin isä oli heitä vastassa.
Kuinka voimakkaalta ja rehelliseltä hän näytti seisoessaan leveiden
ja komeiden portaiden ylimmällä asteella, ja astuessaan rikkaan
maanomistajan varmuudella niitä alas hän sanoi hymyillen:
"Millä ilolla te tulettekaan! Voisipa luulla että olisitte päässeet
kuudenkymmenen markan sakoilla".
"Niin, niin, odotahan vaan!" vastasi rouva Grunnet. "Annappas meidän
ensin päästä sisään ja riisua päältämme, niin saatte kuulla koko jutun".
Eipä ihme että Borrisgaard oli koko perheen ylpeys.
Se oli kerrassaan vanhan sukukartanon kaltainen, sillä sen suuri,
valkoinen päärakennus, joka siinsi pitkän, valtavan lehmuskäytävän
päähän, oli palatsityyliin rakennettu ja sen puutarha oli kuin suuri
puisto.
Eipä ihme liioin, että Grunnetilaisille koitti oikeat herrain päivät
kun he tulivat Borrisgaardiin käymään.
Eikä ainoastaan rouva Grunnetille, jonka lapsuuden koti se oli, vaan
ennen kaikkea Esbenille ja Karenille.
He tunsivat itsensä turvallisemmiksi täällä, ikäänkuin enon
preussilaisen kansallisoikeuden suojassa. Ja vaikka se ei merkinnytkään
niin hirveän paljon, kun niiksi tuli, niin oli se sittenkin paljoa
parempi, kuin täydellinen oikeudettomuus.
Tosin ei täälläkään Tanskan lippu liehunut, mutta tyhjän lipputangon
asemasta oli suurella kentällä, portaiden edustalla, sievästi
järjestetty kiviröykkiö ja sammalten keskellä siinä kasvoi joka vuosi
mitä ihanimpia puna-valkoisia unikkoja.
Ei mitään Karen ja Esben kadehtineet niin suuresti enon luona kuin
tuota unikkojen koristamaa kiviröykkiötä.
Jospa hekin olisivat uskaltaneet laittaa sellaisen Højemarken pihalle!
Mutta ei sitäkään uskaltanut! Heidät olisi sen johdosta voitu
karkoittaa.
Kun he astuivat korkean hallin kaltaiseen eteiseen, jossa hirvensarvet
ja pyssyt koristivat valkoiseksi öljyttyjä seiniä, huudahti Borris:
"Kuulkaa lapset, kiiruhtakaa nyt heti ylös pukeutumaan, sillä vieraita
tulee aivan kohta, ja siitä tulee aika pauke, sen minä teille lupaan.
Tuttavia ja sukulaisia koko tienoolta, ja sitten me nimitämme sen
kihlajaisseuraksi ja julkaisemme kihlauksen samalla".
"Mutta herra Borris!" huudahti Gyrithe pelästyksissään.
"Herra Borris sinne ja herra Borris tänne! Etkö luule minun
tarkoittavan sitä, mitä minä sanon? Kun minun parhaan ystäväni tytär
on minun luonani käymässä ja hän sillä välin on nähnyt hyväksi
mennä kihloihin minun sisarenpoikani kanssa, niin kihlajaiset
vietetään täällä Borrisgaardilla ja sillä hyvä! Minä en ole tottunut
vastaväitteisiin. Isoäiti Frandsen on täällä, mutta isoisä ei voinut
tänään irtautua krouvistaan".
Hän nipisti Gyrithen punastuvaa poskea.
"Vähän ajan kuluttua tulee Esben ja minä sanoin nimenomaan, ettei hän
saa tulla tänne ilman Sidsel Kjeldseniä".
"Siitä ei tule mitään!" nauroi rouva Grunnet.
"Ei, tiedätkös eno!" vastusteli Karen. "Sidsel ei ole kymmeneen vuoteen
käynyt puutarhanporttia kauempana — ei edes kirkossakaan. Sen jälkeen
kun me saimme saksalaismielisen pappimme, on hän muuttunut täydeksi
pakanaksi".
"Siksi me kaikkikin pian tulemme, ja sentähden meidän pitäisi
perustaa vapaaseurakunta, samoin kuin Haderslevissä ja Bovlundissa on
tehty. Mutta Sidsel tulee varmaan! Häihin hän ei pääse, sillä nehän
vietetään kelpo ystäväni Jens Vognsenin luona Alsissa, mutta Esbenin
kihlajaisista hän ei saa olla poissa. Mutta nyt kaikki yläkerrokseen!
Tuolla tulevat jo ensimäiset vaunut!"
Kun Karen ja Gyrithe lapsina olivat käymässä Borrisgaardissa, niin
heidän suurin huvinsa oli olla hippasilla yläkerroksen matalissa
käytävissä.
Ne risteilivät mitä ihmeellisimmissä ja hämmästyttävimmissä kohdissa,
siellä saattoi kulkea harhaan ja tarvittiin oikeaa sodanjohtotaitoa
voidakseen yllättää etsijäänsä.
Ja millainen kaiku noissa käytävissä oli! Jos huusi "halloota", niin
kaiku vastasi joka taholta, niin että väki pihalla saattoi otaksua
ketunajon olevan talossa, koiranhaukuntoineen, metsästäjineen ja
ajajineen, sillä Hektor oli aina heidän kintereillään.
Mutta ei siinä kyllin! Siellä oli ovia joka puolella, ja ne johtivat
kahteentoista vierashuoneesen. Niin, olipa se vierasvarainen ja tilava
talo!
Suuresta makuuhuoneesta Karen ja Gyrithe näkivät vaunujen toinen
toistensa jälkeen vierivän kujaa myöten pääportaiden edustalle.
"Sinun enosi on kuin kuningas ainakin kuninkaankartanossaan", hymyili
Gyrithe. "Hän saa kaikki tottelemaan ja hän tekee mitä hän itse tahtoo.
Esimerkiksi kun hän minut yllätti tuollaisella tavalla".
"Tuolla on Esben ja Sidsel!" huusi Karen. "Kiireesti heitä
vastaanottamaan!"
Kun he tulivat alas, niin he näkivät Sidselin, vanhoine, ryppyisine
kasvoineen, seisovan eteisessä suuri, jäykkä päähine päässänsä ja
katselevan avuttomana ympärilleen, niinkuin joku, joka on joutunut pois
suunniltaan.
"Mutta hyvä Jumala; mitä minä täällä teen?" kysyi hän valittaen.
"Kuuleppas Sidsel", vastasi Esben ja käytti samalla tilaisuutta
salaisesti puristaakseen Gyrithen kättä, "sinähän olet täällä
Gyrithen ja minun kunniakseni. Sinä olisit katunut perästäpäin, niin
aina kuolinpäivääsi asti, jos et olisi ollut mukana juomassa meidän
kihlajaisiamme".
"Mutta minun olisi pitänyt saada yhtä ja toista käsistäni, ja
sitäpaitsi täällä on niin paljon vieraita".
Sidsel oli aivan onneton ja hänen oli nyt jo vaikea seisoa hiljaa aivan
kuin siivon, kankeajalkaisen hevosen, joka kerran vauhtiin päästyään ei
voi muitta mutkitta pysähtyä. Hänellähän oli aina jotain, jota olisi
pitänyt saada "käsistänsä".
"Tule nyt, Sidsel!"
Gyrithe tarttui päättäväisesti häntä käsivarteen kiinni ja hetken
kuluttua seisoi Sidsel pää vapisevana, kokoonkääritty nenäliina
laihoissa, tärisevissä käsissänsä, keskellä suurta saalia, jossa
lempeä, hienopiirteinen talon emäntä, mustassa silkkihameessansa, otti
hänet huostaansa.
Kuinka lempeä ja hieno tuo rouva Borris oli!
Pitkä ja solakka kuin nuori tyttö, silmät suuret kuin metsäkauriilla,
eikä ainoatakaan hopeahiusta mustissa suortuvissa.
Ja yhtä äänekästä ja ryhdistyttävää kuin hänen miehensä puhe oli, —
olisi melkein voinut luulla, että hän aina komensi kompaniian rintamaa,
— yhtä hillityltä ja rauhoittavalta hänen äänensä kuului.
"Se oli kuin lähteen pulputus", sanoi Gyrithe.
Sidsel, joka sillä välin kulki omiin mietteihinsä vaipuneena, sillä hän
oli hiukan kuuro, kaipasi silminnähtävästi rakasta tomuliinaansa.
Jos hän sattui tuolin selän tai pöydän läheisyyteen, niin hän heti,
salavihkaa, rupesi hieromaan sitä nenäliinallaan.
Hän katseli salaisesti ympärilleen, ja hytkähti vähä väliin, ikäänkuin
häntä olisi saatu rikoksesta kiinni. Vihdoin istuttiin pöytään,
ja pöytä notkui kukkien, viinien ja hyvän ruuan painon alla. Sitä
koristivat punavalkoiset fuksiat ja kaksi Tanskan lippua jalustoillaan.
Borris esitti suuren riemun vallitessa kihlattujen maljan ja arveli
suureksi onneksi Gyrithelle, tulevalle optantinvaimolle, että hän oli
alkanut uransa tällä kulmalla Eteläjyllantia valloittamalla itse herra
Fürchtegottin.
"Ja sinä Esben, liikanimeltäsi 'Nopsa', sinä olit sukkela käänteissäsi
niinkuin ainakin ja anastit morsiamen alsilaisilta".
Gyrithe punastui, kun hänen täytyi vastaanottaa se malja.
"Ehkä yhdet kihlajaiset tuovat toisetkin mukanaan", hymyili Borris
ja iski silmää Karenille, "mutta joka asia ajallansa. Ei uskovalla
kiirettä ole".
Hän tyhjensi lasinsa ja laski sen lujasti pöytään.
Tuo viittaus saattoi Karenin ilmeisesti hämilleen, varsinkin kun kaikki
katsoivat häneen ja Valdemar istui aivan häntä vastapäätä, pöydän
toisella puolella.
Se puuttui vain, että he päättäisivät hänen kohtalostaan kuin
tahdottoman olennon, joka kaikkeen sanoisi jaa ja amen, ja jolle he
voisivat tehdä mitä hyvänsä!
Hän murensi hermostuneesti leivän pöytäliinalle ja hänen pieni, pyöreä
kätensä vapisi melkein yhtä paljon kuin Sidselin.
"Minä tahtoisin esittää toisenkin maljan", sanoi Borris hetken kuluttua
ja kohosi pystyyn.
Karenin korvat kuumenivat jälleen.
"Sinä olet vanha, Sidsel", jatkoi hän koroittaen ääntänsä, jotta Sidsel
häntä paremmin kuulisi.
"Niin, vanha minä olen", sanoi Sidsel terävällä, sointuvalla
äänellänsä, joka pikemmin sopi nuorelle, reippaalle pojalle, kuin
vanhalle, raihnaiselle naiselle.
Esben arveli aina, että hänen äänessään oli jotain torvensävelen
tapaista.
Toiset kuurot puhuvat hyvin hiljaisella äänellä, toiset taas hyvinkin
kovaa; viimemainittuihin kuului Sidsel.
"Ensi Mikonpäivänä minä täytän kahdeksankymmentäviisi vuotta ja olenpa
minä saanut kokea yhtä ja toista", lisäsi Sidsel selitykseksi.
Hyvä Jumala, kuinka laiha hän oli! Hänen ruumiissaan oli melkein
yksinomaan suoria kulmia, lyhyesti sanoen kaikenlaisia teräviä kulmia
ja särmiä.
Matemaatikko olisi joutunut haltioihinsa nähdessänsä hänet.
"Voisipa melkein repäistä vaatteensa häneen", oli Esben kerran sanonut.
Mutta kun Esben joskus piloillansa sanoi häntä "riiviraudaksi" — Esben
oli näet sukkelapäinen ja suulas —, niin hänen äänessään oli hellä,
melkein säälivän kunnioittava sävy.
Hän paraiten tiesi, pikku pojasta saakka, että Sidselillä oli sydän
oikealla kohdallansa.
Sidsel saattoi puolustaa sitä, joka oli hänelle rakas. Vanhan
sankarinaisen sielu oli mennyt Sidseliin sillä kertaa kun hän syntyi
kotonaan pienessä torpparin tuvassa Karisgaardin luona.
Kahiseva päähine seisoi jäykkänä kuin rautateline hänen kapean päänsä,
"myssytukin" ympärillä, joksi Esben sitä nimitti.
Aika oli kuivettanut hänen ruumiinsa ja kasvonsa pergamentin
kaltaiseksi, mutta hänen harmaat silmänsä olivat vilkkaat, terävät ja
kirkkaat kuin linnun.
"Stevns on jotain erityistä, Sidsel", jatkoi Borris, seisoen lasi
kädessä pöydän ylimmässä päässä, "jopa Kristian neljännenkin mielestä
käynti Stevnsissä oli aivan erikoinen tapahtuma, ja sinäkin olet jotain
aivan erityistä. En tiedä johtuneeko se siitä että olet syntynyt
Stevnsissä, mutta onhan siinäkin jo jotakin, että peikot anastivat
sinut kerran lapsena ollessasi ja että olet nähnyt sekä keijukuninkaan
että keijukaiset keijukummulla. Eikö niin, Sidsel?"
Sidsel nauroi ääneensä.
"Niin, voihan se olla," sanoi hän, "vaikka ei ole hyvä tietää, mitä
pahat ihmiset voivat keksiä".
"Niin, niin, Sidsel, niin me arvelemme! Mutta yksi asia on varma ja
sitä sopii tänä päivänä muistaa loistavana esimerkkinä Esbenille
ja Gyrithelle, Valdemarille ja Karenille ja kaikille vanhoille ja
nuorille, jotka ovat täällä läsnä, sopii muistaa ja kunnioittaa,
pyytämättä sinulta siihen lupaa, Sidsel! Tänä vuonna on kulunut
neljäkymmentäviisi vuotta siitä kuin sinä ja Esbenin ja Karenin isoäiti
kuljitte kuumimmassa tulessa taistelukentällä Dybbolin luona —".
"Se oli vuonna neljäkymmentäyhdeksän!" kuului Sidselin läpitunkeva ääni.
"Ja annoitte haavoittuneille vettä ja autoitte sitomaan heidän
haavojansa".
"Onpa siinäkin jotain muistamista!" puuttui Sidsel puheesen, "ikäänkuin
ei kuka muu hyvänsä olisi voinut sitä tehdä".
"Sitä ei kuka muu hyvänsä olisi voinut tehdä, Sidsel", sanoi Borris.
"Minä tunnen ihmisiä, jotka olisivat paenneet kuin jänikset. Siellä oli
kova kuulasade, Sidsel!"
"Olipa kyllä", myönsi hän, vaikka hän ei halunnut tunnustaa sitä.
"Ja toinen toisensa jälkeen sortui maahan ylt’ympärillä kuin kaatuneet
puut. Upseerit, ja sotamiehet rukoilivat teitä poistumaan, mutta sinä
ja Maria, te nauroitte vaaralle ja jäitte paikollenne, kunnes ei
ainoatakaan haavoittunutta ollut jäljellä. Kiitos kaikkien puolesta,
Sidsel!"
"Herranen aika", vastasi vanhus, jonka oli vaikea kohota pystyyn, mutta
yritti kuitenkin Karenin avulla, koska kaikki muutkin sitä tekivät.
"Maksaako vaivaa sellaisesta melua nostaa? Koska sotamiehet saattoivat
siellä kulkea, niin miksipä emme mekin. Ja kuulat eivät osunneet
meihin, niinkuin näette. Mutta jos ne vielä kerran vingahtelisivat
korvissani", Sidselin silmät ihan säkenöivät taistelunhalusta, "niin
minä lausuisin vain kiitokseni, sillä se olisi kuitenkin jotain
todellista. Sitten sitä tiedettäisiin, mistä on kysymys. Pitäkää ruudit
kuivina, lapset!"
Suosionosoitukset olivat myrskyiset ja Sidselille osoitettiin suurta
kunnioitusta.
"Sinä elät vielä neljässäkymmenessäyhdeksässä, Sidsel", sanoi Esben,
joka kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja auttoi häntä jälleen
istualleen. "Sinä et voi tottua meidän paikalla-marssiimme. Sinäkin
olet haamu, Sidsel, hyvien, vanhojen aikojen haamu, samoinkuin
Liituvuoren kuningas".
Ja sitten puhelu aivan itsestään kääntyi talonostoon.
"Kas nyt me vihdoinkin olemme saaneet pitäjäämme vakoilijan, joka voi
antaa meidät ilmi, jos käännähdämme vuoteessammekin", huudahti Borris.
"Tähän asti meillä on ollut enemmänkin kuin tarpeeksemme santarmeista.
Mutta sivilipukuiset vakoilijat ovat kymmentä vertaa pahemmat".
"Hän on luultavasti tullut tänne katselemaan maan tyttäriä, voidakseen
jos mahdollista kaapata itselleen suurimmat myötäjäiset", arveli toinen.
"Siitä ei vaaraa", sanoi Esben lyhyesti. "Minä en voi kuvitella, että
tällä paikkakunnalla olisi ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi kyllin
kunniaton kallistamaan hänelle korvaansa".
"Kunniaton on kova sana, kun rakkaudesta on kysymys", hymyili rouva
Borris, "sellaista on ennen tapahtunut ja voi tapahtua vieläkin".
"Ei hän ole niin paha, kuin miksi te häntä luulette", sanoi Karen äkkiä.
Hänen mielestään piti toki puolustaa poissaolevaa.
Valdemar katsahti äkisti ylös.
"Missä sinä olet nähnyt hänet?" kysyi hän.
"Niin, missä sinä olet nähnyt hänet?" sanoi Karen lyhyesti. "Missä
näkee kuljeksivan miehen? Hän näyttää varsin kelvolliselta, ja joka
tapauksessa ei hän sille mitään mahda, että hän on saksalainen".
"Niin, niin", huudahti Esben. "Leimatkaamme kerta kaikkiaan
maankavaltajaksi jokainen, joka myö isiensä maan viholliselle!"
"Hiljempaa, hiljempaa!" sanoi Borris, katsahtaen pitkää riviä pöydän
kummallakin puolella — ne olivat kaikki kelvollisia ja urhoollisia
miehiä ja kunnon naisia, koeteltuja, taisteluun tottuneita urhoja joka
ainoa! "Kun kelpo tanskalainen mies on joutunut ahtaihin oloihin ja
kunniallisena miehenä tahtoo jokaiselle antaa omansa eikä halua tuottaa
aineellista vahinkoa toisille maamiehillensä, niin älköön kukaan
minun kuulteni uskaltako heittää ensimäistä kiveä, kaikkein vähimmin
kukaan tanskalainen etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, joka on
asian tiennyt, joka olisi voinut pelastaa hänet, mutta ei ole tahtonut
sitä tehdä. Ei, jättäkäämme häpeä heidän osallensa ja antakaamme
maanpettäjän nimi jokaiselle, joka on myönyt ansaitsemisen vuoksi,
jokaiselle, joka on myönyt kansalliskunniansa niin ja niin monen
tuhannen preussilaisen markan lisävoiton tähden!"
"Hyvä!" huudettiin joka puolelta ja kaikki nousivat ylös.
Borris puhui kuin mies, jolla on vaikutusvaltaa.
Kun hän istui tuossa pöydän päässä, hartiakkaana ja kookkaana —
hänen sileäksi ajetut kasvonsa ilmaisivat tahdonlujuutta, suun
piirteet olivat kauniit ja silmät teräksenharmaat — niin oli hän kuin
päällikkö luotettavien miestensä keskellä. Vanhojen viikingien arvokas
jälkeläinen, viikingien, jotka kulkivat vieraita maita valloittamassa.
Oli helppoa käsittää, että Borris oli eteläjyllantilaisten
etevimpiä johtajia, toimekas sekä neuvonantaja että työntekijä,
aina ensimäinen paikalla kun kansallinen taistelu oli kysymyksessä,
mukana kieliyhdistyksessä, kouluyhdistyksessä, vaaliyhdistyksessä,
maalaisyhdistyksessä, itseoikeutettu saksalaistenkin kesken
kunnallisiin luottamustoimiin, kaikkien kunnioitusta nauttiva, yksin
vihollisenkin!
"Päätämmekö siis, ettei tästä lähin päästetä ainoatakaan taloa tässä
pitäjässä saksalaisten käsiin, jos voimme sen jollakin tavalla vain
estää?" kysyi Borris ja iski pöytään. "Voisimme lyöttäytyä neljä tai
viisi yhteen, jos yksi tai pari ei siihen kykenisi".
"Hyvä! Hyvä!"
Kaikki nousivat pöydästä ja vahvistivat päätöksensä voimakkailla
kädenlyönneillä.
Sidselkin nousi ylös, mutta hänen oli vaikea päästä liikkeelle. Kun
"koneisto", niinkuin hän itse sanoi, vain ensin pääsi käyntiin, niin se
kulki itsestänsä.
Vieraat olivat kaikki lähteneet ja viimeiset kuhnailijat, Grunnetin
perhe Højemarkesta, olivat valmiit nousemaan vaunuihin.
"Kuulkaapas!" huusi Borris. "Antakaa minun ajaa teidän kanssanne kujan
päähän, niin voitte jättää minut krouvin luokse. Tahtoisin puhutella
Frandsenia".
Hän otti päällystakkinsa ja nousi ajajan penkille, Esbenin viereen.
Rouva Borris ja Gyrithe toivottivat hyvää yötä ja Hektor juoksi
haukkuen hevosten jaloissa, heidän lähtiessään matkaan.
"Tervehtikää isoisää!" huusi Gyrithe, jonka äiti oli Frandsenien ainoa
lapsi. "Sanokaa, että isoäiti jää tänne yöksi".
Kun he ajoivat täyttä ravia kujaa alas, niin he kuulivat, kuinka pääovi
suljettiin ja rautasalpa työnnettiin eteen.
Valaistu ikkunarivi katosi yhä kauemmaksi. Vaunulyhdyt häikäisivät
vaunuissa-olijoiden silmiä, ja valaisivat tietä vain parin askeleen
verran hevosten päitä edemmäksi.
Tuuli, joka oli yltynyt, riehui lehmusten oksissa ja vinkui, valitti ja
voivotti yli koko tiennoon.
Se ennusti päiväntasauksen myrskyn pikaista tuloa.
Vaipat ja huivit käärittiin tiukemmalle ja hatut painettiin tanakammin
päähän.
"Seis!" huusi Borris, kun he saapuivat käänteesen. "Tähän minä
pysähdyn. Hyvää yötä ja onnea matkalle!"
"Hyvää yötä! Hyvää yötä! Kiitos tästä illasta!" huudettiin hänelle
vastaan.
Esbenin piiska läimähti, ja vaunut vierivät eteenpäin pimeässä.
Kun Borris suuntasi askeleensa valoa kohti, joka tuikki krouvin
ikkunoista häntä vastaan, kuuli hän äkkiä hirveää meteliä.
"Kas, kas! Mitähän siellä on tekeillä?" ajatteli hän ja astui
rivakammin eteenpäin.
Aivan oikein! Tuota santarmia hän oli jo kauan pitänyt silmällä.
Ja tuossahan seisoi pikku haudankaivaja Madsen, hän, jonka sääret
olivat niin väärät, ettei hän voinut paimentaa lampaita! Niin,
oikeastaan hänen toinen jalkansa vain oli väärä. Mutta juuri sen
vuoksi, että vain hänen toinen jalkansa oli litteä, eikä toinen, niin
oli hänellä se omituisuus, että hänet saattoi, jo kaukaa käynnistään
tuntea.
Niin, vaikkapa häntä ei olisi nähnytkään, niin askelten äänestä hänet
heti tunsi. Sanalla sanoen hänen käyntinsä oli niin komea ja joustava,
aivan kuin hän olisi vietereillä käynyt, ja senpä vuoksi hän olikin
paras tanssinjohtaja kaikissa tanssiaisissa, miten hän poloneesiakin
osasi johtaa! — mutta juostessansa, — hyvä Jumala, kuinka hän ontui!
Siinä hän nyt seisoi ja puolustautui kepillään, preussilaisen santarmin
vetäessä miekkansa esille ja aikoessa karata hänen kimppuunsa.
"Schweinhund!" [Roisto!] ärjyi hän. "Donner und Blitz! Einmal
Schweinhund! Zweimal Schweinhund! Dreimal Schweinhund! Hundertmal
Schweinhund!" [Ukkonen ja salama. Yhden kerran roisto. Kaksi kertaa,
kolme kertaa, sata kertaa roisto.]
"Sitokaa hänet! Sitokaa hänet! Hän on, hitto vieköön, huononpuolinen
kryssäri!" huusi krouvin isäntä ja koetti toisten lujakätisten miesten
avulla voittaa häntä. Frandsen oli ennen ollut kipparina "Toivossa".
Mutta santarmi huitoi miekallaan ympärilleen kuin villitty ja oli jo
vetäissyt muutamia naarmujakin, kun Borris äkkiä iski häneen takaa
kiinni, ikäänkuin santarmi olisi ollut vain lapsen pahainen ja väänsi
miekan hänen kädestänsä.
"Nuoraa! Tuokaa nuoraa!" hän sanoi.
Krouvin isäntä toi sitä siinä tuokiossa.
"Hän istui täällä ja joi siksi kuin häneen tuli viinahulluus",
kertoi Frandsen. "Runko on jo lujasti kiinnitetty, mutta nyt se on
kallistettava. Hän oli humalassa, sikohumalassa ja kävi haudankaivajaan
käsiksi, siksi että tämä tahtoi jatkaa matkaansa myötyään minulle
vasikan neljänneksen."
"Maatkoon nyt itse siinä kuin nauta", sanoi Borris ja heitti köysiin
sidotun santarmin haudankaivaja Madsenin työkärryjen peräpuolelle.
"Minä tulen sinun mukanasi, Madsen, — joka tapauksessahan sinun on sitä
tietä kuljettava ja samalla me jätämme hänet nimismiehen luo."
"Olkoon menneeksi", sanoi Madsen mielissään ja he ajoivat matkoihinsa
käsistä ja jaloista sidotun, juopuneen santarmin maatessa vanhurskaan
unta kärryjen peräpuolella.
"Joka toiselle hautaa kaivaa, se itse siihen lankeaa", aloitti Madsen.
Haudankaivuu oli vähitellen tehnyt hänestä filosofin.
"Ei sinun ainakaan pitäisi sitä sanantapaa käyttää, Madsen, sillä siinä
tapauksessa minä en tahtoisi olla sinun sijassasi", sanoi Borris.
Mutta Madsen ei jäänyt koskaan vastausta vaille.
"Samapa se, kun se on miehellä virkana", vakuutti hän. "Ja minun
luokseni ne kuitenkin kaikki lopulta tulevat, sekä tanskalaiset että
saksalaiset, sillä minä valmistan heille heidän viimeisen vuoteensa. Ja
voihan se ollakkin oikeudenmukaista, sillä taivaassa ei ole eroitusta
saksalaisen ja tanskalaisen välillä, vaikka minun tekisi mieleni tietää
eikö meidän Herramme sanone saksalaiselle: 'Ei sinun pidä tappaman
eikä ryöväämän eikä varastaman, sinä vihainen härkä. Mitä sinä olet
toisille tehnyt, se myös sinulle tapahtuu', ja heittäne hänet ovelle.
Murhamiesten, varkaitten ja ryövärien ei pidä Jumalan valtakuntaa
näkemän, niinkuin tuokin 'Schweinhund' meidän takanamme."
Haudankaivaja Madsen kääntyi taakseen ja sylkäisi tielle.
"Tvyi!" sanoi hän.
Niin, niin, haudankaivaja Madsen oli kirjanoppinut, sillä olihan hänkin
luettava pappissäätyyn.
"Voihan se olla", sanoi vihdoin Borris. "Mutta nyt me olemme perillä".
He olivat ajaneet täyttä ravia ja pysähdyttivät hevosen äkkiä
nimismiehen asunnon edustalle.
Borris nousi alas vaunuista Madsenin pidellessä hevosta ja nosti
nukkuvan santarmin alas, kantoi hänet sisään ja heitti lattialle.
"Kun santarmi häiritsee maantien rauhaa, niin me muut saamme ruveta
poliiseiksi", sanoi hän. "Muuten me eteläjyllantilaiset olemme
'Deutsches Reichin' [Saksan valtakunnan] lainkuuliaisimmat ja
rauhallisimmat alamaiset ja meidän joukossamme tapahtuu vähimmin
rikoksia. Kun santarmit juovat itsensä humalaan, niin me tulemme yhtä
hyvin ilmankin heitä toimeen. Minulla on monta todistajaa. Hän paljasti
miekkansa krouvissa ja haavoitti pari miestä."
Siihen ei ollut mitään sanomista. Santarmi oli sikohumalassa, sen
nimismieskin näki, ja kohta sen jälkeen pidetystä kuulustelusta kävi
ilmi, että santarmi oli kompastunut omiin tekoihinsa.
3.
"Kun hanhi on kulussa ja mäyrä on kolossa,
niin valkealla varsalla talvi on tulossa."
Kaikki merkit tiesivät kovaa kylmyyttä ja ankaraa talvea. Metsät
säilyttivät tavallista kauemmin kultaisen ja punaruskean väriloistonsa.
Aitauksissa loisti miljoonittain pihlajanmarjoja, muurahaiset olivat
piiloutuneet hyvissä ajoin maan sisään ja varpuset pyrähtivät vasten
ikkunoita, ikäänkuin etsien lämpöä ja turvaa ihmisten luota.
Højemarkessa ei edes lehti ollut pudonnut viiniköynnöksistä ennen
Martinpäivää.
Mutta yökylmän kerällä talvi teki tuloaan.
Täysikuu levitti valoaan yli maan ja juutilainen sananparsi sanoo:
"Marttina täys kuu, toisna vielä täys suu."
Kielletty hedelmä on makeinta — varsinkin sellaisen herttaisen
tuittupään mielestä kuin Karenin.
Kuinka viisas hän olikaan, tuo vanha käärme, joka viekoitteli Eevaa
kielletyllä hedelmällä!
Jos kaikki muut vain olisivat häntä kehuneet ja pitäneet hänestä! Eipä
Karen silloin olisi takertunut siihen ansaan, joka hänelle viritettiin..
"Sind wir nicht alle Menschen?"
Niin, emmekö me kaikki ole ihmisiä Herran edessä?
Oikeastaan oli Karen aivan samaa mieltä kuin reiniläinenkin.
Hänen synnynnäinen, varma vastustushalunsa teki hänelle tässä kohdin
pahat kepposet. Mutta samalla hänen kopeata luontoaan kiusoitti se
seikka, että hän oli voinut käyttäytyä epäkohteliaasti.
Se ei ollut koskaan ennen hänelle tapahtunut. Reiniläisen asema muuttui
siten edullisemmaksi; siinä oli jotain hyvitettävää!
Täytyyhän olla oikeudenmukainenkin tässä maailmassa — yksin
vihollisensakin suhteen. Eiväthän kaikki saksalaiset ole samaan vuokaan
valetut.
Ja sitä Karen ajatteli vain sentähden, että reiniläinen oli niin
kaunis, hänen viiksensä olivat niin komeat ja tummat ja hän sanoi
hänelle niin paljon kaunista.
Karen oli, samoinkuin muut nuoret tytöt, hiukan turhamielinen. Imartelu
oli hänelle mieleen, ja kuinka monet ihmiset yleensä eivät olisi
alttiita imartelulle?
Saksalaisen silmiinpistävä ihailu kohotti Karenia hänen omissa
silmissään.
Tuolla tavalla ei Valdemar koskaan ollut katsonut häneen, ei koskaan
puhutellut häntä. Valdemar oli niin jäykkä ja juro.
Se, että hänen tanskansa tuli päivä päivältä paremmaksi, liikutti
Karenia ja saattoi samalla hänet sovinnollisemmaksikin häntä kohtaan.
Hän käytti tuskin ainoatakaan saksalaista sanaa enää.
Kuinka kaunista ja hienotunteista hänen puoleltansa! Maan kielen
puhuminen tuotti hänelle epäilemättä paljon vaivaa, enempää häneltä ei
mitenkään voinut vaatia.
Mitenkä Karen joutui keskusteluihin hänen kanssansa? Niin, sitäpä ei
ole niinkään helppo sanoa. Mistä se saa alkunsa? Vähin erin!
Saksalainen sanoi eräänä päivänä:
"Minä en ole tullut tänne anastajana", ja toinen sana oli toisen
synnyttänyt.
Hän kertoi olevansa orpo, eikä hänellä liioin ollut sisaruksia eikä
läheisiä sukulaisia. Hän seisoi aivan yksin maailmassa. Hän oli tullut
tänne vieraasen maahan, sentähden että täällä maanviljelys oli niin
kannattavaa.
Hän kertoi kodistansa Rheingaussa, puhui Lorelei-kalliosta ja
Reinvirrasta. Ja hän alkoi jälleen hiljaa ja hillitysti laulamaan
pehmeällä barytoniäänellänsä:
"Ich weiss nicht was soll es bedeuten,
dass ich so traurig bin;
ein Märchen aus alten Zeiten,
das kommt mir nicht aus dem Sinn.
Die Luft ist kühl und es dunkelt,
und ruhig fliesset der Rhein,
der Gipfel des Berges funkelt
Im Abendsonnenschein".
Karenin harmi, jota hän aikaisemmin oli häntä kohtaan tuntenut, alkoi
haihtua kuin yökaste auringon noustessa.
"Vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"
Ja nyt ei ollut aurinkoa, eikä kelpo, vanha, tanskalainen
keijukuningaskaan ollut leikissä mukana, vaan saksalainen Erlkönig,
joka tahtoi kostaa Karenille.
Hän hymyili pilkallisesti "ho hoo!" niinkuin vain satukuninkaat osaavat
hymyillä.
"Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt!"
Sua lemmin, muotosi hurmaa mun,
ja ellet suostu, ma ryöstän sun —
Luoteistuuli vonkui, aika oli huono kosimiseen. Kylmäksi kävi odotus
ulkona, varpusten nälkäisinä hypähdellessä kohmettuneella maalla.
Vaan tämä kosiminen oli niin levoton, sen täytyi piiloutua ja
pujottautua pensaiden ja aitauksien taakse.
Mutta pensaat ja aitaukset olivat nyt lehdettömät, eivätkä voineet
tarjota kunnollista suojaa eikä hyvää piilopaikkaa.
Miksi Karen ei kertonut kotona tapaavansa häntä silloin tällöin ja
puhuvansa hänen kanssansa?
Tokkopa hän sitä itsekään tiesi?
Ei missään tapauksessa ainakaan ennen kuin eräänä päivänä, jolloin ruis
alkoi vihertää pellolla ja leivo riemuiten liiteli ilmassa kohoten
kohti keväistä sinitaivasta, ja jolloin saksalainen, rohkaisten
mielensä sanoi — tällä kertaa kuitenkin saksaksi:
"Ich liebe dich! Ich liebe dich!" [Minä rakastan sinua!]
Hän kertoi Karenille, että kun hän ensi kerran näki hänet elokuorman
luona, ilta-auringon kultaloisteen kimallellessa hänen hiuksissansa ja
hänen laulaessaan reippaalla äänellään tanskalaista laulua, niin hän
heti oli kuvaillut mielessään häntä Loreleina:
"Ihr goldenes Geschmeide blitzet,
sie kämmt ihr goldenes Haar.
Sie kämmt es mit goldenem Kamme —
und singt ein Lied dabei!
Das hat eine wundersame
gewalt'ge Melodei!"
"Und ich liebe! Ich liebe!"
"Ei, ei!" huudahti Karen kauhistuneena ja riuhtasi itsensä irti. "Ei
koskaan maailmassa! Ei koskaan!"
Karen kiiti pois kuin takaa-ajettu.
Mutta hänenkin kävi kuin poikasen venheessänsä.
"Er schaut nicht die Felsenriffe,
Er schaut nur hinauf in die Höh!"
Karen palasi takaisin ja taaskin takaisin — sattumalta tietysti,
mutta joka kerralta hän jäi muutamaa hetkeä kauemmaksi kuuntelemaan
petollista, hurmaavaa laulua.
Kuunteli sitä niin kauan, kunnes hän siihen tottui, kunnes pistin
hävisi siitä ajatuksesta, että hän menisi saksalaiselle miehelle.
Eikö hän päinvastoin voisi täten suorittaa suurta, isänmaallista työtä?
Muuttaa hänen mielensä, niin että hänestä tulisi luotettava, Tanskan
mies, ainakin sellainen, joka myöntäisi vääryyden tapahtuneen?
Eikö heillä olisi etuakin siitä, jos saisivat puolelleen miehen
vihollisen leiristä?
He kaikki häntä siitä kiittäisivät. Oi, mitä viisasteluja viekas
paholainen käyttääkin, kun hän tahtoo viekoitella meitä johonkin, jonka
tekemättömäksi tekemiseen me ehkä perästäpäin tahtoisimme antaa vuosia
elämästämme!
Olihan rakkaus kansainkeskinen. Se ei kysynyt, onko saksalainen vai
tanskalainen, juutalainen vai kreikkalainen. Tiettävästi!
Sidsel ensinnä vainusi vaaraa. Joskin hänen ymmärryksensä oli
tylsistynyt, niin hänen vaistonsa oli kyllin selvä.
Kun jotain vihamielistä oli tulossa, niin hän oli varoillansa ja
vainusi yhtä tarkkaan jälkiä kuin hyvä metsäkoira.
"Karen ei ole oikealla tolalla", sanoi hän eräänä päivänä Esbenille.
"Pitäkääpä varanne".
"Mitä se voi olla, Sidsel?" kysyi Esben hämmästyneenä.
"Sitä en tiedä, mutta minusta tuntuu kuin rajuilma olisi tulossa."
Ja hän katosi askareihinsa.
Esben seurasi viittausta ja painoi mieleensä yhtä ja toista.
Miksikä Karen oli joka päivä niin kauan ulkona? Ja miksi hän aina kulki
Egtvediin päin?
Eräänä päivänä, sanottuaan jäähyväiset Jürgensille ja tultuaan tien
käännökseen, yllätti Esben hänet aitauksen takaa.
Hän vihelsi.
"Halloo, Karen! Kenen kanssa sinä niin kauan lavertelit?"
Esben oli lyhytnäköinen, eikä ollut tuntenut saksalaista.
"Pitääkö minun nyt siitäkin tehdä tiliä?" vastasi Karen ja heitti
uhkamielisesti päätänsä.
Omatunto, joka ei ollut oikein hyvä, yllytti häntä vastarintaan.
"Ei sinun, kihloissa olevan tytön, sovi niin kauan jutella maantiellä
nuoren miehen kanssa".
Sitä ei Esbenin olisi pitänyt sanoa.
"Kuka minut on kihlannut?" kysyi Karen lyhyesti ja kiirehdytti
askeleitaan.
"Puhutaan nyt suoraan, Karen. Minä olen sinun vanhempi veljesi ja minä
en tahdo tietää sinun oikuistasi. Eikä tämä ole ensi kertaa, Karen.
Minä olen varmasti vakuutettu siitä, että sinulla on usean kerran ollut
yhtymyksiä tuon miehen kanssa".
Sitä hänen vielä vähemmin olisi pitänyt sanoa.
He olivat samaa ainesta nuo kaksi, ja samalla hetkellä kuin Esben
tahtomattansa oli herättänyt hänen jäykkämielisyytensä koko
voimassansa, samalla Karen päätti antaa myöntävän vastauksen
Jürgensille.
"Oletko sinä vakoillut minua?" huudahti Karen kalpeana vihasta. "Onko
Valdemar pannut sinut vartioimaan minua? Siitä on loppu tehtävä, minä
en tahdo olla valvonnan alainen. Jos sinä tarkoitat, että minä muka
olisin kihloissa Valdemarin kanssa, niin sinä ja äiti, te olette
kihlanneet minut hänelle, mutta minä en koskaan ole suostunut siihen,
enkä suostukkaan niin kauan kuin elän!"
"Karen!" huudahti Esben. "Ole varoillasi!"
He olivat tulleet pihamaalle. Borrisgaardin vaunut olivat oven edessä
ja Karen näki enonsa kävelevän rouva Grunnetin kanssa puutarhassa.
No, sepä vielä puuttui!
Esben meni suoraan heidän luoksensa, mutta Karen, joka ei mistään
hinnasta tahtonut nyt heitä tavata, — hän ei ollut vähintäkään siinä
mielentilassa! — meni suoraan sisään, ja siellä seisoi Valdemar!
Tulipa hän ojasta suoraan allikkoon!
Hänessä oli jotain, — Karen ei itse ymmärtänyt mitä se oli! — hän ei
ollut koskaan ennen sitä hänessä huomannut.
"Karen", hän sanoi ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, "nyt minä
tahdon saada ratkaisevan vastauksen! Sinun ei pidä kauemmin odotuttaa
minua turhilla lupauksilla. Tahdotko tulla vaimokseni, Karen?"
Koko hänen olennossaan oli isän ylpeää mahtavuutta.
Karen tunsi ikäänkuin veitsen kurkussansa! Nyt tai ei koskaan!
"Päästä minut", sanoi Karen. "Sinä teet minulle pahaa."
Valdemar päästi hänet heti irti.
"Suo anteeksi, pikku Karen". Hänen äänensä vavahteli. "Minä en
mitenkään tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, mutta sinä olet leikitellyt
niin kauan minun kanssani, ja mies voi joutua aivan suunniltansa.
Tahdotko sinä tulla minun vaimokseni, Karen?"
"En!" sanoi hän ja puri hampaansa yhteen. "Omaisuus ei saa joutua pois
suvusta. Se se kaiken takana piilee."
Valdemarin mieli kuohahti.
"Etkö häpeä!" huudahti hän vihoissaan. Hänen juutilainen
maltillisuutensa ja rauhallisuutensa oli kuin poispuhallettu. Tuo
hirveä loukkaus, jonka Karen heitti hänelle vasten silmiä, saattoi
hänet pois suunniltansa.
"En minä tahdo houkutella itselleni vaimoa, mutta kyllä se päivä vielä
koittaa, jolloin sinä tulet katumaan!"
"Jos ei se tule tänään, niin tuleepa huomenna!" naureskeli Karen
matkien hänen puheenparttansa.
"Sinä olet ilkeä, Karen."
Valdemar oli äkkiä tullut aivan rauhalliseksi ja katsoi häntä lujasti
silmiin.
"Jumala antakoon sinulle anteeksi, mutta minäpä luulen melkein, että
viime aikoina olet ruvennut vihaamaan minua."
"Niin, minä vihaan sinua", vastasi Karen, "samoin kuin minä vihaan ja
aina olen vihannut kaikkea pakkoa."
"Jumala on todistajanani", sanoi Valdemar intohimoisesti, "etten
koskaan ole tahtonut sinua pakoittaa, minä tahdoin vain tehdä lopun
tästä."
"Sinä olet ollut julma Karen", lisäsi hän alakuloisesti. "Sinä olet
kiduttanut minua."
"No lapset!" huudahti Borris, joka rouva Grunnetin kanssa astui
puutarhasta sisään, "oletteko nyt sopineet, milloin häät vietetään?"
"Me olemme päättäneet, ettemme _koskaan_ vietä häitä", sanoi Valdemar,
joka nopeasti hillitsi tunteensa. "Minä en koskaan tahdo vaimoa, joka
ei rakasta minua oikealla tavalla, ja sitä ei Karen tee. — Antakaa
Karenin olla rauhassa, tästä asiasta ei maksa enää vaivaa puhua."
Valdemar meni ulos eikä palannut enää takaisin.
Nyt Karen päätti uskaltaa kaikki; menköön sitten syteen taikka saveen.
Mielenkuohussaan hän ei edes huomannut Valdemarin jalomielisyyttä,
tämän tahtoessa säästää häntä muiden pakoittamiselta. Hänelle se oli
aivan tuhlattua tavaraa.
"Minä vastasin kieltävästi Valdemarille sentähden, että olen kihloissa
Ruprecht Jürgensin kanssa Egtvedistä."
"Karen!" huudahti rouva Grunnet ja hypähti pystyyn, ikäänkuin tytär
olisi pistänyt häntä veitsellä.
"Sinä olet hullu, Karen!" huusi Borris.
"En minä ole hullu", sanoi Karen uppiniskaisesti. "Onhan niitä muitakin
tanskalaisia naisia, jotka ovat tehneet samoin. Minä en ole ensimäinen.
Ja minun tietääkseni on se onnistunut hyvin."
"Ei aina", vastasi Borris kylmästi. "Ja meidän suvussamme se ei käy".
"Eiköhän meidän kansamme elinrunko ole niin voimakas ja turmeltumaton,
että se voi sietää joitakuita saksalaisia ymppivesojakin", sanoi Karen
pilkallisesti.
"Tule järkiisi, lapsi! Sinähän syöksyt turmioon."
Borris tarttui hänen käsiinsä kiinni.
"Ei, sitä minä en tee", vakuutti Karen ja riuhtasi itsensä irti. "Se
olisi toista, jos seuraisin häntä vihollisen maahan, mutta hänenhän
täytyy jäädä minun maahani. Minulla on voima puolellani. Siinä
ei tosiaankaan ole vaaraa. Tanskan kieli on oleva minun lasteni
äidinkieli, heistä tulee tanskalaisia ja niin Egtved joutuu taaskin
tanskalaisiin käsiin ja vahinko on tullut korjatuksi."
"Koetappa sitä, kun Egtved on täynnä saksalaisia sukulaisia."
"Hänellä ei ole läheisiä sukulaisia", vakuutti Karen, "he ovat kaikki
kuolleet, ja saksalainen ei saa astua jalallaan minun taloni kynnyksen
yli".
"Sitten hän on kehno mies!" pilkkasi Borris.
"Sitä hän ei ole, hän on kelpo mies, ja minä tahdon hänet omakseni,
vaikka te kaikki olisitte minua vastaan!"
Pieni, kiihkeä Karen seisoi uppiniskaisena säihkyvin silmin ja
otsa kiharien peitossa ja taisteli taistelun, joka totta tosiaan
olisi soveltunut puolustamaan parempaakin asiaa kuin _ohimenevää
rakkaushuumetta_.
"Sinä olet itsepäinen lapsi etkä tiedä omaa parastasi", sanoi Borris
ankarasti. "Ettet sinä tahdo ottaa Valdemaria, se tuottaa minulle
suurta surua, mutta se on sinun oma asiasi. Mutta tämä koskee koko
sinun sukuasi."
Esben tuli kiireesti sisään. Hänen kasvoissaan kuvastui niin kova
mielenliikutus, että ne olivat aivan vääntyneet.
"Minä kuulin sen ikkunasta!" huudahti hän, "se ei ole mahdollista, että
siten olisit pettänyt meidät kaikki! Karen! Karen!"
Kuului raskas huokaus.
Rouva Grunnet nousi ylös.
"Ettekö tahtoisi olla niin hyvät ja mennä täältä?" kysyi hän
tuskastuneesta. "On parasta, että minä puhun yksin Karenin kanssa."
Esben paiskasi oven kiinni, niin että koko talo tärisi.
"Koeta saada hänet järkiinsä jos voit", sanoi Borris, "mutta minä
pelkään ettei se onnistu. Lapsi on aina ollut itsepintainen. Ikäänkuin
varsa, joka ei siedä suitsia eikä kannuksia. Antaa hänen juosta niin
pitkälle kuin nuora ulettuu."
Hän puristi sisarensa kättä ja läksi. Pian sen jälkeen kuului vaunujen
pyörinää.
Karen heittäytyi tuolille, painoi päänsä pöytää vasten ja purskahti
itkemään. Tunteiden pinnistys alkoi laueta.
Jos rouva Grunnet nyt olisi ollut vaiti, niin ehkä paljon olisi toisin
käynyt. Mutta sitä hän ei voinut, eikä se kumma ollutkaan.
"Tahdotko sinä todellakin tuottaa äidillesi ja suvullesi niin suuren
surun?" kysyi hän.
Karen lakkasi itkemästä ja kuunteli.
Siinäpä sitä taas oltiin! Suku ja aina vaan suku. Eikö kukaan sitten
häntä ajatellut?
Ei, toisin ei voinut käydä! Hän oli polttanut kaikki sillat takaansa.
He eivät ansainneet parempaa.
4.
Ei siinä mikään auttanut, äidin täytyi taipua.
Eivät mitkään houkutukset, eikä rukoukset eikä varoitukset auttaneet.
Pikku tuittupää kesti rohkeasti kaikki hyökkäykset ja oli omasta
mielestään yhtä suuri sankari kuin Sidselkin, kun tämä oli keskellä
kuulasadetta Dybbolin luona.
Oli hyvin surkea aika.
Rouva Grunnet oli syvästi alakuloinen, Esben raivosi ja Sidsel hääri
talossa, ikäänkuin ei hänellä missään olisi ollut tasapainokohtaa.
Välistä hän pysähtyi, pudisti päätänsä ja mutisi itseksensä jotain,
jota ei ainoakaan kuolevainen voinut ymmärtää. Luultavasti hän
taaskin tunsi kuulien suhisevan korvissansa samoinkuin vuonna
neljäkymmentäyhdeksän.
Ei kukaan Borrisgaardista käynyt talossa ja Esben kertoi Valdemarin
matkustaneen kuningaskuntaan, Kööpenhaminan maanviljelyskorkeakouluun,
josta hän sitten pistäytyi Norjaan ja Ruotsiin.
Karen heitteli niskaansa. Sehän oli hänen oma asiansa. Mitä se Karenia
olisi liikuttanut.
Paha hengetär, uhman henki, näytti villinneen hänet. Hänen mielensä
kovettui äitiä ja veljeä kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita hän
muuten oli niin hellästi rakastanut. Yksin kyyhkyset ja Hektorkin
saivat sitä tuntea.