1.
Oli Herran vuosi 1894.
Tahdon nyt heti edeltäpäin huomauttaa, etten mainitse tätä vuosilukua
sentähden, että vuosi 1894 missään suhteessa olisi ollut merkillisempi
kuin nuo monet muut merkilliset vuodet Eteläjyllannin rauhattomassa ja
tapahtumista rikkaassa historiassa.
Minä mainitsen sen yksinomaan sen vuoksi, että voisin samalla merkitä,
että monessa osassa maata silloin vielä pidettiin hyviä, muinaisia
elonkorjuutapoja arvossa ja kunniassa.
Minä tarkoitan tuota vanhaa elonkorjuutapaa, että käytiin lehtikaalin
kimppuun.[1] Vanhat tavat — siitä saamme kiittää edistyksen
seitsenpeninkulmasaappaita — ovat pian kadonneet ajan ahmivaan
unhekirjaan. Ja sitten kun täälläkin käsivoima on kokonaan vaihtunut
koneesen, niin silloin on viikatteen helähdyksen säestämä laulukin
taruksi muuttunut.
Ilma oli ollut elonkorjuusen mitä edullisin, parempaa ei maamies olisi
voinut toivoa. Viikatteiden hionta kilahteli yli koko Eteläjyllannin.
Auringon helteessä, joka oli kypsyttänyt ja kasvattanut ja - niinkuin
ainakin — antanut päivänsä paistaa niin väärille kuin vanhurskaille,
lepäsi Eteläjyllanti Pohjanmeren ja Itämeren välillä ja nosti selkänsä
juuri siinä kohden, mihin nummi oli levittänyt ruskeansinipunertavan
kanervapeitteensä ja missä rautatiejunat savuhäntineen ja kaiken
maailman matkustajineen ja tavaroineen kiitävät vihollisen ja oman maan
väliä. Lännessä se vajosi pehmeään suoperäiseen maahan, ja idässä se
levitti luonnonrunsauttaan rehoittavan sylinsä Vähänbeltin ja Itämeren
vuonoja kohti.
Useimmat olivat jo lopettaneet rukiin ja ohran korjuun. Monella
paikkakunnalla oli myös viikatteen terä taittanut kauran ja sekulin.
Tänä vuonna, se oli myönnettävä, oli sato ollut kaikkialla hyvä, sekä
runsauteensa että laatuunsa nähden ja, mikä vieläkin parempi, se oli jo
saatu pilaantumattomana korjatuksi katon alle.
Esbern Grunnet, Højemarken poika, sanoi, että tänä vuonna maamies
saattoi huoleti odottaa talvea, sillä aitat kyllä täyttyivät, ja
Valdemar Borris Borrisgaardista arveli lisäksi, että jotkut saisivat
ehkä pystyttää useampiakin aumoja kuin koskaan ennen.
Oikeastaan Valdemar Borriksen täydellinen nimi oli Valdemar Atterdag[2]
Borris, sillä hän syntyi vuonna kuusikymmentäneljä.
Hänen isänsä rukoili tänä raskaana hädän aikana, joka oli kohdannut
häntä ja hänen kansaansa, että Jumala antaisi hyvien päivien jälleen
koittaa, jotta hänen poikansa saisi olla vapaa mies vapaassa maassa.
Ja kun hän otti esikoisensa käsivarrelleen, niin hänestä tuntui
ikäänkuin hän äkkiä olisi nähnyt pojassaan rukouksen kuulemisen ja
uskon täyden varmuuden, ja hän sanoi syvästi liikutettuna vaimollensa:
"Hän on kastettava Valdemar Atterdagiksi!"[2]
On raskasta kantaa muinaisaikuista ja suurta nimeä, se voi muuttua
pilkkanimeksi, olipa sitten itse mies tuon suuren nimen arvoinen tai
ei, mutta Valdemar oli levollinen tämän niinkuin kaiken muunkin suhteen
— hän piti sitä miltei korkeampana sallimuksena.
Jos se todellakin oli sallimus, niin hänen tuli käyttää se parhaaksensa.
Tosin hänen sananpartensa kuului: "Niin, niin, mitä emme tänään
saavuta, sen voimme huomenna saavuttaa", mutta hänen kuninkaallisella
kaimallaan ei ollut mitään tekemistä tämän seikan kanssa.
Se ilmaisi vain hänen omaa, lujatahtoista ja maltillista luonnettansa,
joka ei koskaan hätäillyt eikä aikeistaan luopunut.
Esbern — tai Esben, joksi häntä jokapäiväisessä olossa kutsuttiin, —
siis Esben Grunnet, oli sitä vastoin kansan suussa saanut lisänimekseen
Nopsajalan, tai "Nopsan", joksi se mukavuuden vuoksi oli lyhennetty,
sillä hän oli reipas ja ripeä liikkeissään.
Jalkeella sekä myöhään että varhain!
Esben "Nopsa" oli keskikokoa pienempi, laiha, nuortea ja jäntehikäs, ja
vallattomat kiharat ulottuivat aina tummiin silmiin asti.
Hän nojasi viikatteensa varteen ja hymyili serkulleen, joka seisoi
ylhäällä elokuormalla.
Esben oli luonteeltaan runollinen ja osasi keksiä somia lauluja.
"Sinä olet tuossa aivan kuin itse Tanska, samoinkuin koko tuo elokuorma
hevosinensa kaikkinensa!" sanoi hän.
Esben oli oikeassa.
Nuo molemmat ruskeat, suuret juutilaiset, — minä tarkoitan: hevoset —
kiiltäväpintaiset ja hyvin syötetyt ja niiden perässä elokuorma, joka
oli niin täynnä kultaista satoa, että se pullistui joka puolellensa,
ja ylinnä, kaiken tämän Herran siunaaman vuoden sadon päällä, kaunis,
pitkä, sinisilmäinen nuorukainen, jonka kasvot olivat päivän paahtamat.
Hänen jäsenensä olivat norjat ja hartiansa leveät ja voimakkaat.
Hänellä oli valkoinen liinapuku yllään ja punainen vyö vyötäisillään.
Valkoinen olkihattu oli työntynyt niskaan, jotta vaalea tukka riippui
alas hikiselle otsalle, hänen ottaissaan vankasti ja varmasti vastaan
viimeisen lyhteen, jonka Karen nauraen ja leikkiä laskien hänelle
heitti.
Tosiaankin, tätä näkyä maalari olisi varsin hyvin voinut käyttää
Tanskan vertauskuvana, Tanskan, joka kullanpainostamana kohoaa merestä
— se vertauskuva olisi joka tapauksessa ollut todellisempi ja parempi
kuin moni muu!
Mutta maalari ei olisi mitenkään saanut unohtaa Karenia, joka hameet
ylhäällä ja hihat ylös käärittyinä, vielä senkin jälkeen, kun oli
heittänyt lyhteen Valdemarille, piti pyöreät, valkoiset käsivartensa
kohotettuina.
Valdemar tavoitti lyhdettä kiinni ilmassa.
"Viimeinen tältä vuodelta, Valdemar!" huusi Karen hengästyneenä
kiivaasta liikkeestä. "Kylläpä meillä nyt on ollut hyvä sato!
Voisimmepa vaikka piehtaroida viljassa!"
"Niin, kukaan ei tiedä miltä maailma näyttää, kun me ensi kerralla
korjaamme viimeisen lyhteen!" sanoi Esben salavihkaa hymyillen.
"Ei totta vaan se niin hullua ois,
jos silloin kellot ne häihin sois".
Karen tuli veripunaiseksi korviaan myöten. Kuinka kaunis hän oli, tuo
pikku Karen! Hänen ei tarvinnut vakuuttaa olevansa Esbenin sisar!
Tummat silmät ja kalpea iho niinkuin hänelläkin. Mutta kasvot eivät
olleet yhtä terävät, ne olivat hienot ja soikeat, ja ruskeat kähärät
ympäröivät niitä, niin että pieni soma korva melkein peittyi niiden
alle!
Eipä ihme jos sanottiin miehestä mieheen:
"Pitäkää varanne! Hänestä ja serkusta tuolla elokuorman päällä tulee
vielä pari!"
Olivathan he serkuksia, molemmat suurten talojen ja rikkaiden
ihmisten lapsia ja, mikä vieläkin enempää, vanhaa ja arvossapidettyä
Eteläjyllannin sukua.
Ja he olivat aina lempeästi silmäilleet toisiansa, aina lapsuudestansa
asti, niin, aina varhaisimmasta ajasta saakka, jonka he saattoivat
mieleensä muistuttaa.
Viikatteiden helinä oli hiljennyt, pitkä työpäivä oli loppuun kulunut.
Aurinko laski sänkipeltojen yli, mutta naurismaat olivat vielä täynnä
alkavaa elämää. Se ennusti uutta työpäivää — Jumalan kiitos!
Talon takana humalaköynnökset odottivat vuoroansa yhtä suurella syyllä
kuin naurismaatkin.
Omenatarhassa hedelmät painoivat puiden oksia maata myöten. Kuinka
runsaasti omena- ja päärynämehuja niistä vuotaisi jouluksi!
Suotar keitti sumua, niinkuin ainakin illan suussa, — päivä oli ollut
kovin helteinen.
Sumu kohosi maasta, levisi notkoihin ja muutti ne taikasauvalla
aavoiksi järviksi, samalla kuin syksyiset hämähäkinverkot vilkkuivat ja
vapisivat ilmassa.
Oli vaikea tuntea omaa seutuaankin. Kirkontornista kuului iltasoitto
ja Valdemar Borris katseli korkealta paikaltansa, elokuorman päältä,
iltaruskotusta, joka oli kuin vuoren harja kultaisine kärkineen.
Hän sulki silmänsä, sillä voimakas valo häikäisi häntä, mutta sittenkin
se tunkeutui ikäänkuin loistavat nuolet hänen silmäluomiensa läpi.
Kirkonkellojen vaiettua lauloi Karen, ja kaikki muut leikkuumiehet ja
naiset yhtyivät lauluun. Toiset nojautuivat viikatteihinsa, toiset
varjostivat silmiään, sillä he seisoivat vasten päivää ilta-auringon
purppurahohteessa:
"Tuoll' linna lännen äärell' on,
sen kattaa kultakilvet;
yömaja siell' on auringon,
ja peittona punapilvet.
Sen harja maast' on taivaasen,
muit' uljaampi monen verran;
se linna työtä ei ihmisten,
vaan itse taivaan Herran".
Viimeiset säveleet olivat tuskin vaienneet, kun äkkiä musta varjo
lankesi tien yli, jossa Karen seisoi.
Se oli miehen varjo ylhäältä kukkulalta; kukaan ei ollut huomannut
häntä. Hän katosikin samassa ja lujia askeleita kuului aitauksen takaa
samalla kuin syvä ja pehmeä miehen ääni lauloi:
"Ich Weiss nicht, was soll es bedeuten,
dass ich so traurig bin;
ein Märchen aus alten Zeiten,
das kommt mir nicht aus dem Sinn.
Die Luft ist kühl und es dunkelt,
und ruhig fliesst der Rhein;
der Gipfel des Berges funkelt
im Abendsonnenschein."
En tiedä mistähän lienee,
näin mieleni murheinen!
Kenties sen tarina tiennee
tää vanhan aikuinen.
Jo vilpas ol' illan ilma,
Rein tyynenä rienteli,
ja vuorien takaa silmä
viel' auringon välkkyili.
Esben hypähti kiroten pystyyn.
"Piru vieköön!"
Samalla liehui ilmassa syyskesän loistava hämähäkin verkko ja kietoutui
Karenin pään ja kasvojen ympäri.
Melkein vihoissansa kohotti hän kätensä, repäisi hienon kudoksen rikki
ja heitti sen luotaan.
Näkymättömän miehen askeleet ja ääni etenivät; ei kukaan muu paitsi
Valdemar Borris elokuorman päältä ollut nähnyt häntä, sillä aitaus oli
korkea.
Äkillinen alakuloisuus sai vallan leikkuuväessä. Vihamielinen sävel oli
kajahtanut heidän maallansa; soraääni oli häirinnyt iltatunnelmaa.
"Se oli Jürgens Egtvedistä, saksalainen Reinin Preussista!" huusi
Valdemar ja näytti nyrkkiään.
"Tuo kirottu mies", sanoi Esben, "joka on tunkeutunut meidän pariimme!"
Mieliala oli äkkiä käynyt niin painostavaksi; eloväki rupesi tekemään
lähtöä.
"No niin! Viimeinen lyhde on korjattu!" huusi Esben Grunnet ja
ravisteli itseään. "Nyt kaikki kilvan kotiin lehtikaalin kimppuun!"
Nytpä tosiaankin tytöille ja pojille tuli hoppu! Kotiin sitä oli
kiiruhdettava ja hiivittävä niin hiljaa ja huomaamatta kuin mahdollista
puutarhaan niittämään ja sitomaan rouva Grunnetin lehtikaalia! Ja kun
"Nopsa" oli joukon etunenässä, niin he saivat sen myös kaiketikin
tehdyksi!
Mutta Karen hypähti toisten huomaamatta portaista aidan yli ja kiiruhti
oikotietä kotiin, niinkuin hyvä tytär ainakin varoittamaan äitiänsä,
ennenkuin he saivat hävitystyön joukolla käymään.