Eteläjyllanti (tanskaksi Sønderjylland) eli Slesvig, niinkuin nimi
viime aikoina kuuluu, on aina historian aamuhämärästä vuoteen
1864 ollut tanskalainen maa. Niin pitkälle kuin historia ulottuu,
näemme tanskalaisten seisovan "Dannevirkellä" vahtien etelärajaa.
Helmikuunyönä 1864 täytyi heidän se jättää kahden suurvallan, Itävallan
ja Preussin sotajoukkojen pakoittamina. Tanskan valtionraja oli
Ejderjoki, mutta sen ja Dannevirken välillä on vanhoilta, ajoilta
asunut saksalaisia tanskalaisten keskessä, ja pitkin Eteläjyllannin
länsirannikkoa asettui aikaisemmalla keskiajalla muutamia friisiläisiä
heimoja niittymaita viljelemään.
Rajamaana sai Eteläjyllanti aikaiseen erikoisaseman. Täällä asui
tanskalainen jaarli, ja 13:nnen vuosisadan keskivaiheilla tehtiin
se valtiolääniksi (rigslen) Tanskan kuninkaan Abelin (k. 1252)
jälkeläisten hyväksi. Nämä tulivat Eteläjyllannin herttuoiksi.
Eteläjyllannin herttuat olivat tanskalaisaatelin vastustuspuolueen
johtajia kuningasvaltaa vastaan keskiajalla, ja heitä avustivat
Holsteinin kreivit, joiden tyttäriä he ottivat puolisoikseen. Näiden
etevien kreivien vaikutusvalta Eteläjyllannissa kasvoi suureksi,
ja kun tanskalainen herttuasuku kuoli sukupuuttoon v. 1375, vaati
Holsteinin kreivi päästä Tanskan herttuaksi Slesvigiin, niinkuin
maan nimi nyttemmin enimmäkseen kuului maanosan pääkaupungin mukaan.
Voidakseen vastaiseksi vapaasti ajaa unionipolitiikkiään antoi
kuningatar Margareeta v. 1386 Holsteinin ynnä Slesvigin lääniksi kreivi
Gerhardille.
Täten tuli Slesvig lähemmin liitetyksi saksalaiseen Holsteiniin kuin
Tanskaan, ja kun holsteinilainen kreivisuku kuoli sukupuuttoon 1459
ja Slesvig herrattomana lääninä jälleen joutui Tanskalle, toivoi
Holsteinin aateli yhtä hartaasti kuin kuningas Kristian V, että
heidän maansa seuraisi Slesvigiä. Holsteinin kreivikunta ylennettiin
herttuakunnaksi ja onneton valtioyhdistys Holsteinin ja Slesvigin
välillä tuli rakennetuksi. Slesvigissä yhä edelleen tanskalainen laki
ja tapa jäi vallalle, vaan Eteläjyllannin aatelin syrjäytti Holsteinin
aateli ja kaupungeissa tunkeusi alasaksa tanskan rinnalle.
Herttuakuntia käytettiin kuninkaan perheen nuorempien jäsenten
eläkelaitoksina. Vuonna 1544 sai Tanskan prinssi Adolf herttuakuntien
holstein-gottorpilaisen osan. Holstein-gottorpilaiset herttuat, joista
Venäjän nykyinen keisarisuku polveutuu, liittyivät ruotsalaisiin
Tanskaa vastaan. Täten he saavuttivat riippumattomuuden Tanskasta
Roskilden rauhassa 1658, mutta 1713 valloitti kuningas Frederik
IV heidän osansa Eteläjyllantia, minkä hän yhdisti omaan,
kuninkaalliseen osaansa samaa maata ja antoi sille saman perintölain
kuin kuningaskunnalla oli. Vuonna 1773 antoi Venäjän keisari Paavali
Holsteinin gottorpilaisen osan Tanskalle vaihtaen sen Oldenburgiin.
Kun Tanskan kuningassuvun vanhempi sukuhaara oli kuolemaisillaan
sukupuuttoon, ilmestyi vuoden 1830 vaiheilla Slesvigiin ja Holsteiniin
puolue, joka nimitti itseään slesvig-holsteinilaiseksi ja joka
väitti, että Slesvigillä ja Holsteinilla oli toinen perintölaki
kuin kuningaskunnalla, että herttuakruunu oli tuleva Tanskan
prinssille, herttua Kristian August Augustenborgilaiselle sekä että
Slesvig samoin kuin Holstein voisi tulla liitetyksi saksalaiseen
valtioliittoon. Slesvig-holsteinilaiset tekivät v. 1848 kapinan ja
Preussi asettui heidän puolelleen ja julisti sodan Tanskaa vastaan,
vaan 1850 teki Preussi rauhan ja Tanska sai kapinan kukistetuksi.
Augustenborgilaisen herttuan täytyi mennä maanpakolaisuuteen ja
luopua kaikista perintövaatimuksista omasta ja jälkeläistensä
puolesta. Siitä huolimatta uudisti hänen poikansa, herttua Frederik,
perintövaatimukset kuningas Frederik VII:nnen kuoltua 1863, ja
Saksassa kannatti enemmistö häntä. Tätä käytti Bismarck hyväkseen.
Hänen täytyi, niin hän sanoi, saada herttuakunnat, sillä voidaksensa
toteuttaa Saksan yhteyden Preussin yliherruuden alla täytyi hänen saada
sotasatama ja sotalaivasto. Ja kun Itävalta ei tahtonut jättää koko
saalista Preussille yksikseen, joutui Tanska v. 1864 sotaan molempien
saksalais-suurvaltioiden kanssa. Wienin rauhassa samana vuonna täytyi
Tanskan luopua vanhasta tanskalaisesta maasta, Eteläjyllannista,
sekä molemmista saksalaisista herttuakunnistaan, Holsteinista ja
Lanenburgista.
Itävalta ja Preussi joutuivat kinaan saaliin jaosta. Pragin rauhassa
1866 sai Preussi sen kokonaan, vaan rauhan 5:ssä §:ssä määrättiin että
Pohjoisslesvig annettaisiin jälleen Tanskalle, jos väestö vapaassa
äänestyksessä lausui toivomuksensa siitä. Senjälkeen selittivät
Preussin kruununjuristit, että herttua Frederik Augustenborgilaisella
ei ollut minkäänmoista oikeutta herttuakuntien omistamiseen;
Tanskan kuninkaalla Kristian IX:llä ne olisivat, mutta nyt oli
Preussi ne valloittanut. Ne tulivat preussilaisiksi maakunniksi, ja
slesvig-holsteinilaisten unelma vapaasta herttuakunnasta pettyi.
Slesvigin kuuluessa Tanskaan oli virkamiehistö valmistautunut Kielin
yliopistossa; siten oli se omistanut saksalaisen kultuurin ja se
puhui saksaa. Korkeampi porvaristo tietysti seurasi virkamiessäätyä.
Talonpoikaissääty säilytti tanskalaisen kielensä ja karaistui siten
ottamaan vastaan sitä saksalaista hyökyaaltoa, joka nyt leviää yli
heidän maansa.
Kun preussilaiset tulivat Eteläjyllannin herroiksi, niin eivät
he heti voineet ruveta kansakoulua saksalaistuttamaan, sillä
siihen ei heillä ollut kylläksi opettajia. Mutta 1871 he alkoivat.
Ensin tehtiin saksa opetusaineeksi, 1878 tuli se opetuskieleksi
muutamissa aineissa ja opettaja sai käskyn käyttää saksaa puhekielenä
lasten kanssa (1878 oli saksa tullut virkakieleksi kaikissa
pohjoisslesvigiläisissä virastoissa) — 1888 tuli se opetuskieleksi
kaikissa aineissa paitsi uskonnossa, jossa täytyi säilyttää
tanska, koska tämä oli vielä kirkkokielenä. Mutta kun lapset
eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan tanskaa, niin oli tulos
tanskankielisestä uskonnonopetuksesta niin vähäinen, että saksalaiset
papit Pohjoisslesvigissä arvelivat välttämättömäksi saada vähintäin 2
tanskankielen opetustuntia viikossa. Preussilainen hallitus kuitenkin
käski heidän olemaan vaiti, ja he tottelivat. Pohjoisslesvigiläiset
koettavat itse opettaa lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan tanskaa,
mutta virastot koettavat tätä estää jos jollakin tavoin. Kun lapset
tulevat yli koulupakollisen iän, lähettävät vanhemmat ne kouluun
(jatkokouluihin = efterskoler, kansanopistoihin) Tanskaan, ja jotta
varattomatkin saisivat lapsensa sinne, ovat pohjoisslesvigiläiset
perustaneet kouluyhdistyksen, joka kannattaa heitä. Väliäpitämättä
siitä, että äidinkielen karkoittaminen koulusta tuottaa epäilyttävää
poliitillista menestystä, mutta sitä vastoin vahingollisia seurauksia
uskonnollis-siveellisessä suhteessa, on preussilainen hallitus
jatkanut alkamaansa suuntaan tehden alun eräällä määräyksellä vuodelta
1899 tanskankielisen uskonnonopetuksen poistamiseen. Vähitellen
saksalaistutetaan valtiokirkko, ja papit ovat ylimalkaan valtion
innokkaimmat avustajat. Pohjoisslesvigiläiset ovat sentähden ruvenneet
muodostamaan vapaaseurakuntia valtiokirkon ulkopuolella; on olemassa
noin neljä, viisi tämmöistä, joilla ei ole teologisesti oppineita
miehiä pappeina.
Kun nyt koko virkamiehistö on saksalainen ja suuri osa porvaristosta on
siitä riippuva, on koko kansallinen taistelu yksinomaan talonpoikien
asiana. Aluksi he eivät tahtoneet antaa lastensa oppia saksaa, vaan
vähitellen he ovat tulleet huomaamaan, että kuta paremmin he taitavat
saksan kieltä, sen paremmin he voivat taistella oman kielensä hyväksi,
ja kuta enemmän he oppivat tuntemaan saksalaista kultuuria, sitä
läheisempää sukua itselleen he tuntevat pohjoismaiden kultuurin olevan,
jota he etupäässä oppivat tuntemaan tanskalaisissa kansanopistoissa.
Luottaen Pragin rauhan 5 §:n toteuttamiseen valmistautuivat
pohjoisslesvigiläiset kohta jälleen yhtymään Tanskaan. Kun vain sangen
harvat nuoret tahtoivat ruveta preussilaiseen sotapalvelukseen,
niin he jäivät mieluummin Tanskan alamaisiksi, ja tämmöisinä
n.s. _optantteina_ (= Tanskan alamaisuuden valinneina) he elivät
kotipaikoillaan ilman minkäänmoista äänivaltaa aina karkoittamisen
vaarassa, milloin vaan pistäisi viranomaisten päähän ajaa heidät
maasta. Sopimuksen kautta 11 päivältä lokak. 1878 vapautti Itävalta
Preussin 5 §:n täyttämisestä, ja niinpä pitikin Preussi koko sen
asian päättyneenä. Pohjoisslesvigiläiset eivät ole samaa mieltä:
oikeus on oikeus ja laki on laki, kunnes se oikeuden ja lain kautta
muutetaan toiseksi; mutta he muuttivat politiikkansa. Nuoret
rupesivat preussilaisiksi sotamiehiksi ja valmistautuivat kaikessa
pitkälliseen taisteluun. Monet kelvollisimmista ja voimakkaimmista
olivat siirtyneet Tanskaan, vuodesta 1867 vuoteen 1890 siirtyi 51,000
pohjoisslesvigiläistä, ja 1898 oli Pohjoisslesvigissä 19,685 Tanskan
alamaista, siis ilman oikeuksia. Ne olivat harvalukuiset, jotka voivat
ryhtyä taisteluun, mutta niiden luku on kasvanut. He taistelevat
äidinkielensä ja kansallisuutensa puolesta ei ainoastaan sen oikeuden
ja sen velvollisuuden perusteella, mikä on jokaisella ihmisellä
tähän taisteluun, vaan myöskin sen perusteella, että heille on mitä
juhlallisimmassa muodossa annettu se vakuutus, että he itse saavat
määrätä kansallisen asemansa. Saksan valtiopäivillä ovat tanskalaiset
edustajat Hans Andersen Kryger, Junggreen, Gustav Johansen ja nykyinen
valtiopäivämies J. Jessen voimakkaasti ajaneet pohjoisslesvigiläisten
asiaa ja muistuttaneet Preussia sen velvollisuudesta, ja
preussilaisilla maapäivillä, joissa Hanssen-Nørremølle ja Julius
Nielsen ovat tanskalaisten edustajina, soitetaan ehtimiseen samoja
kelloja preussilaisten korviin, vaan ainoat, jotka todellakin tahtovat,
että Saksa menettelisi oikein Tanskaa niinhyvin kuin Saksan muita
kukistettuja kansoja kohtaan, ovat sosialidemokraatit.
V. 1897 nimitettiin entinen Preussin valtioministeri M. v. Köller
Slesvig-Holsteinin ylipresidentiksi. Nyt alkoi pakkopolitiikki, jota
ei olisi voinut luulla uudenaikaisen kultuurivaltion tahtovan käyttää.
Köller ajoi Tanskan alamaiset maasta. 24 tunnin kuluttua tuli heidän
lähteä siitä talosta, joka satoja vuosia oli ollut heidän sukunsa oma.
Niitä tanskalaisia, jotka olivat Preussin alamaisia, ei hän voinut
karkoittaa, vaan sen sijaan hän ajoi pois heidän palvelijansa, jotka
enimmäkseen olivat Tanskasta, ja niin jäivät monesti kiireimpänä
työaikana tanskalaiset talonpojat ilman palvelijoita. Palvelijat saivat
jäädä maahan, jos tahtoivat palvella saksalaismielisiä, ja Tanskan
alamaiset voivat joskus saada luvan jäädä, jos suostuivat pitämään
erään tanskalaisen naisen toimittamaa lehteä, joka kissankynsillä
kulkee preussilaisten asioita. Kaikilla tavoin koetettiin vahingoittaa
tanskalaisia ja maahan muuttaneet virkamiehet ja preussilaisen
hallituksen kannattamat sanomalehtimiehet antavat heidän joka päivä
tuntea, että he ovat toisen luokan kansalaisia omassa vanhassa maassaan.
Kun Köller 1901 muutettiin Elsass-Lothringeniin, tuli v. Wilmowsky
hänen jälkeläisekseen, ja hän sanoo tahtovansa seurata Köllerin
menettelytapaa. "Minä tahdon rauhaa", sanoi Köller, mutta
pakkopolitiikki ei ole saanut pohjoisslesvigiläisiä epäröimään. Se on
pakoittanut heidät olemaan hyvin varovaisia ja viisaita taistellessaan
kansallisten oikeuksiensa puolesta joka taholla.
Pohjoisslesvigiläisillä on erinomaisina puolustusvälikappaleina
heidän sanomalehtensä, joista J. Jessenin toimittama "Flensborg
avis" on parhain kirjoitettuja ja parhain toimitettuja lehtiä
ylimalkaan, sekä heidän yhdistyksensä, varsinkin "Vaaliyhdistys"
Pohjoisslesvigiä varten, jonka tehtävänä on _kaikissa_ vaaleissa —
kunnallisissa, kirkollisissa, valtiopäivä- ja maapäivävaaleissa saada
jokainen tanskalainen mies täyttämään sitä oikeutta, mikä hänellä on
valtionjäsenenä.
Talonpoikien täytyy itsensä saarnata, antaa opetusta, pitää
valtiollisia ja valistavia esitelmiä, lukea ääneen tanskalaisia
runoteoksia, näytellä näytelmiä y.m., sanalla sanoen tehdä koko työ. He
oivaltavat, että suuri tehtävä, yksi ajan suurimpia, on heille annettu.
Niinkuin vasta pitkien taistelujen jälkeen saatiin uskonvapaus,
niin voi — sen he tietävät — vasta pitkien taistelujen jälkeen
odottaa kansallisvapautta. Ruotsi antoi aikoinaan Kustaa Aadolfinsa
uhriksi uskonvapauden puolesta, nyt tahtoo tanskalainen talonpoika
Pohjoisslesvigissä antaa itsensä uhriksi kansalaisvapauden hyväksi,
ja hän seuraa tarkkaavaisesti taistelutoveriaan sekä pohjassa että
etelässä ja hän sanoo heille: Älkää menettäkö rohkeuttamme! Tulevaisuus
on meidän! Jos kansa menettääkin valtiollisen itsenäisyytensä, ei sen
siltä tarvitse menettää kansallisuuttansa!
_L. Moltesen_.