SIMSON (häntä kuulematta, synkän ahdistuksen valtaamana). Vasta tänä
yönä minä teidät ymmärrän! Totta olette te isät laulaneet. Elämä on
lähde ja nainen on käärme, joka sitä vartioi. Manalan syvyyksiin sen
lähteen suonet ulottuvat, ja vaikka sankari sen tietää, niin kuitenkin
hän tempaa käärmeeltä kultaisen pikarin ja siitä lähteestä juopi!
DELILA (kavahtaen). Mitä sinä tarkotat, Simson...?
SIMSON (kuin havahtuen). Oletko levoton, armaani? -- Ah Delila! Raskas
on sankarin sielu ja hänen rakkautensa on niinkuin kuluttava tuli.
(Ottaa häntä kädestä.) Katso, tämä on se sankarin salaisuus, jota ei hän
taida itsekään selittää. Näin sanoo joku minulle tänä hetkenä: nouse
Simson, mene kauas ja vahvista itsesi yksinäisyydessäsi! Ja taas sanoo
minulle toinen: olisiko sankari lapsi!
DELILA (jännityksestä vavisten). Vain puolittain ymmärrän minä sinua...
(Hellästi.) Miksi et mene? Sano se minulle, Simson!
SIMSON. Siksi että sinä ilmestyit minun tielleni niinkuin tähdenlento
pimeässä yössä ja sait minun pysähtymään kulussani. -- Mutta huomenna
minä nousen ja sammutan minun sieluni polton!
DELILA. Huomenna?!
SIMSON. Huomenna.
DELILA. Sinä siis menet, Simson...?
SIMSON. Niin totta kuin Jehova on Irsaelin jumala, huomenna minä nousen
ja sammutan minun sieluni polton!
(Syvä äänettömyys.)
DELILA (kuin itsekseen). Niinkö olin minä Danin sankarille kuin
tähdenlento, joka kestää ainoastaan silmänräpäyksen tai kaksi?
SIMSON. Ei, Delila, minä palaan. Päivän tai kahden kuluttua minä palaan
ja sammutan minun sieluni toisen polton.
DELILA (kuin edellä). Niinkuin tähdenlento olin minä Danin sankarille...
SIMSON. Miksi etsit syytä minua vastaan, sinä Filistean ihme! Eikö minun
sydämeni värise sinun edessäsi niinkuin tuntemattoman edessä? Etkö sinä
ole minulle niinkuin erämaan etäisyys, jossa sielu etsii näkymättömiä
iltaruskon salaperäisessä palossa?
DELILA (kuin edellä). Enkä kuitenkaan voi sinua pidättää päivää taikka
kahta...
SIMSON. Minä palaan, sinä ihmeellisin kaikista ihmeistä! -- Ah, Delila!
Satoja olen minä nähnyt naisia, mutta en ketään niinkuin sinä. Sillä
sinä olet niinkuin puutarha muurin takana, joka saa sielun himoitsemaan
luvattomia. Ja taas olet sinä niinkuin rautapaita, kylmä ja kirkas
niinkuin päämiehen rautapaita, johon ainoastaan sankarit uskaltavat
miekkansa iskeä. -- Delila! Mikä sinun on, Delila?
DELILA (on vaipunut suulleen ja itkee).
SIMSON. Mitä...? Sinun olkapääsi värisevät -- sinun olkapääsi, jotka
ovat niinkuin granaattiomenat iltatuulen värinässä. Delila?
DELILA (ei vastaa).
SIMSON. Sinä itket?! Kautta Jehovan: en ymmärrä minä sinua!
DELILA (nyyhkyttää yhä rajummin).
SIMSON. Sinä kyselet salaisuutta, ja itse sinä olet ihmeellisin
salaisuus. -- Puhu minulle, Delila!
DELILA (kuin edellä). Sanoja, sanoja on sankarin rakkaus...
SIMSON (torjuen). Sanoja!!
DELILA. Hän visusti salaa sen, jota paitsi minun sieluni nääntyy...