DELILA. Ei ainakaan suuremman kuin että minun korvani sen kestäisivät!
SIMSON (ylpeydenpuuskan tempaamana). Hyvä! Niinpä saakoot sinun korvasi
kuulla tämän minun pikku salaisuuteni -- ymmärtääksesi etten minä tullut
Filisteaan istuakseni naisen jaloissa, vaikka niin on käynyt.
DELILA (lauhtuneesta). Ah, Simson!
SIMSON. Kuule sitten! Kaksikymmentä ajastaikaa on sinun kansasi
vaivannut Israelia. Kaksikymmentä kertaa olen minä heidät lyönyt, mutta
en koskaan perinjuurin, vaikka minulla olisi siihen voimaa ollut --
DELILA. Miksi olet vihamiestäsi säästänyt, Simson?
SIMSON. Älä kysy, kiitä Filistean jumalia että niin on ollut! -- Tänä
vuonna kokoontuivat Danin vanhimmat ja sanoivat: katso, nisuvainiot
vaalenevat ja viinamäet ovat jo rypäleillänsä. Pitääkö meidän yhä oleman
Filistean tallattavana? Nouse Simson, sinä sankariksi syntynyt --
DELILA (jännittyneenä). Sankariksi syntynyt...?
SIMSON (väistäen). Sankariksi syntynyt sanoo minun kansani väkevistänsä.
-- Nouse Simson! sanoivat he. Dan on antava viisituhatta miekanvetävätä,
idänpuolelta Jordania tulevat karjanpaimenet keihäinensä. Totisesti
sanoin minä, minä nousen!
DELILA. Sitten...? -- Istu, Simson, minun luokseni.
SIMSON. Sitten he laittoivat minulle pidot. Mutta kun juhla oli
ylimmillänsä, sanoin minä: kuulkaa minua, Danin miehet! Minä en rakasta
verenvuodatusta. Sallikaa minä ensin käyn Askalonin ruhtinaan tykö --
DELILA. Niinkö...?
SIMSON. -- Ja sanon hänelle: näin on asia, tehkäämme luja liitto
asuaksemme kukin rajaimme piirissä. Ellei se teille kelpaa, kolmen
päivän päästä minä teidät lyön niinkuin akanat tuuleen!
DELILA. Ah! -- Mitä sanoivat he?
SIMSON. Toiset sanoivat: ei kelpaa; toiset: Mene! Minä sanoin: minä
menen, ja neljän päivän päästä minä palaan teidän tykönne, ja joko
minulla on liiton taulu mukanani, taikka on minun miekkani vedetty.
DELILA. Sitten? -- Sinun salaisuutesi, Simson?
SIMSON. Minun salaisuuteni?! Sen sinä juuri kuulit. Minun tehtäväni
salaisuuden ja minun rakkauteni hulluuden.
DELILA. Eikö ole sinulla mitään tähän lisättävää, Simson?
SIMSON. Ei!
DELILA. Kolme yötä sinä olet minun edessäni teeskennellyt, tämä oli
neljäs! Käy kansasi ja tehtäväsi tykö; en tahdo sinua kauemmin pidättää.
SIMSON. Mitä?!
DELILA. Sinulle, Danin sankarille, minä uhrasin ylpeyteni ja rakkauteni;
sinun sankarinsalaisuuttasi minä olen kysynyt, ja sinä kerrot minulle
Danin taruja!
SIMSON (kiivaasti). Taruja?!
DELILA. Tuhannen miestä löi Simson Lehissä, Gazan portin hän kantoi
vuoren kukkulalle, haarniskoitut sotamiehet pakenevat hänen edessänsä,
köydet katkeavat hänen käsissänsä; tyttäret, joiden isän hän on
surmannut, syttyvät rakkauteen hänet nähdessään -- minä kysyn sankarin
salaisuutta!
SIMSON. Ja vaikka minä sanoisin sen kymmenesti, sinä et kuitenkaan sitä
ymmärtäisi.
DELILA. Tuhannen miestä löi Simson Lehissä, Askalonissa hän kiemurtelee
-- naisen edessä!
SIMSON. Kiemurtelee?!
DELILA. Kiemurtelee -- teeskentelee -- viisastelee!
SIMSON (ryntää ylös). Kautta Ekronin pyhän tammen, minä olen antanut
Filistean hiirten hyppiä liian kauan Danin varpaille! Jehova tehköön
minulle sen ja sen, ellen minä ennen aamua anna heille uutta nimeä Lehin
sijaan ja tuhannen miehen sijaan kahta tuhatta. -- Sinä olet kuuleva
minusta ennenkuin vuoteeltasi nouset!
DELILA (hätääntyen). Mitä?! Eikö Danin jalopeura leikkiä ymmärräkään?
SIMSON (ottaa vaippansa ja alkaa pukeutua). Ei! Sillä minun sydämeni
kuohuu Danin tähden ja minun pitkän toimettomuuteni tähden, joka on
saattanut minut hempeäksi kuin naisen.
DELILA (hymyillen). Etkä kuitenkaan ymmärrä naista... Simson! Etkö
ymmärrä, että minun rakkauteni sinuun on niinkuin erämaan polttava
aurinko, kunnes minä saan sinut kokonansa.
SIMSON (sitoo miekan vyölleen). Kolme päivää minä olen ollut sinun.
Huomisesta olen Danin ja Israelin!
DELILA. Ei, Simson. -- Älä mene. -- Ei vielä. -- Huomisesta sinä olet
minun. -- Vihaan Dania, vihaan Israelia, vihaan Filisteaa! -- Tule minun
luokseni, ja minä olen sanova sinulle minun sieluni kaipauksen.
SIMSON. Minä kuulen.
DELILA (ojentaa kätensä). Tule minun luokseni! -- Tule! -- Minä olen
sanova sen kuin huokauksen sinun korvaasi... (Simson lähenee epäröiden.)
Niin, Simson... Ah niin... (Tarttuu hymyillen hänen miekkaansa.) Mitä?
Miekka kupeella? Naisen edessä! (Riisuu miekan ja laskee sen pöydälle
divaanin viereen.) Istu minun luokseni! (Tarttuu hänen käsivarteensa.)
Etkö ymmärrä: tämä käsivarsi on minun, nämä ihanat hiukset ovat minun
-- -- Miksi väistät, Simson? Ne _ovat_ minun, nämä ihanat hiukset,
joiden vertaa ei ole Israelissa eikä Filisteassa! Mutta, kuule, sinun
sydämesi ei ole minun. Ja mitä välitän minä muusta!
SIMSON (ravistaa päänsä vapaaksi). Ei! Tämä käsivarsi on Danin! -- Nämä
hiukset ovat _minun_! -- Mutta sydämeni olet sinä vienyt.
DELILA. Niin _sanot_ sinä, Simson, vaan et ole sinä tähän hetkeen saakka
antanut minulle todistusta siitä.
SIMSON. Enkö minä itse ole todistuksena tässä? -- Kautta Gideonin
miekan: sano ja minä olen antava uuden!
DELILA (hiljaa). Sinun salaisuutesi, Simson...? Tänä yönä minä sen
tahdon!
SIMSON (tuskitellen). Sinä vaivaat minun sieluani kuolemaan saakka! En
taida minä sitä sanoa.
DELILA. Kautta Gideonin miekan!
SIMSON. Kautta Gideonin miekan: vaikka minä voisin sen nostaa tuohon
kämmenelleni, sinä et kuitenkaan ymmärtäisi sankarin salaisuutta, sillä
hän ei taida sitä itsekään selittää.
(Pitkä äänettömyys, jonka aikana Delila katselee häntä tutkien.)
DELILA (osanottavaksi heltyen). Eikö itsekään...? Miksi et sitä ennen
sanonut, Simson?... Väärin kiusasin minä sinua... Kuinka voisikaan ...
semmoista ... jota ei itsekään... (Painautuu värähtäen hänen rintaansa
vasten.) Katso, minä väärin epäilin ... ettei sinun sielusi olisi minun
sieluni kanssa...
SIMSON. Ihmeellinen olet sinä, Delila! Niinkuin yrttitarha auringon
noustessa olet sinä: kylmä ja lämmin samalla hetkellä! (Äänettömyys.
Äkkiä heltyneenä.) Samoin on sankarin salaisuus. Niinkuin kaksiteräinen
miekka on se!
DELILA. Niinkuin kaksiteräinen miekka! (Varovasti.) Hänen voimansa,
Simson...?
SIMSON (hymyillen). Sitäkö sinäkin kyselet, Filistean tytär?
DELILA (lapsellisesti). Sitä, Simson...
SIMSON (väkevästi). Ei, Delila, ei ole sankarilla muuta voiman
salaisuutta kuin hänen _uskonsa_. Hän lyö tuhannen miestä, sillä hän
uskoo sen tekevänsä. Hän menestyy kaikessa, sillä hän tekee kaikki
sydämestänsä. Hän syöksyy taisteluun ruumiinensa sieluinensa. Hän jättää
pidot sitoaksensa kerjäläisen jalan. Varas ei häneltä varasta.
Valehtelija puhuu totta hänen edessänsä. Nainen, joka hänet ensi kerran
näkee, ojentaa kätensä sanoen: veljeni, minä olen kauan sinua odottanut.
DELILA. Totta, Simson! -- Mutta hänen uskonsa salaisuus...?
SIMSON (ylpeästi). Se että hän tietää syntyneensä suuriin tehtäviin, ja
ettei kukaan taida sitä uskoa häneltä riistää!
DELILA. Eikö kukaan? (Miettii silmänräpäyksen.) Jos joku haavoittaisi
hänet?
SIMSON. Ei ole sitä syntynyt!
DELILA (hiljaa). Jos joku -- pettäisi hänet, Simson?
SIMSON. Pettäisi! (Ylimielisesti nauraen.) Ah, Delila! Ei ole sitäkään
syntynyt. Sillä hänen sielunsa on puhdas ja vilpitön, ei ole kenelläkään
sydäntä häntä kavaltaa.
DELILA (Simsonin naurun kiihottamana). Mutta jos olisi...?
SIMSON. Kuin koiralle kääntäisin minä hänelle selkäni ja minun
ylenkatseeni polttaisi hänen sieluansa hamaan kuolemaan saakka, että hän
petti sankarin!