Ikävät olivat olleet Hannan päivät siitä asti kun Perttu lähti
tukkimetsään.
Viikkoja oli jo kulunut, oli jo joulu elettynä, mutta hän ei ollut
vielä kuullut mitään Pertusta. Väliltä oli kerran kirjoittanut ja
luvannut perillä, Anukanvaaraan päästyään, kirjeitä lähettää. Mutta ei
ollut ehkä kulkijaa ollut kiveliöstä päin, ei Anukanvaarasta asti
kuitenkaan. Oliko saanut Perttu Hannan kirjeitä ja terveisiä? Hanna oli
lähettänyt niitä jo usein, oli kertonut, kuinka sairas isä kotona
jaksoi, kuinka Kustaava hommaili, kuinka karja meni onnessa ja kuinka
Veeni-poika pienensi tunkioon havuja ja turpeita. Oli huolistaankin
puhunut. Oli suoraan kirjeessä ilmaissut mielensä, että lähtisivät
Amerikkaan, että siellä saisi Perttukin työstänsä palkan. Siellä
keräisivät omaisuutta, niinkuin moni muukin, ja sitten palaisivat
Suomeen, kotia Pohjolaan. Monesti oli Hannan mieli tehnyt puhua siitä
Pertulle. Mutta kun tiesi, kuinka Perttu oli rakastanut kotitaloansa,
kuinka oli maata viljellyt, kaiken kuntonsa ja varansa siihen
upottanut, niin ei saattanut sanoa. Sitäpaitsi Perttu oli puhunut
isänmaanrakkaudesta ja kieltänyt kaikkia Amerikkaan menemästä.
Silloinkin kansakoulun arpajaisissa, joissa oli pitänyt puheen, ja sitä
puhetta oli rovastikin kehunut verrattomaksi -- oli varoittanut
Amerikkaan menemästä. "On korpia, on mäkien rinteitä täällä, jotka
leipää kasvavat, kun vain tekijöitä on..."
Siksi oli Hannan ollut niin vaikea sanoa ja esittää Pertulle, mitä
kauan oli miettinyt. Mutta nyt oli kirjeessä siitä puhunut.
Oliko Perttu saanut sitä kirjettä ja mitä ajatteli? Sitä Hanna
mietiskeli kutoessaan sukkaa kotonaan, kun illan hämy alkoi hiipiä
huoneeseen. Oliko ollut säälimättömästi tehty, että kirjoitti
tuumastaan Pertulle, joka polonen raatoi raskaassa työssä ja yritti ja
toivoi..! Saattoi raataa ja nostella yli voimainsakin tai joutua
vahingon alle milloin hyvänsä... Terveytensä oli siellä moni menettänyt
tai raajarikoksi tullut.
Pertulle hän nytkin kutoi sukkia. Lähettäisi kulkijain matkassa taas
nämä kolme paria, joista viimeinen pari oli valmistumassa...
Iltaisin, kun oli aikaa ja puhteet olivat pitkät, Hanna hiihteli
Viraniemeen sukankudelma matkassaan. Viraniemeen oli poikki kylän
vainioiden lyhyt matka suksilla, kun pääsi hiihtämään suoraan.
Kustaavan kanssa oli hauska jutella, aika kului hupaisemmasti, ja
Pertusta ja huolistaan oli turvallisempaa puhua Kustaavalle kuin
muille.
Mutta oli sattunut joulun pyhäin aikana semmoinen tapaus, josta ei
ollut Pertullekaan kirjoittanut, mutta Kustaavalle oli puhunut.
Lomman Artturi oli käynyt toistamiseen kosimassa! Vakavasti oli Hanna
puhutellut Artturia. Oli sanonut jo monta vuotta olleensa Pertun
kihlattu morsian. Kovasti se oli näyttänyt koskevan Artturiin, jolla
oli kihlat matkassaan.
"Mutta ei taida sinusta sentään tulla Viraniemeen uutta emäntää", oli
Artturi sanonut.
"Sitä en suinkaan ole toivonut enkä liioin huolehtinut", oli Hanna
vastannut.
"Sen varan minä kyllä kykenen pitämään, ettei tule sinusta Viraniemeen
emäntää eikä Pertusta isäntää."
Ei ollut Hanna sanonut siihen mitään. Kuullut oli jo huhuna Lomman
aikeet. Ja hyvästiä jättämättä Artturi oli lähtenyt, komealla orhillaan
ajaen poistunut kulkusten helistessä...
Sitä ei ollut saattanut Pertulle kirjoittaa.
Ja kieltänyt oli Kustaavakin. Perttu oli välisti niin kummallinen,
ettei tiennyt mitä alkaisi ajatella.
Jospa vain nyt saisi tietoja, saisi edes huhujen kauttakaan tietää,
että mies vielä oli terveenä...
Ja juuri kun hän, päivän käytyä pimeäksi, sytytti lamppuun tulen, sen
valossa valmistaakseen viimeistä sukkaparia, ilmestyikin nainen
hiihtäen pihalle.
Se oli Kustaava. Pertulta oli kirje. Ylimaan miehiä oli menossa
kaupunkiin. Niiden matkassa oli kirje tullut, ja Hannan osoite oli
kuoressa.
"Paikalla suorin sukset jalkaani ja läksin sinulle tuomaan... Kovin
teki mieleni jo aukaista, mutta en uskaltanut", selitteli Kustaava
hiihdosta hengästyneenä.
Hanna otti kirjeen. Ja vaikka hän sen saapumisesta oli kovin hyvillään,
sekaantui hänen iloonsa levottomuutta siitä, oliko Perttu terveenä
vaiko sairaana... ja mitä hän kirjoittaisi siitä Amerikan matkasta.
Hän istui lampun ääreen, Kustaava hänen viereensä, ja alkoi lukea
lyijykynällä kyhättyä kirjettä; kirjaimet olivat kankean näköisiä,
mutta kookkaita ja selviä.
Hänen ehdittyään loppuun he istuivat hetken ääneti, Hannalla Pertun
kirje kädessään. Paljasta hyvää kirjoitti Perttu, mutta ei ollut saanut
Hannalta kuin kaksi kirjettä. Ei ollut saanut sitä, jossa Hanna puhui
Amerikkaan menosta. Hanna tunsi kuin helpotusta siitä. Terveenä kertoi
olevansa, ja hyvä oli ansio. Toivoa täysi oli Pertun kirje, toivoa
paremmista päivistä ja tulevasta onnesta.
"Ei se aavista, mitä Lomma täällä hommaa", sanoi Kustaava. "Lueppa
vielä sitä loppua, jossa minustakin mainitsee", hän sitten pyysi.
Hanna luki:
"Ja kun saan Lommalle velan maksetuksi, niin olen ajatellut,
että Kustaava olkoon lapsinensa edelleenkin meillä. Mihinkäpä
ne lapsiraukatkaan muualla joutuisivat kuin pahain ihmisten
potkittaviksi -- ja niiden lasten päälle kyllä on aita matala
kaikilla. Kun kasvavat, niin opetan ne tekemään työtä.
Viraniemessä on kyllä korpia kuokkia, ja leipää tulee myöskin,
kun vain on tekijöitä, se on uskoni... Eihän ole Kustaava paran
syy, että hänen miehensä oli laiska nahjus. Sano Kustaavalle,
että koettaa hoitaa talouttani niinkuin omaansa olisi ja vaalia
isää. Antakoon lapsille rieskamaitoa..."
"Voi, voi sitä hyvää Perttua!" sai Kustaava sanotuksi ja ratkesi itkuun
ilosta.
"Kyllä hän on liian hyvä mies Lomman ryövärijoukon riisuttavaksi",
sanoi Hanna. "Pysyisi raukka siellä terveenä ja hengissä palaisi!"
Ja kyynel nousi Hannankin silmään.
Kustaavan lähdettyä hän alkoi uudelleen tutkia kirjettä. Toiselle
arkille Perttu oli kirjoittanut siitä, kuinka hän aikoi menetellä
Lomman velan suhteen. Sen maksamiseksi piti kerätä kaikki mitä hengestä
irti lähti, kirjoitti hän.
"Kun koko talven olen täällä ja vasta viimeisellä kelillä palaan,
niin uskon, että minulla on melkoinen summa koossa. Koetan sitten
saada joltakin hyvältä ihmiseltä metsää vastaan lainaa, ja lisäksi
vielä myymme irtaimistoa, että pääsisimme Lommasta eroon.
Juustovaaran rikkaan luona kävin, vaan ei hän aikonut auttaa.
Olinhan aikeessa ennen tännelähtöäni käydä Lomman puheilla, mutta
en kuitenkaan mennyt -- enkä saattanut mennä. Kesällä kun kävin,
näytti minusta siltä, etten rukoile häneltä armoa, ja tuskin se
mitään auttaisikaan. Onhan Lomman sydämettömyys siksi tuttu meille
molemmille."
Muista velkojista Perttu kirjoitti:
"Ne ovat enimmäkseen kotikyläläisiä, eivätkä heidän velkakirjansa
ole suuria. Ainoa, jolla on vähän isompi saaminen, on Koskenniskan
Aukusti-isäntä. Mutta häntä myöskin kesällä puhuttelin, eikä
sanonut olevan hänellä kiirettä eikä tarvetta. -- -- Tätä kirjoitan
kodan lauteella, kun toiset nukkuvat."
Hanna istui pitkän aikaa kädet helmassa ja kirjettä käsin aukoen ja
kiinni pannen. Ja kun vähän aikaa oli mietiskellyt, niin aukaisi ja
luki taas uudelleen.
Toivossa siellä Perttu työtä teki... Kuinka lämpimästi hän olikaan
kiintynyt Viraniemeen! Ei henkensä kaupalla siitä luopuisi...
Ja jos kuitenkin tulisi pakko! Hanna oli kuullut kylältä huhuja, että
Lomma oli sanonut saataviensa olevan suuremmat kuin koko talon arvo
maineen metsineen.
Tiesikö sitten Perttu kaikki? Ei hän kuitenkaan epäillyt, ettei hän
Viraniemeä saa pitää... koko kirjeen sisältö sen osoitti...
Olisiko hänelle kirjoittaa ja selittää huhuista, jotka tiesivät Lomman
hommista? Vaikeaa oli sitäkään tehdä ja pahoittaa hänen mieltään, kun
hän raatoi kaikin voimin ja uskoi työnsä siunaukseen.
Ei, sitä hän ei voinut Pertulle kirjoittaa. Ehkäpä huhut sinnekin
kerkiäisivät...