Talvi Pohjolassa, talvi erämaan kiveliössä!
Kuinka erilainen se onkaan kuin rantamaiden vedenvärinen, tarmoton ja
sumuinen talvi, joka ei peitä pellon sänkeä eikä metsän mättäitä
näkyvistä. Ei ole siellä lumikaan niin hohtavan valkoista kuin
asumattoman sydänmaan sydämessä. Sillä suurilla, aukeilla kentillä se
pohottaa harmahtavalta ja likaiselta, ja tuuli tuopi sen pinnalle
kaiken maailman roskat.
Mutta kiveliön talvi on puhdas ja valkoinen, ja lumen pinta kuin
palttina. Eivät sinne maailman pölyt pääse likojaan tuomaan ja
lumenpintaa rumentamaan. Tasaisesti tuiskuttaa talvi lumensa suurten
vaarojen la'ille ja lyömättömien metsien korpiin. Kerros kerroksen
päälle liittyy tasaisesti ja limittäin, kunnes suuri, äänetön erämaa
lepää haudattuna valkoisten peitteittensä alle niinkuin ikuiseen
puhtauteen.
Voi tuota erämaata, äänetöntä, jylhää kiveliötä talviaamujen päivän
valjetessa! Ei kuule korva mitään ääntä. Poissa ovat metsälinnutkin,
jotka syksympänä, marjain kypsyessä, pitivät ilojaan vaarain kupeilla
ja paljukoilla. Rantamaille ovat kaikki elävät kadonneet. Kauan, kauan
saa erämaa yksinäisyydestään nauttia, kauan odottaa, ennenkuin joku
ihminen sattuu eksyksissään sen hämärään pylvästöön. Myrsky välisti
temmeltää talvisina öinä, kun taivas huokailee raskaassa pilvessä, --
temmeltää ja ryskyy, puskien nurin lahovikahongan, taivuttelee pitkien
jouhipetäjien latvoja ja korpikuusien niskoja mennessään, ja siirtyy
aukeammille aloille töitään jatkamaan.
Ei ollut vielä Anukanvaaran erämaassakaan tukkilaisen kirves koskaan
puuhun iskenyt. Sen metsä oli tähän asti saanut rauhassa olla ja elää
ja kuolla. Se oli laaja vaara, kauttaaltaan pitkän, komean petäjikön
peittämä, ja penikulmia karttui siitä matkaa ensimmäisiin kyliin ja
taloihin. Mutta nyt oli tullut Anukanvaarankin vuoro. Sen ääretön
rikkaus oli vietävä pois, myytävä maailman markkinoille. Kruunulle
kuului Anukanvaarakin ympärillä olevine kiveliöineen, ja nyt olivat
yhtiöt ostaneet kaikki täysimittaiset puut, jotka kevään tullen, jokien
auettua, olivat uitettavat kauas pois.
Syksyllä jo, ensi lumen tultua, ilmausi liikettä Anukanvaaraan.
Tukkityömiehiä oli sinne tulossa. Mutta hankalaa ja raskasta oli kulku,
sillä vähän oli lunta vielä kiveliössä. Asunnon tekoon talven ajoa
varten sinne jo pyrkivät rekineen ja eväineen. Ja kun lopulta pääsivät
perille, niin katselivat vaaran eteläpuolelta soman, kaltevan
mäenrinnan. Siinä ei maa ollut niin kivikkoinen kuin päällempänä, ja
siinä oli hongikkoa, suoraa ja sievää, vaikka temppelin olisivat
rakentaneet, ja pulppuava lähde notkossa, josta vesi juoksi jänkälle.
Siihen ensimmäiset tulijat alkoivat valmistella asuntoja, yöt nukkuen
havumajassa, rakovalkean lämmittäessä.
Jo ennen joulua saapui Viraniemen Perttukin Anukanvaaraan. Sinne ei
maksanut vaivaa pyrkiä niiden, joilla oli huonot ja lamaiset hevoset ja
aiastuneet reet. Täällä täytyi olla vankkaa ja tervettä väkeä,
tottuneita miehiä ja hevosia ja lujia välineitä. Sillä tietona oli,
että Anukanvaaran petäjät olivat järjestään jättiläisiä ja ajomatka
paikoin jyrkkää myötälettä. Lujaa siinä kysyttiin.
Vaaran alle, etelänpuoliselle rinteelle, siihen, missä kangas loppui ja
louhikko alkoi, oli Perttu kahden muun kotikylän miehen kanssa tehnyt
yhteisen asunnon. Se oli kuostoista koirankaulaan salvettu ja varaukset
täytetty sammalilla. Kun kävi ovesta sisälle, näki maahan kaivetun
permannon ja sen keskellä kivisen kiukaan, jossa honkatuli paloi
lakkaamatta, savun noustessa vaivaloisesti katossa olevasta reiästä
ulos. Seinäin vierillä olivat lavitsat, makuusijat, joissa kullakin oli
peurannahkansa, nahkaisensa ja muut tarvikkeensa.
Samanlaisia asuntoja oli siinä lähistöllä monta, mikä pienempi, mikä
isompi, missä enemmän asukkaita, missä taas vähemmän.
Mutta kaikkia muita isompi oli puulaakin "pytinki", jossa oli konttori
ja pirtti. Näissä oli oikeat tulisijat, kivistä loukkoon muuratut, ja
savupiippu katolla niinkuin ainakin. Siitä kappaleen matkaa edempänä
oli ruokamakasiini, hongista salvettu, mutta sammalitta laskettu.
Paksuna lumitalvena, kuten nytkin, näytti Anukanvaaran tukinajajain
kortteeripaikka kuin lumeen peittyneeltä kylältä, josta oli jäänyt
näkyviin vain muutamia taloja. Koko ympäristö, vaikka olikin uhkeaa
männikköä, oli jätetty hakkaamatta, etteivät tuulet tuntuisi eikä pyry
pääsisi niin rajusti puskemaan.
Hevosia varten oli kyhätty talleja. Toiset olivat tehneet oikein
vasiten, mutta toiset vain havumajan, johon oli nostettu turvetta
katolle. Jo oli ajoon saapunut satakunta hevosta ja parisataa miestä.
Liikettä siinä aamuvarhaisilla oli, kun miehet läksivät metsään. Piti
syödä vankasti, jotta päivän kesti tukkeja "hirttää". Silloinpa siinä
hommaa ja mellakkaa oli. Mikä keitti velliä, mikä kiiseliä, mikä
paistoi kaloja tai kärvensi silavaa tulen loisteessa. Toiset apehtivat
hevosia, muutamat lämmittivät vettä silppuihin tai paloittelivat leipiä
apekoppaan.
Makasiinin ovi oli auki. Siellä seisoi Herranen paksu turkki yllään,
kalua punniten. Oli siellä ruokavaroja. Valtainen pino oli
jauhosäkkejä, kookkaita silavalaatikoita, kahvipaaluja,
sokeritynnyreitä ja minkä mitäkin. Mikä otti jauhosäkin, mikä leipiä,
voita, kalaa, kahvia. Ja ahkeraan sai siinä Herranen punnita ja
kirjoittaa.
Miehet ja hevoset alkoivat siitä vähitellen poistua, omalle tielleen
kukin. Päivisin ei kylässä näkynyt montakaan miestä. Mutta aina jokunen
kuitenkin. Millä oli reki särkynyt, niin sitä oli korjaamassa, millä
kirvesvarsi katkennut, niin uutta oli tekemässä. Tälle oli tapahtunut
se vahinko, että hevonen loukkasi jalkansa, tuota taas oli kanki, kun
rekeen väänsi, lyönyt poskelle, niin että koko naama oli ajetuksissa.
Ja melkein joka päivä oli joku saanut kolahduksen jäseniinsä.
Laaksoon, joka oli Anukanvaaran ja Rattastunturin välissä, oli
tukkiplassi valittu. Sen läpi juoksi Peurajoki, jonka tiettiin keväisin
olevan korkeavetinen, -- tulvan, kirsiveden, pysyvän siinä kauan
laskematta. Molemmanpuoliset Peurajoen rannat Anukanvaaran kohdalla
olivat laajat ja puuttomat, ikäänkuin vartavasten tukinajopaikaksi
valmistuneet.
Siihen tukkeja ajettiin. Kuorma kuorman perästä ilmausi metsästä ja toi
oman läjänsä. Monta kilometriä pitkältä oli tukkiläjiä, niin ettei
huuto kuulunut toisesta päästä toiseen. Vaikka kyllä siinä miehet ääntä
pitivät, kun metsästä tulivat. Kuului huutoja ja kiroilemisia. Mikä
noitui hevoselleen, mikä omaa tyhmyyttään, kun kanki luiskahti tukin
alta pois juuri kun oli saamaisillaan tukin keikutetuksi läjän päälle.
Hyvät olivat palkat, jos olivat puutkin kookkaita ja tie jyrkkää.
Muutamat eivät viitsineet kovinkaan itseään rasittaa. Kävivät pari
kolme kertaa kirkkaimman päivän aikana metsässä, niin ajoivat
majalleen, rupesivat kahvin ja ruoan keittoon ja löivät korttia illan
kuluksi, milloin eivät neuvot olleet rikki menneet eikä muutakaan
vauriota tapahtunut.
Junnon-Iikka oli Pertulla hakkuumiehenä. Se oli ollut ahkera pari, ja
tietona olikin jo kaikilla tukinajajilla, että Perttu ja Iikka olivat
enimmin ansainneet. Huvikseen oli Herranenkin käynyt katsomassa, kuinka
tukki vierähteli, kun Perttu asetti kangen olkansa päälle.
Metsässä olivat nytkin. Iikka puuhasi suuren jättiläispetäjän tyvellä.
He olivat sen siihen tienvarteen jättäneet kunnes tie ehtisi kovettua,
ennenkuin yrittäisivät metsän jättiläistä rekeen. Sitä olivat käyneet
muutkin miehet katselemassa, ja iltaisin, kun oli puhe siitä tullut,
olivat arvelleet, ettei jaksaisi sitä yksi hevonen vetää eivätkä
kestäisi kenenkään reet. Mutta Perttu ja Iikka olivat nyt päättäneet
yrittää.
Puserosillaan ja avopäin iski Iikka kirvestään mahtavan petäjän kovaan
tyveen. Vaikka hän ei ollut miesten vankimpia, oli hän kuitenkin
tottunut, notkea ja uuttera tukkimies. Vihaisesti sinkoilivat lastut,
ja raitis tervan haju tuoksahteli. Kuurassa olivat hartiat ja vankat,
mustat hiukset, ja pitkin otsaa valui hiki. Itään päin se piti saada
kaatumaan, että tyvi jäisi länteen -- plassille päin. Iikka oli
asettanut rangat alle lumeen siihen kohden, johon toivoi jättiläisen
kaatuvan, niin ettei se pääsisi rysähtämään utukkaan liian syvälle. On
onneksi tyven, ettei tuuli painanut latvaa. Taitavasti, tottuneen
tavalla ja varovasti Iikka menetteli, otti lukuun pienetkin seikat, ja
kun tyvessä vähän ärähti ja hän tunsi, että nyt... niin alkoi työntää.
Risahti vähän jättiläisen jalkain juuressa... risahti toisen ja
kolmannen kerran ja paukahti... silloin jo kallistui itään päin. Iikka
sysäsi vielä kerran... myötäsi... myötäsi... ja jymähti paukkuen ja
ryskien rankain päälle, oksat ja pientä metsää allensa haudaten.
"Siinä sinä nyt olet, mutta milläpä saadaan rekeen", arveli hän,
oikaisten selkäänsä ja hyvillään katsellen, kun osui oikein kaatumaan.
Mutta samassa tuli Perttukin, joka oli etemmäksi tukkiplassille kuullut
puun kaatumisen, ja virkkoi:
"Yksinkö sinä sitäkin aloit hakata!"
"Kerran ennen, Airiselässä, olen tämmöisen kaatanut... no, ei ollut
juuri näin vahva", tuumasi Iikka ja haki kannon päästä lakin päähänsä.
Yhdessä sitten alkoivat pohtia, miten saisivat reelle.
"Huudamme miehiä avuksi", esitti Perttu.
"Ei, emme huuda vielä. Koetamme ensin itse. Jos ei sinulla nouse, niin
ei siitä sen pahempaa miestä kuitenkaan tule", arveli Iikka.
Kävivät sitten hommaan. Asettivat reet tielle, ettei matkaan saanti
kävisi vaikeaksi ja raskaaksi. Hakkasivat latvan poikki ja karsivat
oksat, jotka heittivät loitommaksi, tieltä pois.
"Kun vain reet kestäisivät", sanoi Iikka, kun alkoivat lujilla kangilla
kohotella tyveä etureen pankolle.
"Reet kyllä kestävät, kun vain Raudikko jaksanee vetää", vakuutti
Perttu. "Siltä varalta olen reet tehnyt, että ne kestävät."
Väänsivät ja väänsivät, mutta ei ollut leikin liikuteltava metsän
jättiläinen. Silloin he molemmin tarttuivat lujasti kankiinsa ja
puuhasivat hiki päässä. Ja vaikka suora voimakin on välisti tarpeen
tukkia vääntäessä, on tukkimiehillä monenlaisia keinoja, joilla
raskaskin puu saadaan vääjäämään. Mutta kaikki keinonsa ja voimansa sai
Perttu nyt panna liikkeelle, ennenkuin tukin tyvi köllähti pyörätakan
päälle. Siihen se köytettiin lujasti kiinni, ja nyt tuli latvapuolen
vuoro kohota takareelle...
Tehetti ja pusketutti latvakin, ennenkuin totteli, mutta vääjäsi
vihdoin ja nousi takareen pankolle.
Siinä nyt köllötti köytöksissä ja voimatonna kiveliön vanha asukas,
vanhin kenties Anukanvaarassa.
"On se päivän nähnyt laskevan, toisen nousevan", arveli Perttu, kun
viimeistä köyttä kiinnitti.
Reet olivat tiellä, ettei matkaan lähtiessä ollut vastusta. Takareen
pankon alle oli Iikka asettanut kankensa, valmiina auttamaan matkaan,
kun Raudikko ensi kerran yrittäisi.
Epäilytti heitä kumpaakin, miten saisivat onnessa tämmöisen tukin
plassiin ja kuinka kävisi... jaksaisiko Raudikko vetää. Mutta siihen
luottivat, että taival oli myötämaata plassille asti, tie hyvä, suora
ja kovettunut. Raudikko oli vankka hevonen, tottunut jo syksyllä
raskaan auran vetoon; ei se ottanut tempaisemalla kuormaansa
liikkeelle, vaan koetteli... painoi länkiä lihaan... painoi... painoi,
ja kun tunsi, että myötäämään rupesi, niin yritti kaiken kuntonsa, ja
samalla Perttu vielä mossautti huuliaan ja molemmin päästivät ison
äänen. Ja valjasten ritistessä, rekien paukkuessa ja lumen naristessa
tukki lähti liikkeelle... Luimussa korvin iski Raudikko jalkojaan
tiehen ja miehet hoilasivat...
"Hyvin käypi!" huusi Iikka, joka hoiti takarekeä. "Onpa peto
hevoseksi."
"On se vähän ehompi vanhaa Laukki-vainajaa", riemuitsi Perttukin.
Ja yhdessä he lähtivät kuljettamaan jättiläistukkia plassiin päin,
Perttu hoitaen eturekeä ja Iikka kanki olalla kävellen takareen
jälessä.
"Lähti se vanha mies majastaan", lausui Iikka hyvillään ja lisäsi
sitten kehuen: "Mutta tuskin nousisi muilla miehillä reelle."
Mutta lämmin, vettä tippuva palava on miehille puuhatessa tullut.
Kuumina olivat kädet ja jalat, kuumana koko ruumis ja hikisenä kuin
saunassa.
Onnellisesti he pääsivät, kun kaksi miestä oli kuormaa hoitamassa,
tukkiplassille juuri silloin kun päivä alkoi olla kahdella karvalla.
Siihen pysäytettiin toisten, nuorempain veljiensä viereen tämäkin
tukki.
Saapui siihen Herranenkin ihmettelemään. Hän oli luvannut Pertulle
ylimääräisen palkinnon, jos tämä saisi ison petäjän täysipitkänä
plassille. Siinä se nyt oli. Mutta kummasteli hän, miten kaksi miestä
oli tuommoisen voittanut. Hyvillään oli ja palkkion takasi, sillä
petäjän hinta oli verraton.
Mutta pakkanen tuntui iltapuoleen kiihtyvän. Hikiset miehet, paidat,
housut märkinä, eivät joutaneet kauan juttelemaan. Vetivät päälleen
turkkiresunsa, jotka saivat olla plassilla kaiket päivät, ja lähtivät
hölkkää ajaen kodalleen. Siitä vei jokivartta pitkin, ohi tukkiläjien,
yhteinen kotiinkulkutie, jota iltaisin palatessa ajettiin juosten. Oli
siinä jo puu poikineen kumollaan pitkin Peurajoen vartta, oli kauniita,
siroja, keltakylkisiä petäjiä. Näyttivät tuossa, pitkin pituuttaan
oksattomina ollen, kovin alastomilta ja nöyrtyneiltä... taikka
katsojasta tuntui, että tuollainen taisi olla taistelutannerkin, jolla
maansa parhaat pojat kalpeina ja silvottuina makaavat. Siinä ne
viruivat Anukanvaarankin salskeat männyt odottaen Peurajoen
kevättulvia. Siitä ne sikin sokin uitettaisiin mutkikasta, koskista
Peurajokea pitkin väljemmille vesille, ensin isompiin jokiin, sitten
jokien lompoloille ja kavannoille, ja lompoloilta taas jokia pitkin,
järviä poikki valtaväylän lauttaushaminaan.
Pertun ja Iikan saapuessa kodalleen olivat toiset jo vähää ennen sinne
ehtineet ja kerinneet sytyttää roiman tulen, joka päivän aikana oli
riutunut ja melkein kokonaan sammunut. Siinä hääräsivät tulen ympärillä
kahvia keittäen ja silavaa kärventäen.
Nälissään ja pakkasesta tullen tuntui sanomattoman hauskalta ja
suloiselta päästä lämmittävän tulen viereen. Ensi työkseen työnsi
Perttukin jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen keittääkseen kahvia
sillaikaa kun Iikka apehti ja vaali Raudikkoa.
"Joko yrititte sitä isoa petäjää?" tiedustivat toiset.
"Jo on plassissa", vastasi Perttu ja alkoi vaihtaa kuivia vaatteita
ylleen, lämpimän loisteen hyväillessä paljasta ihoa.
Oli se miehen näköinen tuo Perttu, arvelivat toiset. Oli hartioita, jos
vankkoja käsivarsiakin; ei kumma, jos ison petäjänkin täytyi vääjätä.
Ja voi turkanen noita haukisia ja ranteita...!
Siihen kokoontui muistakin kodista miehiä juttelemaan illan kuluksi.
Kukin kertoi havaintojaan. Muutamia oli vastustanut. Monelta olivat
reet särkyneet, yhdeltä katkennut luokka, toiselta aisa, ja kolmas oli
lyönyt haavan jalkaansa.
Ja muista maailman asioista jaarittelivat sitten illempana.
Perttu ja Iikka jäivät kotaan kahden. Ne kaksi muuta miestä, jotka
oleskelivat samassa kodassa, olivat menneet puulaakin isoon pirttiin.
Eivät saapuneet vielä silloinkaan, kun Perttu ja Iikka illallisen
syötyään alkoivat hankkiutua levolle.
Iikka nukkui jo. Nukkui rauhallisesti peurannahka allaan.
Perttu valvoi. Monet mietteet, monet huolet painoivat hänen mieltään.
Yöllä varsinkin, kun valvoi yksin. Mistä johtuikaan, että hän aina
epäili Iikkaa? Ensimmäisinä öinä, kun tässä kodassa nukkuivat, ei ollut
lepoa kaikkena yönä. Hän heräsi siihen, että uskoi Iikan häntä
vaanivan... ja sopivalla hetkellä iskevän... Mistä se pelko oli tullut
ja minkätähden? Hannan vuoksiko? Hän oli usein katunut, että oli
ollenkaan ruvennut Iikan kanssa yksiin hommiin. Ei olisi pitänyt ottaa
häntä ojankaivuuseen Karhusuolle eikä ensinkään hakkuumieheksi tänne
kiveliöön. Joka päivä ja joka yö oli mielessä pelko, mitä tekee.
Metsässäkin voisi milloin hyvänsä iskeä kirveensä niskaan tai yöllä
nousta ylös ja upottaa puukkonsa sydämeen...
Eihän tiennyt, mitä kostoa Iikka mietti, vaikka ystäväksi tekeysi!
Iikan isä-vainajastakin kerrottiin, että hän oli murhannut kuljeksivan
laukkuryssän...
Sattui hetkiä, jolloin hän piti epäilyksiään joutavina ja ärtyisestä ja
väsyneestä mielestä lähteneinä. Saattoi olla, että oli jäänyt häneen
perinnöksi äitivainajasta, joka kuului öisin pelänneen ja itkeneen,
sanomatta koskaan kenellekään, minkä vuoksi valvoi ja itki...
Rauhallisestihan Iikka nukkui nytkin. Niin oli aina nukkunut, kun
Perttu toisinaan nousi öisin ylös ja tulen otettuaan katseli... nukkui
niinkuin nukkuvat ne, joita eivät huolet paina eikä omatunto mistään
soimaa...
Ei olisi muusta niinkään nyt enää huolinut, mutta hänestä oli
painostavaa ja ikävää, että Iikka kenties vieläkin rakasti Hannaa,
vaikka ei puhunut siitä koskaan sanaakaan... Eikä ollut Perttukaan
kertaakaan Hannasta Iikan kuullen mitään maininnut...
Pitäisi kerran ottaa puheeksi... jonakuna aamuna metsään mennessä, kun
istuivat reessä ja Iikka usein silloin lauleli... Huomenaamulla jo
ottaa puheeksi... Perttu tuntui vähän tyyntyvän, kun oli tehnyt
mielessään tuon päätöksen.
Mutta sitten johtui mieleen muita huolia ja mietteitä. Ikävältä ja
toivottomalta tuntui työnteko, vaikka ansio oli niin hyvä, ettei Perttu
ollut osannut niin hyväksi ajatellakaan... Parhaina päivinä oli kahden
miehen ja hevosen palkka noussut sataankin markkaan, välistä ylikin...
Muut eivät saaneet niin paljoa, mutta laiskemmasti tekivätkin työtä ja
ylellisemmin elivät.
Tullessaan oli Perttu poikennut Juustovaaraan vanhan Mooseksen
puheille. Itserakas, kitsas äijä olikin Mooses ollut, ei ensinkään
ihmisystävä. Kun Perttu ajoi asiaansa, selitteli, kuinka paljon saapi
metsästä ja kuinka paljoon nousi Lomman velka, tekeysi äijä ensin
köyhäksi, mutta vihdoin sanoi:
"Juoppohan sitä kuulut olevan sinäkin ja tappelija..."
Perttu hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt, että semmoisia puheita oli
liikkeellä. Mutta Mooses vakuutti varmaksi kuulleensa.
Sinne asti oli jo koskenniskassa sattunut kesällinen tappelunkahakka
joutunut!
Perttu selitti Moosekselle koko asian. Mutta se ei tuntunut
tekevän äijään mitään vaikutusta. Päinvastoin äijä alkoi selittää
säästäväisyydestä ja työnteosta ja Jumalan siunauksesta... Silloin
Pertunkin laimea mieli kovettui, ja kiivaasti hän sanoi:
"Ei näy auttavan isää sekään, että on kaiken maailman uskovaisia
ruokkinut ja omaansa jakanut... eivät auta ihmiset eikä kuule
Jumala..."
"Ei isääsi ole unhotettu, mutta sinä olet uskoton ja riettaan
palvelija... vielä kristityitä moitit...!"
Pertun veri kuumeni yhä.
"Eipä ole näkynyt teitäkään enää, kun isä tuli puhumattomaksi sairaaksi
ja huhut kertoivat, että talo myydään... Mutta osasitte silloin kyllä,
kun tiesitte, että oli antamista, oli etuja, joilla kaikki kelvottomat
ruokki... niin te ja koko teidän ulkokullattu lahkonne..."
"Rietas poika näyt olevan...!"
"Voisitte maksaa olostanne... ruokittiinhan eräänä talvena teidän
hevostanne meillä monta kuukautta, kun itse vierastelitte vähän
missäkin..."
Perttu uskoi äijän vimmastuvan, mutta mitä vielä. Siksi kavala oli,
ettei ottanut suuttuakseen, nuhteli vain Perttua syntisyydestä ja sanoi
semmoisine pahoine sydämineen menevän suoraa päätä helvettiin.
Kolkoin mielin hän oli lähtenyt Juustovaarasta. Hän oli taas kerran
nähnyt, mihin kristityt kelpasivat... kuinka kuitenkin oli höllää
heidän uskonsa -- jos itsekään olivat niin varmoja kuin kehuivat -- ja
kuinka pintapuolista se tunne, jota nimittivät lähimmäisen rakkaudeksi.
Samanlaista oli kaikkialla, ei yksi toistaan parempi...
Mutta joskus, kun oikein alkoi mietityttää, hän rohkaisi mieltänsä
sillä ajatuksella, että kun tämän talven ansion kaikki, joka pennin,
panisi Lomman velkaan, kesän sitten soutaisi lauttoja ja syksyn tullen
myisi kaiken irtaimiston, lehmät ja hevoset ja talvella kaikki
Karhusuon heinät -- Herranen oli aikonut ostaa puulaakille --, kertyisi
niistä ainakin puolet Lomman velasta, ja silloin saisikin jo myydä
metsän... Herranen oli kehoittanut myymään vain isoimmat puut, ja sitä
mieltä oli Pesolakin lopulta ollut... Karhusuo saisi olla alallaan niin
kauan, että velat olisivat kaikki maksetut...
-- Ja sitten! Sitten ei olisi niin hyvää herraa, jota palvelisin...
Hanna raukka! Rakkaimpani! Äitini, kallis kantajani!
Alkaessaan muistella äiti-vainajaansa hän heltyi viimein niin, että uni
taas kaikkosi silmistä ja mieli heräsi unesta... Kummaa oli kertonut
Jokijalan emäntä äidin kärsimisistä... Isää oli syyttänyt... muille
ystävällinen ja antelias oli... äidille kova ja katkera, ja äitiä
soimaili köyhtymisestä ja lasten renttuilusta...
Oli kai isänkin usko samanlaista kuin Juustovaaran Mooseksen...
Mooseskin oli vain tuominnut Lommaa alimmaiseen helvettiin ja kuitenkin
oli itse yhtä sydämetön, yhtä julma ja raaka...
Mutta kun hän aamulla heräsi ja läksi Iikan kanssa metsään, ei hän
kyennytkään ottamaan puheeksi, mitä yöllä valvoessaan oli aikonut.