Talven selkä oli katkennut.
Aurinko, joka oli monet viikot säteettömänä ja kylmänä näyttäytynyt
muutamien vaarojen välistä etelän taivaanrannalta, oli kohoamistaan
kohonnut ja nousi keskipäivällä yli vuorten huippujen ja lämmitti
lumista, kankeaa maailmaa. Sen kilossa oli jo lämmintä ja elämää, joka
oli voittanut talven voiman. Taivaskin, joka värjötti vaaleana ja
värittömänä, sai sinisemmäksi ja ruskotti illoin, aamuin.
Oli jo kevään kevättä Pohjolassakin.
Hanna oli talven ajan kutonut ja neulonut ahkerasti. Mutta sanomaton
ikävä oli hänellä ollut. Vaikka Pertultakin oli tullut usein kirjeitä,
vaivasi mieltä aina rauhattomuus ja epäilys, että Perttu sairastuisi
tai loukkaantuisi. Jo oli Perttu vastannut siihenkin Hannan kirjeeseen,
jossa tyttö puhui Amerikkaan menosta. Ei sanonut Perttu sinne mielen
tekevän ja käski Hannankin heittää semmoiset ajatukset pois. Kotimaa
oli hänelle rakas ja Pohjola kaikkein rakkain. Perttu oli kertonut
pienetkin seikat ja selittänyt, että raskas työ tuntui hänestä nyt
keveältä, kun hän ajatteli Hannaa ja tulevaa onneansa. Ja nyt hän uskoi
jo varmasti saavansa Lomman velan maksetuksi. Herranen oli luvannut
käydä metsää katsomassa ja aikonut ostaa suurimmat puut puulaakille.
"Ei ole Amerikka sitten mikään verrattuna omaan hauskaan kotiimme",
kirjoitti Perttu. "Täällä on keväisin linnunlauluja ja käenkukuntaa.
Yksin valvoessani kuvittelen sitä hauskaa, kun kesäisin menemme yhdessä
Hopeasaareen varhaisena aamuna heinäntekoon."
Siihen tapaan Perttu haasteli joka kirjeessä. Eikä Hanna ollut
saattanut mainita mitään siitä, että Lomman velkakirja oli
uloshaettavana... Mutta nyt hän oli päättänyt selittää kaikki. Ja Hanna
aloitti Pertulle pitkää kirjettä.
Viraniemessä puuhaili ja toimitteli Kustaava niinkuin emäntä ainakin.
Hän oli koettanut olla säästäväinen. Maito oli viety meijeriin, eikä
ollut Kustaava ottanut penniäkään maitolaskuun. Pikkutarpeisiinsa oli
kerännyt milloin mistäkin. Perttu saisi kaikki periä itse, palatessaan
tukinajosta. Viljaa oli nyt aitassa kovasti, eikä ollut raaskinut
Kustaava jouluksikaan sitä säkkiä myllyyn toimittaa, jonka Perttu oli
pannut erilleen ja käskenyt leipoa siitä joululimput. Sairaalle isälle
oli Hannakin usein paremman palan tuonut, ja parhaat palat oli
Kustaavakin säästänyt.
Välipäätöksiä oli poliisi Kustaavalle kantanut ja selittänyt mitä kukin
sisälsi. Lomman saamisia ne olivat kaikki. Mutta Kustaava oli
selittänyt, ettei hän tiennyt veloista mitään, ja kun poliisi yritti
isän luo, näkyi selvään, ettei tämä mitään ymmärtänyt, eikä hän mitään
vastannut. Mutta ei ollut hän niistä Hannallekaan puhunut. Jokijalka oli
käskenyt Pertulle kirjoittaa, mutta Kustaava ei ollut tahtonut.
Oli kevättalven kirkas päivä. Suvannon selälle paistoi päivä jo niin
kirkkaasti, että silmiä huikaisi, ja joen rannalta kimalteli valkoisen
hangen pinta kuin kullattu.
Kustaava kehräsi uunin luona, karja-Kreeta karttasi. Venni-poika oli
vasta palannut Karhusuolta, missä oli veistellyt uuden ladon hirsiä, ja
oli paraillaan syömässä.
Silloin ajaa hurautti pihaan nimismies Mustallaan, välkkyvissä
valjaissa ja kulkusten helistessä, poliisi kuskinaan. Ja heidän
perässään Lomma poikineen, suuret susiturkit yllään...
Kustaava kalpeni ja pahaa aavistellen käski Venni-pojan mennä sukkelaan
kutsumaan Jokijalan isäntää tulemaan.
"Sano niin, että vallesmanni ja Lomma ovat täällä."
Kun oli kysymys vallesmannista, ymmärsi poika, että oli hätä käsissä.
Venni paralla oli katkerat muistot nimismiehen käynnistä. Ja hän
puhalsi ulos ovesta semmoisella vauhdilla, että oli heittää kumoon
poliisin, joka oli eellimmäisenä tulossa pirttiin.
Nimismies oli vanha, leppeän näköinen mies, joka ei ollut ensi kertaa
ulosottotoimessa. Hän riisui turkkinsa hitaasti, kätteli Kustaavaa ja
puheli minkä mitäkin. Kustaava tointui vähitellen säikähdyksestään,
niin että kykeni puhumaan.
Tuli Lommakin sisälle. Ei ottanut lakkia päästään eikä riisunut
turkkiaan. Hän retkahti istumaan karja-Kreetan sänkyyn, joka oli oven
luona. Hänen kasvonsa olivat likaisen kalpeat, ja silmät punoittivat.
Nähtävästi hän oli humalassa, ja samoin Artturikin, jonka naaman
näppylät paistoivat kovin iljettäviltä.
Poliisin kainalossa oli nimismiehen laukku, jonka hän kantoi pöydälle
peräikkunan luo, poistuen sitten äänettömänä penkille istumaan.
"Nämä taitavat olla Kustaavan lapsia", sanoi nimismies. "Ovat vankkoja
poikia. Siitä miesvainajastanne ei tainnut sen enempää kuulua eikä
ruumista löytyä...?"
"Ei ole mitään kuulunut", vastasi Kustaava alakuloisesti, mutta ei
kyennyt muuta sanomaan.
"Vai niin, vai niin... Koski ja tukit silpoivat ruumiin, ettei luun
surmaa ole näkynyt", puheli nimismies. "Montako on lehmää?" kysyi hän
sitten yhteen menoon.
"On niitä kymmenen lukua..."
"Vai niin... vai niin... Entäs hevosia?"
"Ei ole muuta hevosta kuin Pertun Raudikko, jonka syksyllä osti."
"Talon työtä sillä on tehty ja talon heinillä ruokittu", ärähti Lomma
sängystä ja nousi seisomaan.
Samassa tuli Jokijalkakin pirttiin. Tätä hän oli aavistanut jo kauan ja
varsinkin siitä alkaen kun Israeli sai halvauksen. Hänellä oli ollut
tunnossaan, että Lomma oli itse matkassa.
"Sepä oli hyvä, että tuli tähän naapurikin", sanoi nimismies. "Tässä on
vähin asioita taloon, mutta isäntä taitaa olla niin sairas, ettei..."
"Ei ole Israelista mihinkään. Puhumattomana makaa eikä näytä
ymmärryskään olevan täysi", vastasi Jokijalka, ja sanoi sitten Lommaan
päin kääntyen moittivalla äänellä:
"Olisipa tuon vanhan, puhumattoman miehen saanut antaa rauhassa kuolla
eikä lähteä ryöstämään, kun toinen on hautaan menossa. Tässä kai talo
olisi pysynyt..."
"Minä olen liiaksikin kauan säästänyt", rämisi Lomma ja alkoi nyt
päästellä turkinvyötään ja siivota nenäänsä. "Pian aikaa jäisin
puhtaille kämmenille, jos vielä vartoisin..."
"Vai jäisit", kertasi Jokijalka halveksivasti. "Eiköhän talo nyt ole
puolta paremmassa kunnossa peltojen ja niittyjen puolesta kuin silloin,
kun sinä kiinnityksen sait..."
"Mitä sitten, mutta olisi metsäkin myyty mennä syksynä, jos en väliin
päässyt... kelvottomat... Mutta sen siitä saa palkakseen, kun kokee
auttaa,.."
Lomma näytti selvenevän humalastaan, kaivoi nyt jo nenäliinankin
taskustaan. Artturi käveli pirtissä edestakaisin kuin kotonaan ja
vihelteli, silmäili puutarhaan ja tirkisteli Hopeasaareen, joka sopi
näkymään peräikkunasta.
Vaikka Jokijalka oli peräti hiljainen mies, suututti häntä Lomman
menettely hirmuisesti sekä Israelin että Pertun puolesta.
"Etköhän sinä avustasi ole ottanut ja saanut juuri kylliksi korkoja...
Kun koko Hopeasaaren olet saanut pitää kuin omanasi", hän huomautti
katkeralla äänellä.
"En minä ole käynyt apuani tarjoamassa, ja omani minä tarvitsen
takaisin... Rupeanko minä vartoomaan kenenkään kuolemaa..."
Nimismies oli sillä välin aukaissut laukkunsa ja alkanut selailla
papereitaan.
"Kyllä sinun tuumasi on aikoja arvattu... ja tietty, että sinä lain
varjolla otat toisen omaa."
"Minulla on selvät velkakirjat... vai mitä? Ne ovat vallesmannin takana
kaikki..."
Kustaava oli lapsineen paennut karsinaloukkoon. Ei osannut puhua sitä
ei tätä. Vapisi siinä ja itkua teki, vapisi kun muisti Perttua.
"Irtain omaisuus on kaikki tietenkin Israelin?" kysyi nimismies,
Kustaavaan kääntyen.
Kustaava alkoi taas tointua.
"Pertun ne ovat kaikki lehmät ja muut. Ei ole kuin yksi sänky, jonka
äitivainaja on minulle luvannut... jossa isä makaa."
"Pertulla ei ole sanomista mistään", ärähti Lomma. "Talon heinillä on
karja ruokittu ja hyöty niistä yhteisesti syöty... ulosottoon ne
menevät... Eikö niin, vallesmanni? Velat ensin... En minä tahdo enempää
kuin saamiseni tekevät."
Nimismies alkoi luetella velkoja, jotka oli haettu valmiiksi
päätöksiksi ja määrätty ulosotettaviksi. Nyt kuulivat kummia Jokijalka
ja Kustaava. Lomma oli kerännyt kaikki velkakirjat, jotka tiesi
Israelin antaneen sekä koti- että ulkopitäjään. Ne oli laillisesti
siirretty Lommalle. Lomma oli saanut päätökset.
"Onko se Koskenniskan Aukustinkin velkakirja siinä joukossa?" selkeni
Kustaava kysymään.
"Täällä on sekin", sanoi nimismies.
"No, jo on kummaa, ja Perttu on viimeiseksi mennä kesänä, kun myi
teurastajalle härän, antanut nekin rahat Aukustille. Ja joka vuosi
maksanut korkoja..."
"Ei täällä ole kuitattuna muuta kuin korot. Pääsummaa vastaan ei ole
maksettu mitään", selitti nimismies.
"Mutta sen tietää Pesolakin, agronoomi, todistaa. On ollut vieressä,
kun Perttu luki rahat pöytään Aukustille."
"Niin, en minä tiedä siitä", sanoi nimismies ja alkoi kirjoittaa
irtaimistoa.
Mutta silloin nousi Jokijalka istumasta ja meni pöydän luo, johon
Lommakin oli ottanut nimismiehen viereen tuolin, ja sanoi vapisevalla
äänellä Lommalle:
"Oletpa roisto mieheksi, kelvoton, jolle ei anteeksi anna Jumala
eivätkä ihmiset..."
Ja Jokijalka selitti nimismiehelle tarkoin Pertun työnteon ja hommat,
ja miten mies oli koko tilan korjannut, ja kun olisi saanut myydä
metsän, olisi Lomma saanut velkansa. Hopeasaaresta oli Lomma ottanut
heiniä kuin läjästä rahansa koroksi.
"Kun toinen ponnistaa parhaansa saadakseen velat maksetuksi, yrittää
yötä päivää, ja Lomma näkee, että ehkä pääsee päälle... niin lain
varjolla rynnistää ja viepi, ettei toiselle jää mitään."
"Auttakoot muutkin... olen minä jo puolestani auttanut", rämisi Lomma
väliin.
Nimismies oli kuullut Pertusta paljon puhuttavan, tiesi todeksi, mitä
Jokijalka sanoi, ja ymmärsi hyvin senkin, mikä Lomman menettely oli
tässä asiassa ollut. Sääliksi kävi nuorta, yritteliästä miestä, joka
oli pitäjän parhaimpia työmiehiä.
"Joko on kaikki irtaimisto kirjoitettu?" kysyi Lomma.
Poliisi oli nimismiehen käskystä käynyt joka huoneen ja navetan,
ullakot ja aitan. Kustaava oli itkien seurannut perässä. Venni-poika
oli pelästyksissään kätkeytynyt lehmän hinkaloon.
"Siellä on kamarissa yksi piironki, joka kuuluu olevan Pertun", sanoi
poliisi.
"Mitä vielä", äänsi Lomma.
"Itse on tehnyt!" vakuutti Kustaava.
"Vaan mistäs laudat ovat? Eivätköhän ole talon metsästä", pani Lomma
väliin.
"Minä olen laudat antanut. Ne ovat koivulautoja", sanoi Jokijalka.
"Se jätetään sitten", päätti nimismies.
Lomma tahtoi kuulla, mitä kaikkea ja mistä arvosta oli ulosottoon
kirjoitettu. Nimismies luki luettelonsa. Siinä ei ollut Raudikkoakaan.
"Miksei sitä ole pantu?" ärähti Lomma. "Se on vankka ja nuori hevonen."
"Sen vuoksi, että se on pojan, Pertun, joka on sen maksanut omilla,
ansaitsemillaan rahoilla. Sen tiedämme me, minä ja poliisi. Niinikään
ovat Pertun kaikki maanviljelysneuvot, pienestä suureen, kaikki sängyt
ja makuuvaatteet, reet ja kärryt."
"Se ei passaa! Minä en saa täyttä", tiuskasi Lomma.
Mutta nyt närkästyi vanha nimismieskin, jota oli jo ennen ärsyttänyt
se, että Lomma tuoksui viinalta ja sekaantui joka keskusteluun.
"Ellei kauppias Lomma tyydy siihen, minkä minä toimitan, jätän
toimituksen keskeneräiseksi", huomautti hän ankaralla äänellä.
Lomma oli hetken hiljaa, mutta sanoi sitten:
"Maatila on sitten ulosottoon julistettava!"
"Tehdään, kun ehditään!" vastasi nimismies pahastuksissaan.
Ja hän selitti, että kun irtaimisto ei suunnilleenkaan vastannut
velkojan saatavia, oli Viraniemen tila kirjoitettava ulosottoon.
"Niin. Minullahan on ensimmäinen kiinnitys tilaan", tokaisi Lomma.
"Senhän minä tiedän", sanoi nimismies ja alkoi koota papereitaan
laukkuun.
Ei osannut Kustaava mitään kysyä. Jokijalan isäntäkin oli kuin
herpounut, istahtanut penkille ja katseli siinä niinkuin ei oikein
ymmärtäisi, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän näki nimismiehen alkavan
köytellä turkkia ylleen, kysyi hän:
"Milloin talo tulee myytäväksi?"
"No, siinä kevään korvilla, ellei maksua tai muuta laillista estettä
tule väliin", vastasi nimismies, puheli lohduttavasti Kustaavalle ja
vakuutti, ettei vanha isä missään tapauksessa joutuisi mierolle.
Lomma poikineen seurasi perässä.
Ulosotto oli toimitettu, Viraniemi joutumassa myytäväksi,