Päivät alkoivat käydä lyhyiksi ja pimeiksi.
Syksyn synkkä käsi oli korjannut viimeisetkin kesän jätteet, taivas oli
muuttunut tummaksi ja murehtivaksi, ja yöt pitenivät pitenemistään.
Ihmiset alkoivat jo ikävöidä talvea, jääkelejä ja hauskoja revontulten
valaisemia iltoja. Ja pian kelirikko tänä syksynä loppuikin. Lakkasi
eteläinen liehumasta, seestyi pehmeä taivas, tuuli kääntyi pohjoiseen
ja aurinko näyttäysi kylmänä ja sateettomana. Maa rupesi routimaan,
rapakot jäätyivät ja valtaväylänkin rannat riittyivät.
Ei missään odotetakaan talvea niin ikävöiden kuin Perä-Pohjolassa,
jossa sulan aikana ei päästä hevosella pitkälle liikkumaan. Valkoinen
lumi tuo riemua mieliin, ja pakkanen rakentaa siltoja pohjattomien
jänkkien ja järvien poikki. Silloin pääsee ajamaan takalistoille,
erämaille ja kiveliöihin. Lyhyitä päiviä pitentävät kuutamoillat, ja
milloin on kuun pohja, silloin revontulet syttyvät ja valaisevat
kulkijan mieltä. Valtaväylän syvin uoma on sitkein jäätymään. Kauan se
jaksaa taistella pakkastakin vastaan, ennenkun viimeinen railo on
ummessa. Mutta kahleisiin sekin lopulta joutuu. Jättiläisen vankka
valtasuoni on puoleksi vuodeksi lakannut tykkimästä. Mutta koskessa
hyrskyt pauhaavat kaiken talvea. Se puhaltaa sieraimistaan vihaista
viimaa ja kuin nyrkkiä puiden uhkaa, että vielä kahleet katkeavat,
vielä uoma leviää, latu laajenee ja vangittu voima pääsee irralleen.
Mutta nyt se lepää kuin haudassaan, tuo mahtava, syvä virta ja
rauhallisempi suvanto, lepää äänetönnä ja voimattomana, ja sen jäinen
peite kasvaa joka yö vahvemmaksi. Kun ensi lumi tuiskusi maalle ja joen
jäät olivat valkoisena tasankona, alkoi kiire heinänajo joen saarista
ja puiden nounti metsistä. Syyskeleillä koetti kukin töitään jouduttaa,
jotta ehtisi sydäntalven ajaksi tukinajoon. Huhu oli koko syksyn ollut
liikkeellä, että tukinajoja tulisi paljon, ja kaikki talonmiehet
varustausivat tukkimetsään.
Tulinen kiire oli Viraniemen Pertullakin. Venni-poika ajoi vanhalla
Laukilla puita metsästä ja Perttu heiniä uudella raudikollaan
Karhusuolta ja Luomalanjoelta, kun hänellä ei ollut saariniittyä.
Kaikilla, jotka aikoivat talveksi tukkimetsään, oli kiire saada
halkoja, heiniä ynnä muuta tarvetta koko talven ajaksi kasaan ajetuksi,
sillä hevosia ei moneenkaan taloon jäänyt yhtään. Perttukin oli
päättänyt päästää vanhan Laukin jo lepäämään maailman vaivoista, sillä
vanhus oli tullut hitaaksi.
Tänä aikana kulki Viraniemen ohi sadoittain heinähäkkejä edestakaisin.
Usein Perttu tuli silmänneeksi jäälle, jossa meni kymmeniä hevosia
peräkkäin ja miehet makailivat heiniin peitettyinä häkkien päällä. Ja
silloin hänen silmänsä sattuivat aina Hopeasaareen, jossa näki Lomman
hevosten seisovan avonaisen ladonoven luona ja renkien täyttävän
häkkejä... Ja hän käänsi päänsä pois ja huokasi...
Junnon-Iikka oli jo parisen viikkoa sitten mennyt muiden tukkilaisten
kanssa Anukanvaaraan puulaakin valmistaviin töihin talviajoa varten.
Kun Perttu saapuisi, aloittaisivat he sitten yhdessä ajon, Iikka
hakkuumiehenä.
Perttu oli valmistellut tukinajoon tarvittavat neuvot kuntoon. Reet
olivat vankat, Pertun itse tekemät, ja hyvässä tervassa. Ajoneuvot,
köydet kaikki reilassa, ja hänen uusi hevosensa, Raudikko, hyvässä
lihassa. Hän oli valmis lähtöön.
Hän oli ikävin mielin odottanut kutsua Jokijalalta, mutta ei ollut
mitään kuulunut. Hän oli kuitenkin saanut tietää, että ne miehet, jotka
hän oli nähnyt Jokijalan pihalla, olivat olleet paperipuun ostajia.
Mutta he eivät olleet sopineet Jokijalankaan kanssa metsäkauppoihin.
Saadakseen asiasta paremman tiedon Perttu läksi kuuloille.
Oli jo lumi maassa, ja Pertun oli aie parin päivän perästä lähteä
tukinajoon. Jokijalassa ei ollut isäntä kotona, mutta emäntä toimitti
Pertun istumaan ja sytytti tulen lamppuun.
"Näkeepä kerran tätä naapurin miestä kylässä", hän sanoi Pertulle. "Ei
se mies aikaansa raitilla ole tuhlannut."
Kun Perttu tiedusteli, oliko isäntä kauaskin mennyt, selitteli emäntä:
"Ei vain kauas ole mennyt... Olisiko mennyt Mattilassa käymään...
Voisin minä panna poikasen hakemaan, jos niin kiire olisi..."
Mutta ei sanonut Perttu niin kiirettä olevan.
"No, tuleeko lähtöä tukinajoon ennen joulua?" tiedusteli emäntä puheen
jatkoksi.
"Aivan näinä päivinä pitäisi lähteä."
Oltiin taas ääneti pitkän aikaa. Emäntä näkyi alkavan hommata
kahvinkeittoa. Hyvin vähän oli Perttu Jokijalan emäntää puhutellutkin.
Harvoin oli käynyt naapurissa, ja vielä harvemmin kävi naapurin emäntä
Viraniemessä. Niin oli aina ollut, sillä naapurit eivät sopineet yhteen
uskon asioissa.
"No, kuinka isä vielä voipi? Ei taida paranemisesta olla toivoa?"
"Ei ole huonompi eikä parempi... siinä makaa... Surkeaa on hänen
elämänsä, kun puhe ja ymmärrys meni... Armahtaisi Jumala ja ottaisi
hänet kärsimästä...!"
Emäntä huokasi.
"Kummallista on tämä ihmisen vaellus täällä! Niinkuin sinunkin
vanhempiesi! Koko ikänsä pitivät huolta toisten autuudesta, talvikaudet
kulkivat saarnamatkoilla taikka kotonaan viikkomääriä ruokkivat ja
vaalivat kristityitä, läheltä ja kaukaa... Eivät he ainakaan olleet
kitsaita eivätkä kiinni tässä maailmassa... Toisten hyväksi elämänsä
käyttivät ja aina olivat valmiit auttamaan, vaikka mikä maankulkija
olisi apua tullut pyytämään... Mutta nyt?"
Emännän ääni muuttui vihaisemmaksi, kun hän jatkoi:
"Nyt, kun olivat tulleet vanhoiksi ja köyhtyneet... ei kukaan käynyt
näkemässäkään... Vanha saarnamies, joka parastansa opetti ja kaikkensa
maailmalle jakoi, kuolisi puutteeseen, ellei sinua olisi... Semmoinen
on maailma..."
"Ei kai isä ole kunnian ja kiitoksen takia Jumalan sanaa julistanut",
huomautti Perttu hiljaisella äänellä.
"Sitä minä en sanokaan. Mutta minä sanon, että eipä ojenna pennin
edestä takaisin kukaan niistäkään, joita isäsi parhaina päivinään
maallisissakin asioissa auttoi ja joilla nyt olisi hyvä varaa muistaa,
kun toinen on köyhtynyt... Ja kaikkein kiittämättömimmät ovat juuri
hänen hyvät kristittynsä..."
Pertun täytyi myöntää, että niin oli. Usein hän oli itsekin samaa
ajatellut. Ihmetellyt, että nekin uskovaiset, jotka isän kaulassa
riippuen syntejään tunnustivat ja anoivat niitä anteeksi, nyt olivat
kokonaan unohtaneet tuon kääntymys- ja heräämishetkensä... ja
unohtaneet hänet, joka puhui heille lohtua ja antoi syntejä anteeksi.
Niin oli käynyt.
"Äitivainajasi olisi ollut eriluontoinen kuin isäsi, mutta ukko on aina
tehnyt omin päinsä. Tuskin olisi velkaa niin paljon karttunutkaan, jos
äitisi olisi saanut joskuskaan tehdä tahtonsa mukaan... Puhui se kerran
äitivainajasi minulle paljonkin. Vähää ennen olit sinä juuri syntynyt,
ja silloin puhui ja itki... Isä oli silloinkin saarnamatkoilla
Kittilässä... Eikä sen vainajan kärsimisiä kukaan muu tiedä kuin
Jumala... Ei niitä maailmalle huutanut... Mutta minä tulin hyvin
käsittämään."
Samassa isäntäkin tuli kotia. Hänen vakavat, hyväntahtoiset kasvonsa
olivat tavallista totisemmat, ja silmissäkin oli tyytymätön ilme.
Perttua hän kätteli ystävällisesti ja käski kamariinsa.
Kun tulivat kamariin ja isäntä oli sytyttänyt kynttilän, käski hän
Pertun toiseen pöydänpäähän istumaan ja istui itse toiseen.
"Jo sinä olet pitkästynyt minua", hän sanoi aluksi.
"Kyllä olen vähän odotellut. Kuulin tuonnottain, että täällä teidän
puheillanne oli käynyt kaksi paperipuunostajaa. Lähdin kuuloille, mitä
he arvelivat... Tulee minullekin heti lähtö tukkimetsään..."
Isäntä tarjosi Pertulle sikaarin ja sytytti itsekin.
"Visunlaisia ostajia ne olivat. Kävimme metsässä. Näytin niille omasta
sarastani Särkirovan kuusikkoa, mutta vähän ne minusta tarjosivat siksi
kuin muualla kuuluvat hintaa antaneen. Vaikka minun metsäni onkin
paljon harvempaa ja pienempää kuin teidän..."
"Katselivatko meidän sarkaamme?"
"Kävimme läpi senkin..."
Perttu näki Jokijalan isännän silmistä ja kasvojen ilmeestä, että hän
oli raskaalla tunnolla ja ettei ollut niin päin metsänostohommat kuin
he olivat toivoilleet.
Mutta Perttu kysyi kuitenkin:
"Tarjosivatko ne meidän metsästämme... tarkoitan kuusikoita... minkään
vertaa?"
"Minun on niin paha tätä asiaa sinulle selittää, ja siksi olen näin
kauan ollut sanomattakin, kun olen koettanut valvoa sinun parastasi ja
pitää puoltasi..."
Isäntä katsoi lattiaan, oli tuokion ääneti, mutta oikaisi sitten
selkäänsä ja sanoi hitaasti:
"Maksaisivat ne siitä minun mielestäni kelpo hinnan, mutta Lomma on
kieltänyt, ettei saa metsää toinen ostaa eikä toinen myydä ennenkuin
hänen kiinnityksensä, joka on taloon ensimmäiseksi merkitty, on
maksettu..."
Pertun kasvot kalpenivat, mutta hän ei virkkanut mitään. Jotakin siihen
suuntaan hän oli arvellut, kun näki merkit petäjissä, mutta tätä hän ei
ollut osannut ajatellakaan.
Jokijalka jatkoi:
"Minä kävin Lomman puheilla ja selitin, että niillä metsärahoilla juuri
on tarkoitus maksaa hänen velkansa... Mutta hän ei ottanut kuuleviin
korviinsa... Minä sanoin sitten suoraan, että hän lain varjolla viepi
toisen omaa... Mutta ei sille miehelle näy auttavan... Nähtävästi hän
himoitsee taloa..."
Pertun mieli lannistui niin, ettei hän ymmärtänyt sanoa mitään.
"Jos olisi semmoinen mies, jolta saisit rahat lainaan, että
maksaisit Lommalle pennistä penniin, niin hänellä ei olisi enää
isännöimisvaltaa", puheli Jokijalka. "Mutta Lomma tuntui sanovan, että
hänellä on muitakin saamisia kuin se kiinnitys..."
"En ole siitä kuullut. Enkä usko ennenkuin näen velkakirjat", sanoi
Perttu ja alkoi vähitellen tointua.
Mutta hänen tuli niin paha olla, ettei hän enää tyytynyt istumaan
naapurinsa seurassa.
"No, istahda nyt edes sen aikaa, että juomme kahvit!"
Mutta Perttu ei sanonut joutavansa. Hänellä oli kuin hengenahdistus;
hirveä paino pusersi hänen sydäntään ja semmoinen hätä, ettei yhdessä
kohden pysynyt.
Melkein kuin pyörryksissä hän pääsi kamarista. Ei muistanut sanoa
hyvästiäkään. Mutta portaille asti saatellut Jokijalka virkkoi:
"Jos koettaisit saada lainaa siltä Juustovaaran Moosekselta. Hän on
isäsi vanha uskonveli ja rikas..."
Perttu kuuli kyllä, mitä Jokijalka sanoi, ja tarttui siihen heti
tokaisemalla:
"Mahtaisiko antaa minun nimeeni?"
"Käy nyt kuuloilla, kun menet tukinajoon."
Poikki peltojen lähti Perttu astumaan. Ei noudattanut talojen välistä
polkua, vaan käveli mistä sattui, töksähtäen välistä lumen täyttämiin
pellon ojiin. Hänelle oli äkkiä selvinnyt Lomman homma. Siksi se oli
kesälläkin vain livertänyt, ettei ottaa velkaa, ja siksi se oli
metsänkin luettanut ja kaikki muut vehkeensä valmiiksi miettinyt... Muu
ei ollut mielessä kuin saada talo polkuhinnasta... Hopeasaaret...
Karhusuot... Viinamäki... ja hänen puutarhansa... Oli jo aikaa ehkä
niin miettinyt... Junnon-Iikka oli kerran syksyllä, kun olivat yhdessä
ojankaivuussa Karhusuolla, sanonut, että Lomma ajatteli pojalleen
Viraniemeä... Mutta ei ollut Perttu sitä silloin niin todeksi
uskonut...
Iikka piti sittenkin kaikessa hänen puoltaan...
Levottomassa mielessä heräsi Pertulla sentään yksi toivo vielä. Jos
auttaisi se Juustovaaran rikas, joka oli isän paras uskonveli! Hänellä
oli rahaa ja maita ja mantuja. Ja kun hän myisi metsän, saisi
Juustovaaran rikas rahansa takaisin... Sinne piti nyt heti lähteä...
sopi poiketa Juustovaaraan tukinajoon mennessä...
Mieltä helpotti vähän se toivo. Muualta ei ollut yrittämistäkään. Oman
kylän miehet eivät kyenneet auttamaan... Jokijalka kyllä auttaisi,
mutta hänelläkin oli velkaa jo ennestään... hyvä jos metsällään saisi
maksetuksi...
Yöllä oli Perttu niin levoton, ettei saanut unta silmiinsä. Olisi ja
eläisi nyt äiti, jolle huolensa juttelisi... Äiti tietäisi jotakin...
Ei käynyt Hannallekaan sanominen... vaikka Hanna kyllä varmaan oli
aavistanut samaa, joskaan ei ollut mitään puhunut...
Pertun ajatukset riensivät salamoina asiasta toiseen, tapauksesta
tapaukseen... Ja nyt hän muisti, että kun hän kesällä kävi Lommalla oli
Lomman vanhin poika, Artturi, pihalla puhutellut ja tiedustellut yhtä
toista... oli sitäkin kysynyt, oliko se Karhusuo hyvääkin suota... Eikä
hän silloin vähääkään aavistanut, mikä heillä oli mielessä... Oli vielä
toinenkin juttu, joka nyt johtui mieleen... Huhuna oli kulkenut, pari
vuotta sitten, että Artturi oli mielitellyt Hannaa...
Ei ollut Hanna koskaan mitään Artturista puhunut eikä ollut Perttukaan
kysynyt... Ruma, näppynaamainen ja juoppo se Artturi...!
Tulvaamalla tulvi hänen mieleensä ajatuksia... Kumma mies, salaperäinen
ja omituinen oli isä ollut, kun ei hänelle veloistaan koskaan mitään
selittänyt, ei edes ollut sanonut, kuinka paljon olikaan... Oliko
Lommallekin muuta velkaa kuin kiinnitysvelka? Niin oli Lomma
Jokijalalle väittänyt. Ei ollut isä siitä koskaan maininnut eikä
äitikään, joka kuitenkin tuntui muut velat tietävän...
Jos ei saisi mistään apua... jos Juustovaaran rikaskin kieltäisi!
Kaikkiko menisi? Hänen työntekonsa vainiolla ja Karhusuolla...! Hänen
rakas puutarhansa puineen ja pensaineen... ja Hopeasaari mehevine
luhtineen? Ja kasvattimetsä Viinamäen takana ja koko Särkirovan uljas
männikkö?
Vieras mies kylvämässä hänen Viinamäkeään, vieras seisomassa hänen
suuren tuomensa alla puutarhassa!
Niinkö kova, niinkö onneton oli kohtalo?
Hän ei enää pysynyt vuoteessaan, jossa oli kääntelehtinyt kyljeltä
toiselle. Hän nousi kävelemään, ja oli taas kuin olisi toivoa
välkähtänyt tyhjyyden keskellä. Eipä tiedä, kuinka hyvänsuuntainen mies
oli Juustovaaran rikas! Perttu oli monet kerrat, kun Mooses oli käynyt
isän luona -- viimeksi toissa vuonna -- hoitanut tallissa hänen
hevostaan, kun välisti viipyi viikonkin isän kera uskonasioista
puhumassa. Ystävällinen ja puhelias ukko oli Mooses ollut... ja isän
kanssa henkiystävä...
Ja jos nyt menisi hyvin tukinajossa, ja miksei menisi, kun oikein
yrittäisi... niin sieltä karttuisi rahaa pienempiin velkoihin, ja verot
ja muut saisi karjasta kerätyiksi... Sitten myisi Särkirovan...
Mutta sitten tulisikin Lommalle lämmin lähtö Hopeasaaresta
isännöimästä... tulisi suuri lovi Lomman karjaan, kun Hopeasaaren
heinät eivät enää olisikaan hänen käytettävinään...
Jos jaksaisi elää ja tietäisi eteensä... tai jos ainakin puhuisi
Hannalle huolensa, niinkuin Hanna oli pyytänyt...!
Kuinka usein hän oli Hannalle kuvaillut sitä onnellista aikaa, kun
Hopeasaarikin oli omana... Sitä muhkeaa ja lukuisaa karjaa! Hevosia ja
varsoja! Ja Karhusuolla suuri, järkiperäisesti kunnostettu
suoviljelys...
Ei, ei hän voisi Hannalle puhua, ei ainakaan vielä...
Ja taas mietteet kääntyivät. Tässä tulisi nyt muutos elämässä... Äiti
oli kuollut, isä heikko, ja velkojat alkaisivat ahdistella... muutos
tapahtuisi...
Oliko ollut hullutusta sekin, että kaikki, mitä omalla työllään
tukkihommissakin ansaitsi, pani talon tarpeisiin? Työneuvoja oli
ostanut, maanviljelyskaluja monenlaisia, apulantoja... Olisi pannut
ansionsa pankkiin... niin nyt olisivat hyvät hädän hetkenä... Mutta
talo olisi sitten rappiolla... olisi jo aikaa oltu maantiellä...
Ei ollut Perttu kyennyt säästämään. Jos joskus ajatteli, että nuo piti
panna pankkiin, niin silloin oli reikä valmiina. Milloin mihinkin.
Välisti tuli Kustaava itkien, että puute ahdisti, välisti piti aivan
viimeisensä antaa veljille, jotka talvikauden roikalehtivat ja söivät
talon ruokaa. Ja siihen korkoja ja veroja monenlaisia! Niin, ettei
itselle liiennyt vaatetta päälle eikä liioin kenkiä jalkoihin...
Hän muisti veljiänsä, jotka olivat Amerikassa. Kuinka hauskat päivät
heillä lienee? He olivat panneet Lomman velan alkuun, he ja
Erika-sisar. Siitä oli kasvanut, ja lisää oli isä ottanut silloin kun
antoi kiinnityksen...
Jo silloin on Lommalla ollut selvillä, miten hän menettelee, ja silloin
on jo himoinnut taloa, kun näki, mikä aarreaitta Hopeasaari oli...