Äidin hautauspäivä oli kirkas ja kylmä. Maa oli jo routinut, ja
metsäjärvissä riittyivät rannat. Vanhempi sisar Erika, joka oli
toisessa pitäjässä naimisissa, oli saapunut miehineen hautajaisiin,
mutta veljiä ei näkynyt yhtään. Amerikassa olevat veljet eivät olleet
lähettäneet itsestään kymmeneen vuoteen mitään tietoja, ja toiset,
Hannu ja Iikka, jotka varhain keväällä olivat painuneet ylimaihin, joko
eivät olleet saaneet Pertun kirjettä taikka eivät muuten halunneet
tulla.
Mitäpä he täällä tekisivätkään! Ei ollut äidillä ollut iloa yhdestäkään
heistä. Surua ja tuskaa olivat vain elämällään tuottaneet, häpeää
itselleen ja vanhemmilleen. Olivatko koskaan rakastaneet äitiään ja
hänen vaivojaan milloinkaan ajatelleet?
Tuskin vain. Kylmät olivat ne harvalukuiset kirjeet olleet jotka
Amerikassa olevat veljet olivat lähettäneet, eikä niissä koskaan ollut
ilmennyt kodin tai synnyinmaan kaipuuta.
"Niin vähän rakastivat äitiään, joka oli tehnyt kaikkensa heidän
hyväkseen..."
Äiti raukka!
Kun Perttu seisoi avonaisen arkun vieressä ja katseli äidin laihoja,
läpikuultavia ja ryppyihin käyneitä kasvoja, valtasi hänet ääretön
suru. Ei hän surrut äidin poismenoa. Se oli ollut Jumalan suuri hyvä
työ, että päästi kärsimästä murheen ja vaivan hioman sielun. Mutta
äidin elämää hän suri. Hän oli tullut ymmärtämään, ettei äiti ollut
koskaan ollut onnellinen. Hänen surujaan oli vielä lisännyt lasten
elämä ja kohtalo. Ei ollut heihin vaikuttanut ankaran isän kuri, joka
kyllä oli ollut liian rajua ja sydämetöntä, mutta eivät myöskään äidin
neuvot ja rukoukset...
Vanhimmat veljet lähtivät Amerikkaan, kun isä vihasi heidän jumalatonta
elämäänsä. Kotona eivät työtä tehneet, vaan kulkivat tukkihommissa ja
hurjistelivat. Erika sisar oli ennen naimistaan tehnyt kaksi aviotonta
lasta... eikä ollut Kustaavankaan elämä ollut sen parempaa...
Monta unetonta yötä oli äiti heidän vuokseen viettänyt... monta
harmaata hiusta he olivat lisänneet vanhan äidin päähän...
Hannu ja Iikka, Perttua vanhemmat pojat, olivat juoppoja ja
tappelijoita...
Oliko hän sitten itse ollut kuuliainen lapsi ja oliko koettanut
noudattaa vanhan äidin mieltä ja ilahduttaa hänen vanhoja päiviänsä?
Oli hän koettanutkin. Mutta oli ollut hetkiä, jolloin hänkin oli
kiukkuinen ja kärsimätön, ja usein hän pahoitti äidin mieltä
toivottomilla puheillaan. Nyt hän sen tunsi paremmin kuin ennen,
selvemmin ja kirkkaammin. Mutta tunnon pohjalla oli kuitenkin
lohdutuksena se, että äiti aina oli antanut anteeksi...
Näinä viime viikkoina äiti oli usein puhunut omasta elämästään
Pertulle... Ei ollut äidin elämässä oikeastaan mitään muuta iloa kuin
hän, Perttu. Siitä oli Jumalaa kiittänyt ja siitä arvannut, että Jumala
oli valinnut hänet lapsekseen ja valmistanut hänelle iankaikkisen
ilon...
"Ja jos sinulle käypi hyvin tai pahoin maailmassa, niin ota kaikki
vastaan niinkuin Herran kädestä. Siten valmistaut iankaikkisuudelle."
Niin oli äiti usein sanonut, ja Pertusta tuntui niinkuin nytkin sanoisi
samaa, vaikka jo makasi umpisilmin ja kylmänä...
Ja hän tunsi, että ne äidin sanat olivat ikuisesti painuneet hänen
sydämensä syvyyteen.
Hanna ja Perttu jäivät viimeiseksi haudalle, kun se oli luotu umpeen,
ja Perttu tasoitteli vielä hiekkaa sen päälle. Lyhyt päivä oli juuri
laskemassa, viimeinen kilo sattui äidin haudalle niinkuin hyvästiksi.
"Ei ole minullakaan enää äitiä... ei ole meillä kummallakaan äitiä
enää", sanoi Perttu, kun oli työnsä lopettanut.
Hanna itki.
"Joko lähdemme?" kysyi Perttu, mutta ratkesi hänkin nyt itkuun.
"Minä en tiedä, miten jaksaisin nyt elää, ellen olisi koettanut
parastani... ellen olisi ollut ja ellen olisi tehnyt niinkuin olen
ollut ja tehnyt... Minusta tuntuu nyt vasta, että olen turhaan surrut
ja turhaan miettinyt tämän maailman hyvyyksiä... ollut niin kiinni
työssäni, etten ole useinkaan muistanut sitä elämää, joka alkaa
hautakummun alta..."
Hanna ei muistanut nähneensä Perttua koskaan noin liikutettuna. Vankka
mies oli kyyneliinsä upota.
Kun he hitaasti kävellen lähtivät poistumaan haudan luota, puheli
Perttu itkun seasta:
"Äiti oli ainakin oikeassa, kun tiesi Jumalan siunauksen seuraavan
minua... Enkö saanut sinua, Hanna, kuin Jumalan kädestä...! Etkö ole
nyt lohduttajani, turvani, iloni ja ainoa ystäväni koko maailmassa!
Kuinka minä nyt eläisin ilman sinua, kuinka päiväni kuluisivat, ellen
tietäisi, kenen hyväksi työskentelen... Olen onnellinen nyt... Äiti,
vanha ja murtunut, on levossa, ja minun mieleni on notkea ja toivoa
täysi..."
Ja puhellen tulevista päivistä he palasivat kotia, johon muu saattoväki
jo oli aikaa saapunut.
Erika sisar ei miellyttänyt Perttua. Oli puoliväliin toista kymmentä
vuotta siitä, kun Perttu oli vanhinta sisartaan nähnytkään, niin että
tämä tuntui jo aivan vieraalta. Vielä enemmän nyt, kun Perttu näki,
kuinka välinpitämättömästi sisar haasteli äidin kuolemasta ja kuinka
kylmästi hän kohteli isää, joka makasi avutonna ja melkein kokonaan
järkensä kadottaneena. Enimmin harmitti Perttua se, että Erika piti
kuin mitäkin pesänkirjoitusta talossa, kulkien joka huoneen ja penkoen
ja tarkastaen kaikki paikat, joihin pääsi. Hänen miehensä näkyi olevan
samanlainen. Kustaavan kanssa he eivät näkyneet sopivan yhteen
ensinkään.
Perttu tapasi Erikan isänsä luota. Vanha saarnamies näytti nyt vasta
alkavan käsittää, mitä oli tapahtunut. Ja vaikka hän oli kadottanut
puhekykynsä, oli hänen silmissään nyt selvän järjen ilme, joka ei
kuitenkaan kestänyt kauan kerrallaan.
Siihen saapui Kustaavakin.
"Ei ole pitkällinen enää isäkään", arveli hän ja asetti päänpohjusta
paremmin.
Kun Perttu poistui, sanoi Erika:
"Mihinkä ovat kaikki parhaat huonekalut ja äidin sänkyvaatteet
joutuneet?"
"Velkoihin kaiketi", vastasi Kustaava. "Mitä sinä niistä?"
"Sitä, että tarvitsisi minunkin jotakin saada... tästä pesästä",
vastasi vuorostaan Erika kiukkuisella äänellä.
"Etköhän sinä ole tästä ottanut sen verran kuin muutkin, ja
äiti-vainaja on sinulle antanut..."
"Sinä olet sen mieshunttion kanssa vienyt ja syönyt kaikki..."
"Sinä ja vanhemmat veljesi tämän talon ensin olette puhdistaneet",
kivahti Kustaavakin vihaisesti. "Kun me olimme pieniä, niin te olitte
pitäneet seurailtoinakin tanssia ja juottaneet ja syöttäneet... ja
eläneet niinkuin olitte eläneet... Eiköhän se Lomman velkakin ole
teistä alkuansa saanut... Niin olen kuullut..."
"Mutta sinä ja miehesi olette kuulema olleet aina Pertun niskoilla...
ja kuulutte varastaneen jyvät aitasta, ja kesäisin sinä olet käynyt yön
aikoina lypsämässä talon lehmiä omaan kiuluusi..."
"Sen sinä valehtelet! Et sinä nyt kuitenkaan mitään saa, sillä kaikki
mitä vielä on jälellä, on Pertun..."
"Kuka sen on sanonut? Ei Perttu ole yksin perillinen, tiedän mä."
"Peri sitten, kun velat ensin maksetaan! Ettäs kehtaat äidin
hautajaisiin tulla... etkä muista, että ellei Perttu olisi huolehtinut,
olisivat vanhukset kuolleet ruodulla...."
Sillä lailla jatkui heidän riitansa, kunnes Kustaava lähti itkien pois.
"Kauhea ja sydämetön ihminen tuo sisar Erika", nyyhki hän, kun kohtasi
Pertun.
"Älä puhu hänelle mitään", virkkoi Perttu alakuloisesti.
Häntä kauhistutti, että sisaret haukkuivat toisiaan äidin
hautauspäivänä.
"En minä kuitenkaan mitään varastamalla ole ottanut... pyytänyt olen
aina", nyyhki Kustaava.
Kun Perttu tapasi Hannan, sanoi tämä säälien:
"Perttu rukka! Kuinka jaksat kaikki sulattaa...?"
"Kiusausten hetkellä muistan aina äitiäni!"
Ja hän toimitteli ja hommasi ja muisti kaikkia ja koetti sovittaa niin,
että vieraat olisivat tyytyväisiä äidin hautauspäivänä.
Suuri apu oli Pertulla Junnon-Iikasta, joka kaivettuaan ojia
Karhusuolla oli maan kylmettymisen jälkeen oleskellut Viraniemessä.
Iikka ymmärsi ja hoksasi kaikki, ja pieninkin toivomus Pertun puolelta
tuli heti täytetyksi. Perttua vähän hermostutti tuo vinkeä ja notkea
kuuliaisuus. Nyt varsinkin, kun Hannakin oli saapuvilla. Hän olisi
suonut, ettei Iikka olisi sekaantunut joka asiaan ja joka paikassa
pitänyt hänen puoltaan.
Mutta hän ei voinut Iikkaa kieltääkään...
"Hän on kuin leuhka toisinaan, ja varsinkin tänään", sanoi Perttu
Hannalle.
"Anna hänen nyt vain toimitella. Vaimoväen hommat miellyttävät häntä",
naurahti Hanna.
"Minkäpä hänelle nyt tekee", arveli Perttukin, mutta hän ei sittenkään
ollut oikein rauhallinen. Iikka tosin ei näyttänyt Hannan läsnäolosta
välittävän, mutta sen sijaan olikin hän melkein aina Pertun
kantapäillä. Kun tämä tahtoi puhutella Hannaa kahden kesken, täytyi
hänen keksiä joku ulkotyö Iikalle.
Pertulle oli koko äidin hautajaispäivä ollut kaikin puolin raskas. Kun
hän pääsi iltaan ja saattojoukko alkoi poistua, ei hän itsekään
ymmärtänyt, kuinka kaikki oli sentään niinkin hyvin onnistunut. Äitinsä
muistoa kunnioittaakseen hän oli tahtonut antaa kotikyläläisille
hautajaisissa päivällisen, koska hyvä tapa sitä vaati. Eikä hän ollut
säästänyt mitään, joka ei ollut ylellisyyttä.
Hyvästellessään kysyi Jokijalan isäntä:
"Etkö sinä Lommalta hautajaisiin käskenytkään, koska sieltä ei ketään
ollut?"
"Kyllä sieltä on kutsuttu", vastasi Perttu.
"Hänellä oli kai omat syynsä, joitten vuoksi ei tullut", arveli
Jokijalka.
"Niin lienee ollut. Olisi hänen kuitenkin isänkin vuoksi luullut
tulevan!"
"Ei täällä häntä kukaan ole ikävöinyt", sanoi siihen Junnon-Iikka, joka
seisoi Pertun selän takana.
Seuraavat päivät vasta tuntuivat Pertusta pitkiltä ja ikäviltä. Äidin
poissaolo kävi nyt vasta oikein raskaaksi. Hän ei jaksanut työhönkään.
Kuljeskeli tallin ja pirtin väliä, kävi navetassa, puutarhassaan, ja
joutui välisti venevalkamaan. Venni-poika pienensi turpeita
tallitunkioon, ja hevoset seisoivat molemmin joutilaina tallissa.
Joskus hän istuutui äitivainajan sänkyyn. Istui siinä ja mietiskeli.
Kustaava hommaili emännyyttä niinkuin oli kauan hommaillut. Hänellä oli
nähtävästi Pertulle sanomista, mutta ei ollut tahtonut näinä päivinä
Perttua häiritä.
Kerran, kun Perttu istui äitivainajan sängyn partaalla piippuaan
poltellen mietiskelevänä, sanoi Kustaava:
"Minä taidan tässä olla lapsineni sinun tielläsi?"
"Älähän nyt huoli! Mihinkäpä sinäkään pääset pienten lasten kanssa.
Olehan nyt... on kai sitä leipää sinulle niin kauan kuin minullekin!"
vastasi Perttu.
"Olen minä ajatellut kysyä, että tämän talven saisin olla..."
"Olehan vain. Hyvä että oletkin. Kuka isääkään hoitaisi, kun minäkin
lähden tukkimetsään."
"Oletko siis päättänyt lähteä?"
"Kyllä minä lähden."
"Keväälläkö te sitten Hannan kanssa...?"
"Niin on ollut puhetta, jos Jumala hyväksi näkee... ja jos tässä saisi
velkojilta rauhan."
Perttu nousi ja meni kamariinsa. Äiti oli monta vuotta sitten antanut
hänelle kolme hopealusikkaa, jotka oli saanut isältään silloin kun meni
naimisiin. Ne oli sanonut säästäneensä Perttua varten. Silloin jo oli
Pertun nimeen luvannut, kun Perttu syntyi. Ei ollutkaan äidillä mitään
muuta antamista. Perttu oli ne aarteenaan kätkenyt piironkinsa
laatikkoon ja aikoi sinne nyt kätkeä sormuksen, jonka oli äidin
sormesta ottanut, niinkuin äiti oli käskenyt tehdä -- ja pitää muistona
äidiltä. Mutta kohta kun hän avasi piironkinsa, havaitsi hän siellä
olevista esineistä, että niitä oli liikuteltu, ja kun hän avasi sen
laatikon, jossa hopealusikkain piti olla, oli se tyhjä...
Hän seisoi kauan aikaa hämmästyksissään, katkeran vihan alkaessa kiehua
hänen mielessään.
Mitä tämä merkitsi?
Kuka oli aukaissut hänen lukitun kaappinsa?
Mutta samalla hänelle selkeni, kuka tämmöisen kelvottoman työn oli
tehnyt...
Sisar Erika oli ne _varastanut_...!
Kelvoton, sydämetön julmuri! Armaan äidin ainoa lahja!
Hän tunsi niin kovaa suuttumusta, että hän ihan vapisi, ja julma kosto
juolahti hänen mieleensä.
Lähteä ja toimittaa linnaan semmoinen heittiö!
Mutta kun hän vähän aikaa oli vihassaan penkonut laatikoltaan, tapasi
hänet kummallinen voimattomuus, joka joskus ennenkin oli suurina
kiusausten hetkinä häneen mennyt, niin ettei hän kyennyt mitään
päättämään. Ennen oli aina tullut helpotusta ja lohtua, kun meni
äidille puhumaan...
Tiesikö Kustaava tästä? Ja miten oli menetelty...?
Ja nyt hän vasta muisti, että hänen avaimensa olivat olleet koko
hautaushomman ajan hänen pöydällään. Helppohan siitä oli ne ottaa...
Mitä hän nyt tekisi?
Hän päätti lähteä Hannan luo. Yksin hän ei voinut eikä saattanut
päättää.
Pihan poikki mennessään hän tapasi Kustaavan, joka oudoksui hänen
kalpeuttaan. Mutta Perttu oli päättänyt olla puhumatta asiasta
Kustaavalle.
"Eihän vain ole sinulta jotakin kadonnut?" arveli Kustaava, joka oli
tavannut sisarensa Pertun kaappia penkomassa.
Pertulla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta kun ei kuitenkaan
epäillyt Kustaavaa, vastasi hän menevänsä käymään Vaaralassa.
Hän ei lähtenyt maanteitse, vaan asteli polkua, joka näin syksyisin,
kun vilja oli korjattu, johti peltojen pientareita, väliin metsän
rantaan nousten, kylän taitse. Sieltä pääsi vähempää huomiota
herättämättä ja oli rauhallisempi kulkea, koska vastaantulijoita sattui
hyvin harvoin. Mutta Jokijalan ohitse vei polku melkein navetan taitse,
niin että hyvin näki pihalle, jos osui kujalta silmäämään.
Kun Perttu ehti talon kohdalle, näki hän pihalla kaksi outoa miestä,
jotka puhelivat keskenään ja ikäänkuin odottelivat jotakin. He
näyttivät herrasmiehiltä, vaikka heillä kummallakin oli pitkävartiset
pieksut jalassa. Mitä miehiä lienevät?
Hän käveli ohi ja eteni pitkin piennarta, joka päättyi metsänlaitaan;
siinä polku taas painui näreikköön.
Hänen huomionsa oli kiintynyt tapahtuneeseen varkauteen, niin ettei hän
tullut ajatelleeksi sen pitemmältä noita miehiä tai herroja. Vasta
sitten kun Vaarala alkoi näkyä ja vankka kuusikko siinä aidan takana,
arveli hän itsekseen:
-- Kun eivät vain olisi olleet niitä paperipuun ostajia! -- Näinä
päivinä on Jokijalka varronnut heitä omaa metsäänsä katsomaan... Voivat
olla niitä... No, ehdinpä minä täältä...
Hän saapui Vaaralan laskuveräjälle, josta lehmät kesäisin päästettiin
metsään. Se oli nyt aivan avoimena, ja veräjäpuut oli nostettu aidan
päälle seivästen väliin. Siinä hän havaitsi Hannan, joka pesi jotakin
vaatetta notkossa lähteen luona. Hanna seisoi selin eikä huomannut
Perttua ennenkuin tämä oli aivan selän takana. Hänen hihansa olivat
kierretyt kyynärpäihin asti, ja eteensä hän oli sitonut valkoisen
liinan. Kiharat, vaaleat hiukset olivat somina kiehkuroina molemmin
puolin ohimoilla, ja kasvot punoittivat...
"Tulitpa kuin kutsuttu. Ajattelin pistäytyä tänä iltana käymään
Viraniemessä", tervehti Hanna, pyyhkäisi pois enintä valkoista
saippuavaahtoa käsivarsistaan ja paiskasi kätensä Pertun ojennettuun
kovaan kämmeneen.
"Jatkahan nyt työtäsi! Minä tupakoin tässä... Tässä kivellä onkin hyvä
istua... ja katsella sinua", vastasi Perttu ihastuneena.
"Näet nyt vuorostasi minut oikein... Älä vain katsele rikkinäisiä
kenkiäni..."
"Eipä nuo minunkaan ole... paikatut ovat minunkin kenkäni... Sinä olet
vain paljon sievempi noin..."
Ja Perttu sytytti piippunsa ja istuutui kivelle Hannaa vastapäätä.
"Miltä sinusta nyt tuntuu, kun äiti on poissa?" kysyi Hanna.
"Tuntuu niin kummalliselta ja tyhjältä... En ole koko viikkona kyennyt
mitään tekemään... Iltaisin varsinkin on ikävä rasittanut... ja siihen
sitten muut huolet..."
"Älä sinä huolehdi niitä maailman asioita! Mikäs meidän on eläessämme,
olemme nuoria ja terveitä molemmin... ja maailma on avara ja työtä on
paljon... jos ei tässä maassa, niin meren takana kuitenkin..."
"_Täällä_ sitä työtä juuri onkin... Sinä et ole käynyt Karhusuolla
katsomassa uudisviljelyksiäni?"
"Kävimme me kesällä, kun marjasta palasimme... Paljon olet raatanut,
aivan näytti mahdottomalta, että yksi mies..."
"Nyt syksyllä on Junnon-Iikka kaivanut kaksi ojaa."
Perttu näki, että Hannalla paloi mielessä jotakin, jonka olisi tahtonut
sanoa Pertulle, mutta ei kuitenkaan sanonut. Melkein Perttu arvasikin,
mikä Harmalla oli mielessä; Hanna oli monesti alkanut puhua sinnepäin.
Kun he tulivat Hannan kamariin, otti tyttö kaappinsa laatikosta esille
monta paria uusia villaisia sukkia, uusia palttinapaitoja ja komean
villaisen röijyn...
Perttu seisoi sanattomana ja katseli.
"Näitä aioin lähteä sinulle tuomaan... Miten sinä poloinen tarkenet
tukkimetsään, kun ei sinulle kukaan huolehdi sukkiakaan, ja miten
lienee paitainkin laita... Nämä olen tässä syysaikana kutonut ja
neulonut... kas tässä..."
Ja Hanna latoi Pertun eteen pöydälle pinon sukkia ja toisen pinkan
paitoja.
Ei kyennyt Perttu sanoin kiittämään, ääneti kiersi kätensä Hannan
kaulaan...
"Täytyy sinusta ruveta huolta pitämään tästä puolin... Raadat vain ja
maata muokkaat... etkä muista, että voipi terveytesi mennä... kun
kuulut koko syksyn nytkin sukitta olleen siellä Karhusuollakin", puheli
Hanna, mutta suuresti häntä huvitti Pertun hämmästys.
"Kuka sinulle kaikki kertoo?"
"Minä näin unissani", naurahti Hanna.
"Mitäs minä sinulle antaisin?" sanoi Perttu. "Eihän minulla poloisella
vielä ole mitään..."
"Kun minä nyt vain saan sinut itsesi eheänä ja terveenä, niin siinä on
kyllä", vastasi Hanna.
Mutta vasta sitten, kun iltahämyssä lähti kotiaan palaamaan, muisti
Perttu, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt. Kun he ehtivät
laskuveräjälle, -- sillä Perttu aikoi palata takaliston polkua, --
kertoi hän Hannalle hopealusikoistaan ja että hän epäili sisar Erikan
ne ottaneen. Oli jo niin hämy, ettei Perttu eroittanut Hannan kasvojen
ilmettä, mutta tytön ääni oli muuttunut, kun hän sanoi:
"Sehän juuri onkin surkeinta, että he kaikin ovat sinua nylkemässä.
Minä olen kuullut semmoista, josta en sinulle kerro vielä, mutta sen
tiedän, että liian siivo ja hyvä olet kiittämättömille siskoillesi
ollut... paitsi Kustaavalle, joka tietää parhaiten sinun tilasi...
Palkinneeko sinun hyvyyttäsi kukaan...!"
Hanna puhui paljon muutakin semmoista, josta ei koskaan ennen ollut
haastanut.
Kun Perttu läksi kotiaan päin, pyyhki hän kyyneleitä silmistään ja oli
kompastua polun kiviin, joita pimeän tähden ei nähnyt välttää.