Saatuaan kaikki syystyöt tehdyiksi, perunat kuoppaansa ja turnipsit
maahan kaivetuiksi, läksi Perttu Karhusuolle keskenjääneitä sarkojaan
valmistelemaan ja uusia ojia luomaan. Yökunnassa hän ei nyt kuitenkaan
joutanut olemaan, kun oli kaksi hevosta ruokittavana, eikä
Venni-renkipoikaan voinut täysin luottaa. Mutta aamuvarhaisella hän
lähti ja vasta pimeän tultua palasi. Muutenkin täytyi käydä kotona
viettämässä yön aikaa, sillä sekä isä että äiti tarvitsivat hänen
huolenpitoaan. Kustaavasta oli tullut parempi emännöitsijä kuin Perttu
oli uskaltanut toivoakaan. Hänen ja Pertun keskinäinen suhde oli
lämminnyt ja tullut enemmän sisarelliseksi. Eikä Kustaava näyttänytkään
olevan niin suuri tuhlari, kuin Perttu oli luullut. Päinvastoin näytti
koettavan säästää ja supistavan menoja minkä voi.
Jokijalan isännältä oli Perttu saanut kuulla, että Särkirovan mäntyjen
pilkkominen oli Lomman töitä. Vartavasten oli metsän luettanut, aivan
niinkuin se olisi ollut hänen oma sarkansa. Mitä varten oli niin
tehnyt, ei ollut Lomma kenellekään sanonut, mutta Jokijalalla oli omat
ajatuksensa Lomman tuumista.
Siitä huolimatta Perttu oli kuitenkin paremmalla tuulella kuin oli
ollut pitkään aikaan. Karjasta oli luomatauti loppumassa, sillä ne,
jotka nyt syksystä olivat poikineet, olivat onnessa menneet ja lypsivät
hyvää maitoa. Kustaava oli näyttäytynyt kelpo emännäksi, niin että
meijeristä nyt oli paljon enemmän tuloja kuin ennen.
Sitäpaitsi Pesolakin oli puhunut rohkaisevasti, vaikkei tiennytkään,
että Lommalla oli niin suuri kiinnitys maahan. Ja Jokijalan isäntä oli
luvannut toimittaa paperipuun ostajan ensiksi Pertun metsää katsomaan.
Muista kylistä, alempana jokivarrella, jossa jo joku talo oli metsää
myynyt, kerrottiin metsistä saadun hyvät hinnat.
Näin Perttu tuumiskeli, kun varhaisena aamuna käveli pieni laukku
kainalossa Karhusuolle päin.
Kun saisi metsästä niin paljon, että saisi täyteen maksetuksi Lomman
kiinnityksen, niin sitten ei olisi hätää, mietti hän, ja hänen
sydämensä sykki ilosta. Jos eivät muut saamamiehet tyytyisi saamisiaan
vartoomaan, niin koettaisi myydä kaikki, mitä irti saisi, ja antaisi
vuokralle Hopeasaaren... Ja jos nyt ensi talvena pääsisi hyvään
tukinajoansioon... Ja pääseekin... Anukanvaaraan oli tulossa iso ajo,
ja sinne oli jo Herranen, tuleva ajopäällikkö, luvannut hänelle ajoa.
Pyrkijöitä kuului paljon olevan, mutta hänet lupasi mielellään ottaa,
ja kertoi ajoa riittävän kevääseen asti... Jos kaikki onnistaisi hyvin,
niin sieltä ansaitsisi komeat rahat, ja kun nekin sitten joka pennin
velkaan panisi...
Ja kuta enemmän hän aprikoitsi ja laski tulojaan ja menojaan, sitä
paremmalta hänen asemansa hänestä näytti. Ja ensi kevännä sitten!
Silloin olisi vuosi kulunut, ja silloin hän toisi Hannansa
Viraniemeen...
-- Sen täytyy tapahtua... Minun täytyy yrittää yötä päivää... Lieneekö
minun kohtaloni kovempi kuin muidenkaan ihmisten, -- arveli hän, ja
hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin ilon ja toivon väreistä...
Silloin vasta alkaisi työ työltä tuntua, kun saisi Hannan toiseksi...!
Ja hänen kauan ikävöitty ja odotettu onnenpäivänsä tuntui nyt hänestä
olevan aivan lähellä ja toteutuvan varmasti.
Hän kuvaili jo mielessään, miten he Hannan kanssa elämänsä
järjestäisivät. Säästäen täytyisi elää, koota velkoihin jokainen
liikenevä penni, ja sitten vasta, kun kaikki oli maksettu, ruvettaisiin
kartanoa korjaamaan...
Kustaava saisi lapsinensa olla niinkuin kotonaan. Hän opettaisi pian
vanhimmat pojat työn tekoon... kesäisin kykenisivät nyt jo minkä
mitäkin toimittamaan... Sitten kun oli saanut Hopeasaaren omaan
valtaansa, rakentaisi navetan ensiksi... niin oli Pesolakin neuvonut,
kun oli kuullut, kuinka erinomainen luonnonniitty taloon kuului. Ja
tullessaan Karhusuolle hän mietiskeli hyvillään: -- Ja mitä antaa tämä
jänkkä, kun tämän ojitetuksi saapi! Nyt jo tuottaa kuuden lehmän
heinät, vaikkei päivääkään ole palkkamies tässä työtä tehnyt... Kuinka
ääretön onkaan heinäntulo, kun sarat ulottuvat toiseen metsänrantaan
asti!
"Tästä saa niin paljon kuin ottaa kehtaa", hän sanoi ääneensä.
"Onnellinen ajatus oli, että rupesin omin voimin tätä ojittamaan,
vaikka kaikki kielsivät, Jokijalkakin..."
Perttu oli saapunut saunalleen ja laski eväslaukkunsa lavalle. Hän otti
saunan loukosta lapion ja ojapiilun ja läksi ojalleen, jonka toinen pää
oli jo sivu puolivälin suota. Se oli viemärioja, joka jakoi koko suon
kahteen palstaan, ja tänä syksynä sen täytyi valmistua, että jänkkä
pääsisi toisestakin päästä kuivumaan.
Hiki tippui Pertun hiuksista ja pitkin kasvoja, kun hän kaivoi
viemäriä. Tavattoman suuria lapiopaloja, raskaita savineliöitä, hän
heitteli ojasta kahden puolen. Hän oli riisunut puseronkin ja puski
paitahihasillaan, selkä märkänä.
Ilma oli sumuinen ja nuoskea, vaikkei satanutkaan vettä. Mutta Perttu
oli niin innostunut työhönsä, ettei välittänyt mistään muusta. Täällä
sai oikein mielinmäärin yrittää. Ja kyllä siinä yhdeltä mieheltä
valmista tulikin, vaikka viemärin täytyi olla puolta leveämpi kuin
sarkaojan.
Mutta hänen ajatuksensa pyörivät koko ajan Hannassa, kotonaan, ja
pysähtyivät sitten Lomman velkaan. Se olikin ensimmäinen ajatus aamulla
ja viimeinen illalla. Ja kun Lomman ajatus hänet tapasi, alkoi hän
polkea lapiota kahta tulisemmasti ja heitti välistä lapiopalan menemään
monta syltä syrjemmäs toisia.
Muistamatta katsella eteensä tai taaksensa hän kaivoi, sillä tälle
päivälle hän oli ottanut isomman urakan kuin edellisiksi päiviksi.
Aamulla hän ensiksi oli jo sysännyt seipään pystyyn siihen kohti, johon
aikoi päästä, ja ripustanut puseronsa siihen. Ei hän kuullut eikä
nähnyt, että Särkirovan puolelta metsästä käveli mies kirves kainalossa
ja laukku selässä häntä kohden.
Se oli Junnon-Iikka, joka oli käynyt satimilla. Iikka asteli verkkaan
Pertun luokse. He eivät olleet sitten kesän, kun koskenniskassa se
tappelunkahakka oli, tavanneet toisiaan. Ei tiennyt Iikka Pertun
mieltä, mutta kun ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa, niin oli
Pertun hyväksi kuitenkin hommaillut. Kerran oli jo käynyt Perttua
kotonakin kysymässä, mutta silloin oli sanottu hänen olevan täällä
Karhusuolla. Ja nyt, kun satimiltaan palasi, päätti kulkea Karhusuon
kautta, että saisi puhutella. Täällä mies näkyi olevankin, ojaa
luomassa...
Perttu ei kuullut, vaikka Iikka jo oli ihan hänen selkänsä takana.
Siihen hän seisahtui ja katseli, kuinka Perttu nosti tavattomia
savineliöitä ojasta ja heitteli kuin lastuja syrjään... Oli siinä
voimaa tuossa ruumiissa, oli jänteitä noissa käsissä... Olisi luullut
tuolla työnteolla elävän... Raskaampaa oli kuin tukinajo... Ollapa
tuommoinen mies tukkimetsässä...
Iikka rykäisi... Perttu huomasi nyt vasta hänet, ja Iikka havaitsi,
että Perttu ikäänkuin säpsähti.
"Kylläpä sinä olet hiljaa tullut, kun en mitään kuullut", sai Perttu
kuitenkin sanotuksi, mutta hänen äänensä vähän värähti, ja silmät
väkisin pysähtyivät Iikan kirkkaaseen kirveenterään.
Mutta Iikka hymyili niinkuin ennenkin, ja hänen kirkkaat ruskeat
silmänsä loistivat ystävyydestä.
"Levähdä sinäkin nyt ja pannaan piippuun", esitti hän. "Minulla on
sinulle paljon sanomista. Tulee hyvää tukinajoa ensi talveksi... Johan
kuulut ostaneen hevosenkin..."
Perttukin virkosi säikähdyksestään.
"Oikein säpsähdin, kun omissa mietteissäni tässä kaivoin", sanoi hän ja
painoi lapionsa kiinni.
"Tässä selkäsi takana katselin, kuinka oikea mies ojaa kaivaa."
Kun he molemmin olivat istuneet ojan partaalle ja sytyttäneet
piippunsa, katsahti Iikka Perttuun ja sanoi:
"Katsos vaan, kun jäi tuohon leukapieleesi arpi. Tuliko siihen syvä
haava?"
"Ei se syvä, ja kai arpikin katoaa. Olisi saanut olla sekin kahakka
olematta..."
"Olisi saanut. Eikä sitä olisi tullutkaan, mutta kun etelänpuolen
miehet panivat vettä viinaan ja myivät sitä..."
"Älä juo sinäkään enää koskaan!"
"En juokaan. En ole sitten koko kesänä ostanut enkä muidenkaan lasista
maistanut... Minun oli niin mieleni paha, kun sinäkin siihen
sekaannuit, selvä ja viaton mies... Ja olen minä luullut, että jos
minulle kaunaa kannat..."
"Älähän nyt semmoista..."
"Ja sitten vielä kun kaikki luulivat, että sinäkin olit juovuksissa...
vaikka et koskaan mitään maista..."
"Olisin minä saanut olla siihen tappeluun sekaantumatta... Mutta kun
monta miestä sinun päälläsi reuhasi, niin nousi minullakin viha..."
Polttelivat siinä sitten tuokion tupakkaa, ja Iikka silmäili ojia,
joita Perttu oli luonut, sarkoja ja uusia latoja ja virkkoi:
"Olet sinä vähän parempi muita nuoria miehiä... Saisivat tulla oppiin,
kuinka maata viljellään..."
Pertulla yrittivät entiset epäilykset Iikkaa kohtaan herätä, mutta
eivät päässeet voimaansa. Ei näkynyt Iikan kirkkaissa silmissä
minkäänlaista vilppiä, eikä kasvoissa raakuutta...
Väärin oli Iikkaa mielessään tuominnut ja Hannallekin siitä puhunut. Ei
Iikalla voinut olla paha mielessä! Ei voisi noin suoraan katsoa silmiin
eikä noin levollinen olla, jolla oli paha mielessä.
"Tulisi nyt vain pian talvi, että pääsisi tukkimetsä£n", puheli Iikka.
"Anukanvaarassa tulee monta kymmentä tuhatta tukkia ajettavaksi. Minä
jo Herraselle puhuin, että sinäkin tulet... Ja lupasi antaa hyvältä
paikalta saran sinulle..."
"Puhuttelin minä itsekin Herrasta tässä tuonnoin..."
Hetken perästä Iikka virkkoi:
"Onko sinulla jo hakkuumiehestä tietoa? Ajattelin, että jos suostut,
niin minä alan kumppaniksi... jos et huonona pitäne... Mutta olen minä
siksi monta vuotta jo tukkeja hakannut, että alkaa se työ käydä..."
"Ei ole vielä kumppanista tietoa..."
"Ja saman kylän miehiä kun ollaan, niin olisi hauskempikin... Enkä minä
kalliimpi ole kuin muutkaan... enkä niinkään kallis sinulle..."
Iikka katsoi kysyvästi Perttuun, ja hänen silmissään oli melkein kuin
rukoileva ilme.
"No ruvetaan sitten yhdessä oikein kovasti tukkeja hirttämään", lupasi
Perttu. "Hyvä tukkimies sinä aina olet ollut, sen olen kuullut."
"No, tuohon käteen!"
Ja Perttu tarttui Iikan ojennettuun käteen, että sopimus oli tehty.
"Ja palkasta kyllä sovimme. Herranen ei ota yhtään lakkolaista työhön,
ja jos saapi tietää, että kuka tahansa pitää sosialistipuheita ja
houkuttelee toisia, niin paikalla panee työstä pois", selitti Iikka.
"Senpä se tekee niinkuin minäkin tekisin", vakuutti Perttu.
Puhelivat vielä minkä mitäkin. Loukuillaan oli Iikka käynyt, mutta
pieni oli saalis ollut, koppelon ja riekon oli Hirvilehdosta saanut. Ei
ollut Iikka tehnyt maatöitä koko syksynä. Kun tukkityöt loppuivat, oli
vain oleskellut ja entistä ansiotaan syönyt.
"Joutaisin tästä minäkin ojaa luomaan maan kylmettymiseen asti", arveli
hän lopuksi. "Sitten tulee kierä lähtö Anukanvaaraan, kun jänkät
alkavat kantaa..."
"No, ala täällä Karhusuolla", ehdotti Perttu. "Vaan minulla ei ole
palkkaasi rahassa maksaa, mutta ota kalussa. Tarvitsethan leipää,
lihaa, kalaa ja särvintä... ja loppulaskun saat sitten, kun minäkin
rupean saamaan rahaa tukinajosta."
"Kyllä se sopii. Halvemmalla minä sinulle teenkin kuin muille", lupasi
Iikka.
Tuumasta toimeen. He mittasivat jo sarat ja löivät seipäät ojien
kohdalle. Huomenna oli Iikan määrä alkaa. Olisi aloittanut työnteon jo
nyt, mutta täytyi ensin voidella kengät ja paikata vaatteita. Sopivat
hinnankin valmiiksi.
Iikan mentyä Perttu alkoi taas kaivaa vihaisesti. Oli vielä aikaa
tunti, kaksi, ennenkuin alkaisi hämärtää, jolloin hän lähti kotia.
-- Kummallinen mies se on tuo Iikka, -- mietti Perttu. -- Hyvää hän
minulle näyttää tarkoittavan... Miksi sitten epäilen ja kuvittelen
hullutuksia...
-- Nytkin!
-- Olisihan nytkin, kun kauan aikaa seisoi selkäni takana hiottu kirves
kainalossaan... olisi voinut, jos paha mielessään olisi...
Kun oli Hannalle puhunut Iikasta, oli Hanna vakuuttanut, ettei Iikka
ollut semmoinen mies, joka mietti kostoa kaukaa ja kauan. Mitä varten
hän kantaisi Pertulle vihaa siitä, että Perttu rakasti Hannaa ja Hanna
Perttua, oli Hanna tuumaillut. Kyllä Iikka itsekin ymmärsi, ettei
hänestä ollut vaimon elättäjäksi, ja liekö ollut se kosiminenkaan niin
täyttä totta...
"Mutta siitä asti Iikka kuitenkin on ollut paljon toverillisempi ja
toimittaa minua tukinajoon", oli Perttu Hannalle sanonut.
"Sehän päinvastoin todistaa, että hän pitää sinua miehenä, jonka
ystävyyteen on hyvä pyrkiä", oli Hanna selittänyt.
Eikähän hänellä ollut mitään syytä Iikkaa epäillä. Mistä ne sitten
olivat kotoisin nuo luulot ja mietteet ja suora pelkokin?
Hänen omasta sairaasta mielestään!
Ja Perttu päätti olla semmoisia ajattelematta ja vaivaamatta itseään
turhalla pelolla. Hän polki lapiota, että savi liskui, ja heitti
lapiopaloja kahden puolen ojaa niinkuin kuivia turpeita.
Oli jo aivan pimeä, kun hän ehti kotia. Pihalle hän jo näki, että
pirtin kattolamppuun oli sytytetty tuli. Siinä ei pidetty tulta kuin
suurimpina juhlailtoina ja jolloinkin, kun sattui kaukaisia vieraita,
isän ja äidin uskonveljiä tulemaan kaukaa Lapista asti. Jokijalan
isännän ja emännän hän näki liikkuvan lattialla. Ja Kustaavan menevän
uunin luo, kasvot kätkettyinä nenäliinaansa.
Jotakin merkillisempää oli tapahtunut.
Oli kuin joku raskas paino olisi pudonnut Pertun hartioille, ja
epämääräinen pelko alkoi ahdistaa sydäntä. Tuntui niinkuin ei tohtisi
astua sisälle. Ristiin rastiin pauhasivat ajatukset, luulot ja
otaksumiset sekaisin...
Olisiko äiti...?
Äiti oli aamulla, kun hän lähti Karhusuolle, ollut hyvin heikko, mutta
täydellä tajulla...
Pertun sydän löi niin, ettei hän ollut osata kävellä, vaan melkein
hoiperrellen lähestyi portaita.
Eikä ole hänelle lähetetty mitään tietoa Karhusuolle...!
Kun hän juuri oli porstuaan pääsemässä, aukeni pirtin ovi, ja Kustaava
astui kynttilän valossa porstuaan. Perttu arvasi, mitä oli
tapahtunut...
Hän tarttui sisartaan kaulaan ja virkkoi näin:
"Maillaan on päiväni aina ollut, mutta ei koskaan enää nouse... kun en
saa nähdä äidin silmiä..."
Sisar kertoi:
"Oli niin kummaa... Äiti näytti nukkuneen... enkä minä käynyt
herättämään... Mutta kasvot alkoivat kalveta, eikä näkynyt enää mitään
liikettä... Kun menin koettelemaan, oli otsa kylmä, eikä hän enää
vastannut... Panin Venni-pojan Karhusuolle viemään sinulle sanaa... Ja
juoksin itse Jokijalkaan... Eikö poika saapunutkaan... On varmaan
saanut sen kaatumavikansa ja jäänyt johonkin makaamaan..."