Eräänä syksyisenä päivänä saapui Viraniemeen Pertun odottama agronoomi.
Riihen puinti oli juuri päättynyt, ja Perttu kantoi viimeisen
riihellisen jyvät aittaansa.
Agronoomi Pesola oli jo monet vuodet ollut paikkakunnalla neuvojana, ja
Pertun kanssa heistä oli tullut hyvät veljet ja toverit. Hän oli paljon
Perttua opastanut kotivainion hoidossakin, mutta varsinkin Karhusuon
uudisviljelyksellä. Eikä ollut hänen tarvinnut puhua kuuroille
korville, kun Perttua neuvoi. Muistiinsa oli poika kaikki pannut ja
opiksi ottanut toisen neuvot.
Iloisesti, toverillisesti hän kätteli Perttua ja kertoi kuulumisia
eteläosasta maata, jossa oli ollut kesäänsä viettämässä.
"No millainen vuosi sinulle on tullut?" kysyi hän ensiksi.
"Hyvähän tuli vuosi. Ohra on raskasta, ja heiniäkin on tullut
kelpolailla."
"Entäs Karhusuolla? Ne meidän koesarkamme?" muisti hän kysäistä.
"Lähdemme huomenna katsomaan... Minulla on paljon muutakin sanomista."
Kun tulivat puutarhaan, jossa Pertulla oli pieni kasvitarhansa, virkkoi
hän hyvillä mielin:
"No, olet sinä miesten miehiä... niinhän tämä on... hauskuudekseen tätä
katselee..."
"Ei ole ollut aikaa... on niin paljon muuta työtä..."
Mutta Pesola ei kuullut, sillä hän teki tutkimuksiaan ja vähäväliä
huudahti:
"Ihme, kuinka suuria lanttuja ja porkkanoita... Ei Etelä-Suomessakaan
tämmöisiä näy... Vielä sitten hokevat, ettei täällä menesty ja kasva...
Mutta... tuota noin... miten on turnipsimaasi nyt menestynyt?"
"On se jonkunlainen, mutta en ehtinyt sitäkään tarkkaan kitkeä, ja
työväestä on puute..."
"Kas vain, kuinka nuo puusi kasvavat... Tuon jokiäyrään me istutamme
kuusia täyteen... pohjoista vastaan... Eikö niin?"
He kävelivät pihan poikki ja tulivat navetan taakse, johon Perttu
agronoomin neuvon mukaan oli muokannut turnipsimaan.
Pesola ei voinut kyllin ihmetellä Pertun turnipsimaata, niin komea se
oli. Ei koko jokivarrella sanonut sellaista nähneensä, eikä missään
muuallakaan.
"Sinä saat tästä ensimmäisen palkinnon..."
Mutta nyt hän huomasi, että Perttu pysyi kovin vakavana ja miettivän
näköisenä ja etteivät mitkään puheet tuntuneet vaikuttavan häneen.
"Mikä sinua vaivaa, mies, kun olet niin alakuloinen?"
Hän oli kyllä jo kuullut, että vanha saarnamies makasi halvattuna ja
että emäntäkin oli hyvin heikko.
"Onpa tässä miettimistä minun osalleni", vastasi Perttu.
Mutta Pesola oli elämäniloinen mies, joka tahtoi nähdä hauskaa väkeä
ympärillään. Pertusta hän oli päässyt siihen uskoon, että hän oli
taitava ja hyvälahjainen maanviljelijä, joka ei antanut opin ojaan
kaataa.
"No, älähän sure... Emäntä sinun pitää ottaa... Eikö sinulla jo ole
tiedossasi?" sanoi hän.
Hän ei tiennyt, minkä taakan alla Pertun sydän sykki. Ei osannut
aavistaakaan, mitä mies oli mietiskellyt sitten viime näkemänkin.
"No, miten alkaa karjasi menestyä?" kysyi hän kuin sivumennen.
"Paranemaan päin on nyt. Nuoret maatiaisrotuiset voivat hyvin ja
kasvavat."
Karja oli Pertun ilo, vaikka vastoinkäymisiä siinäkin oli ollut.
Luomatauti oli vaivannut monta vuotta, ja kesää ennen oli paras
maitolehmä uponnut suohon.
"No, se mies, joka ei anna vastusten lannistaa, vaan yrittää ja yrittää
uudestaan..."
"Se on helppo sanoa", arveli Perttu naurahtaen. "Mutta sitä näkyy
tottuvan vastoinkäymisiin niinkuin muuhunkin... Ja montakohan miestä
maataan viljelisi, jos vahingoista säikähtäisi eikä sitkeydellään kovaa
onnea voittaa koettaisi!... Pian talot jäisivät kylmille..."
"Niin. Kyllä se on lujassa leipä maanviljelijällä... ainakin täällä.
Mutta kun kehitys, oppi ja taito tulevat avuksi, niin..."
"Ei tule tänne koskaan sitä aikaa, että helpolla eläisi, mutta se ei
olekaan pääasia. Pääasia on, että maa kyllä miehensä elättää, jos työtä
tekee. Mutta kuka täällä tekee maatöitä? Ei ole monta miestä tässäkään
kylässä..."
He syventyivät juttelemaan maanviljelijän asemasta Perä-Pohjolassa. Ja
varsinkin siitä raskaasta epäkohdasta, että maatyöntekijät vähenivät
vuosi vuodelta. Siihen oli luonnolliset syyt, jotka aika ehkä kerran
korjaa, arvelivat.
Iltasella, kun he Pertun kamarissa puhelivat keinoista maanviljelyksen
parantamiseksi täällä Perä-Pohjolassa, teki Pertun mieli monta kertaa
jutella Pesolalle talon veloista ja siitä, olisiko mitään keinoja saada
jonkunlaista lainaa valtiolta, jotta pääsisi erilleen Lommasta. Mutta
vaikka hän monta kertaa oli siitä sanomaisillaan, ei hän sitä tehnyt.
Missäpä semmoisia kassoja olisi olemassa!
Mutta puheen jatkuessa joutuivat talon metsävarat keskusteluun.
Kun Perttu mainitsi, että tänne juuri odotettiin paperipuiden ostajaa
ja että hänkin oli aikonut kaupata Särkirovan sarasta kuusikkoa, joutui
Pesola haltioihinsa.
"Niille ei kannata myödä yhtään kalikkaa... ne eivät maksa kuin
mitättömän hinnan, ja paperipuumyynti on talon surma ja perikato... Kun
ei linnun istuinta enää jää!" sanoi hän ankarasti ja selitteli vielä
laajasti Pertulle, kuinka kasvava puu tuottaa monta prosenttia korkoa.
Perttu tiesi sen Pesolan selittämättäkin.
"Ja eikö tuo Särkirova ole juuri se metsäpalsta, jota sanoit
säästäneesi ja hoitaneesi?" kysyi Pesola vielä varmuudeksi.
"Se se on", myönsi Perttu. Ja hän oli sanomaisillaan, että tosi hätä
käski myydä, mutta ei sittenkään sanonut.
Pesola ehti kysyä:
"Eikö tällä talolla ole ulkometsäsarkaa, josta sopisi myydä? Talon
tonttisarasta ei myy hullukaan niiden konnain raiskattavaksi..."
"On tähän kuuluva Lompalojoen sarka, mutta sen on isä myynyt
viideksikolmatta vuodeksi puulaakille. Siinä sarassa ei todellakaan
taida olla linnun laulupuuta..."
Pertun ääni soi surulliselta ja silmistä kimposi kaiho.
"Jaa, jaa... se on sitä vanhaa tyhmyyttä... ja polkuhinnasta tietenkin
on myynyt?"
"Eivät kuulu tulleen parhaat tukit maksamaan puulaakille kuin puoli
markkaa kappale."
Pesola vihelsi pitkään ja virkkoi:
"Selkäänsä tarvitsisivat saada kaikki vanhemmat metsänsä myyjät, ja
paperipuun myyjille pitäisi panna holhooja."
"Hätä käskee monen myymään", sai Perttu nyt sanotuksi. "Enkä minä usko,
että kukaan möisi metsäänsä, kun muutoin läpi pääsisi."
"Maa se elättää", sanoi Pesola vaan siihen, mutta ei kysynyt, miksi
juuri Perttu tahtoi metsäänsä myydä.
Ja he alkoivat tarkastella sitä uuden kartanon piirustusta, jonka
Perttu oli tehnyt.
Se oli Pesolankin mielestä aika mukava. Vanha päärakennus tulisi
siirrettäväksi pitkin jokea, niin että puutarha tulisi joen viettävälle
törmälle. Navetta taas tulisi kuin eri pihaan sika- ja lammasläävineen.
"Tästä tulee oikein soma", arveli Pesola.
"Niin, se on vain unelmaa, joka ei koskaan toteudu", sanoi Perttu.
"Mutta tulinpa tuon piirtäneeksi, kun ei sattunut muutakaan hommaa...
talvi-illan kuluksi."
"Toden totta. Tässä on otettu pienetkin seikat huomioon. Esimerkiksi
lantahuone on verrattoman käytännöllinen", puheli Pesola.
"Saapihan se siinä olla, mutta milloin lienee valmiina", virkkoi Perttu
sillä äänellä, etteivät sitä hänen silmänsä koskaan näkisi.
Seuraava aamu oli kirkas ja kylmähkö. Valkoiselta pohottivat vainiot
auringon noustessa, ja suvannosta nousi sakea usva.
Oli ollut hallayö.
Jo auringon noustessa olivat Perttu ja Pesola pystyssä, sillä heillä
oli aie lähteä Karhusuolle Pertun uutisviljelystä katselemaan. Pesola
tahtoi omin silmin nähdä, kuinka Perttu siellä oli hommannut ja kuinka
alkoivat menestyä kesällä kylvetyt heinänsiemenet.
Reippaasti he nousivat Viinamäen sänkistä peltoa suoraan mäkeen,
kuusikkoon, jonka läpi tie vei takalistolle ja Karhusuolle.
"Mistähän tälle pellolle semmoinen nimi on annettu?" kysyi Pesola, kun
he olivat ehtineet puoliväliin peltoa, josta se alkoi kohota.
"Tästä pellosta, ihan vaaran niskalta, kuului ennen isoisä valinneen
parhaan viljan viinankeittoa varten. Siinä ei koskaan halla pannut,
niin että äijä huonoinakin vuosina sai tarveviinansa. Ja siitä asti on
tätä peltoa Viinamäeksi sanottu", selitti Perttu.
"Niillä oli ukoilla siihen aikaan hauskat hommat, kun viinaa saivat
omasta takaa. Mutta ei silloin ollut juoppoja niinkään paljon kuin
nyt."
"Kuinka lienee. Mutta sen olen kuullut, että isoisävainaja oli ollut
väkevä viinamies... Meidän luhtirakennuksessa on vieläkin kamari, jossa
ukko välistä oli ryypiskellyt viikon ja kaksi, ettei selvää päivää
ollut... Ja juoppo on ollut isäkin ennen heräämistään."
"Olihan niitä jokunen vanhempi mies kylässä juoppo, mutta yleisesti oli
kansa raittiimpaa kuin nyt. Nythän juovat pienet pojatkin."
"Niin tekevät. Ja kuitenkaan ei tässä maassa saisi mitään ylellisyyttä
harjoittaa,... ahkeruudella ja säästäväisyydellä tekisimme me
suomalaiset tästä maasta viljavan maan, joka elättäisi monta miljoonaa
ihmistä..."
He ehtivät pellon mäkipäähän, josta kuusikko alkoi. Perttu silmäsi
kiveään ja muisti puheensa Hannan kanssa. Pesola kääntyi katsomaan
joelle ja suvannolle ja lännen vaaroihin, joihin aurinko sopi somasti
kimaltelemaan. Vuopioiden leikkelemä jättiläisniitty levisi siinä kuin
tauluun maalattuna heidän edessään, ja valkoinen huurre välkkyi
sängestä kuin hopeahelmien peittämänä. Lukemattomia latoja ja suovia
törötti siellä törmillä kukkuroillaan saaren mehukasta, hyvänhajuista
heinää.
"Välkkyy kuin hopea koko tuo ääretön niittymaa. Tuollaisia niittyjä ei
tapaa missään Etelä-Suomessa", sanoi Pesola.
"Siinä onkin muuan saari Hopeasaari nimeltään. Se on tuo, jonka
rannoilla kasvaa valkolehtistä vesipajua", ja Perttu osoitti kädellään
Hopeasaareen päin.
Ei tiennyt Pesola, että siinä oli Viraniemen paras niitty, josta Lomma
taaskin tänä kesänä oli korjannut runsaan heinän. Perttu ei puhunut
siitä mitään Pesolalle. Ei saattanut sanoa, niin pahalta tuntui.
"Kuuluuko tähän taloon yhtään saariniittyä?" kysyi Pesola kuitenkin.
"On siellä iso sarka Viraniemelläkin", vastasi Perttu, mutta kääntyi
samalla menemään metsään.
Siinä se oli juuri Pertun hoitama kuusikko, joka vuosikymmenen toista
oli saanut kasvaa rauhassa ja hoidettuna. Siinä näkyi kuusten seurassa
siellä täällä jokunen jouhimäntykin, suora, siro ja terve ja vaikka
tukkipuuksi kelpaava.
"Tästä jo saat ottaa tavaraa, kun kartanoa alat korjata", arveli
Pesola.
"En minä ensi tarpeeseen tästä ota", vastasi Perttu, ja Pesola näki,
että kovin paljon piti mies metsästään.
Kuusikkoa riitti pitkän matkaa, toisen vaaran laitaan asti. Siinä
muuttui ensin koivikoksi ja vaaran kupeella männiköksi, joka oli
kulovalkean jälkeen noussut siihen rehevänä taimistona.
Vaaran jyrkintä kohtaa kiertäen vei tie Karhusuolle. Ja toisella puolen
vaaraa oli laaja, puuton jänkkä, Pertun uudisviljelys. Siellä oli jo
saroilla monta uutta latoa, jotka nyt olivat heiniä täpösen täynnä.
Työtä siinä oli tehty, ja yhden miehen työksi se oli kerrassaan
suurtyö. Mutta Perttu pahoitteli sittenkin, että vähän oli tullut
valmista. Kahdelta saralta olivat ajomullat jääneet haettamatta ja eräs
oja oli keskissä.
He tarkastelivat kesällä heinänsiemenelle kylvettyjä sarkoja. Mainion
hyvin oli timoteikin itänyt, sievänä, tasaisena äpäreenä vihoittaen.
"Tämä on erinomaista suota", sanoi Pesola. "Täällä etempänä näkyy
perusmaan savi olevan vielä parempaa kuin maan rannalla. Tässä suossa
on rakkautta! Ja senhän olen sinulle aikaa sanonut..."
"Kun olisi varoja tätä viljellä", huokasi Perttu. "Minusta näyttää
siltä kuin nuo sarat, joihin en ole apulantaa pannut nimeksikään,
kasvaisivat paljaasta saven voimasta yhtä hyvin kuin apulannallakin
höystetyt sarat. Ainakin oli heinä yhtä vankkaa..."
"Todellako?" kummasteli Pesola ja kävi kourin tunnustelemaan savea.
Perttu innostui näyttämään, kuinka paljon oli heinää tullut apulannalla
höystetyistä saroista ja kuinka paljon niistä, joihin ei ollut muuta
kuin vähän päälle levitetty.
"Merkillistä tämä on", myönteli Pesola.
Metsänlaidassa, josta jänkkä alkoi, oli Pertulla kovalla maalla kahden
koivun välissä sauna, jossa oli väliin yötäkin, kun suolla syksyisin
työskenteli. Sen toisessa lonkassa oli laakakivistä kokoonkyhätty
takka, jossa voi pitää hauskaa pystyvalkeaa, kahvinsa keittää, kalansa
paistaa. He menivät sinne sisälle, sytyttivät iloisen tervas-pystytulen
ja alkoivat Pertun tuomasta eväslaukusta syödä aamiaista.
"Tämmöinen metsäsauna se sentään on paras keksintö maailmassa", arveli
Pesola.
Ja hän heittäysi selälleen seinänviereen lavolle, tuoksuvain heinäin
päälle, sillä välin kun Perttu keitti kahvia.
"Sinun on hauska täällä syödä ateriasi, kun työstä palaat... Ei tänne
kuulu maailman pauhu eivätkä elämän kuohuvat mainingit... Hauska on
syödä omaa leipäänsä... ja hauska lyödä löylyä omassa saunassaan",
puheli hän tyytyväisellä äänellä.
"Omahan tämä on salvamani, tämä sauna, samoin kuin nuo ladotkin", sanoi
Perttu, mutta äänessä tuntui taas surullinen sointu.
"Emäntä sinun pitää ottaa ja laittaa poikia avuksesi", innostui Pesola
äkkiä. "Johan sinä olet hyvässä naimaiässä, ja emännänhän sinä
tarvitset."
"Eipähän ole vielä emäntää sinullakaan", pani Perttu vastaan.
"Mitäs minusta, joka olen maankiertäjä ja hulivili..."
Kahvia juotaessa Perttu esitteli, että kävisivät nyt samalla matkalla
Särkirovassakin. Pesola, joka oli perehtynyt metsäasioissakin, voisi
jotakin arvioida Särkirovan metsästä.
"Siitä löytyy jo hyvin paljon tukkipuita, lukuunottamatta kuusikkoa,
joka olisi erinomaista paperipuumetsää", selitteli Perttu.
"Käydäänpä vain, mutta en minä sinua sitä myymään kehoita, vaikka olisi
kuinka hyviä tukkipuita", sanoi Pesola.
Särkirova alkoi heti Karhusuon toisesta laidasta, kohoten siinä
korkeammaksi männikkökankaaksi, joka oli paikoitellen louhikkoinen ja
kivinen. Kankaalla oli jo isoja, tervastyvisiä aihkia, puoleksi
kuolleita petäjiä, mutta oli joukossa solakoita jouhimäntyjäkin, joissa
ei ollut oksia kuin ihan latvassa.
"Nämä aihkit ja vikapuut olen säästänyt rakennuksia varten", puheli
Perttu, ja kun oikein komean männyn kohtasivat, niin sen viereen
seisahtuivat ja tuumailivat.
Mutta kun he joutuivat parhaaseen petäjikköön, jolla oli nimenä
Honkasaaja, havaitsi Perttu, että parhaiden puiden kuoreen oli lyöty
pilkka...
Kuka oli käynyt hänen metsäänsä tarkastelemassa?
Salamana lensivät hänen ajatuksensa sinne tänne, eikä hän kuullut, mitä
Pesola selitteli ja neuvoi.
Mitä varten oli näitä parhaita puita pilkoitetta?
Ja kuta etemmä kävelivät Honkasaajan harjua, sitä enemmän pilkkoja
näkyi.
"Oletko näitä parhaita petäjiä lukenut, koska niissä näkyy pilkkoja?"
kysyi Pesola, mutta ei joutanut Perttu vastaamaan.
Perttu huomasi, että pilkkominen oli tapahtunut aivan äsken. Hän ei
kyllä ollut itse koko kesänä joutanut käymään näinkään kaukana
metsäsarallaan, mutta pilkoista saattoi päättää, että ne vasta olivat
parin kolmen viikon vanhoja.
Ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti kamala aavistus. Lomman hommaa
tämä oli...!
Hänen ajatuksensa tuntuivat seisahtuvan, ja kummallinen pelko täytti
hänen sydämensä. Hän muisti kesällä huhuna kuulleensa Lomman kehuneen,
että Viraniemi oli kylän parasetuinen talo vieläkin, vaikka Lompalojoen
metsäsarka oli myytykin...
Mitkä aikeet ja hommat lienevät Lommalla?
Tiesiköhän Jokijalka tästä? Hän alkoi kävellä nopeampaan, puhui
katkonaisesti sitä tätä ja vastasi Pesolan kysymyksiin aivan väärin.
Kun he olivat kulkeneet Honkasaajan poikki ja laskeusivat korpeen,
jossa kasvoi pitkää kuusikkoa, sanoi Pesola:
"No, tästä todellakin saisi myydä palasen paperipuiksi."
Ja nähdessään, että kuusikkoa oli verrattoman laaja ala, virkkoi hän
vielä: "Varsinkin jos rahahuolia on, niin kyllä tästä ainakin osan
saisi myydä."
"Pitäisi tänne nyt aivan heti tulla paperipuun ostajia", jouti
Perttukin nyt vastaamaan. Hän koetti rauhoittua, mutta Pesola huomasi,
että Pertun mieli oli kuohuksissa ja mies levottomana.
Hän alkoi aavistaa Pertun huolia ja muisteli joskus kuulleensakin, että
Viraniemi oli hyvin velkainen talo.
Kun he käveltyään läpi kuusikon kääntyivät takaisin, alkoi hän puhella:
"Tässä kyllä näkyy olevan semmoinen metsäsarka tämä Särkirova, että
näiden puiden hinnalla... ja sillä hinnalla, mikä puutavaralla nykyään
on... paikkaa monta reikää... isoakin."
"Niinkö luulet?" kysyi Perttu iloisemmasti.
"En ainoastaan luule, vaan olen aivan varma siitä", sanoi Pesola.
Ehdittyään jälleen Karhusuolle he alkoivat puhella siitä, miten siihen
valtaviemäri olisi kaivettava.
Iltasella, kun he taloon palasivat, oli Pertun mieli monenlaisissa
tuumissa, niin ettei hän muistanut heti mennä katsomaan äitiään, jonka
Kustaava kertoi olleen hyvin kipeän.