Hämärtyvä elokuun ilta Pohjolassa, ensimmäisen tähden välke valoisan
kesän perästä!
Vaikka päivä vielä on pitkä ja lämmin, tuntuu elokuun lopulla siltä,
kuin kesän hengetär kulkisi jo vakavapiirteisenä eteläisiä maailmoja
kohden. Ja vaikka valo vielä voittaa ja taivas iloitsee varhaisina,
kirkkaina aamuina ja lempeinä, tyveninä iltoina, niin vaalean sinen ja
yön verho kattaa sen.
Ja kun ensimmäinen tähti näkyy pohjoisella taivaanrannalla, on sen
välke kuin hyvästijättö kesälle ja kuin tervehdys raittiille syksylle.
Mutta alakuloiseksi käy mieli sen näkemisestä, sillä silloin on hauskin
ja valoisin aika kesästä mennyt.
Perttu seisoi vielä pellollaan, jossa hän oli nostanut viimeisiä
sitomia kuhilaaseen, ja katseli taivaan kantta. Omituisia ajatuksia
risteili hänen sydämessään hänen siinä seisoessaan, kun hämy alkoi jo
peittää etäisiä vaaroja ja metsiä, jotka vaarojen kupeilta pohottivat
mustina ja totisina. Kirkas vinkka näyttäytyi vielä jättiläisaavana
taivaanrannalla, johon päivä oli laskenut.
Minkätähden oli hänen mielensä niin kumman apea tänä iltana?
Minkätähden sydäntä tuntui painavan raskas suru? Runsas, viljava vuosi
oli tiedossa. Viinamäki oli antanut niin komean laihon, ettei
miesmuistiin, vaikka kylvö olikin ollut harvaa. Ja hyvin oli tullut
heinääkin. Ei ollut Karhusuokaan tekijäänsä pilkannut. Taivaan Herra
oli palkinnut hänen vaivansa. Mitä hän suri?
-- Velka! Velka! -- soi hänen korvissaan yötä päivää. Silloinkin
kaikui, kun koetti työssä unohtaa pahan mielensä ja saada rauhaa
rintaansa.
Sitten keväimen ei hänen asemansa ollut parantunut, eikä hän tuntenut
päässeensä vähääkään likemmäksi päämaaliaan. Kesän ansioilla ja
vähäisillä säästöillään hän oli saanut ostetuksi vankan tukkihevosen,
sillä tukinajoon hän oli päättänyt lähteä ensi talveksi. Hän saisi
kuitenkin sen verran ansaituksi, että voisi osaksi hyvittää pienempiä
velkamiehiä. Lommalla oli kiinnitys maahan, hänellä ei olisi hätää...
Mutta jos nyt isä kuolisi -- ja hän voi kuolla millä hetkellä hyvänsä
-- ei hänelle jäisi mitään kauppakirjaa...
Kun ei kuitenkaan tullut sitä toimitetuksi niinkuin Jokijalka neuvoi...
silloin kun isä vielä oli tajullaan...
Liian pehmeä hän oli ollut, liian arka... Olisi pitänyt ottaa talon
paperit ja velat tietoon jo aikoja sitten, niin oli Jokijalka
neuvonut... Toisinaan oli aikonut isälle siitä puhua, mutta isä ei
ollut siihen mitään virkkanut. Joskus oli sanonut:
"Tähän tämä minulta jääpi."
Mitä varten sitten tässä oli työtä tehnyt, raatanut ja toivonut? Olisi
mennyt maailmalle niinkuin veljetkin...
Mutta hänellä ei ollut halua kulkurielämään. Hänelle oli käynyt tämä
lapsuuden koti niin rakkaaksi, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään
tunnustaa.
Ja Hanna parka!
Hän tyytyi odottamaan, hän rakasti ja uskoi niihin unelmiin, jotka
Perttu aikoi toteuttaa. Eihän hän muutoin olisi jaksanutkaan elää ja
toimia, ellei Hannan rakkaus olisi ollut auttamassa. Ei tänä kesänä
ensinkään!
Isä makasi halvattuna, puhumattomana sairaana, ja äitikin heikkoni
päivä päivältä. Kaikki piti muistaa ja toimia ja huolehtia ruuasta ja
rahasta. Oli ollut koko kesän joka päivä kuin tulisessa tuskassa, sillä
mieltä painoi ainainen pelko, että velkamiehet rynnistävät yhtaikaa.
Perttu osui luomaan katseensa taloon päin, joka iltahämyssä kuumotti jo
mustalta maalaamattomine seinineen. Silloin hän huomasi valkoisen
naisenhuivin vilahtavan jonkun kuhilaan takaa. Vartaloa hän ei hämyn
vuoksi eroittanut, mutta yhtäkaikki hänen sydämensä alkoi kiivaasti
sykkiä.
Olisiko Hanna!
Hanna oli luvannut poiketa leikkuuaikana ystäväänsä katsomassa. Perttu
tunsi pian käynnistä Hannan ja lähti nopein askelin vastaan.
Kuinka Hanna oli sievä ja miellyttävä somassa puvussaan! Kuinka kirkas
oli hänen katseensa ja poskensa puna viehättävä!
Perttu melkein nosti hänet ilmaan, kun molemmin käsin tervehti.
"Kuinka sinä olet sievä ja siro ja puhdas... ja minä olen tämmöinen
maanmyyrä", sanoi Perttu kuin häveten.
"Olepa nyt! Tule tänne ja menkäämme sinun kivellesi", esitteli Hanna ja
lähti jo menemään.
"Se on minun murheeni kivi ja muistojeni kivi, ettei sinuunkin
tarttuisi suru siitä kivestä!" virkkoi Perttu, mutta tarttui Hannaa
käteen, ja he nousivat molemmin kivelle.
"Tämä se on sinun Viinamäkesi", sanoi Hanna, kun olivat istuutuneet
vierekkäin ja katselivat hämärtyvään iltaan. Hän tarttui samalla
kiihkoisesti Pertun käteen ja melkein itkusilmin puheli:
"Minun on ollut sinua niin kovin ikävä näinä päivinä... Kun tiedän,
kuinka sinun on... kun isäsi on sairaana ja monta muuta asiaa... Kun
käyn tuolla kylällä, niin kaikki hokevat, että hullu sinä olet ollut,
kun olet ruvennut työtä tekemään tämmöisessä velkapesässä... että sinä
et isäsi kuoleman jälkeen saa mitään... minulle sitä selittävät, aivan
niinkuin minä tähän emännän paikkaa katselisin..."
"Semmoisia ovat ihmiset", sanoi Perttu raskaasti.
"Kaikkein ikävintä minusta oli kuulla se isäsi vanhoilta ystäviltä,
jotka hänen kustannuksellaan ovat elämään päässeet... ja niiltäkin,
jotka ovat yhdessä uskossa isäsi kanssa... Nyt he ovat valmiit
syyttämään isääsi toimettomuudesta ja saamattomuudesta... Eikä kukaan
muista, kuinka hänen parhaina päivinään kokonaisia kyläkuntia oli
Viraniemessä saarnoja viikkomääriä kuulemassa ja talon velkoja
lisäämässä... Eikä ole kukaan tietävinäänkään, että juuri hänen omilla
uskonveljillään luulisi olevan omallatunnolla tämän talon velat...
oletko sinä koskaan sitä ajatellut?"
"Olen minä joskus... ja sen olen nähnyt, että kiittämättömiä ovat
ihmiset..."
"Minä olen kyllä tiennyt ja kuullut paljon... Monta kertaa olen aikonut
sinulle sanoa... Mutta kun olen tiennyt sinun toivosi ja yrityksesi ja
nähnyt kuinka sinä, läpi kaiken tuskan, koetat olla vanhemmillesi
kuuliainen..."
"Sitähän juuri sanotaankin minun hölmöydekseni", virkkoi Perttu
katkerasti.
Hanna kietaisi käden hänen kaulaansa niinkuin hänen tapansa oli ja
pyyteli rukoillen:
"Älä, rakas ystäväni, sillä lailla minulle sano! Tiedäthän, että juuri
sen vuoksi sinua rakastan, että olet hyvä ja hellä ja uhrautuva..."
Ja tyttö nousi Pertun syliin. Pertun tunteet lämpenivät niin, ettei hän
enää muistanut koko muuta maailmaa. Hän otti molemmin käsin Hannan
syliinsä ja rajulla liikkeellä veti hänet rinnalleen. Hän ei ollut
koskaan ennen niin tulisesti Hannaa syleillyt. Ja vapisevalla äänellä
hän puhui:
"Oletko koskaan aavistanut, kuinka paljon minä sinua rakastan! Minä
luulen, ettet sinäkään osaa kuvitella, mitä minä tunnen... eihän
tämmöisen kovan kuoren alla luulisi sydäntä olevankaan... Oletko
ajatellut, että kaikki mitä olen tehnyt ja toivonut, olen tehnyt sinua
odotellessa?"
"Olen minä sitä ajatellut", sai Hanna kuiskatuksi.
Oli jo melkein pimeä, kun he palasivat pihaan. Juuri kun he pääsivät
kujalle, kysyi Hanna:
"Oletko kuullut, että Kallioniemen Matti on Amerikassa kuollut
kaivantoon ja jättänyt jälkeensä kolmekymmentätuhatta markkaa puhdasta
rahaa, jotka vanha äiti, ainoa perillinen, nyt saa. Rahat kuuluvat jo
olevan pankissa nostettavina."
"Kallioniemen Matti!" ihmetteli Perttu.
Matti oli täällä ollessaan ollut suuri renttu ja tuhlari. Viestejä
tosin oli kuulunut, että Matti oli Amerikassa muuttanut elämäntapansa
ja ansaitsi paljon rahaa. Mutta sittenkin! Eihän Matti vielä ollut
Amerikassa ollut kuin seitsemän vuotta.
"Niin, mutta hän on ollut niin vaarallisessa kaivannossa, jossa
ainoastaan jotkut uhkarohkeat työskentelivät suuresta palkasta. Ja
Matin henkivakuutus kuuluu yksinään tekevän viisitoista tuhatta", tiesi
Hanna.
"Matti raukka!" huokasi Perttu. "Hänessä oli pohjalla sentään paljon
hyvää. Ja vieraalle maalle Matin luut lahoovat..."
"Kuolemallaan hän kuitenkin pelasti äitinsä pahojen ihmisten kynsistä
kärsimästä", virkkoi Hanna. "Ehkäpä Jumala niin oli tarkoittanutkin."
"Niin, ehkäpä oli", vastasi Perttu. "Mutta kauhealta tuntuu ajatella
semmoista kuolemaa... ja vieraalla maalla... Ei juuri mieli tee suuriin
ansioihin..."
Hanna ehätti sanomaan niinkuin kauan miettimäänsä asiaa:
"Minä vain lähtisin yli Atlantin koska hyvänsä..."
Perttu katsoi Hannaa pitkään.
"Sinäkö?" hän sitten sanoi kummastellen. "Leikkiä puhut..."
"On siinä tottakin. Entäs sinä?"
"Soisin, että kaikki tulisivat takaisin...! Täällä olisi niin kovin
paljon tekemistä..."
"Eihän riitä ruokaa näillekään, jotka täällä ovat..."
Mutta Perttu lausui siihen vakavasti:
"Älkäämme laskeko leikkiä niin vakavassa asiassa... Ei oman maan vertaa
missään ole... eikä missään maailmassa näin kauniisti hämärtyviä
elokuun iltoja..."
Ja hän otti Hannaa kädestä ja vei äitiänsä tervehtimään.
Hyvin harvoin oli Hanna käynyt Viraniemessä. Tänä kesänä oli kuitenkin
silloin tällöin poikennut, kun Kustaavakin oli lapsineen muuttanut
entiseen kotiinsa. Kustaava oli vielä verrattain nuori, vaikka oli jo
viiden lapsen äiti. Hän oli miellyttävä ihminen ja kaikista
sisaruksista enimmin Pertun näköinen. Mutta luonteet olivat erilaiset,
-- Kustaava iloinen vieläkin, vaikka oli kovaa aina kokenut, Perttu
raskasmielinen ja harvoin hymähtävä. Vanha emäntä olisi kernaasti
tahtonut hyvin usein nähdä ja puhutella Hannaa, varsinkin nyt viime
aikoina, mutta tyttö ei sittenkään usein käynyt. Mutta kuta useammin ja
pitemmältä Hanna vanhan emännän kanssa puheisiin pääsi, sitä syvemmältä
hän tätä tuli tuntemaan ja pääsi käsittämään vanhuksen hurskaan ja
puhtaan sydämen.
Herttainen hymy ilmestyi nytkin vanhuksen kasvoille, kun hän
pystyvalkean ääressä näki, että Hanna ja Perttu tulivat pirttiin. Koko
päivä oli hänen täytynyt pysytellä sängyssä, mutta nyt illan tullen oli
noussut lieden ääreen. Hanna noudatti hänen kehoitustaan ja istuutui
hänen viereensä tulen ääreen.
Kun he olivat jääneet kahdenkesken, alkoi vanhus itkeä.
"Pertun vuoksi minun on niin ikävä", hän kertoi itkun seasta. "Perttu
on tullut niin kummalliseksi ja harvapuheiseksi, eikä hän enää ole sama
poika kuin ennen. Minä olen nähnyt, että hän öillä usein on valveilla
ja lukee jotakin kynttilän valossa... En minä ole mitään hänelle
puhunut... Emmehän voineet Kustaavaakaan pienten lasten kanssa ajaa
maantielle, ja Kustaava on nyt kovin tarpeeseen meille... En minä yksin
jaksaisi Israeliakaan hoitaa... Murehtineeko sitä, kun ei ole
kauppakirjaa tehty? Ei ole minulle mitään puhunut, mutta minä olen
ollut niin käsittävinäni. Monesti minä Israelille siitä puhuin, mutta
hän ei ole koskaan minua kuunnellut... eikä tehnyt minun ajatukseni
mukaan... Ja tuskin niitä velkoja niin paljoa olisi, jos minua olisi
kuunnellut... Sekin Lomman velka on tullut aivan takausten kautta...
Sinulle tätä nyt kerron, mutta en kenellekään muulle... Ja Jumala kai
on meille tämän kaiken hyväksi nähnyt."
Hän tuli niin liikutetuksi, että rupesi ihan vapisemaan ja näytti siltä
kuin hän putoaisi tuolilta pois.
Hanna talutti hänet sänkyyn. Hänen äänensä heikkoni, niin että Hanna
tuskin kuuli, kun hän kuiskaili:
"Ole sinä, rakas tyttäreni, hyvä Pertulle sitten kun yhteen menette. Ei
ole niin hyvää poikaa yhtään, ja hän kaipaa rakkautta... minä tiedän
sen... Kuinka hän on ollut hyvä Israelillekin, joka on näinä viime
vuosina ollut kärttyinen ja omituinen... Ja joka yö minä olen kiittänyt
Jumalaa Pertusta ja arvannut, ettei Jumala ole meitä unhoittanut...
vaikka on antanut meidän kokea niin kovaa lapsistamme..."
Hän väsyi puhuessaan, niin ettei jaksanut lausua enää sanaakaan.
Pusersi vain Hannan kättä heikosti.
Samassa Perttu tuli sisälle ja toi Hannalle äärettömän suuren nauriin,
joka oli kasvanut hänen puutarhassaan. Mutta ilo, joka hänen
kasvoillaan kuvastui pirttiin tullessa, katosi heti, kun hän näki äidin
itkeä nyyhkivän sängyssä ja Hannankin pyyhkivän kyyneleitä.