Koskenlaskussa maksettiin tänä kesänä hyvät palkat, ja Perttukin oli
Junnon-Iikan kehoituksesta päättänyt ansaita rahaa heinäntekoon asti.
Karhusuolla olisi ollut paljon töitä. Ojamullat odottivat
hajoittajaansa ja kedot auraajaansa. Mutta Perttu oli joutunut niin
ahtaisiin oloihin, ettei mitenkään voinut tänä kesänä uhrata mitään
uudisviljelykselleen. Vilja oli myyty ja jaettu talvella niin tarkoin,
ettei ollut riittää siemeniksi. Karjassakin oli ollut onnettomuutta
monena vuonna, joten tulo siitäkin supistui hyvin pieneen, nyt
varsinkin, kun Kustaava lapsineen oli tullut lisäksi syömään. Toiselta
puolen oli hyvä, että Kustaava alkoi pitää emännyyttä, kun äiti kävi
niin heikoksi, että tarvitsi hoitoa joka päivä; mutta toisaalta siitä
aiheutui suurempaa kulutusta ja menoja.
Oli jo kulunut monta vuotta siitä kun Perttu viimeksi oli ollut
koskensounnissa. Siitä huolimatta lasku kävi vielä kuin tottuneelta
ainakin. Muutaman päivän perästä hän oli jo perämiehistä ensimäinen ja
hänelle uskottiin suurimmat lautat.
"Edelle se menee vanhoista perämiehistä!" sanottiin. Ja kun vesi nousi
liian korkealle tai laskeusi liian matalalle jolloin lauttojen lasku
oli hyvin vaarallista, uskalsi Perttu miehineen koskeen. Oli käynyt
niin tutuksi tuo monta kilometriä pitkä koski Pertulle, että hän tunsi
sen korvat ja virrat kuin omat kämmenensä.
Ylimaasta saapui lauttoja yötä päivää koskenniskaan, ja yötä päivää
niitä laskettiin. Ne, jotka jaksoivat ja uskalsivat, ansaitsivat suuria
summia. Mutta toiset eivät viitsineet, eikä muutamista huolittu
koskelle ensinkään.
Ne miehet, joiden kanssa Perttu laski lauttoja, olivat kaikki
kotiseudun miehiä, Junnon-Iikka joukossa. He olivat kaikki tottuneita
koskimiehiä, poikasina jo ensi kerrat koskia laskeneet. Etelänpuolen
miehiä he eivät lautalleen huolineet, sillä heidän joukossaan ei saanut
olla tottumatonta, arkaa eikä tyhmää.
Juhannuksen jälkeisellä viikolla oli koskenlasku kiireimmillään, niin
että Perttukin oli valvonut monta yötä yhteen menoon. Kun pääsivät
lautalla kosken alle, niin paikalla lähtivät takaisin niskaan. Mutta
väsymys ja uupumus saavutti vihdoin Pertunkin. Hän oli kestänyt enemmän
kuin kukaan.
Erään kerran oli Perttu nukkunut jätkäin "Pleunaan"
seinänvieri-lavitsalle, vaikkei hän usein niissä sisällä käynyt. Siellä
kun aina oli juopuneita rähisemässä, toiset korttia lyömässä ja
kolmannet tappelua alkamassa, ei hän semmoisessa seurassa viihtynyt.
Hän oli tällä kertaa kuitenkin nukkunut, nukkunut raskaasti monen yön
valvonnasta väsyneenä. Hän oli miettinyt levähtävänsä vain hetken ja
lähtevänsä sitten kotiaan, kun oli lauantai-ilta. Mutta jätkät olivat
hankkineet viinaa, ja mellakka alkoi käydä yhä kovemmaksi. Siinä oli
etelänpuolen miehiä enimmäkseen, mutta omanpitäjäläisistä oli myös
Junnon-Iikka joukossa.
Perttu heräsi kauheaan rähinään, jota joukko juopuneita miehiä piti
juuri hänen korvansa juuressa. Hän kuuli joukosta Junnon-Iikan äänen ja
pääsi pian väsymyksestään ja unestaan hereille. Kun hän avasi silmänsä,
näki hän kolme etelänpuolen miestä pitävän Iikkaa ahtaalla. Toiset
pidättivät käsistä, ettei Iikka kyennyt minkäänlaiseen puolustukseen.
He syyttivät Iikkaa siitä, että tämä muka oli päästänyt heidän
lauttansa irti, niin että se oli sitten valtoimena luisunut koskeen ja
särkynyt yksin puin.
Äänestä ja miesten liikkeistä Perttu arvasi, että he olivat
juovuksissa. Iikka ei näkynyt tietävän, että Perttu oli sisällä, sillä
hän kuuli hänen huutavan:
"Kunpa olisi Viraniemen Perttu täällä...!"
Ja hän koetti päästä irti kiusaajistaan, mutta nämä eivät hellittäneet.
"Perttu! Semmoinen lammas!" kuuli hän erään huutavan.
Perttu oli jo kyllin paljon ollut jätkäin joukossa ja tunsi
juopuneitten meiningit, tietääkseen että mikään järkipuhe ei heihin
vaikuttaisi. Raaka voima raakaa voimaa vastaan -- se oli ainoa keino,
joka auttoi...
Pertun mieli joutui ani harvoin kuohuksiin, mutta nähdessään, että
Iikka parkaa ahdisteltiin ylenmäärin ja ettei häntä käynyt kukaan
puolustamaan, vaikka oman pitäjänkin miehiä oli joukossa, tunsi hän
tuimaa suuttumista...
Salamana hän hyppäsi riitelevien miesten eteen permannolle ja karjaisi:
"Heittäkää pois! Monta miestä yhden ainoan kimpussa. Hävetkää...
kelvottomat."
Hänen äkkinäinen ilmestymisensä ja tiukka äänensä vaikuttivat sen, että
miehet päästivät Iikan irti, mutta tarttuivat uudelleen kiinni,
ennenkuin tämä ehti muuta tehdä kuin kerran potkaista lähintä miestä.
Nähtyään, ettei Perttu ollutkaan vielä mennyt, sai Iikka uutta intoa,
ja, juovuksissa kun oli, alkoi temmeltää kuin peto.
Toisia etelänpuolen miehiä rynnisti avuksi, ja Iikka paiskattiin
hirveää kolinaa ja melua pitäen lattiaan...
Silloin vimmastui Perttukin. Ja vaikka hän tavallisessa mielentilassa
ollessaan liikkui ja toimi verkkaan ilmestyi häneen nyt tavaton
vikkelyys ja notkeus, jota ei olisi luullut löytyvän niin
kankeannäköisessä ruumiissa. Silmät tulta iskien hän rynnisti
miesjoukkoon, joka myllersi lattialla ja heitti kolme päällimäistä
rajulla voimalla huoneen hirsilattiaan. Kaksi yritti Pertun kimppuun,
toisella jo puukko kädessä. Mutta Perttu ehti puukkosankaria potkaista
rinnan alle, niin että tämä ulahtaen kaatui selälleen. Saatuaan Iikan
pois miesten alta ja ensimmäisen vihanpuuskan ohimentyä hän alkoi
käsittää, että olo tässä joukossa oli vaarallista. Sillä useimmat
etelänpuolen miehet olivat puukkojunkkareita ja kulkureita, jotka eivät
välittäneet enempää omasta kuin lähimäisenkään hengestä... Hän tarttui
Iikan käsipuolesta kiinni ja tempasi ovelle.
"Joudutaan pois!" hän huusi Iikalle, joka hänkin oli ottanut puukon ja
viuhtoi sillä kuin mielipuoli.
Juuri kun he olivat ulos pääsemässä, tointui äskeinen mies, jota Perttu
oli rinnan alle potkaissut, rynnisti puukko ojona Perttua kohden ja
koetti iskeä häntä suoraan rintaan. Mutta Perttu ehti nostaa kätensä
eteen, niin että isku kilpistyi oven pieleen, johon puukko painui
kiinni... Iikkakin näytti tajuavan, että vaara uhkasi, mutta vaikka
Perttu veti häntä mukanaan, ehti hän puukollaan temmata äskeistä miestä
selkään, niin että takki halkesi helmaan asti.
"Joudu pois!" varoitti Perttu, ja nyt he riensivät juoksujalassa tielle
päin ja näkivät, että kaikki etelänpuolen miehet pullahtivat sisältä
ulos, hakien aseikseen seipäitä ja puukankia. Eivät kuitenkaan
lähteneet takaa ajamaan, vaan purkivat vihojansa kiroten ja mellastaen,
niin että huuto kuului yli kosken pauhun kauas kylälle.
Vasta tielle tultuaan Perttu huomasi, että hänen vasemmasta
leukapielestään vuoti verta. Siihen oli joku etelän miehistä ehtinyt
hipaista puukolla, vaikkei Perttu ennen ollut sitä tuntenut.
Iikkakin oli hiukan selvennyt, mutta pyrki aivan väkisin takaisin
tappeluun. Perttu sai hänet kuitenkin houkutelluksi Herralaan, Lomman
naapuriin. Hän toimitti Iikan tallin parvelle nukkumaan, talossa kun
oli tuttua väkeä. Mutta Iikan kanssa puuhatessaan hän ei tullut
ajatelleeksi, että veri hänen haavastaan tippui vaatteille ja että
kasvot olivat veren tahraamat.
Ehtiessään tielle ja aikoessaan kotia päin hän kuuli Viukkalan emännän
siunailevan kujalla:
"Herra hyvä...! Juoppo ja tappelijako siitä tuli tuosta nuorimmastakin
Viraniemen saarnamiehen pojasta..."
Mutta Pertun mieli oli vielä niin kuohuksissa, ettei hän mistään
välittänyt. Ainoana ajatuksena oli päästä Hannan luo ja saada hänelle
kaikki selittää.
Ja hän käveli kuin pahojen henkien takaa-ajamana ja heräsi vasta
täyteen ja selvään ymmärrykseen Visavaaran harjulla, josta kotikylä ja
Hopeasaari alkoivat näkyä... Ei hän muistanut koskaan eläissään niin
suuttuneensa kuin äsken. Aina hän oli koettanut asettaa nousevan
vihansa, aina kärsinyt ja ollut hiljaa, vaikka miesjoukosta usein
sateli ivamuruja hänen siivoudestaan. Eikä hän muistanut koskaan
lyöneensä toista ihmistä, ei liioin pahaa sanaa kenellekään
lausuneensa...
Mikä oli hänet nyt niin raivoon saattanut, että hän oli unohtanut
itsensä ja ehkä pilannut maineensa iäksi päiväksi?
Siellä oli sydämen pohjalla kyllä kytenyt yhtä ja toista pahaa, joka
joinakuina hetkinä pyrki nousemaan pinnalle, mutta aina oli hän saanut
sen tukehdutetuksi. Sellainen hetki oli ollut silloin, kun hän
puhutteli Lommaa ja näki tämän ilkeät sileät ja verettömät kasvot...
Mutta nyt!
Junnon-Iikkaa oli tullut sääli, ja muutenkin oli hänen kiukkunsa
kasvanut etelänpuolen miehiä kohtaan yleensä. Sillä ne ne salaa
kaupittelivat viinaa ja usuttivat kelpo miehiä lakkoihin ja
hullutuksiin, alinomaa "aatteistaan" tolkuttaen...
Kuta enemmän Perttu asiaa ajatteli ja mietti, tunsi hän, että oli
vimmastunut oikeastaan Iikan vuoksi. Siitä saakka kun oli Hannalta
kuullut, että Iikka oli kosinut Hannaa, oli hän erityisemmästi Iikkaan
kiintynyt. Ja heidän ystävyytensä oli kuin lujittunut, vaikkei
kumpikaan ollut lähemmin toisen mieltä tutkinut. Ei ollut Iikkakaan,
vaikka välisti osui koskenlaskun aikana pikku hutikkaan, muuta sanonut
kuin toimittanut, että Perttu vain ostaisi hevosen ja lähtisi ensi
talveksi tukkimetsään...
Perttu oli kaikesta Iikan käytöksestä päässyt siihen käsitykseen, että
Iikka tahtoi hänelle hyvää... Nytkin koskenlaskussa oli Perttu sen
monta kertaa huomannut.
Mutta sitten hänen mieleensä äkkiä muistui Iikan äskeinen raivo, kun
hän peuhasi viinassa, puukko ojona. Kuinka hänen katseensa oli ollut
raivokas ja uhkaava ja kasvojensa ilme kuin metsän pedon. Semmoinen
mies voisi vaikka mitä tehdä, vaikka hengen lyödä, tuntematta mitään
katumusta...
Mitähän Iikka oikeastaan ajatteli ja mietti? Olihan olemassa ihmisiä,
jotka kaukaa ja kauan saalistaan vainoovat, ja kun tulee sopiva aika,
niin voivat iskeä puukon toisen sydämeen! Vuosikausia voivat sovussa
elää, vaikka syvällä sydämessä palaa koston tuli...
Ehkä Iikka vainosi häntä, lähestyi kavalasti ja tekeysi ystäväksi, ja
kun oli saanut täyden luottamuksen, niin silloin...
Perttua alkoi kauhistuttaa. Paha oli uskoa pahaa miehestä, jonka ei
koskaan tiennyt hänelle mitään pahaa tehneen, ja kamalalta tuntui pelko
Iikan kostosta...
Kertoisiko hän Hannalle, mitä Iikasta ajatteli? Hanna ei tiennyt
maailman ja ihmisten olevan niin pahoja...
Mutta kun Iikkakin rakasti Hannaa, niin kuinka hän olisi voinut niin
helposti Hannasta erota ja tuntea vain ystävyyttä häntä, Perttua,
kohtaan, ystävyyttä, joka oli enemmän kuin veljellistä...
Mahdollista se ei voinut olla! Hän oli pettynyt Iikan suhteen ja
lisäksi tyhmyydessään mennyt Iikan puolesta tappelemaan. Semmoisia
itsensä uhraavia luonteita, joksi hän Iikkaa oli alkanut uskoa,
ei voinut olla monta maailmassa. Oliko yhtään? Ei ainakaan
jätkämaailmassa, eikä jätkäelämä ollut semmoinen koulu, jossa sellaiset
sielut kehittyisivät...
Pertun ajatukset risteilivät sinne tänne, eikä hän päässyt mihinkään
varmuuteen, mitä uskoa ja mitä ei.
Mutta käytyään lähteellä pesemässä veriset kasvonsa ja haavaansa
hautomassa rohkaisi hän mielensä ja alkoi astua ravakasti Vaaralaan
päin. Hän päätti Hannalle kertoa kaikki... myöskin epäilyksensä Iikkaa
kohtaan.
* * * * *
Kun Perttu saapui kotiansa, tapasi hän pihaan tullessaan Jokijalan
isännän, joka kertoi, että häntä oli yöllä tultu hakemaan avuksi...
"Mitä sitten on tapahtunut?" kysyi Perttu säikähtäen.
"Ukko vaari on kovin huonona... eikä voi olla enää pitkällinen",
vastasi Jokijalka ja kertoi, että Kustaava oli juossut hengen hädässä
apua pyytämään. Ukolle oli tullut jonkunlainen mielenhäiriö ja vimma.
Hän oli noussut ylös sängystä, juossut pihalle ja hypännyt Pertun
huoneen ikkunasta sisälle. Siellä oli hän koonnut kaikki kirjat ja
sanomalehdet ja paiskannut ulos ikkunasta ja huutanut, että ne ovat
helvetin valtakirjoja ja vievät kadotukseen hänen ainoan poikansa. "Kun
minä juoksin tänne, oli ukko kaatunut pihalle selälleen ja näytti kuin
kuolleelta... ei mitään vastannut... Me kannoimme Kustaavan ja
Venni-pojan kanssa salin sänkyyn... Ei ole vieläkään mitään vastannut
eikä tullut tajuntaansa."
He kävivät yhdessä saliin, jossa vanha saarnamies oli asetettu talon
parhaaseen sänkyyn. Äiti ja Kustaava istuivat vuoteen vieressä ja itkeä
niiskuttivat.
"Herra on tullut omaansa ottamaan", nyyhki äiti.
Ukko makasi silmät ummessa, kasvot ruskean kalpeina ja pitkä valkoinen
parta rinnan päälle ulottuen, makasi kuin kuollut. Silloin tällöin
näkyi huulten liikkeistä, että elämä vielä pulppusi sydämessä, mutta
tajunnassaan hän oli. Pertun hellä sydän lämpeni heti, sillä hän oli
aina rakastanut isäänsä ja kunnioittaen kohdellut vanhusta viimeiseen
saakka, vaikka ukon kärtyinen luonto oli monesti tehnyt hänen mielensä
pahaksi. Hän laskeusi polvilleen vanhuksen vuoteen viereen ja ratkesi
itkuun.
"Hyvä isä hän on aina minulle ollut, ja parastani hän on ankaruudellaan
tarkoittanut", sai hän sanotuksi ja laski kätensä vanhuksen otsalle.
Vakavakin, lempeämielisen Jokijalan isännänkin silmiin ilmausi
kyyneleitä, ja hän huokasi raskaasti.