Erottuaan Iikasta ja etelänpuolen miehestä Perttu nousi maihin
lauttahaminaan. Hän päätti joutua Lomman puheille heti, eikä aikonut
käydä tukkilaisten ravintolassa ensinkään. Mutta kun hän ehti
ensimmäisen "kämpän" luo, huusi sieltä joku avonaisesta ovesta:
"Mies hoi, tule kortille!"
Hän näki tutun miehen kasvot etempää ja kuuli tämän sanovan:
"Ei se ala kortilla. Se on sen Viraniemen saarnamiehen poika..."
Perttu käveli nopein askelin eikä ollut kuulevinaankaan kysymyksiä eikä
pistosanoja, joita sateli jätkäjoukosta kuin rakeita. Mikä tahtoi
vaihtaa kelloja, saappaita, lakkia, mikä vaati kortille ja mikä
kiroili, että mikä tuo on, joka ei kenellekään vastaa...
Pian Perttu ehti pois lauttahaminan kuuluvilta ja lähti astumaan
Lommalle päin. Hänen mielessään olivat nyt kypsyneet uudet tuumat, ja
hän päätti käydä kaikkien velkamiesten luona tiedustelemassa, jos
hyvinkin uskoisivat velkansa hänelle, jotta hän saisi talon omiin
nimiinsä. Niin oli naapurikin, Jokijalka, neuvonut. Hän uskoi, että hän
kykenisi vuosittain maksamaan korot ja pystyisi raivaamaan Karhusuon
viljelykselle. Ja jos hän saisi Hopeasaaren itse tehdä... niin voisi
karjaa lisätä ja saada myös siten tulot enenemään.
Vilkkaissa ja hauskoissa tulevaisuuden tuumissa hän asteli reippaasti
Lommalle.
Lomma oli pitäjän rikkain kauppias ja toimelias maanviljelijä, joka oli
köyhästä miehestä kohonnut varallisuuteen ja hyvinvointiin. Oli kyllä
paljon huhuja liikkeellä, ettei hän ollut rehellisellä pelillä koonnut
kaikkea omaisuuttaan. Tukkikaupoissa hän oli voittanut tuhansia. Lomma
oli hyvä mies auttamaan vähävaraisia, antoi velkaa, mutta kiskoi
takaisin, suuria korkoja perien. Toiset häntä kirosivat, toiset
kiittivät. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, että sen nimi, joka
kerran hänen kirjoihinsa joutui, ei niistä päässyt erilleen
maksamallakaan. Aina sieltä löytyi joku pienoinen rästi, ellei muuta.
Lomma sattuikin olemaan kotosalla ja hyvällä tuulella. Poltellen
pahanhajuista sikaaria hän käski Pertun tulla konttoriinsa. Lomma oli
jo ikämies. Hänen parrattomat, pulleat kasvonsa olivat savun väriset ja
silmät vedenharmaat. Mutta ne kiiluivat kuin mitkäkin kissansilmät ja
vilkuivat aina joka haaralle.
"Vai olet sinä Viraniemen Israelin nuorin poika", puheli hän Pertulle
sikaaria tarjotessaan. "En minä olisi tuntenut. Ei ole näkynyt sinua
täällä kosken soudussakaan. No, miten siellä isä vanhus jaksaa? On
kuulunut, että alkaa vanhuus voittaa..."
"Eipä saata enää pitkäikäinen olla. Toisinaan jo tuntuu, että
puheissaan höpisee", selitti Perttu.
"Olet sinä tullut enemmän isääsi kuin toiset velimiehet... Joko sinä
olet nainut?"
Perttu punastui ja arveli:
"En ole nainut..."
Lomma ei näyttänyt isosti kuulevankaan, mitä Perttu puhui, kysyi itse
vain minkä kerkisi. Tiedusteli pelloista ja niityistä, karjasta ja
minkä mistäkin.
"Niityistä ei ole paljon puhetta, kun Hopeasaari on teillä", sanoi
Perttu.
"Joo. Olenhan siitä heinän tehnyt rahan korosta..."
"Paljonko on näinä vuosina tullut heiniä?" kysyi Perttu.
Hän näki selvään, ettei Lomma tahtonut siihen suoraan vastata.
"Liekö niitä koskaan niin tarkoin arvioitu, mutta kai ne suunnilleen
koroksi riittävät, enkä minäkään ole tahtonut olla kovin ankara isääsi
kohtaan, vaikka kyllä kipeä tarve on välistä minuakin hätyyttänyt",
selitti hän.
Perttu kävi nyt suoraan asiaan ja kysyi, saisiko velka olla
uloshakematta, jos se tulisi hänen nimeensä...
Lomma heristeli korviaan. Mitä tämä mies oikein alkoikaan?
"Miksei, kun minä saan koroista tehdä Hopeasaaren niityn", vastasi hän
sitten, mutta hänen äänensä helähti kylmemmältä kuin äsken.
"Sitä minä, että eikö kelpaisi raha koroksi", esitteli Perttu.
Mutta siitä ei Lomma näyttänyt pitävän. Hän nousi istumaan, kävi
sytyttämään sikaariaan, vaikka se parhaillaan palaa roihusi, ja ärähti:
"Niin... se on sovittu sillä lailla isäsi kanssa... siksi kunnes velka
on maksettu... Mitäpä siitä..."
Ja hetken oltuaan vaiti hän kysyi tikaisemalla:
"Sinäkö se aikoisit ottaa kaikki velat päällesi?"
"Olen ajatellut, että jos tyytyisivät velkamiehet siihen, että saisivat
vuosittain korot, niin koettaisin", sanoi Perttu alakuloisena ja
melkein rukoilevan äänellä.
Mutta Lomma oli toista mieltä.
"Älä, hyvä mies, ota niin suurta velkataakkaa hartioillesi! Et sinä
jaksa korkojakaan maksaa! On annettu isäsi siinä nyt olla rauhassa
vanhoillaan, vaan kyllä minä luulen, että velkojat alkavat omiaan
tahtoa, niin..."
Pertun herkkä mieli kävi katkeraksi. Ei näyttänyt täältä päin olevan
mitään toivoa. Hän luki Lomman harmaista, kiiluvista silmistä sen,
ettei tämä mies helpottaisi eikä lahjoittaisi penniäkään, vaikka olisi
paikalla rahat pöytään lyödä. Perttu ei ollut koskaan nähnyt isän
Lommalle antamaa velkakirjaa eikä tiennyt, oliko velkakirjaan
erityisesti merkitty, että korko oli maksettava Hopeasaaren heinillä.
Ja vaikka hänen mielensä oli käynyt apeaksi ja äskeiset valoisat
tulevaisuudentuumat olivat rauenneet, kysyi hän:
"Onko se sitten velkakirjaan merkitty, ettei raha kelpaa koron
maksuksi, vaan ainoastaan Hopeasaaren heinät?"
Lomma kivahti:
"Oli tai ei, vaan se on niin sovittu, ja saapi isäsi kiittää, etten ole
ruvennut velkaa uloshakemaan."
Mitähän tämä mies oikeastaan onkaan? Tiedustelee velkakirjasta kuin
mikäkin isäntä! Eivätpä ole toiset veljet huolehtineet isänsä
velkakirjoista!
Lommalla pyöri jo huulilla monta kysymystä, mutta kun Perttu näytti
aikovan lähteä, ei hän ehtinyt muuta kysyä kuin:
"Osaatko sinä sitten lukea kirjoitusta?"
"Osaan kyllä ja ymmärrän luetun sisällönkin", vastasi Perttu vähän
kylmemmällä äänellä ja kääntyi mennäkseen.
"Vai niin", sanoi Lomma ja kääntyi hänkin selin. Mutta Pertun mentyä
hän höpisi itsekseen:
"Oletpa vain mikä olet... mutta minulla on takanani sellaiset paperit,
jotka pitävät."
Jälestäpäin hän usein muisti Pertun silmiä ja niiden ilmettä, kookasta
vartta ja leveitä kämmeniä.
Alakuloisin mielin lähti Perttu maantietä pitkin kotia päin kävelemään.
Vaikka oli jo myöhäinen ilta, melkein yö, valvoivat kaikki ihmiset
vielä kylässä. Kesän alussa nukkuvat peräpohjalaiset hyvin vähän, ja
koko yön näkee ihmisiä liikkeellä. Tuskin yhdessäkään talossa tapaa
koko talonväkeä nukkumassa yhtaikaa.
Kylän läpi kulkiessaan Perttu käveli nopeaan, aivan kuin hänellä olisi
ollut tavaton kiire, mutta ehdittyään taipaleelle, joka eroitti kylät
toisistaan, hän hiljensi kävelyään ja vaipui mietteisiinsä.
Yö oli kaunis ja tie hauska, kulkien korkean Visavaaran yli, jossa
milloin nousi mäen harjalle, milloin laskeusi laaksoon. Koivut jo
vihannoivat, ja etelän rinteillä näkyi joku melkein täydessä lehdessä.
Eräässä laakson pohjassa Visavaaran alla Perttu tiesi olevan lähteen
lähellä tietä. Hän poikkesi lähteelle, joka kirkkaana silmänä pulppusi
suuren, tiirakylkisen kiven luomesta. Hän heitti takin päältään ja
hatun päästään ja rupesi pesemään kasvojaan. Kotia palatessaan hän oli
päättänyt poiketa Hannaa tervehtimässä ja muisti nyt, että hänellä kai
oli pölyiset kasvot.
Pestyään hän pyyhkäisi hiuksiaan vähäisen ja solmisi kaulaansa huivin,
jonka Hanna oli viime talvena antanut.
Reippaasti hän sitten lähti astumaan ja nousi pian Visavaaran
korkeimmalle harjalle, jonka yli tie vei ja joka oli kahden kylän
rajaharju. Harjun toiselta puolen leveni kotikylän suvanto ja suuret,
vihannoivat saaret kuin tauluun maalattuina hänen eteensä. Kaitaiselta
palstalta näyttivät viljellyt maat kotikylän vaaran kupeella
mitättömältä viirulta, verrattuina siihen äärettömään näköalaan, jonka
etäisiä taivaanrantoja yön lempeä hohde kirkasti.
Oli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle
sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille!
Ja Pertusta näytti siltä kuin ikävöisi erämaa jo asukastaan, kuin
kuiskisi korpi kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa...!
Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja
halkoisi karhi korven lihavaa mätästä! Olisi työtä, olisi elämää
Pohjolassa... kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle...
Aina tätä harjua kulkiessaan joutui Perttu samoihin mietteisiin, ja
aina silloin tuntui hänestä Pohjola niin rakkaalta, ettei hän voinut
käsittää, kuinka toiset voivat siirtyä täältä valtameren taakse ja
_siellä_ työtä tehdä... työtä tehdä ahtaassa, pimeässä kaivannossa, kun
täällä oli valoisaa ja lämmintä ja lintujen laulua ja työtä... työtä
tuhansille...
Isänmaa ei ollut heille muuta kuin vilunarka syntymäpaikka, jossa kuoli
nälkään tai paleltui ja eli köyhänä ja nälkäisenä... Niin oli. Oliko
hän itse sitten muuta saanut tähän asti kuin työtä, vilua ja nälkää?
Hän lähti kävelemään jyrkkää mäkeä alas, mutta vielä keksi silmä
Hopeasaaren, jonka pohjoispäästä pohotti sankkaa pajukkoa, turvana
kevätjäitä vastaan, ja heinälatoja pitkin saaren korkeinta kamaraa.
Oliko hän sitten itse muuta tuntenut kuin nälkää, vilua ja puutetta?
Oli, oli! Mitä hän oli oppinut talven pakkasaamuina, kun revontulten
hulmutessa yksinäistä metsätietään kulki! Mitä oli miettinyt valoisina
kevätöinä, kun kylvi peltoaan ja käet kukkuivat! Ja mitä tuntenut illan
hämärässä, kun seisoi vastatäytetyn hyvänhajuisen heinäladon
kynnyksellä!
Ja hänen mielensä, joka äsken oli apea ja toivoton, kirkastui taas, ja
hänen käyntinsäkin kävi reippaammaksi... Olipa kuin oli ja kävipä
kuinka kävi, mutta tätä maata hän rakasti... tämä antoi leivän, välisti
kyllä mustaa ja vähäisen, mutta elätti miehensä kuitenkin... Eikä tämä
maa irvistellyt vastaan eikä näyttänyt oudon naamaa milloinkaan! Aina
hymysi taivas, talviaamuinakin! Aina naurussa suin oli kolkko korpi, ja
aina ilomielin ja lintujen laulaessa kiveliö kulkijaansa kohteli!
Entäpä kesäiset, kastekirkkaat aamut niityn laitaan mennessä, ja
elokuun hämyillat, kun vilja kypsyneenä kuhilaillaan seisoi...
Ja rivakasti, melkein kuin peläten, ettei häntä hänen hyvä mielensä
jättäisi, hän käveli hauskaa tietä pitkin. Uusista tuumistaan, jotka
tällä matkalla olivat hänen sydämessään syttyneet, hän tahtoi joutua
Hannallekin puhumaan...
Hänen elämässään täytyi tulla nyt joku muutos. Hän tunsi sen, niinkuin
olisi joku siitä korvaan kuiskinut. Jo näkyi Hannan koti, Vaarala, mäen
kukkulalla somana ja sievänä. Kohta oli hän tiehaarassa, josta tie
kääntyi taloon. Hän nousi maantiestä lähtevää kaitaista talontietä;
siitä näkyi nurmen välissä vain kaksi rattaan raitiota ja ura, jota
hevonen asteli.
Naapurissa vielä valvottiin, mutta Vaaralassa ei näkynyt liikettä. Joko
olisi Hanna ehtinyt mennä levolle?
Mutta ehtiessään kujalle hän näki isännän tulevan mäkikujasta suitset
kädessä ja pienoinen laukku selässä. Perttu jäi odottamaan isännän
tuloa.
Hevostaan oli Vaaralan isäntä käynyt metsään viemässä. Hänkin oli jo
ikämies, mutta teki yksin talossaan työt, sillä molemmat pojat kulkivat
puulaakin töissä kesät ja talvet.
"Vai jo ovat saaneet sinutkin lauttahommiin", arveli hän Pertulle, kun
Perttu teki matkastaan selvää.
"Olen minä toisinaan lauttoja tuttujen miesten kanssa koskenniskaan
saattanut."
Vaaralan isäntä oli vanhan ajan kristittyjä. Hän oli totisesti
herännyt, eikä hänen väkevä uskonsa ollut laimennut vuosien kuluessa.
Yksi niitä samoja kuin Viraniemen Israelikin.
"Ei meitä enää monta vanhempaa kristittyä olekaan tässä kylässä...
isäsi, Korven Antti ja minä... Ehkäpä Herra kohta meidätkin korjaa."
Isännän vakavilla kasvoilla kuvastui kuin kaiken maailman suru tai
niinkuin ikävä, että pääsisi pois iankaikkiseen iloon, Herran luo...
pois tästä pahasta maailmasta, synnin, lankeemusten ja saastan
keskeltä.
"Kyllä Herra meidät heti korjaa", vakuutti hän vielä. "Minä olen nähnyt
isällesi kuoleman unen... Kuinka se on sinun uskosi, poika parka?" hän
kysyi sitten äkkiä ja katsoi terävästi Perttua.
Mutta silloin juuri Hanna juoksi navetasta päin ja käteltyään Perttua
käski tämän sisälle.
Hanna oli kaunis, vähän yli kahdenkymmenen ikäinen, verevä tyttö,
mutta hänen silmissään oli surullinen ilme, joka harvoin hänen
nauraessaankaan muuttui iloisemmaksi. Ja koko olemuksessa oli jotakin
vakavaa, niin että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Hiukset olivat
vaalean kellertävät ja ohimoilta sievinä laineina. Pertun tulosta hän
näytti erinomaisesti riemastuvan. Perttu näki sen hänen silmistään ja
siitä innosta, jolla Hanna alkoi Pertulle toimittaa illallista taikka
oikeammin aamiaista, sillä oli jo aamupuoli yötä.
Päivän noustessa ja lintujen alkaessa laulella Hanna ja Perttu istuivat
Hannan kamarissa, avonaisen ikkunan luona, josta oli laaja ja avara
näköala vuolaalle virralle, suurille, vihannoiville saarille ja
vuorisiin maailmoihin länteen päin... Istuivat siinä, hiljaa keskenään
puhellen, toinen toisessa päässä pöytää. Molemmin puolin oli paljon
puhumista tulevaisuudentoiveista. Ja he haastelivat tulevasta
yhteiselämästään niinkuin haastelevat nuoret, joiden elämä ei ole ollut
päivänpaistetta eikä menestystä.
Perttu kertoi uudesta tuumastaan, ja Hanna tuntui ihastuvan ja
hyväksyvän. Hän lähtisi ensi talveksi tukinajoon, kun ansiot olivat
niin tavattoman hyvät. Hän maksaisi ensi vuonna Lommalle rahassa koron,
saadakseen itse tehdä Hopeasaaren ja myydä heinät. Muut velkamiehet
eivät hätyyttelisi. Isän ja hänen välillään tehtäisiin kauppakirja ja
hän ottaisi velat maksaakseen. Ja ensi keväänä, vuoden päästä, he
viettäisivät häänsä. Sitä oli Pertun äitikin toivonut.
"Kunhan saamme itse tehdä Hopeasaaren, voimme pitää kaksikymmentä
lypsävää lehmää, ja kun meijeriin viemme maidon, niin jo alkaa velka
lyhetä... Ja kun Karhusuo alkaa oikein heinää työntää, niin... Kunpa se
aika kerran koittaisi...!"
Perttu lämpeni tulevaisuudentuumissa ja toimiansa ajatellessaan niin
ettei surun päivää muistanut ollenkaan. Hänen vakavat kasvonsa
kirkastuivat, ja silmissä hehkui nuoruuden ja voiman tuli. Hän oli
kaunis mies, kun hän oikein innostui, sillä silloin hän sai virkkua
elämää joka soluunsa. Hänestä olikin sanottu, että hän oli
Israeli-vanhuksen lapsista lahjakkain ja että hänen luonteensa oli
enimmin isäänsä siinä, että hän innostuttuansa oli hyvä puhumaan.
Semmoisena häntä Hannakin rakasti, mutta vielä enemmän hänen lempeän ja
hyvän sydämensä ja puhtaiden tapojensa vuoksi, joista kenelläkään ei
ollut mitään pahaa puhumista.
Hanna kuunteli Pertun puhetta nousevalla ihastuksella, ja hänen kauniit
siniset silmänsä kuin sulivat Pertun katseisiin.
Ja kun Perttu huomaamatta tarttui Hannaa olkapäästä niin lujasti, että
Hanna kivusta äännähti, tuntui se Hannasta sittenkin niin hyvältä,
ettei kertoa osannut.
"Voi, jos sinä tietäisit kaikki", hän sanoi Pertulle ja istui nyt
vastustelematta hänen polvelleen ja pyytämättä laski kätensä Pertun
leveille hartioille.
Ja Hanna kertoi, että hänellä kevään kuluessa oli käynyt kaksikin
kosijaa, jotka kumpikin olivat saaneet mennä menojaan. Hanna näki, että
Pertun suupielissä kerran värähti ja että silmissä leimahti.
"Toisen sinä arvaat", jutteli Hanna silitellen Pertun vaaleita hiuksia,
jotka olivat ohimoilta ja niskasta kiharaiset; "se oli Laurilan Mikko
toisesta kylästä. Mutta toista et arvaa..."
"En arvaa vähääkään", vastasi Perttu, vaikka tuntui aivan muuta
ajattelevan. Laurilan Mikko oli talonomistaja, hyvävarainen vanhapoika
ja jotenkin komea mies.
"Mikä pani Mikon liikkeelle?" sanoi hän kummastellen, sillä ei ollut
koskaan kuultu, että Mikko olisi ketään kosinut. Hanna kertoi Mikon
käynnistä yhtä ja toista. Lopuksi oli Mikko nimitellyt Perttua
hölmöksi... Mutta sitten, kun oli nähnyt, että Hanna suuttui, oli hän
lähtenyt.
"Niinpä niin. Hölmö olenkin, mutta minun on hauska elää, kun olen
tehnyt minkä olen tiennyt oikein olevan", sanoi Perttu vähän
alakuloisena. Häntä ei mikään enempää loukannut kuin se, että häntä
sanottiin hölmöksi.
"Jos et olisi semmoinen kuin olet, en minä sinua rakastaisi niinkuin
rakastan... niinkuin olen rakastanut jo monta vuotta... Muistatko mistä
asti?" Ja Hanna painoi kätensä Pertun kaulaan ja veti hänen päänsä
povelleen.
"En minä oikein." Pertun ilo oli niin suuri, että hän melkein vapisi
pitäessään Hannaa sylissään.
Hanna kertoi:
"Silloin minä ensi kerran sinuun ihastuin, kun kansakoululla oli
arpajaiset... Se sinun puheesi... ja muutenkin..."
"Ja minä olen sinua katsellut jo poikasena, silloin jo kun sinä
pikkutyttönä paimensit lehmiä Lomporannalla..."
"Silloinko jo?"
Heidän keskustelunsa kääntyi lapsuudenmuistoihin ja niihin
leikkitovereihin, jotka silloin olivat lapsia. Niistä ei ollut monta
enää kotikylässä. Useimmat olivat Amerikassa, Hannan lapsuustoverit
varsinkin. Pertun ikäiset miehet olivat mikä Amerikassa, mikä muuten
kulkusalla.
Ja kuta pitemmältä he puhelivat ja toistensa ajatuksiin syventyivät,
sitä ikävämmältä alkoi heistä kummastakin ero tuntua. He olivatkin niin
kovin vähän olleet yksissä. Minkä vuoksi? Hanna olisi tahtonut, että
Perttu olisi usein käynyt heillä.
"Niin ujoko sinä olet?" hän kysyi.
"Ikävä minun on sinua joka hetki, ja aina tahtoisin olla luonasi, mutta
kun minulla on niin velkainen koti, niin... Joka-ikisen työn, jonka
teen, teen sinua muistellessa, ja aina ajattelen, että Hannalle tämäkin
tulee... Jospa olisit nähnyt sydämeeni nytkin öillä, kun olen peltoja
kylvänyt... Sinun rakkautesi on antanut minulle voimia tehdä työtä, ja
sinun kuvasi pelastanut minut kiusauksista ja kaikesta pahasta... Sinun
vuoksesi olen raatanut ja yrittänyt, että saisin kerran sinulle
sanoa... Ja arvaatko miltä tuntuu työnteko, kun toivo aineellisesta
palkinnosta on niin pieni! Tarkoitan, että voihan olla, etten saa kotoa
mitään, vaikka olen koettanut uurastaa... Mutta iloisin mielin olen
yrittänyt, tietäessäni, että sinä hyväksyt... enkä ole voinut jättää
kahta vanhaa yksin kuolemaan... Ymmärrätkö oikein minua?"
Hanna pyyhki kyyneliä silmistään.
"Ymmärrän minä sinun tilasi, ja jos vanhurskas Jumala meitä muistaa,
niin ei meillä hätäpäivää ole."
Ja Hanna kertoi, että hänellä oli vähän säästöjä, ja sitäpaitsi hän oli
jo parina vuonna toimitellut minkä mitäkin uuden kodin aloittamista
varten.
"Ja minulla kun ei ole ihan mitään", tunnusti Perttu puolestaan. "Ei
ihan mitään, jota voisin sanoa omakseni..."
"Onhan sinulla kirjasi kuitenkin", lohdutti Hanna. "Ne olet ostanut
omilla rahoillasi... Mutta oletpa muuten tuhansien arvoinen... En
vaihtaisi sinua Lomman rikkauteen!"
He vaikenivat hetkeksi molemmin. Sitten Hanna sanoi:
"Miksemme voisi aloittaa elämäämme milloin hyvänsä...! Ostaisimme vain
torpan ja siinä sitten..."
"Mutta minun on niin hirveän vaikea erota kotitalosta, jossa olen niin
kovin paljon työtä tehnyt... Jos nyt lähtisin, niin kaikki työni olisi
hukkaan mennyttä."
Ja Perttu melkein pillahti itkuun.
"Niin rakkaaksiko se on sinulle tullut?" kysyi Hanna.
"Niin on. Siinä tahtoisin elää ja kuolla."
Hannankin koti oli kiinnitetty suurista summista, ja kun talo muutenkin
oli pieni ja pikkuetuinen, oli aivan varmaa, ettei Hannalle jäisi
mitään kodin perintöä. Sen tiesivätkin veljet eivätkä viitsineet
kotonaan mitään työtä tehdä silloinkaan, kun talon ruokaa söivät. Hanna
oli äitinsä kuoleman jälkeen tullut palveluksesta kotiinsa vanhan isän
taloutta hoitamaan.
Aurinko oli kohonnut korkeammalle ja paistoi jo vaaran takaa joelle,
saarien selille ja lännen alle korkeiden vuorien kalpeille huipuille.
He katselivat alas suvannolle, jossa lauttoja nyt kulki peräkkäin.
Perttu näytti nauttivan näköalasta, joka lännessä päin kylpi auringon
kullassa.
"Sinä rakastat tätä luontoa ja valoisia öitä... Ei kukaan muu tästä
luonnosta osaa puhua niinkuin sinä..."
"Niin teenkin. Kesäyönä voin unhottaa suruni ja huoleni... ja olla vain
ja elää... olla niinkuin ei minulla koskaan olisikaan mitään
murhetta..."
Hanna kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, katsoi pitkään hänen
rehellisiin kasvoihinsa, jotka olivat niin puhtaat ja himottomat ja
terveen kevätahvan peittämät, katsoi kauan ja sanoi sitten:
"Sinä puhdas, rakas Perttuni!"
Kun Hanna jo oli hyvästellyt Perttua ja aikoi kiviaidan luota, pellon
laidasta, pyörtää takaisin, muisti Perttu vielä kysyä pidellen tytön
kättä omassaan:
"Niin, mutta... Kuka se toinen kosija oli?"
Hanna ratkesi nauramaan.
"Se oli Junnon-Iikka..."
"Junnon-Iikka", kertasi Perttu kummissaan.
Hanna kertoi:
"Junnon-Iikka ei ole mikään tyhmä poika, vaikka onkin juoppo ja
retkale. Kuullessaan vastaukseni arveli hän: 'No semmoisen miehen, kuin
Viraniemen Perttu on, minä sinulle soisin...'"
"Vai Junnon-Iikka!" kummasteli Perttu yhä. "Aina minä Iikasta paljon
olen pitänyt", hän lisäsi sitten, painoi kerran vielä Hannan kättä ja
lähti tielle vievää polkua astelemaan. Hanna seisoi hetken kiviaitaan
nojaten ja katsoi hänen jälkeensä ja palasi sitten kamariinsa, sanaton
ikävä sydämessään.
Omissa, omituisissa mietteissään Perttu käveli kotiaan päin tietä
pitkin. Nyt vasta, auringon noustua, näyttivät kyläläiset käyneen
levolle. Sillä missään ei näkynyt liikettä, ei ollut tielläkään
vastaantulijoita.
Perttu kulki kuin unessa. Toisinaan ilo ja riemu valloitti hänen
sydämensä, kun hän tunsi saavuttaneensa Hannan rakkauden. Mutta sitten
taas sukelsi mieleen Lomma velkakirjoineen... Hopeasaari... ja
kivuloiset vanhukset...
Ja kesken kaikkea johtui hänen mieleensä, että Junnon-Iikka oli kosinut
Hannaa...! Ei ollut Iikka sanallakaan sinnepäin puhunut äsken, kun
lautan päällä sitä tätä juttelivat... Miksei ollut? Oli vain
toimitellut Perttua tukinajoon!
Mitä hän lieneekään miettinyt? Mutta ei hänen katseessaan näyttänyt
petosta olevan... Oli vain ollut Pertun mielestä ystävällisempi ja
osanottavampi kuin ennen... Eihän Iikka muuten huono mies ollutkaan...
Ei muuta vikaa, kuin ettei osannut säästää, vaan kulutti hyvät ansionsa
kortilla ja juominkeihin... Miesten komeimpia oli Iikka tummine
hiuksineen ja solakkoine vartaloineen, joka oli kuin luotu tukkipoikaa
varten. Helluja hänellä sanottiin olevan joka kylässä, ja joka paikkaan
hän oli tervetullut... Ei ollut heillä, Pertulla ja Iikalla, koskaan
ollut mitään riitaa keskenään lapsinakaan ollessa. Ja kun olivat
miehiksi kumpikin varttuneet, niin harvoin yksiin sattuivat Iikan elämä
kun oli vesillä ja vetten päällä, ja Perttu kiskoi maan karusta
kamarasta jokapäiväistä leipäänsä. Mutta talvisin, kun Iikkakin sattui
kotosalla olemaan, lainaili Perttu hänelle kirjoja luettavaksi.
Mielellään Iikka niitä lukikin.
Perttu oli tullut kotitien haaraan. Hän näki ilokseen jo tuomenkukkia
puhjenneen puutarhassaan ja ensimmäisen ohrakylvönsä nousseen oraalle.
Hän käveli ensiksi puutarhaansa, taittoi kukan tuomesta ja hymähti. Ja
kummallinen ajatus, joka ei ennen ollut hänen päähänsä pälkähtänyt,
täytti äkkiä hänen mielensä.
-- Jos minä kuolen, kuolevat puunikin... Jos teistä erota täytyy...
niin elämän lopetan teiltäkin...
Ja raskaasti huoaten hän käveli pihaan.
Silloin hän kuuli lasten ääniä pirtistä ja arvasi, että sisar Kustaava
oli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa.