Viinamäkeään on Perttu kylvämässä.
On yö, lämmin, valoisa Pohjolan yö. Kylältä on ääni lakannut
kuulumasta, ja pelloilta on väki kadonnut. Ei näy muita liikkeellä kuin
naapurin, Jokijalan, isäntä, joka hänkin näkyy olevan kylvöhommassa.
Toukoyöt ovat aina ennen olleet Pertun hauskimpia hetkiä, kun sai tehdä
työtään kenenkään häiritsemättä ja kun jaksoi tuudittaa mielensä ja
sydämensä siihen uskoon, että nämä kaikki, pellot ja nurmet ja metsä
tuolla etempänä, olivat hänen... joka oli ne omalla voimallaan
saattanut kuntoon. Ja ne hetket varsinkin, jolloin kuvitteli, että koko
vainio olisi mainiossa kasvukunnossa, puutarhan puut kukassa ja Hanna
kävelisi sieltä pihasta päin ja tulisi tänne kivelle asti ja toisi
tullessaan kahvia ja vehnästä... Heidän hyvässä kunnossa oleva kotinsa
oli tuo punainen rakennus ja tuo uljas, uusi navetta, jossa silloin
tällöin kalkahti kello...
Mutta ei ollut Pertun toivo toteutunut. Saisiko koskaan sanoa omakseen
tätä?
Millä ja miten saisi velat maksetuksi?
Että saisi viedä Hannalle sen salaisimman, pyhimmän ilosanoman: Nyt on
meillä oma, velaton koti!
Monta pitkää vuotta oli sitä toivonut, monta unetonta yötä valvonut
silloin jo, kun ei vielä tiennytkään, että Hanna häntä samoin rakasti
kuin hänkin Hannaa.
Hanna! Hanna! Hänen nuoruutensa morsian ja tulevaisuutensa toivo! Hänen
ilonsa ja hoivaajansa epätoivonkin mustina hetkinä! Jospa hän jaksaisi
tehdä työtä ja taistella, että se unelma, jota kauan, kauan oli
odottanut, kerrankin kävisi toteen!
Hän ei ollut tavannut Hannaa useaan viikkoon, vaikka Hannan koti oli
toisessa päässä kylää. Ei ollut saanut puhua Hannalle huolistaan, ei
mainita toiveistaan. Silloin oli aina, Hannan kohdattuaan, helpompi
elää ja toivoa, tehdä työtä ja odottaa keveämpää aikaa. Hanna osasi
lohduttaa ja lupasi vartoa, oli jo vartonut kohta kymmenen vuotta...
Hän heitteli siemeniä kuin vihapäissään, sillä niitä oli vähän,
kylvöstä tuli harva... Mutta hän ei ollut lähtenyt lainaamaan, vaikka
uskoikin saavansa Jokijalan isännältä. -- Panen sen mitä on... muuta ei
voi, -- arveli hän itsekseen, kun pudisti viimeisiä jyviä säkistä
vakkaan. Ja vaikka hän tiesi kylvöstä tulevan harvan, oli hänellä
sydämen pohjalla uskona, että siihen sittenkin tulee taajuutta.
Ollessaan tulossa mäkipäähän peltoa ja juuri viimeisiä jyviä vakasta
heittelemässä hän näki Jokijalan isännän astuvan piennarta pitkin
luokseen. Jokijalan isäntä oli jo ikämies, kasvot sileät ja
hyväntahtoiset ja leppeys koko olemuksessa. Hän oli aina kohdellut
Perttua erinomaisella ystävyydellä, ja aina, naapurina ollen, koettanut
auttaa missä vain kykeni ja voi.
"Jopa taitaa Viinamäki olla kylvettynä", arveli hän ja istahti
pyörtänölle. "Jo sain minäkin viimeisen kylvöni tehdyksi, mutta väsymys
tuntuukin."
Hän alkoi panna piippuunsa, ja Perttu oli huomaavinaan, että hän
tarkasteli kylvöä. Ennen oli usein sanonut, että Perttu oli hyvä
kylväjä. Perttu luki naapurin silmistä, mitä tämä ajatteli, vaikka ei
mitään virkkanutkaan.
"Istu sinäkin nyt ja pane piippuusi", sanoi hän sitten Pertulle.
Perttu kävi pientarelle Jokijalan viereen ja kaivoi hänkin piippunsa
esille.
"Pane tästä minun kukkarostani", tarjosi naapuri.
"Lupaavalta näyttää nyt tämän touon aika", lausui Perttu kiitokseksi.
Kotvan aikaa he tupakoivat mitään puhumatta. Hiljaista oli heidän
ympärillään, väliin kukahti käki, ja yörastaat lirittivät kilvan
takaliston kuusikossa. Tyyni oli suvanto, ja suuret vihannoivat saaret,
joita vuopiot ja putaat toisistaan eroittivat, hohtivat yön
kirkkaudessa kuin vihreät samettikentät. Etäisten vaarojen la'illa
kimaltelivat jo nousevan päivän kultaiset säteet. Kumpikin mies näytti
omiin ajatuksiinsa vaipuneelta. Harvoin kävi Jokijalan isäntä
Viraniemessä, ja silloin kun kävi, oli asiallista asiaa. Perttu arvasi
nytkin, että naapurilla oli jotakin tärkeämpää sanottavana, sillä
pitkissä mietteissä hän istui.
"Ei ole kai vielä tullut kauppakirjaa isäsi kanssa tehdyksi?" virkkoi
naapuri vihdoin aivan niinkuin olisi jo asiasta ennen puhunut tai
niinkuin Perttu olisi tiennyt hänen ajatuksensa.
"Ei ole tehty. Puhetta siitä jo on ollut kauankin, mutta ei ole sen
valmiimpaa tullut. Eikä siitä taitaisi isäukosta enää kauppakirjan
tekijäksi ollakaan... Toisinaan tuntuu kuin houraileisi... puhuu puuta
heinää."
Jokijalka mietti hetken, sitten alkoi puhua:
"Sinä katsot liian vähän omaa etuasi, Perttu! Koko elinaikasi olet
talon työtä tehnyt, saanut koko vainion hyvään kuntoon ja alottanut
uudisviljelyksen Karhusuolle... Toiset eivät ole tehneet mitään... ovat
vain olleet sinulta ottamassa... Sinun ansiotasi on, että talo on
semmoinenkin kuin on... Olisi pitänyt tehdä kauppakirja jo aikaa,
sinähän kuitenkin olet velkojen korkoakin maksanut... niin olen
kuullut... Eihän ole isästäsi enää maan hoitajaksi, ei ole ollutkaan
sitten kun saarnamieheksi alkoi..."
"Milläpä minä maksaisin talon velat, joita on niin paljon", sanoi
Perttu alakuloisesti väliin.
"Tuskin niitä yhtaikaa tarvitseisi maksaa... Kai velkojat uskovat
sinullekin, niinkuin ovat isällesikin uskoneet... ja Lommahan saa
hirmuisen suuren koron rahalleen, kun saapi tehdä heinää koko
Hopeasaaresta... ja itse velka on maahan kiinnitetty... Ala sinä,
poika, ajatella asiaa, ja ota emäntä taloon, niin pääset viettämään
hauskempaa elämää..."
Oli naapuri välistä ennenkin siihen suuntaan Pertulle puhunut, mutta ei
näin suoraan koskaan.
"Eihän sinun elämästäsi noinkaan mitään tule... kun toiset vievät mitä
sinä kokoat..."
"Enhän heille mitään mahda, kun isä ja äiti heitä puolustavat", sanoi
Perttu alakuloisesti.
"Sepä se onkin! He ovat tottuneet tekemään aina sinulle niinkuin ovat
tahtoneet, ja samoin isällesi ja äidillesi, jotka eivät koskaan ole
saaneet heitä tottelemaan. Senvuoksipa heistä onkin tullut semmoisia
kulkulaisia, vaikka kyllä kai he ovat Jumalan sanaa kuulleet enemmän
kuin muiden ihmisten lapset."
Siitä oli naapuri kerran isällekin sanonut. He eivät koskaan sopineet
uskonasioissa, vaikka muuten naapureina olivat keskinäisessä sovussa.
Naapuri ei jaksanut isälle antaa anteeksi sitä, että hän kierteli maita
mantereita saarnamiehenä ja jätti talonsa ja lapsensa hoidotta.
"Ja siitä ne ovat ensiksi velat ruvenneet kasvamaan".
Perttu kuunteli äänetönnä naapurin puhetta, mutta kun naapuri suoraan
alkoi syyttää isää kaikesta, siitäkin, ettei karja menestynyt, ja
siitä, että hänen lapsistaan oli tullut syntisempiä ja roistompia kuin
monen uskottoman lapsista, tuntui se Pertusta liialta. Isä ei koskaan
napissut Jumalaa vastaan, vaikka hänen osalleen oli aina tullut
katkeria koettelemuksia.
"Annamme sen vanhan, kuolemaan menevän vanhuksen olla alallaan", sai
Perttu Jokijalalle sanotuksi.
"Niinpä olkoon minun puolestasi", lausui naapuri. "Mutta minä sanon
vieläkin, että jos annat itseäsi köyhdyttää vastedeskin samoin kuin
tähän asti, ei tule sitä Jumalaa, joka sinulle sen maksaa..."
Ja naapuri lähti kotiaan päin kävelemään.
Perttu jäi paikalleen pellon pientareelle istumaan. Kummalliselta
tuntui hänestä nyt naapurin käytös. Mitä lienee puheillaan
tarkoittanut? Vartavastenko oli lähtenyt sanomaan tuota Pertulle?
Olihan siinä totta, naapurin puheessa, se hänen itsensäkin täytyi
myöntää. Siihen olivat veljetkin tulleet milloin mieli teki, ja ottivat
omin lupinsa, kun ei hän ollut kotosalla.
Ja Kustaava ja hänen miehensä...!
Ja kuta tarkemmin ja pitemmältä Perttu alkoi miettiä, mitä naapuri oli
haastanut, sitä enemmän hänelle selvisi, että tämä sittenkin oli
oikeassa.
Siinähän se oli... kun ei ollut oikeaa isäntää talossa, vaan kukin sai
ottaa ja käyttää talon tavaroita niinkuin mieli teki.
Ja sitten talvisin niitä uskovaisia, joita tuli neljin, viisin hevosin
isän puheille... Ruokituttivat itseään ja hevosiaan, viikoittain
seurojaan pitivät, ja kun lähtivät, niin eivät muuta jättäneet kuin
hajun...
Ne ne olivat myöskin osaltaan taloa köyhdyttäneet!
Kyllä hän oli nähnyt jo pienenä poikana, oli ymmärtänyt hyvin, ettei
ollut mahdollista niin pienillä talon tuloilla semmoista joukkoa
elättää. Isä kun lisäksi oli niin hyväntahtoinen, että antoi oman
tähdellisimmän tarpeensakin -- ja luotti vain siihen, että Jumala
siunaa monin kerroin...
Eikä hänelle auttanut mitään sanoa, vaikka hän näki, kuinka köyhyys
tukkeutui näkyviin joka nurkasta. Kaikki oli vain hyvin. Jumala ne oli
kaikki sallinut, senkin, että hänen lapsistaan piti tulla
maankiertäjiä.
Nykyvuosina ei enää maksanut vaivaa puhua mitään isälle. Hän ei enää
tahtonut kuulla mistään maallisista asioista. Joka hetki hän toivoi,
että pääsisi lepoon... iankaikkiseen rauhaan...
Välisti Perttu oli ollut ymmärtävinään, että isällä oli sydämen
pohjalla jotakin painavaa, raskasta rautaa, joka oli kuin kohdistettu
kanssaihmisiä vastaan. Mutta ei hän koskaan suoraan sanonut muuta kuin
että maailma ja ihmiset vain pahenivat ja että Jumala näytti
loittonevan yhä kauemmaksi suruttomasta ihmiskunnasta. Hän ei koskaan
hetkeäkään epäillyt omaa uskoaan ja omaa autuuttaan. Hän oli tehnyt
työtä Jumalan valtakunnan hyväksi, hänen omatuntonsa oli puhdas ja
uskonsa järkähtämätön...
Ja samanlainen oli äidinkin usko.
"Jumalan kunniaan kun kostumme, niin tämä maallinen vaelluksemme tuntuu
turhalta", oli äidin tapana kiusausten hetkellä sanoa.
Pertun istuessa siinä pientareella, auringon noustessa ja lintujen
ruvetessa laulamaan, riensivät hänen ajatuksensa kuin tuulen ajamina,
löytämättä missään lepoa. Lapsuutensa päivät hän muisti, kolkon,
ilottoman nuoruutensa, jossa sentään oli kaksi ihanaa valopaikkaa:
hänen kirjansa ja Hanna...
-- Mitäpä iloa täällä lieneekään, -- hän arveli vihdoin, otti tyhjän
vakan kainaloonsa ja läksi astumaan pihaan päin.
Aurinko oli jo kohonnut suurten vaarain takaa ja paistoi lämpimän
herttaisesti suvannon välkkyvään veteen ja heinävien saarten seljille.
Sieltä siinsi kahden leveimmän vuopion välistä Hopeasaarikin, sileä
hyväheinäinen niitty...
Mutta ylempää hän näki jo ensimmäisten tukkilauttojen olevan tulossa
joen kiivasta virtaa pitkin... Kuului lauttamiesten huutoja ja
kirouksia, kun leveä ja raskas lautta ei oikein ottanut totellakseen
kiivaissa korvavirroissa.
Ajatuksissaan Perttu asteli pihaan ja kävi suoraan omaan huoneeseensa,
joka oli tuvan mäkipäässä. Siinä olivat hänen aarteensa ja
omaisuutensa. Pienellä kirjahyllyllä oli kirjoja ja vanhan kaapin
päällä sanomalehtiä, joita hän tilasi useita. Niitä yksin ollessaan ja
joutohetkinä luki ja tutki, kirjoittipa joskus itsekin jonkun uutisen
omaan lehteensä. Seinällä riippuivat hänen uudet vaatteensa, jotka vain
sunnuntaisin raski päälleen pukea, ja uusi hattu, jonka Hanna oli
lahjoittanut...
Hän tunsi raukaisevaa väsymystä jäsenissään, niin uuvuttavaa, ettei
tahtonut jaksaa riisua kenkiä jalastaan...
Ja kun hän laskeutui vuoteelleen, lensivät ajatukset entisyyteen ja
palasivat samalla nykyhetkeen, joka hänestä nyt tuntui raskaammalta
kuin koskaan ennen. Hän teki suunnitelmiaan ja päätöksiään, että niin
ja niin hänen nyt täytyy tehdä... niin ja niin toimittaa... Hänen
täytyy ruveta ankarammaksi, täytyy ottaa isäntävalta pois muilta...
niinkuin Jokijalka oli neuvonut...
Sellaisia päätöksiä hän oli ennenkin tehnyt, aikonut ja aikonut, mutta
kun tuli tosi eteen, ei hän voinut panna vastaan kenellekään...
Ja siihen hän nukkui raskaasti, tiedottomasti niinkuin nukkuisi monen
pitkän vuoden kuluttua.
Kun hän herättyään meni pirttiin, näki hän äidin liikkeellä, vaikka
heikkona vielä. Isä istui sänkynsä laidalla ja veteli verkkaan
kämmenellään pitkää, harmajaa partaansa. Penkillä istui kaksi miestä,
tukkilaisia. Junnon-Iikka, kotikylän mies, ja toinen nuori, etelän
puolen mies.
Perttu tervehti Iikkaa, joka oli tuttava.
"Tekö sitä yöllä lautalla tulitte?" tiedusti Perttu.
"Me. Mutta otimme maihin tässä Viraniemen rannassa, kun näytti rupeavan
tuulemaan eikä suvannolle ole panemista", alkoi Iikka selittää.
Äidin silmät olivat itkettyneet, ja ennenkuin Iikka kerkesi jatkaa,
sanoi äiti:
"Ikäviä terveisiä sillä on Iikalla meillekin. Kuuluu hukkuneen
Kustaavan mies..."
Perttu ei puhunut mitään, mutta kenkä, jota hän oli jalkaansa
vetämässä, jäi lattialle. Salamana lensi hänen ajatustensa läpi:
Kustaava ja lapset joutuvat sinun elätettäviksesi...
"Niinhän se kävi", alkoi Junnon-Iikka selittää. "Siinä kun tukit olivat
tulossa Sipulikosken niskaan ja päällempänä Peurasuvannolla oli suma,
niin siihen suman rakoon oli pudonnut... eikä löydetty vielä
ruumista... Eikö kulkene valtaväylää, jos eivät tukit survo
palasiksi..."
"Helvettiin meni sekin mies", lausui vanha Israel tuomionsa, ankara
katse silmissään.
"Kukapa sen niin varmaan tietää", arveli nuori etelän puolen mies,
Junnon-Iikan kumppani.
Onneksi ei vanha saarnamies sitä kuullut. Höpistyään hetken itsekseen
hän kallistui vuoteelleen, ummisti silmänsä ja näytti nukkuvan.
"Jäi viisi pientä lasta eikä minkäänlaista elämistä", sanoi emäntä
hetken kuluttua, mutta sitten hän ratkesi valtavaan valitukseen:
"Herra, Herra, miksi minua näin kovasti koettelet!" Eikä tyyntynyt
sittenkään, vaikka Perttu kantoi hänet vuoteeseen ja koetti parhaansa
mukaan lohduttaa.
* * * * *
Viinamäen pellon karhittuaan Perttu palasi pihasalle ja alkoi korjailla
kyntöneuvoja kesäsijoilleen. Kevätkylvöt olivat nyt tehdyt, ja vähän
keveämmin mielin Perttu valmisti apetta Laukilleen.
Lauttamiehet, jotka aamulla olivat tulleet taloon, olivat menneet
tuulta makaamaan karjalatoon. Herättyään he alkoivat tahtoa Perttua
avuksi saattamaan lauttaa koskenniskaan. Eivät sanoneet uskaltavansa
kahden lähteä suvannolle, kun tuulenhenki oli idässä. Semmoisia
saattomatkoja oli Perttukin silloin tällöin tehnyt, vaikka hän ei
muuten ollut koskaan vasiten ollut tukkihommissa. Mutta kun oli sopiva
vesi eikä tuuli haitannut, oli lauttojen saattaminen koskenniskaan
hauska matka, ja hyvä palkka siitä maksettiin.
Perttu vähin kielteli, kun Junnon-Iikka pyysi. Olisi ollut niin kovin
monenlaista talon työtä, ja Karhunsuolla odottivat ojamullat
hajoittajaa.
"Lähde pois vain... On nyt kesää vielä maatöitä tehdä, ja me maksamme
hyvän palkan... Näillä tukeilla on kiire meren suulle", kehoitti
Junnon-Iikka uudelleen.
Perttu mietti hetkisen. Samalla matkalla hänen sopisi käydä Lommankin
puheilla ja palatessa poiketa Hannaa puhuttelemassa... Hän lupasi
lähteä, pistäysi huoneeseensa ja veti uudet pitkävartiset tukkisaappaat
jalkaansa.
"Nyt lähdemme", sanoi hän sitten pihalle tultuaan. Hänen liikkeissään
ja koko olennossaan ilmeni jotakin reippaampaa, ja äskeinen alakuloinen
katsekin oli kirkastunut ja ikäänkuin avartunut.
"Sinusta se tukkimies olisi tullut", sanoi Junnon-Iikka ihastuksissaan.
Perttu olikin nyt, pitkävarsisaappaissa ja mustassa hatussa, joka oli
hieman kallellaan, niinkuin tukkilaisilla on, aivan erinäköinen kuin
äsken pellollaan.
Miehet kävelivät rantaan, jossa suuri tukkilautta oli vankalla
trossilla kiinnitetty maahan lyötyyn paaluun.
"Onko näkynyt lauttoja alas meneviksi?" kysyi Junnon-Iikka, kun
alkoivat päästellä lauttaa irti.
"On niitä joku näkynyt menneen", vastasi Perttu.
Kun lautta oli irtautunut maista ja he kukin asettuneet airoihinsa,
alkoivat he soutaa suvannon selälle, josta laimea virta hiljalleen
kuljetti raskasta lauttaa virtavampia vesiä kohden.
"Tänä kevännä oli puute miehistä tukinlaskussa", puheli Junnon-Iikka
lautan etupäästä Pertulle. "Siellä olisit sinäkin napannut sievät
rahat... Mutta sinähän et pidä tukkilaisen elämästä... Kumma ettet
sinä, ja toiset veljesi vain... Kemijokivarteen kai ovat menneet...?"
"Sinne ovat kai menneet."
Hetken vaiti oltuaan sanoi Junnon-Iikka niinkuin kauan mietittyä asiaa:
"Kumma se on, että tyydyt maatyötä tekemään, vaikkei ole palkasta
mitään tietoa..."
Se nyt oli taas viittaus siihen, että talo oli niin velassa, että kun
velkamiehet omansa ottivat, ei Pertulle jäisi mitään. Koko maailma sen
muuten tiesikin.
Jotakin Junnon-Iikalle vastatakseen Perttu sanoi:
"Siinäpä tuota on elänyt, ja tuskinpa niillä kaikilla tukkilaisilla on
paljoa enempää säästössä kuin minullakaan..."
Ei väittänyt Junnon-Iikka sitä vastaan, mutta arveli kuitenkin:
"Semmoinen mies kuin sinä, joka olet juomaton ja muutenkin hoksaava,
sinä siellä panisit kesän pitkään rahaa säästöön kuin puita pinoon..."
"Niin vain tekisikin", arveli etelänpuolen mieskin.
"Taitaisivat tulla minullekin suuremmat menot sitten", naurahti Perttu
miesten puheisiin.
Lautta soljui hitaasti eteenpäin. Tuuli oli iltapuoleen päivää kokonaan
tyyntynyt, niin että suvannolla oli nyt helppo ohjailla raskasta
lauttaa. Ei ollut muuta miehillä tekemistä kuin katsella vain.
Etelänpuolen mies siirtyikin lautan kupeelle, jossa heillä oli tulisija
ja kahvinkeittovehkeet.
"Keitäpä oikein jätkän kahvia", varoitteli häntä Junnon-Iikka.
"No niinkuin tervaa", vakuutti toinen ja pilkkoi honkapalasesta lastuja
kahvin keittämistä varten.
Junno ja Perttu ohjailivat sillä välin lauttaa, joka jo oli kulkenut
suvannon selälle ja oli nyt parhaalla väylän kurkulla. Junno ohjaili
etupäätä, Perttu jälkipäätä. Junno hyräili tukkilaisen lauluja, mutta
Pertun ajatukset eivät hänen laulujaan seuranneet.
Mutta keveämmältä, vapaammalta ja hauskemmalta tuntui Pertustakin elämä
täällä vesillä. Maailma huolineen oli tuolla etempänä, täällä ei niistä
mitään tiennyt... täällä valtaväylän kirkkaan veden päällä... joka
virtaili meren suulle ja sieltä avaraan maailmaan. Oli kuin keveämpää
hengitys, ja niinkuin raskas elämä olisi haihtunut. Tänne kuului
selvään rannalla olijoiden puhelu, ja korva otti pienenkin äänen, joka
lähti maalta päin...
"Hauskat ja helpot ne ovat välistä sentään tukkipojan päivät", arveli
laulunsa lomasta Iikka.
Korkealla rantatörmällä olevat talot paistoivat joelle, ilta-auringon
niitä kullatessa, kuin kiillotetut majat vaaran kupeelta. Pertun silmät
kääntyivät kotia päin, joka niemen nenässä kyyrötti vanhoine
maalaamattomine rakennuksineen. Se olikin ainoa kylän talo, jota ei
ollut punattu, sillä isä oli pitänyt sitä maallisena ja synnillisenä
koreutena. Mutta kaikkein kauneimmalla paikalla se sittenkin oli, ja
joelle asti rehoittivat Pertun puutarhan puut, joissa lehti jo
vihotti...
Kauempaa talon takaa näkyivät pellot ja jo vihannoivia ketoja, joihin
Perttu vuosi sitten oli timoteitä kylvänyt... Viinamäenkin eroitti
mustine multineen ja sen takaa korkean tuoreoksaisen kuusikon, hänen
säästömetsänsä...
Kylän alapäässä mäen harjalla näkyi pienoinen punainen talo pitkän
petäjikön laidasta. Se oli kaikkein etäimmällä joen rannasta ja
kaikkein korkeimmalla vaaran kupeella. Mutta pellot olivat sieviä mäen
laitaan tehtyjä neliöitä ja vankkojen kiviraunioiden ympäröimiä. Talo
näytti muutenkin siistiltä ja somalta valkoisine nurkkalautoineen ja
ikkunanpielineen... Nyt varsinkin, kun lännen ilta-aurinko kultaili
sitä tuonne miellyttävään mäenrintaan...
Se oli Hannan koti.
Pertun sydän sykki kuumasti. Mitähän Hannalla siellä oli tekeillä?
Muistiko häntä? Odottiko niinkuin oli luvannut?
Muisti kyllä ja odotti. Niin oli vakuuttanut, kun viime kerran
kohtasivat, hangen aikana, kun Perttu metsästä tullen oli käynyt Hannaa
tervehtimässä. Varhainen, kirkas kevätaamu oli silloin... Ei ollut
sittemmin Hannaa kohdannut... Kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana,
niin ei tahtonut liian usein puhellakaan.
Eikä ollut hänellä nytkään mitään ilosanomaa vietävänä... melkein
päinvastoin...
Mutta aina kun puhui Hannalle huolistaan ja päätteli yhtä ja toista
heidän tulevaisuudestaan, osasi Hanna kääntää hänen huolensa parhain
päin ja ennustaa hauskaa tulevaisuutta. Ja vaikka niin peräti vähän oli
toivoa siitä, että Perttu pääsisi velattomaksi eläjäksi, uskoi Hanna
kuitenkin... ja lupasi odottaa... eihän heillä niin kiirettä ollut...
Lautta oli Pertun miettiessä solunut jo lähelle saaria, ja suvanto
välkkyi takanapäin kuin suuri järvi. Ei ollut enää kaukana
Hopeasaarikaan, Viraniemen ja koko kylän heinävin ja paras niitty.
Rannoilla jo eroitti pitkää, polviin asti ulottuvaa luhtaa, vaikka kesä
oli vasta alussa.
Etelänpuolen mies, joka oli kahvinkeittohommissa, huusi: "Kahvi on
valmista."
Junnon-Iikka kehoitti Pertun ensiksi juomaan, jolla aikaa etelän mies
kävi Pertun airoon, sillä yksin ei lauttaa nyt sopinut jättää
kulkemaan, kun saaret lähestyivät ja oli osattava oikealle väylälle.
"Siellä olisi minun laukussani hokmannia, jos tahtoisit panna kahvin
sekaan", tarjosi Iikka.
Ja kun lautta näytti olevan menossa oikealle väylälle, pisti Iikka
aironsa rinkkoon ja kävi kahvin juontiin.
"Mutta jo on siinä leveää selkää", sanoi hän ja löi Perttua hartioille
kämmenellään. "On siinä voimaakin. Minä sinuna ostaisin ensi talveksi
vankan hevosen ja lähtisin tukkimetsään. Nyt tulee paljon tukinajoja
ensi talveksi... Kun menneenä talvena Airiselän ajossa Savukylän
Hermanni ansaitsi kolmatta tuhatta markkaa, vaikkei ollut ajoissa kuin
joulusta Marianpäivään. Minä tiedän, minä olin Hermannilla
hakkuumiehenä..."
"Kolmatta tuhatta...?" kysyi Perttu kummissaan.
"Puhtaita rahoja... Paksu pinkka oli kuin virsikirja seteleitä, kun
kotiaan läksi. Mitä arvelet? Eikö kannata talvisydämen ajaksi lähteä
tukinajoon?"
Perttu ei vastannut.
"Eikä siellä talvella niin jumalatonta elämää pidetä, jos sitä
pelkäät... Kun laittaa oman kämpän ja tallin, niin saapi olla aivan
rauhassa... Joskus, kun sattuu viinakauppias liikkeelle, niin vähin
huutavat ja tappelevat. Mutta mitäpä sinun tarvitsee joukkoon
sekaantua."
Perttu katsoi Iikan ruskeihin, vilkkaisiin silmiin, että näkyisikö
vilppiä silmänurkassa, mutta kun toinen näytti vakavalta, ymmärsi
Perttu, että hän tarkoitti totta.
Lautta oli heidän jutellessaan jo lipunut vuopioon, jonka toisella
puolella oli Hopeasaari ja toisella Törmänki, hyvä maaheinäniitty
sekin.
"Siinä se sitten on Hopeasaari... maailman paras niitty..."
Iikka tuntui sen sanovan Pertulle, ja hänestä näytti kuin Iikka olisi
tahtonut siihen vielä jotakin lisätä.
Hopeasaaren ranta oli syvä ja virtava, ja lautta kulki siinä
nopeampaan. Saaren taakse jäi kotikylä, ja katosi näkyvistä tapulin
risti ja kirkon eteläinen pääty. Edessäpäin näkyi vain niittyjä, joita
putaat ja vuopiot halkoivat.
"Siinä se olisi talon turva tuossa Hopeasaaressa", arveli hetken
kuluttua taas Iikka.
"Olisi se... joka sen omaksensa kerran saisi", sanoi Perttu hiljaisella
äänellä, ja näytti kuin hänen silmänsä eivät koskaan kyllääntyisi
katsomaan Hopesaaren tummaa, nyt jo pitkää luhikkoa.
"Siitä saapi Lomma liian rajun rahankoron", arveli Iikka taas, ja kun
ei Perttu siihen vastannut, lisäsi hän:
"Kumma mies se isäsi, kun antoi ruuan suustansa."
"Pakosta kai se oli, kun ei muuten kyennyt maksamaan korkoa", sanoi
Perttukin nyt. "Eikä taida se asia meidän puhelemalla parata."
"No lauletaan sitte!" kiljaisi Iikka ja alkoi rallattaa, niin että
kaiku kierteli kaukaisissa vaaroissa.
Jo oli lautta saapumassa koskenniskaan. Etäältä näkyivät jo toisen
kylän talot ja kuului kovien koskien pauhua. Sieltä näkyi korkealta
törmältä kauppias Lommankin komea valkoinen talo yli muiden ja
asuinrakennuksen suuret ikkunat, jotka välkkyivät iltapäivän paisteessa
kuin kulta.
Tarkkaa oli nyt lautan kuljetus, sillä virta eneni ja väylät olivat
mutkaisempia. Jo näkyi koskenniskan lauttahamina suurine lauttoineen ja
tukkilaisineen, joita vilisi maalla ruokakojujen ympärillä ja kulki
edestakaisin lautoilta maihin ja taas takaisin. Kuului lauluja,
kirouksia ja huutoja, ja ihan jo silmän alla näkyivät ensimmäisen
kosken vihaiset laineet ja kuului mahtavan kosken varoittava pauhu.