Talon laajinta ja parasta peltoa, Viinamäeksi nimitettyä, oli Perttu
kevätkylvölle valmistamassa.
Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman varhain, ja touon aika näytti
lupaavalta. Vappuna jo loi valtaväylä jäänsä erinomaisempia vahinkoja
tekemättä. Sadetta ja lämpöisiä, päiväpaisteisia päiviä oli sittemmin
riittänyt, niin että kesä kerrankin näytti tulevan kertomatta. Ei
muistanut Perttu näin varhaista kesän tuloa, eivätkä sitä muistaneet
vanhemmatkaan miehet.
Viinamäen pelto lähti talon navetan takaa ja nousi takalistolle päin
loivana myötäleenä. Mutta metsän rantaan, johon pelto päättyi, oli
polulta jyrkkää vastaletta, jossa hevonen sai ponnistaa kaikki voimansa
ennenkun pääsi vaon päähän. Siinä olikin sitten, joka vaon käytyä,
lepohetki sekä miehelle että hevoselle.
Siihen Perttu nytkin vanhan Laukkinsa pysähdytti, korjasi harjaa
länkien alta ja puhutteli kehoittavasti vanhaa, uskollista kumppaniaan.
Itse hän istahti kivelle, joka oli metsän puolella piennarta ja jossa
hän aina jalkaansa levähdytti kyntäessään, kylväessään ja karhitessaan.
Se oli jo käynyt rakkaaksi tuo kivi Pertulle, sillä siihen liittyi
muistoja varhaisimmilta lapsuusvuosilta. Siinä oli ennen leikitty,
pidetty nuotiota sekä sen kupeella että päällä, ja siinä aina marjaan
mennessä käytiin Tapiolta runsaasti marjoja pyytämässä ja huudettiin
tuulen jumalalle, että antaisi tuulten puhaltaa, etteivät sääsket
hätyyttelisi marjamiehiä. Ja siinä samalla kivellä kerrottiin ennen
muinoin, kun nykyinen Viinamäen pelto vielä oli metsän peitossa,
haltiain halla-aamuina varjelleen peltoja. Mutta nyt olivat haltiat
loitonneet etemmäksi takalistolle, kun Viinamäki oli peltona.
Kiven päälle Perttu nytkin kiipesi, haki tupakkavehkeensä esille ja
sytytti piippunsa. Hän oli vankka, pian kolmikymmenvuotias mies.
Hartiat olivat leveät ja hiukan kumarat, silmät suuret, surumieliset,
ja hiukset vaaleat. Ylähuulessa oli vähän kevätahavan panemaa partaa,
joka oli vaaleampaa kuin kulmakarvat. Kädet olivat vankat, kämmenet
leveät ja känsäiset. Sormet olivat nyt, kovan kevätkynnön aikana, niin
kangistuneet, etteivät olleet tupakkakukkaroon sopia. Ja tupakkaa
piippuun pannessaan Perttu vaipui omiin ajatuksiinsa.
Eivät hänen ajatuksensa olleet hauskoja, eivätkä hänen toiveensa
valoisia. Ne eivät olleet sen valoisemmiksi tulleet, vaikka hän aina
toivoi ja toivoi. Yhdenlaista epätietoisuutta oli hänen elämänsä ollut
lapsuudesta asti, eikä hänen onnensa aurinko näyttänyt nousevankaan, ja
nyt hän pian olisi kolmenkymmenen. Vuodet olivat kuluneet niin kumman
nopeasti, toinen seurasi toistaan, mutta hänen elämälleen ne eivät
tuoneet minkäänlaista muutosta. Jouluna hän arveli: minkähänlainen on
maailma ja minun elämäni ensi jouluna. Ja kun joulu tuli, oli hänen
elämänsä samanlaista. Touon aikana hän mietti: minkälainen lienee
tulevana vuonna kylvön aika... kylvänköhän minä silloin... Ja kun tuli
kylvönaika ja hän taas oli kylvämässä, ei mitään sellaista ollut
tapahtunut, joka olisi vienyt häntä likemmäksi toiveittensa
toteutumista.
Mutta saatuaan piippunsa syttymään hän jouti silmäilemään alas
jokilaaksoon, kylälle ja taloihin, jotka sopivat tänne korkealle
mäenrintaan komeasti näkymään. Ilta oli ihana, tyven, päivä lännen
ilmoille kallistumassa. Tulvillaan, keväisiä voimiaan uhkuen, virtaili
vielä valtaväylä, kuljetellen tuntureilta kirkkaita vesiä. Keväistä
voimaa se näytti uhkuvan, kun rantatörmien tasalla vesi virtaili,
virtaili hauskasti sivu kotokylän aukenevalle suvannolle loitommaksi.
Siinä olivat kylän talot jokitörmällä, mikä etempänä, mikä likempänä
törmän kamaraa. Pertun koti, Viraniemi, oli ylimmäinen talo niemen
nenässä, joen polvekkeessa. Täältä mäeltäkään ei ollut joen polveen,
siihen missä joki maahan pisti, kuin muutamia hyviä kivenheittoja.
Kevätkylvöjen teossa oltiin joka talossa. Missä kynnettiin, missä
kylvettiin tai karhittiin. Kiirettä ja hoppua näytti kaikilla olevan.
Siemen oli saatava maahan, sillä nurmea työnsi jo pellon piennar, ja
koivun urpu pyrki puhkeamaan.
Ilta-aurinko valaisi miellyttävästi kylän taloja ja mäen rinteellä
olevia peltoja. Ilmassa tuoksui vereksen mullan ja nuoren lehvän lemua.
Mutta Pertun mieli oli raskas ja painava. Miksei hänkin iloinnut ja
toivoa täynnä riemuinnut nyt, kun paisuva kevät oli käsissä ja luonto
uuteen kesään heräili? Ja miksi ei ollut nyt hauskaa hänelläkin, kun
oli parhaillaan kylvön aika ja taivas ja maa näyttivät lupaavilta...?
Ei ollut näin raskasta kylvönaikaa Pertullakaan ollut moneen vuoteen.
Oli ollut hyvinkin rattoisia touonaikoja. Silloin varsinkin, kun toivoi
kerran pääsevänsä omaksi herrakseen ja uskoi saavansa palkkansa monien
pitkien ja raskaiden vuosien työnteosta.
Siinä oli kotitalo, tässä ympärillä hänelle rakkaiksi käyneet pellot,
jotka hän oli omin voimin laittanut hyvään kuntoon. Kiviä oli pelloilta
poistanut, isoja lantatunkioita valmistanut, niittyä perannut. Oli hän
koettanut korjailla rakennuksiakin vähillä varoillaan. Navetan oli
laudoittatanut aivan hiljan, ja pirttiin oli vasta tänä keväänä tehty
uusi muuri, mutta monta paikkaa oli korjaamatta, monta rakoa
odottamassa. Olisi tarvinnut maalata koko talon rakennukset punaisiksi
ja saada asuinrakennukseen uudet ikkunat...
Jos olisi kuitenkin ollut viisaampaa ja hänelle itselleen parempaa,
että olisi tehnyt niinkuin olivat tehneet vanhemmat veljet. Miehiksi
tultuaan olivat menneet yhtiön töihin ja jättäneet talon työt huiskin
haiskin. Kaksi velimiestä oli Amerikassa, toiset kulkivat vieläkin
tukkitöissä ja kävivät talvisydämen aikana entisessä kodissaan,
hakemassa ruokaa ja lämmintä... Kelvottomat ja laiskat!
Olisivat pysyneet kotona, olisi miehissä työtä tehty... Peltoja olisi
voinut laajentaa, niittyjä lisää raivata... Ja jos olisi saatu vielä
velka maksetuksi Lommalle, niin olisi saatu itse tehdä heinät
Hopeasaaresta, jonka koko heinänkasvu nyt vuosittain meni Lommalle
rahalainan koron maksuksi...
Talon paras ja heinävin niitty... Karja olisi saatu lukuisammaksi ja
tulot siten suurenemaan. Mutta veljet olivat vain moittineet vanhaa ja
vaivaista isää ja sanoneet, ettei tässä velkapesässä kannata työtä
tehdä, kun ei mitään koskaan saa palkakseen... Ja niin he menivät ja
jättivät... jättivät pellot, kevätuiton aika kun oli, kylvämättä,
vaikka tiesivät, ettei isä kyennyt ja että työväestä oli puute... Monta
semmoista hetkeä oli Pertulle jäänyt mieleen, ja hän muisti, kuinka hän
jo pahaisena poikana ajoi lantaa pelloille ja koetti opetella
kyntämään.
Olivat nytkin niin ikäviä ajatella ne entiset ajat, että melkein teki
mieli itkeä...
Mutta sitten tuli vähän hauskempia aikoja, ja hänen intonsa maatyöhön
kasvoi sitä mukaa kuin hän näki, kuinka kiitollinen maa oli hänen
työnteostaan. Isä ja äiti kiittelivät, ja äidin toivo oli kokonaan
kohdistunut häneen, nuorimpaan poikaansa. Häneen luotti ja hänestä
toivoi vanhuutensa turvaa...
Vanha, kivuloinen äiti raukka!
Pertun piippu oli sammunut, hän heräsi mietteistään, ja melkein kuin
kammoissaan, että oli niin kauan levähtänyt, hän nopeaan laskeusi
kiveltä ja alkoi kyntää. Hän ehtisi tänä iltana saada Viinamäen
kynnetyksi, ja yön tullen hän kylväisi... Yöllä oli hauska kylvää...
Oli tyventä ja valoisaa, ja yörastaan laulu ilahdutti mieltä.
Väsymys alkoi tuntua hänen jäsenissään, sillä hän oli ollut liikkeellä
koko edellisenkin yön. Verkkaan ja raskaasti käveli Laukkikin, vanha,
paljon raatanut ainoa hevonen...
"Käveleppä nyt, Laukki!"
Parastansa Laukki raiska koetti, vaikka takajalat olivat patteja täynnä
ja etujalatkin vaivaiset. Mutta Perttu kun hoiti uskollista kumppaniaan
hyvin, kooten sille makeamman palankin ja apehtien illoin aamuin,
jaksoi se vielä hiljakseen tehdä talon työtä. Kun Perttu oli ehtinyt
vaon rantapäähän ja aikoi juuri pellon toista laitaa pyörtää mäkeen
takaisin, näki hän navettakujasta, että hänen sisarensa Kustaava lähti
pihasta kävelemään häntä kohti.
"Perttu! Odota, Perttu, vähäisen", hän huusi ja tuli pellolle.
Perttu pysähdytti Laukin ja jäi tyytymätön ilme kasvoillaan vartomaan
sisarensa tuloa.
Vähäväliä kävi sisar Kustaava entisessä kodissaan milloin mitäkin
pyytämässä. Hän oli nuorena joutunut naimisiin mökkiläisen,
Poro-Junnon, kanssa. Heillä oli monta lasta, ja puute ja köyhyys
ahdisti alituisesti perhettä, sillä mies kulki tukkilaisena ja tuhlasi
ansionsa.
Kyynelsilmin sisar kertoi, ettei hänellä ollut mitään syömistä. Junno
oli jo lumen lähtiessä mennyt tukkijoelle ja aikonut lähettää rahaa,
mutta ei ollut vielä toimittanut penniäkään.
Perttu kuunteli sisaren puhetta suuttumuksen puna kasvoillaan.
"Ei ole minulla mitään antamista", sanoi hän.
Sisar alkoi itkeä.
"Sydämettömiä olette kaikki, niin sisaret kuin veljet... Sinunkin
pitäisi tietää, etten syö laiskan leipää minä", lisäsi Perttu, mutta
näytti heltyvän niinkuin ennenkin.
Sisar yhä itki.
"Sopisihan minunkin jättää vanhempani ja lähteä rahoja muualta
ansaitsemaan... Mikset pyydä Hannulta ja Iikalta?"
"Ei heillä ole", nyyhki sisar.
"Mutta minullako sitten luulet avun varaa olevan? Työtä olen tehnyt
koko elinaikani... Kenen hyväksi?"
Pertun ääni soi kovemmalta kuin koskaan ennen. Sisar ei muistanut
milloinkaan nähneensä hyväluontoista veljeään niin kitsaana ja pahalla
tuulella.
"Mikä sinun on, kun olet niin kiukkuinen?" hän kysyi kesken itkunsa.
"Se minun on, että alan kyllääntyä koko elämään..."
Ja Perttu käänsi selkänsä ja katsoi metsään päin. Mutta hän kuuli
sisaren nyyhkytykset takanaan.
"Mitä sitten taas tahdot?" hän kysyi hetken kuluttua, ja sisar kuuli
äänestä, että pahin kiukku oli mennyt ohi.
"Antaisit vähän jauhoja, ja eikö sinulta liikenisi perunansiementäkin?"
Perttu oli hetken vaiti, sitten sanoi:
"Kyllä, sisar kulta, sait kelvottoman miehen sinäkin!"
Ja sen sanottuaan hän läksi pihaan ja nouti apetta Laukille, jättäen
sen vaon viereen valjaisiin syömään. Sisar seurasi hänen liikkeitään,
ja kun Perttu lähti pirttiin päin, käveli sisar perässä arvaten, ettei
Perttu tälläkään kertaa voinut olla auttamatta.
Kun sisar oli saanut, mitä oli tahtonut, ja poistunut, istahti Perttu
väsyneesti pirtin penkille. Äiti makasi sängyssä, oli jo pari viikkoa
ollut vuoteen omana. Ei tuntenut kipuja, vaan heikkouttaan valitteli.
Kyyneliään näkyi äiti pyyhkivän, kun alkoi puhua:
"Minä kielsin Kustaavaa sinulta mitään pyytämästä. Sanoin että olet
raskaalla mielellä muutenkin... Mutta kyllä Jumala sinulle suopi
takaisin... Ei mene Jumalan oma sana hukkaan, kun hän on luvannut onnea
ja menestystä niille, jotka kunnioittavat ja rakastavat vanhempiaan ja
pitävät sellaista huolta kuin sinä meistä kahdesta vanhasta, isästäsi
ja minusta... Kyllä Jumala sinulle siunaa..."
Pertulla pyöri kiivas vastaus jo huulilla, mutta muistaessaan äidin
olevan niin heikkona, ettei mitään pahaa sietänyt, hän pysyi vaiti.
Äiti jatkoi:
"En yhdenkään lapseni puolesta ole niin paljon Jumalaa rukoillut kuin
sinun... Kyllä me molemmin, sekä isäsi että minä, ymmärrämme, kuinka
sinä olet uhrannut elämäsi meidän hyväksemme... eikä Jumala jätä sinua
palkitsematta... Jumala on kuullut minun rukoukseni ja jättänyt sinut
meitä hoivaamaan..."
Äiti puhui aina noin silloin, kun tiesi Pertun olevan kiusoissa ja
huolissaan. Eikä Perttu koskaan jaksanut äidille vastaan sanoa, vaikka
monesti mieli teki. Äiti ei osannut aavistaa, mitä Perttu sai kokea. Ja
usein, kun äiti puhui Jumalasta ja Hänen siunauksestaan, lämpeni Perttu
ja pillahti itkuun äidin kanssa.
"Sinähän olet ainoa iloni ja toivoni!"
Äiti katsoi Perttuun kysyvästi ja melkein kuin kummastellen, ettei
Perttu tullut äidin luo.
"Minä en todellakaan tiedä, mistä siemenet saan Viinamäkeen, sillä ne,
jotka syksyllä riihessä jo erotin siemeniksi, ovat kadonneet aitasta",
sanoi Perttu vihdoin synkällä äänellä. "Nyt vasta näin, kun aitassa
kävin... Rahaa ei ole, ja kukapa uskoisi velkaa..."
Äiti tiesi, mihin siemenet olivat joutuneet. Hän oli itse antanut ne
Kustaavan miehelle talvella. Mies oli luvannut maksaa, mutta äiti oli
unhottanut koko asian.
"Ja miten elämme nyt kesän, kun vilja on lopussa ja jauhojakaan ei enää
ole kuin yksi säkillinen..."
Äiti ratkesi kovempaan itkuun.
Pertun sydän pehmeni aivan äkkiä, ja katuen, että oli äidille mitään
siemenistä puhunut, sanoi hän lohduttavalla äänellä:
"No, ehkäpä tässä jonkun keinon keksii, ja on se Jokijalan isäntä
luvannut lainan, jos kesken loppuvat. Älkää nyt, rakas äiti, siitä
huolehtiko..."
Ja nähdessään, että äiti alkoi tyyntyä, hän käveli äidin sängyn luo ja
virkkoi:
"Saattaa tässä sentään tulla meille hauskemmatkin päivät. Olen kuullut,
että tänne tulee paperipuun ostajia, ja meilläkin olisi paperipuumetsää
kelpo lailla... Voidaan tässä ehkä Lommallekin velka maksaa, että saisi
itse tehdä heinän Hopeasaaresta..."
Äidin kasvot kirkastuivat.
"Eipä sitä tiedä, jos Jumala hyvinkin on kuullut minun rukoukseni", hän
hymyillen sanoi Pertulle.
Keveämmällä mielellä Perttu lähti jatkamaan keskenjäänyttä kyntöään.
Laukki olikin jo syönyt appeensa ja seisoi huuli lerpallaan ja silmät
puoliummessa ajajaansa odotellen.
"Nyt, Laukki, yritetään, että saamme Viinamäen kylvövalmiiksi", puheli
hän Laukille.
Mutta äskeiset ikävät ajatukset eivät luopuneet hänestä, tulivat nyt
vielä suuremmalla voimalla ja istuttivat epätoivon mietteitä nuoren
miehen sydämeen.
Suuttumus valtasi hänet ensiksi, kun hän aittaan tultuaan ja ullakolle
kiivettyään näki, että hänen parhaat siemenohransa olivat melkein
kaikki poissa. Hän kun vasiten riihessä puhdisti parhaan pellon
raskaimmat jyvät ja kantoi aitan ullakkoon suureen ammeeseen
kevätkylvöä varten! Melkein kaikki oli viety!
Semmoista oli tapahtunut ennenkin. Äiti ei saattanut olla antamatta,
kun tiesi vähänkin olevan! Ja ne sydämettömät siskot! Ne voivat ottaa,
ne voivat nylkeä hänet puti puhtaaksi! Vaikka tiesivät, että hän teki
työtä yötä päivää, näki suorastaan nälkää, kootakseen edes korkojen
maksuun rahaa!
Ei, ei! Ei ollut hänellä koskaan toivoa päästä velattomaksi ja saada
tätä rakasta paikkaa omaksi!
Hänen mielensä kävi niin liikutuksiin, ettei hän malttanut enää astua
samaa verkkaista tahtia, vaan hätyytteli Laukkia nopeampaan kulkuun...
"Kynnetään kuitenkin... kuka sitten kylvänee ja leikanneekin..."
Ja hän iski Laukkia ohjaspuolella kylkeen että läiskähti...
Käki kukahti kuusessa aivan ison kiven takana. Hänen ajatuksensa saivat
toisen suunnan. -- Jospa niitä nyt tulisi, niitä paperipuun ostajia...
Ehkä tuosta Särkirovon sarasta jotakin saisi, että pystyisi maksamaan
edes Lomman velan... Siinä oli kaunista petäjikköä ja komeaa,
tummaoksaista kuusikkoa, jota Perttu oli hoitanut kuin silmäteräänsä.
Talon muut metsäsarat olivat myydyt ja raiskatut, ettei ollut liioin
linnunistuinta. Kantoja ja tuulenkaatoja oli, ja niitä Perttu oli
koonnut talon tarvepuiksi.
Veihän isältä puulaaki melkein ilmaiseksi koko Lompolajoen saran! Monta
tuhatta kaunista tukkia! Eikä ollut velka sillä lyhennyt!
Perttu oli ollut silloin pieni, mutta hän muisti vielä, kuinka isä
itki, kun näki itsensä petetyksi!
Eivätkä silloinkaan vanhemmat veljet, jotka jo olivat täysiä miehiä,
käyneet asiaan käsiksi...
Semmoinen oli isä ollut aina. Uskoi muita rehellisiksi, kun itse ei
tahtonut väärin! Jakanut ja antanut niin kauan kuin on ollut...
Ukko raukka!
Ei häntä käynyt moittiminen. Hyväsydäminen, antelias ja kaikkia
palveleva mies. Jumalaansa luotti ja iankaikkista iloa toivoi... ja
sinne kai hän kostuneekin...
Yö oli jo puolessa, kun Perttu sai Viinamäen kynnetyksi. Nyt ei olisi
muuta kuin kylvää...
Vietyään Laukin talliin, tehtyään appeen ja nostettuaan yöheinät
soimeen hän päätti käydä aitan hinkaloista kokoamassa siemeniksi mitä
sieltä mahdollisesti vielä karttuisi. Ei olisikaan ollut enää muuta
peltoa kylvämättä kuin Viinamäki, mutta siihen menisi, vaikka
harvaankin kylväisi, vähintään vanha tynnyri...
Hän kävi pirttiin. Äitikin oli nukkunut ja isä ilmestynyt kylältä
vuoteelleen. Vanha karjakko-Kreeta, joka oli talon ainoa palvelija, oli
hänkin vuoteessaan. He nukkuivat kaikki. Perttu liikkui hiljaa,
etteivät heräisi. Pöydälle oli hänelle jätetty illallinen: leipää,
jonka päälle äiti oli tuonut voinokareen, ja tuopillinen maitoa. Mutta
nälkää hän ei tuntenut; uni painoi silmäluomia. Hän otti aitan avaimen
valtaorren naulasta, jossa sillä oli vakituinen paikkansa, ja hiipi
ulos, painaen oven hiljaa kiinni... Hän lähti jo aitalle päin käymään,
mutta seuraten omia ajatuksiaan poikkesikin puutarhaan, joka oli
rakennuksen takana jokitörmällä. Joka ilta ja aamu hän kävi
puutarhassa.
Sillä se oli yksinomaan Pertun. Ennen ei siinä ollut yhtään puuta, ja
maakin oli ollut viljelemätöntä, karua kivikkoa...
Mutta nyt! Viisitoista vuotta siitä oli nyt juuri tänä keväänä, kun hän
istutti nämä ensimäiset puut! Tuon pihlajan tuohon... nuo kaksi koivua
joen puolelle ja tuomet pohjoispuolelle!
Kuinka ne olivat kasvaneet, varttuneet ja komistuneet tällä ajalla! Ja
joka vuosi sitten lisää... nyt oli jo kokonainen puisto...!
Viidentoista vuoden päästä... joka silloin elää ja näkee...
Hän unhotti äskeiset huolensa, ja hänen jäykille kasvoilleen tuli ilon
ja riemun ilme. Hän kävi tunnustelemaan koivujen puhkeavia urpuja ja
iloitsi sydämestään nähdessään, että vanhin tuomi tulisi kukkia täpösen
täyteen...
"Ihan joutavaa hommaa", oli hänelle sanottu, kun hän puuhaili
puutarhassaan.
Ja kerran hän oli kuullut, kun naapurikylän miehet olivat soutaessaan
ohitse keskustelleet veneessään: "Mitä risukkoa se Viraniemen Perttu
tuonne kasvattaa?" oli toinen kysynyt.
"Samanlaista puutarhaa siihen hommaa kuin on pappilassakin", oli siihen
toinen vastannut.
"Pitäisi olla puumerkit kotona sillä, joka komeaa puutarhaa aikoo..."
Ja siihen suuntaan olivat muutkin arvelleet. Ne olivat kuitenkin
semmoisia ystäviä nämä hänen puunsa, että ne eivät pettäneet, vaan
ilahduttivat sydäntä silloinkin, kun se oli surusta halkeamaisillaan.
Mutta oli hän sentään saanut paljon kiitoksiakin puutarhastaan. Oli
käynyt kerrankin kaukaa muuan matkustaja, joka oli kehunut kauniiksi
koko paikkaa ja varsinkin Pertun puita...
Mutta taas hänen ilonsa katosi yhtäkkiä niinkuin oli tullutkin. Tuli
hyvin usein, ja varsinkin oli näinä viimeisinä aikoina tullut,
epämääräinen pelko siitä, ettei hän saanut tästä itse nauttia... ja
velka... velka... jäyti kuin helvetin liekki silloin aina mieltä.
Kaikki hänen työntekonsa, vaivat ja äärettömät vastukset, jotka hän
sitkeästi oli kestänyt... kaikki menisivät hukkaan... ja hän saisi
lähteä tyhjin kourin kävelemään.
Mutta vaikka hän sitä pelkäsi ja mietti, jäi aina joka kerta sydämen
pohjalle toivo siitä, että niin ei voinut käydä ja että joku ihme
tapahtuu... sillä niin oli äitikin aina vakuuttanut... ihme sellainen,
joka on kumma ihmisten mielestä, mutta Jumalalle vähäinen...
Niissä mietteissään hän tapasi itsensä aitan ovea aukaisemassa...
Tyhjät, suuret hinkalot ammottivat häntä vastaan kuin kummitukset...
"Tyhjät... tyhjät", hoki hän, haki säkin kainaloonsa ja nousi ullakolle
siemeniä keräilemään.