VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa,

Arvi A. Karisto,

1909.

Viraniemen talo oli siinä, missä ylimaan erämaista juokseva vuolas

virta teki käyrän polven. Talon yläpuolella syöksyi joki korkeiden

vaarojen välistä, muodostuen korvapaikoissa väkeväksi virraksi. Mutta

alempana taloa se leveni korkearantaiseksi suvannoksi ja virtaili

sitten, heinävien saarien väliin vuopioita tehden, haaraantuen ja

putaita pitkin eteenpäin, kunnes saarien lomitse päästyään taas kokosi

voimansa yhdeksi juovaksi, joka syveten ja virtavammaksi käyden lähti

kulkemaan koskia kohden.

Talo oli niemen nenässä, johon ylimaan vihaisten vesien vauhti näytti

lakkaavan ja jossa ne levenivät suvannoksi. Korkea oli koko kylänkin

rantatörmä, mutta Viraniemen kohdalla se oli korkein, kivisin ja

jyrkin. Tulvavesi ja kevätjäät olivat syöneet rantatörmän kupeet ja

iskeneet ne syviin lohmuihin, joissa pajupensaat itsepäisesti pitivät

paikkaansa ja voimiensa takaa turvasivat rantatörmää.

Kahden miespolven aikana oli taloa hoidettu verrattain huonosti niin

maiden kuin metsienkin suhteen. Oli vain aina otettu, eikä ollut mitään

annettu. Mutta talo pysyi sittenkin suunnillaan, kun sillä oli

harvinaisen hyvät luonnonniityt, jotka ilman minkäänlaista hoitoa

kasvoivat vuosittain parinkinkymmenen lehmän heinät. Sitäpaitsi taloa

turvasivat hallalta joen uoman lämmin höyry ja pohjoispuolella korkeat

vaarat. Pellot olivat länsietelään viettävällä mäenrinteellä, ja siinä

vilja kypsyi semmoisinakin vuosina, joina muissa kylissä ei saatu muuta

kuin ruumenia ja lentäviä kaunoja.

Israeli, talon nykyinen isäntä, joka tämän kuvauksen alkaessa jo oli

kahdeksankymmenvuotias, oli nuoruutensa ensimäisinä vuosina näyttänyt

olevan innokas ja toimelias maamies. Mutta myöhemmin, kun hän joutui

suuren laestadiolaisen herätysliikkeen keskelle ja itse oli lahjakas

puhuja ja liikkeen johtajan ja perustajan parhaita opetuslapsia, hän

unhotti maansa ja mantunsa. Talo jäi hoidotta, kun isäntä antausi

herätysliikkeen palvelijaksi ja alkoi tehdä saarnamatkoja pitkin

leivätöntä Lappia ja laajaa Perä-Pohjolaa.

Hänen oma uskonsa oli vilpitöntä ja järkähtämätöntä, ja ne, jotka häntä

kuuntelivat, saivat voimia hänen saarnoistaan. Vuodet ja vuosikymmenet

kuluivat nopeaan, niin ettei hän huomannutkaan lastensa kasvaneen ja

talonsa jääneen hoidotta. Pyhässä innossaan ja varmana asiansa

oikeudesta hän ei huomannut, että se pyhä innostus, joka ensi alussa

heränneitä kirkasti, alkoi vähitellen laimeta ja muuttua. Ei hän

havainnut sitäkään, että suurina seurailtoina, joina kaukaisia

uskovaisia majaili hänen kodissaan, pahahenki oli rakentanut kappelin

hänen oman talonsa tanhuville. Myöhemmin hän näki yhden ja toisen

heränneen lankeavan takaisin syntiseen elämään, mutta hän piti sitä

vain Herran varoituksena ja alkoi vielä voimakkaammin julistaa Jumalan

sanaa.

Ja vaikka hän näki omien lastensa, joita hän ei jaksanut pitää kurissa,

elävän maailman elämää ja lihan himossa, ja tiesi velkakuormansa

kasvavan ja talon kulkevan häviötä kohden, kiitti hän kuitenkin

Herraansa ja otti kaiken pahan lahjana Häneltä.

Sitä mukaa kuin hänen sielunsa irtautui kaikesta maallisesta niin

tarkoin, että hän ei välittänyt mistään, mikä koski maallisia oloja,

sitä mukaa suureni ja paisui hänen ilonsa tulevaa autuasta elämää

ajatellessa. Vanhemmiten hänen uskonsa muuttui jonkinlaiseksi

sairaalloiseksi mielenliikutukseksi. Kaikki lapsensa, paitsi nuorinta

poikaansa Perttua, hän oli tuominnut helvettiin ja uskoi vahvasti, että

Jumala vasiten, hänen kurituksekseen, oli tehnyt ne jumalattomiksi.

Hänen vaimonsa Rebekka, joka oli samaan aikaan herännyt kuin hän

itsekin, oli luonteeltaan peräti siivo ja alamielinen. Hän seurasi

miestään kaukaisilla retkillä Lappiin asti, ja seurailtoina hän aloitti

virrenveisuulla miehensä saarnan ja taas sen samoin lopetti. Niin he

olivat yhdessä kulkeneet Jumalan sanaa julistamassa monina

pakkastalvina, ja koti oli palvelijain ja lasten hallussa.

Mutta sitten kun syntyi tämä nuorin lapsi, Perttu, eivät he enää

pitemmille matkoille lähteneet. He kuulivat vain sanomia, että vanhat,

totiset kristityt kuolivat pois toinen toisensa perästä ja nuoremmat

lankesivat, ja ettei uusia enää sijalle ilmestynyt. Suuret kokouksetkin

olivat loppuneet, ja vain harvoin kerääntyivät kylien vanhimmat

yhteiseen illanviettoon Jumalaansa palvelemaan.

Kaiken tuon, ja lisäksi sen, että koko laestadiolainen liike oli

sammumaan päin ja että uskoon oli ilmaantunut eri katsantokantoja, jopa

lahkojakin, kuuli ukko Israeli karvastelevin mielin. Mutta hänen oma

uskonsa ei häntä jättänyt, ja senvuoksi hänen loppuelämänsä muuttuikin

yhdeksi ainoaksi kiitosvirren veisuuksi.

Semmoisessa kodissa kasvoi Perttu, ankaran isän ja lempeän äidin

hoidossa.

Tämän Perttu Viraniemen elämänvaiheita tässä kuvauksessa kerrotaan.

Lain varjolla: Romaani Perä-Pohjolasta · 第 3 / 18 题