Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.
Viraniemen talo oli siinä, missä ylimaan erämaista juokseva vuolas
virta teki käyrän polven. Talon yläpuolella syöksyi joki korkeiden
vaarojen välistä, muodostuen korvapaikoissa väkeväksi virraksi. Mutta
alempana taloa se leveni korkearantaiseksi suvannoksi ja virtaili
sitten, heinävien saarien väliin vuopioita tehden, haaraantuen ja
putaita pitkin eteenpäin, kunnes saarien lomitse päästyään taas kokosi
voimansa yhdeksi juovaksi, joka syveten ja virtavammaksi käyden lähti
kulkemaan koskia kohden.
Talo oli niemen nenässä, johon ylimaan vihaisten vesien vauhti näytti
lakkaavan ja jossa ne levenivät suvannoksi. Korkea oli koko kylänkin
rantatörmä, mutta Viraniemen kohdalla se oli korkein, kivisin ja
jyrkin. Tulvavesi ja kevätjäät olivat syöneet rantatörmän kupeet ja
iskeneet ne syviin lohmuihin, joissa pajupensaat itsepäisesti pitivät
paikkaansa ja voimiensa takaa turvasivat rantatörmää.
Kahden miespolven aikana oli taloa hoidettu verrattain huonosti niin
maiden kuin metsienkin suhteen. Oli vain aina otettu, eikä ollut mitään
annettu. Mutta talo pysyi sittenkin suunnillaan, kun sillä oli
harvinaisen hyvät luonnonniityt, jotka ilman minkäänlaista hoitoa
kasvoivat vuosittain parinkinkymmenen lehmän heinät. Sitäpaitsi taloa
turvasivat hallalta joen uoman lämmin höyry ja pohjoispuolella korkeat
vaarat. Pellot olivat länsietelään viettävällä mäenrinteellä, ja siinä
vilja kypsyi semmoisinakin vuosina, joina muissa kylissä ei saatu muuta
kuin ruumenia ja lentäviä kaunoja.
Israeli, talon nykyinen isäntä, joka tämän kuvauksen alkaessa jo oli
kahdeksankymmenvuotias, oli nuoruutensa ensimäisinä vuosina näyttänyt
olevan innokas ja toimelias maamies. Mutta myöhemmin, kun hän joutui
suuren laestadiolaisen herätysliikkeen keskelle ja itse oli lahjakas
puhuja ja liikkeen johtajan ja perustajan parhaita opetuslapsia, hän
unhotti maansa ja mantunsa. Talo jäi hoidotta, kun isäntä antausi
herätysliikkeen palvelijaksi ja alkoi tehdä saarnamatkoja pitkin
leivätöntä Lappia ja laajaa Perä-Pohjolaa.
Hänen oma uskonsa oli vilpitöntä ja järkähtämätöntä, ja ne, jotka häntä
kuuntelivat, saivat voimia hänen saarnoistaan. Vuodet ja vuosikymmenet
kuluivat nopeaan, niin ettei hän huomannutkaan lastensa kasvaneen ja
talonsa jääneen hoidotta. Pyhässä innossaan ja varmana asiansa
oikeudesta hän ei huomannut, että se pyhä innostus, joka ensi alussa
heränneitä kirkasti, alkoi vähitellen laimeta ja muuttua. Ei hän
havainnut sitäkään, että suurina seurailtoina, joina kaukaisia
uskovaisia majaili hänen kodissaan, pahahenki oli rakentanut kappelin
hänen oman talonsa tanhuville. Myöhemmin hän näki yhden ja toisen
heränneen lankeavan takaisin syntiseen elämään, mutta hän piti sitä
vain Herran varoituksena ja alkoi vielä voimakkaammin julistaa Jumalan
sanaa.
Ja vaikka hän näki omien lastensa, joita hän ei jaksanut pitää kurissa,
elävän maailman elämää ja lihan himossa, ja tiesi velkakuormansa
kasvavan ja talon kulkevan häviötä kohden, kiitti hän kuitenkin
Herraansa ja otti kaiken pahan lahjana Häneltä.
Sitä mukaa kuin hänen sielunsa irtautui kaikesta maallisesta niin
tarkoin, että hän ei välittänyt mistään, mikä koski maallisia oloja,
sitä mukaa suureni ja paisui hänen ilonsa tulevaa autuasta elämää
ajatellessa. Vanhemmiten hänen uskonsa muuttui jonkinlaiseksi
sairaalloiseksi mielenliikutukseksi. Kaikki lapsensa, paitsi nuorinta
poikaansa Perttua, hän oli tuominnut helvettiin ja uskoi vahvasti, että
Jumala vasiten, hänen kurituksekseen, oli tehnyt ne jumalattomiksi.
Hänen vaimonsa Rebekka, joka oli samaan aikaan herännyt kuin hän
itsekin, oli luonteeltaan peräti siivo ja alamielinen. Hän seurasi
miestään kaukaisilla retkillä Lappiin asti, ja seurailtoina hän aloitti
virrenveisuulla miehensä saarnan ja taas sen samoin lopetti. Niin he
olivat yhdessä kulkeneet Jumalan sanaa julistamassa monina
pakkastalvina, ja koti oli palvelijain ja lasten hallussa.
Mutta sitten kun syntyi tämä nuorin lapsi, Perttu, eivät he enää
pitemmille matkoille lähteneet. He kuulivat vain sanomia, että vanhat,
totiset kristityt kuolivat pois toinen toisensa perästä ja nuoremmat
lankesivat, ja ettei uusia enää sijalle ilmestynyt. Suuret kokouksetkin
olivat loppuneet, ja vain harvoin kerääntyivät kylien vanhimmat
yhteiseen illanviettoon Jumalaansa palvelemaan.
Kaiken tuon, ja lisäksi sen, että koko laestadiolainen liike oli
sammumaan päin ja että uskoon oli ilmaantunut eri katsantokantoja, jopa
lahkojakin, kuuli ukko Israeli karvastelevin mielin. Mutta hänen oma
uskonsa ei häntä jättänyt, ja senvuoksi hänen loppuelämänsä muuttuikin
yhdeksi ainoaksi kiitosvirren veisuuksi.
Semmoisessa kodissa kasvoi Perttu, ankaran isän ja lempeän äidin
hoidossa.
Tämän Perttu Viraniemen elämänvaiheita tässä kuvauksessa kerrotaan.