Pieni, musta elävä ei vaan ole päässyt pois kellokukan kuvusta. Sen
ikävä on jo sanoin kuvaamaton, sillä se on jo tänäkin aamuna yön
kohmeudesta herättyään senkin sadannen seitsemännentoista kerran käynyt
läpi kaikki viisi näivettynyttä hedettä, kalunnut niiden möyheät
tyvipakurat, joiden alla se aivan varmaan tietää olevan jotain suuhun
otettavaa, kun vain jollain voimalla saisi niiden väliset raot
aukenemaan. Mikä on tämä kukkanen, jossa ei asu ketään, ja johon ei
ulkoapäinkään saavu kukaan, jonka hunajat ovat kovissa uumenissa ja
heteet kuin mitäkin kuivia suikaleita. Mitä on virkaa tuolla mahtavalla
luottihaarukalla, jonka kolmen kaaren näen tavoittavan taivasta? Ja
elävä vaeltaa taas pitkin sinikuvun viileätä seinää kellon reunalle
asti, josta näkyy huima korsimetsä ja sen juurella puoleensa imevät
kuilut ja sokkelot. Kun uskaltaisi mennä reunan yli! Mutta silloin
putoisi tuonne syvyyteen, josta ei ikinä selkiäisi tuonne kaukaisiin
päivänkakkaroihin. Ja se hirviöhän repi sen minun oman kukkaseni, tempoi
kuin vietävä jotain höpisten ensin pois kaikki laitakukat ja sitten
kaivoi minut kauhistavaan haltuunsa ja pudotti tänne. Muistan sen
suunnattomat silmät... Ei reunan yli, ei! Ja tuolla tuo mahtava
vormukukinto seisoo, monen perhossiiven lyönnin takana, huimaavassa
korkeudessa, vielä korkeammalla kuin tämä... Mutta onpa toki kaunis
päivä, ja tämä näköala se on jotakin, kun katselee sitä turvallisen
matkan päästä tämän ihmeellisen teltan reunasta. Koiranputki näkyy jo
kasvattavan hedelmiään tuolla kahdenkymmenen perhossiiven lyönnin
päässä.
Musta elävä suki lentoon kykenemättömiä siipiään ja koetti asettua
välinpitämättömäksi omasta asemastaan. Olihan tässä ihmeellisessä
sinessä sentään parempi kuin korsimetsän nielevässä ikuisuudessa. Ja
pian alkoi korkeuksista taas erottaa perhosen ja sudenkorennon, ja se
oli ikuinen ihme, että ne pääsivät korkeammalle kuin taivas, että taivas
ikäänkuin nouseskeli niiden liikkeiden mukaan aina ylöspäin...
Mutta ihme on sekin, joltain isommalta alustalta katsoen, että sama
kuluva aika vangitun ja vanginneen mielestä on niin erilaisen pitkä tai
lyhyt. Se panee epäilemään ajankäsitteen oikeutusta. Vai onko aikoja
yhtä monta kuin ajan viettäjiäkin?
Tehtyään tuon kepposensa mustalle elävälle oli Elias -- siksi täytyy
häntä yhä nimittää -- koko iltapäivän kuljeskellut ympäri haan
viidakossa, etäisemmillä pelloilla, palannut takaisin kalliolle, ei
kumminkaan noussut enää männynoksalle, vaan kapusi alas sille paikalle,
jossa äsken oli nähnyt toisen ihmisen, istahti siihen ja antoi
kyllästetyn kesän vaikuttaa aistimiinsa. Ilma väreili kuumuudesta, ja
punahuippuiset pilvet näyttivät hikoilevan. Kaikki oli kuumaa ja
sähköistä, pieni liinalla päällystetty nappikin, jonka hän keksi ruohon
seasta. Hän otti napin ja lähti rantaan päin. Siellä hän ensin laski
napin viereensä maahan, riisui sitten vaatteensa, sijoitti napin
hampaittensa väliin ja sillä lailla meni veteen, ui ja loikoi taas
rannalla. Ilman kuumuuden saattoi nähdä. Maanpinta kaikkinensa näytti
tasaisesti kiinnittävän voimaansa, niinkuin olisi ollut päivätyössä.
Pieni kerttu-lintu sujahteli äänetönnä pensaan piirissä niinkuin jokin
lehu, joka hiukan häilähteli kuumuudessa. Poika loikoo siinä lähellä
nappi kädessä. Elämä sijaitsee rannattoman ja rajattoman poutaisen
avaruuden keskellä.
Mutta tällaisessakin kesän vahvuudessa pääsee päivä iltaan. Elias on
unohtanut mustan elävän, sillä hän on kierrellessään nähnyt satoja
päivänkakkaroita ja kellokukkia muitakin lajeja kuin hirvenkelloja, ja
pienempiä ja suurempia eläviä. Hänhän näki ihmisenkin, jonka yllä ei
ollut verhon vähääkään. Päivän vaikutelmat luovat aina ihmiselle
iltatunnelman, siihen ovat osallisina kaikki pienet ja unohtuneetkin
vaikutelmat, jotka ovat verrattavissa pöly- ja hunajahiukkasiin
mehiläispesässä. Pojan "pöly- ja hunajasaalis" oli tänä päivänä ollut
runsas. Hän istui keinutuolissa. Se on jo sisältörikas keinutuoli, sillä
poika on istunut siinä joka päivä ensimmäisestä illasta asti, ne ovat
tätä kesää kokeneet, sekä poika että tuoli. Talon Olgakin on istunut
siinä, ja nyt istuu siinä taas Elias...
Tapansa mukaan hän hyräilee ja katselee hellävaroin päivän karttunutta
saalista, koko tämän poutakauden saalista. Sen antama yleisvaikutelma on
ulottuvaisuudeltaan sangen valtava, mutta se on myös niin kevyt ja niin
herkkä, ettei sitä uskalla sanoilla paljon kosketella. Auttaisiko, jos
sanoisi, että hän siinä keinutellessaan ja ylimmästä ruudusta ulos
katsellessaan kymmeniä kertoja perätysten hyryää Taaven laulun toista
säkeistöä, silloin tällöin tehden omituisia karskiuden ja uhman
liikkeitä, jotka ovat aivan itsetiedottomia ja näyttäisivät sivullisen
silmään älyttömiltä, sillä hyryävä ääni on sisäisestä nautinnosta aivan
pehmeä...
Ja millainen ihana johdanto tähän korkeaan poutakauteen hänellä,
Eliaksella on ollut. Koko Lyyli-vaihe näkyy kuin jostain metsien takaa
suunnattoman mielenkiintoisena ja alkuperäisenä, hän näkee sen jo
muuttuneena paikkakunnan tulevien ihmispolvien kansankertomukseksi.
Kuinka Malkamäen kauniilla pojalla oli täällä Malkamäessä sen- ja
senlaiset vaiheet. -- Mutta Korkeessa oli tytär tummasilmä, joka
synnytti hänelle lapsen... Elias eli jo vallan siinä kaukaisessa
tulevassa ajassa, ja siksi häntä ihanasti hurmasi ajatus siitä, että
Korkeen tytär saa lapsen... Tragiikka on aina hienointa nautittavaa...
Tämmöistä oli tämä ilta juuri siihen aikaan, jolloin pieni, musta elävä
alkoi syvimmin katkeroitua, kun aurinko laski. Eliaksen elämyskokoomus
oli suuri, mutta niin herkkä, että hän varoi siihen liikoja koskemasta.
Oli vahinko, ettei vuoteessa enää sopinut hyräillä... Mitä hän olikaan
äsken hyräillyt? -- "-- tämän pojan torpanmaa". --Mutta kun on
valmistunut viettämään yön nukkumatta, niin uni tuleekin, niin ettei
huomaakaan. Elias nukkui aamuun asti. Ja huomispäivänä osuvat taas
yhteen vangitun ja vanginneen, elävän ja Eliaksen erilailla kuluneet
ajat.
Tänä aamupäivänä Elias tunsi aivan erikoista halua syventyä
kukkasmaailmaan, ihan kuin se olisi nyt yhtäkkiä jostain syystä tullut
erinomaisen tärkeäksi ja tämä päivä olisi ennakolta määrätty sitä
varten. Hän tunsi pakottavaa halua saada yleensä jotakin aikaan siihen
mennessä, kunnes päivän valta oli ehtivä korkeimmilleen; jotakin, mistä
tuntisi tyydytystä, tuollaista, että on saanut jotain valmiiksi... Heti
noustuaan hän ryhtyi katselemaan huonekasveja, pelargoneja ja
verenpisaroita ja ajatteli: -- Tuossa nuo nyt kasvavat astioissaan.
Pelargonia kasvatetaan vain oksista juurruttamalla, tuokin on jostain
toisesta otettu oksa. Voisi ajatella kaikki ne pelargonit, jotka ovat
sellaisessa peräkkäisessä suhteessa toisiinsa, asetetuiksi yhteen
paikkaan sitä suhdetta kuvaavaan ryhmään. Millainen valtava kuvaelma
siitä syntyisi. Siellä täällä olisi aukkoja: ne ovat väliltä pois
kuolleita yksilöitä. Ja kaikkien tällaisten huonepelargonien alku
löytyisi jostain kaukaisesta maasta; joitain vaiheita myöten tuokin
pelargoni johtaa siihen ... tuokin törröttäisi jossain kohdassa sitä
ryhmää. Onko kukaan muu koskaan tullut tällaista ajatelleeksi? --(Kello
on jo kymmenen.)
-- On hievahtamaton pouta, kun astun ulos tuvasta. Tahdon tuijottaa
kaikkiin noihin maanpinnan kasveihin, että oikein näkisin, mitä ne ovat.
Tuossa on ruismaan laita. Nämä äärimmäiset korret näen ihan selvästi,
näen korren jokaisen solmun ja lehtitupen ja ylinnä tähkään johtavan
osan, joka on kova ja umpinainen. Tähkän eri okaita en enää oikein
erota, vaikka tähkä pysyykin hievahtamatta, ikäänkuin odottaen, että
näkisin okaiden määrän. Erotan ajatuksissani maasta kämmenen kokoisen
alan ja voin sanoa, että siinä kasvava olkimäärä on kymmenen ja
viidenkymmenen välillä. Mutta jos minulta äkkiä kysytään, millä välillä
on koko vainion olkimäärä, niin sanon: sadan tuhannen ja sadan miljoonan
välillä; enkä edes tiedä, olenko sanonut oikein. Ja kuitenkin näen joka
ainoan oljen. -- Mutta jos tuolta sadan sylen päästä poistetaan yksi
olki, niin en sitä huomaa. -- En, mutta jos sieltä poistetaan
satatuhatta olkea, niin huomaan sen selvästi. Olisipa hauska nähdä,
kuinka monennen oljen poiston jälkeen minä sen huomaisin. --Sellainen on
ruismaa, ja sen sisältä katselee minuun sinisiä, uteliaita silmiä.
Ruismaa on meri, ja nuo siniset ovat sen meren eläviä. Ne aivan
ilmeisesti tuntevat tyydytystä siitä, ettei koko tuo sekava
kasvijoukkio, joka joka taholta ympäröi ruismaata ja pientareita myöten
tunkeutuu sen keskellekin, pääse tavoittamaan niitä, noita sinisiä
silmiä. Sellainen on ruismaa ja sen sinisilmät. -- (Nyt on puolipäivä.)
-- Katselisinko nyt takkiaisia ja lehmuksia, tummanvihreitä väkeviä
kasveja. Olen aivan näkevinäni niiden rungoissa kulkevat putkijänteet ja
kuinka niissä neste virtaa hamaan lehtisuonten haaroihin asti. Lehdet
ovat toimettoman näköisiä, mutta niiden alapinnalla on suurenmoisia
kaksoisovia, jotka johtavat viheriään valtakuntaan. Niillä ovilla
liikkuu sama ilma, jota minä hengitän ja joka liikkuessaan voi huvikseen
kaataa suuren puun. Lehden viheriässä valtakunnassa valmistetaan vallan
näppärästi salaperäisiä aineita auringonvalosta, joka saapuu niin ja
niin kaukaa ilmattoman alan takaa, ja suoloista, jotka saapuvat aivan
pimeitä teitä myöten maan pinnasta. Rungon sisällä on todellakin ihan
pimeä. Mutta ihmeellisintä on se, että tuossa on hengetön maanpinta ja
tuosta lähtee elävää tuoksua. Missä kulkee ehdoton raja kuolleen ja
elävän välillä? Takkiainen ja lehmus ovat ylpeitä sisällyksestään. Ne
ikäänkuin viittaavat -- (Kello on yksi) -- viittaavat lähtemään
ylemmäksi, jollekin ylävämmälle paikalle ja sieltä yhdistämään samaan
katselmukseen ilman, auringon ja pilvet. Minä menen heinämaata pitkin,
hermoni värisevät, kun ennakolta tiedän, mihin askeleeni vievät, ne
kuumenevat, kun tiedän kuinka tänään käy.
Elias tulee kalliolle, mutta ei nyt kiipeä männyn oksalle, vaan asettuu
maahan. Hän on paljain päin ja avojaloin. Kuuman avaruuden yleiskuva
tungettelee hänen tajuntaansa, mutta siellä on vastassa toiset voimat.
Näiden sisältä ja ulkoa päin tulevien voimien välillä syntyy tainnuttava
jännitys. Aurinko paistaa ja punalatvaiset pilvet uhkaavat jo
jyrinälläkin. Mutta heinämaata pitkin, violetin kellokukkapälvekkeen
vaiheilla, tulee jotakin. Avaruuden yleiskuva turkuttaa itseään
viimeisen kerran. Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, he lentävät
aivan läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla
keto-aukeamalla lehottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä
kukanlehteä, jotka ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti
hypiteltäväkseen. Jossain aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa.
Lähellä koivun latvaa on yksi lehvä kellastunut... Tämä on kesää.
Ihmissielut yksinään ja suhteissa toisiinsa -- mitä ne ovat?
On mahtava kuviteltu vuori. Vuoren pinnassa on lukemattomia luolansuita,
joita tutkiessasi et paljon viisastu; ne johtavat pimeyteen ja
useimmista ei mahdu sisäänkään muuta kuin tuskin kätesi. Mutta
kuvittele, että on taikaside, jonka silmillesi sidottuasi pääset ja
mahdut sisälle luoliin. Siellä otat siteen pois ja näet erään
ihmissielun avarat alat; alkupuoli voi olla ahdastakin, mutta kauempana
kyllä laajenee, eikä käytävien haaroilla ole loppua. Ja jos jossain
seisahdut, oitis siinä paikassa laajenee ilman mitään sopusuhtaa,
mihinpäin vain katsot, niin ulottuu. Eikä voi antaa mitään nimeä niille
seikoille, joita näet. Tulet ulos, otat pois siteet, ja edessäsi on
tavallinen, ehkäpä varsin tylsän näköinen luolan suu. Ja aivan lähellä
sitä on toinen. Teet sinne samanlaisen matkan ja siellä on kaikki
samanlaista ja erilaista -- kuten koivut metsässä. -- Mutta kun luolia
on noin taajassa, niin kuinka niiden kaikkien rajattomat alat mahtuvat
tuohon vuoreen? Eivätkö ne sisälly toisiinsa? -- Sitä en tiedä. Vuori on
kumminkin kaikkien ihmissielujen yhteys ja luolat ovat yksityisiä
sieluja. -- Mutta jos kuvittelisi louhivansa hajalle tuollaisen luolan
-- ilman silmien sidettä. -- Mitä siitä selviäisi? Luolahan häviäisi
sitä myöten kuin louhisit.
* * * * *
Se mikä äsken liikkui kellokukkapälvekkeen vaiheilla, on nyt saapunut
kallion juurelle.
* * * * *
Korkeen Lyyli -- se tyttö siellä -- lopettelee muuten juuri näinä
hetkinä sitä usein mainittua kangastaan, ja se pieni elävä siellä
kellokukan kuvussa on lakannut odottamasta vapautumistaan ja kuvittelee
elävänsä sillä, että katselee kaukaista vormunkukintoa. Se on asettunut
aivan kellon laidalle. -- Mutta mitä nyt?! Elävä ehtii nähdä jotain
suurta ja valkoista lysähtävän vormun vaiheille, vormu heilahtaa kerran,
valkoinen järkkyy vielä maassakin, vilahtaa jossain ne kauhistavan tutut
eiliset silmät ja sitten -- niin, sitten sai pienen, mustan elävän
puolesta tapahtua mitä hyvänsä. Elävä mykeltelee jossain kauhistavan
suloisessa, valkoisessa, pölyävässä ainejoukkiossa. Se yrittää
vaistomaisesti sipaista siipiään, mutta putoo samassa jonnekin, putoo
samanlaiseen, valkoiseen, pölyävään tuoksuvaan. Taas heilahtaa ja taas
värähtää jonnekin. Mitä oli koko vuorokauden vankeus tämän rinnalla. Kun
ehtisi sieltä jonnekin...
Kyyristyköön mielikuvitus kahden silmäparin väliin, niin ettei mitään
muuta näy kuin nuo silmäparit, joista toiset silmät ovat vaaleanruskeat
ja toisten pitäisi olla harmaat. Ruskeat silmät katsovat harmaisiin
aivan oudosti, sillä ne näkevät niiden harmaudessa ennen näkymättömiä
mustia pisamia, niinkuin hienoja reikiä. Harmaat silmät näyttävät nyt
jonkin oudon luontokappaleen silmiltä, ne ilvehtivät omasta salaisesta
nautinnostaan, ja läheisestä suusta kuuluu neljä kauhistavan tavallista
sanaa. Sanojen ilmeinen tarkoitus on tehdä toiseen samanlainen
vaikutelma kuin jos näkisi jonkun tutun ihmisen sivumennen nostavan
vuoresta kallion ja laskevan sen järveen. Sanat täyttivätkin sen
tarkoituksensa.
Ja ikäänkuin sanojen vaikutusta täydentääkseen lähestyi ukkonen. Ukkonen
lähestyi peloittavasti vaatteita, jotka joku oli unohtanut kedolle...
Oli paljon muutakin, jota ukkonen nyt tullessaan ei voi sivuuttaa:
kukkaset ja niissä asuvat pienet elävät, koko äärimmilleen kehittynyt
poutakausi...