Kaikki oli vaiennut ja aitan pimeydessäkin saattoi tuntea, että
ulkonakin jo oli pimeä, sellainen hiukan tyly pimeys, joka näin illalla
myöhään saattaa sisältää syksyn ajatuksia jo heinäkuun lopulla. Oli
tosiaan niin hiljaista tällä hetkellä, ettei se voinut ennustaa mitään
hyvää; ukkonen väijyi vielä jossain harjun takana. Pilvet olivat kuin
jotain väkeä, joka synkän näköisenä vielä näin myöhään toimitti
käskettyä tehtävä-sarjaa, ottamatta huomioonsa maan päältä jostain
niihin suunnattua kysyvää katsetta. Ei voinut arvioida, milloin uusi
rupeama räjähtäisi, mutta tämän alkaneen pimeän aikana se tulee
tapahtumaan. On seisovassa ilmassa sellainen tuntu, että jokin vielä
odottaa ansaitsemaansa rangaistusta, odottaa nöyränä ja totisena, sillä
pilvien alta ei pääse minnekään. Odottavan seurana ovat kaikki pimeät
talot ja kummitusmaiset puut ja pensaat...
Tunne nukkuvien läheisyydestä voi yksinään valvovalle olla hyvin
erilainen, riippuen hänen omasta mielentilastaan. Kuinka kaunis olikaan
se tunnelma, joka eräänä viime huhtikuun yönä vallitsi Korkeen tuvassa,
kun Lyyli yksinään mieluisasti valvoi ja kuunteli toisten hengitystä ja
siinä uskalsi ajatuksissaan sanoa sen nimen, jonka mieleentuoma kuva oli
kuin luotu liikkumaan siinä kuulakassa yössä, kun haapa kukki ulkona ja
Lyyli valvoi sisällä nukkuvan sisarensa vieressä. Silloin hän ei olisi
ollenkaan tahtonut nukkua, mutta nukkui kumminkin omaan tiedottomaan
hymyynsä ja toisten hengityksen juhlalliseen tasaisuuteen. Nyt tänä
pilvisenä yönä kolmekymmentä päivää jälkeen juhannuksen ovat asiat tuiki
toisin. Lyyli, sama Lyyli on elossa ja makaa nytkin yksinään valveilla
aitassa. Hän ei nyt kuule toisten hengitystä ja hänestä tuntuukin siltä,
kuin eivät toiset hengittäisikään; kuin ne tämän yöhetken ja hänen,
Lyylin vuoksi pidättäisivät hengitystään --ikuisesti. Niinkuin olisi
aivan selvää, ettei tästä enää minnekään päästäisi, ettei enää aamu
valkene. Kaikki ovat kuolleet, hän, Lyyli, yksinäinen on unohdettu
tänne. Hänen ei ole annettu kuolla, sillä hän ei ole kuoleman arvoinen,
kuolema ja hän ovat kaksi seikkaa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan.
Kyky kuolla, se oli se liikuttava, hellyyttä herättävä ominaisuus, joka
etenkin tällä hetkellä niin selvästi liittyi isän, Saiman, äidin, Väinön
olemukseen. Heillä on edessään kuoleman tyven ilta, kaikilla ihmisillä,
he kaikki nukkuvat hengittämättä hänen, Lyylin ympärillä, kun hän näin
hiljaa valvoo ja näkee jonkin epämääräisen nimettömän kuvan lähestyvän
itseään siitä maailmasta, jolle tämä kuoleman käynti on samaa kuin
ensimmäiset kevään värähdykset. Tämä on jo sellainen tulevaisen kevätyö,
ulkona on vahva, harras, pilvinen pimeys ja haapojen täysi-ikäiset
lehdet ovat kuin kohoova joukko herkkiä henkiä, jotka vartioivat tätä
oudon kevätyön hartautta. Hän Lyyli ei nytkään nuku, ja vaikka hän on
arka ukkoselle, ei hän kumminkaan muista pelkoa. Ei ole mitään
pelättävää, kun kaikki nukkuvat hengittämättä ja on uuden kevään yö,
joka johtaa sen käsittämättömän kesän onnelliseen pitkään päivään, jonka
hurmaavia, hänelle yksin ominaisia vaiheita ei mieli vielä osaa edes
hahmoilleen kuvitella. Tätä tulevan kesän yleisnäkyä säestää nyt
ympärillä nukkuvien juhlallinen hengittämättömyys.
Nyt on aikakin kuollut, sekin nukkuu hengittämättä, niinkuin nuo kaikki
sen elämäntoverit kaikkialla ympäristössä. Ulkona ei enää aikaankaan ole
ollut pilvinen yö, siellä on ajattoman ja aineettoman kevään yö, jonka
Lyyli näkee maatessaan silmät kiinni vuoteessaan, jota hän nyt ei muista
vuoteeksi. Omituisen kirkastuneina hän näkee kohtauksia edellisestä
kaukaisesta valvomisestaan, levottomasta elämästään. Ensin hän näkee
Taaven veräjällä puhumassa Väinön kanssa. Taave katsoo häneen hymyillen
ja sanoo jotain sellaista ajallista, jota hän, Lyyli, ei ymmärrä, ja
siksi vain hymyilee hänkin Taavelle. Siitä johtuen hän näkee ne
viimesyksyiset yöt ja tässäkin olossaan tuntee, kuinka hän itkee ihanaa
itkua kaivaten jotakin, joka on lähellä, mutta ei vain tule viereen.
Mutta sitten se jo tuleekin viereen, tulee ja rakastaa häntä kaikella
rakkaudella. Sen kuva on yhä se ikuisesti sama, jonka hän tuntee. Se
tulee ja tekee hänelle jotakin, jota hän ei ollenkaan ymmärrä, mutta
jonka hän mielellään sallii tapahtua, koska se on se, joka sen tekee.
Teon tapahtumista hän ei ollenkaan tajuakaan, mutta hän tajuaa, että
tästä alkaa jokin onnen korkein jatkuva ylänkö...
Tähän jatkuvan onnen ylänkötunnelmaan Lyylin mielenkiinto pysähtyy,
ikäänkuin tarttuu siihen kiinni ja jännittyy siinä pysymään. Kaukaa
omasta ruumiistaan hän tuntee, että sekin on jollain tavoin jännittynyt.
Estääkseen tuota saavutettua jännitystä laukeamasta mieli siellä
ylängöillään vilkkaasti silmäilee ympärillä leviävää yhä kiihtyvää onnen
määrää, ikäänkuin siten pyrkiäkseen unohtamaan jännittävän
kiinnipitelemisen. Ja niin yhä jatkuu jatkumistaan alkanut tapaus,
ylängöllä-olo, rakas ikuinen tuttu kuva on kiinni hänessä... Jyrähtelee
yhä kovemmin, on jo kauan jyrissyt, autuus ilmenee jyrinänä. Jyrinässä
on jotain ankarasti kohoilevaa, joka ikäänkuin alati vaatii häntä
tunnustamaan, että tämä autuuskin pohjaltaan on totista, melkein
ankaraa. Ja riemumielin ja onnesta nöyränä hän yhä hurmaantuneemmin
ilmein tulkitsee, että hän sen tunnustaa. Jyrinä vaikenee siitä
hetkeksi, menee pois, mutta palaa taas kuin mieletön yhä ankarammin sitä
samaa tunnustusta vaatimaan. Ja yhä hurmaantuneemmin ilmein hän toistaa
tunnustuksensa, kunnes hän lopulta laukeaa valtavaan itkuun. Siitä vaan
vieläkin pauhina kiihtyy, nyt se aivan kosketti häneen, hän tuntee sen
jossain kaukana aivoissaan. Hän itkee, itkee rajusti, hänen tajuntansa
täyttää puoliksi unelma ja puoliksi jo todellisuus. Hänen ympärillään on
olevinaan sauhua, kuuluu kohoileva ukkosen pauhu; hän itkee ruumis
jännittyneenä, vaikka hän jo huomaakin, että kaikki jännitys on
tarpeetonta, että se ylänkötunnelma pysyy, vaikka hän hellittääkin
otteensa; mutta kuva on vielä hänessä kiinni, se vain on, enää tekemättä
mitään. Hän itkee ja tuntee omituisesti pehmenevänsä.
Äidin lämmin, uninen kuiskutus kuuluu hänen korvassaan:
-- Mikä sinun on? Löikö sinuun salama? Mitäs tänne tulitkaan tämmöisenä
yönä.
Itku hivelee yhä suloisemmin; hän nousee äidin auttamana ja tuntee
seisovansa kuin vierailla jaloilla. On juuri sydänyö. Äiti on siinä
hänen vieressään pimeässä, he hapuilevat yhdessä ovea kohden. Tytöllä on
muun ohessa sellainenkin tunne, kuin olisivat kaikki kolmenkymmenen
päivän ja yön kohlut yhtenä ainoana jähmeänä iskuna nyt juuri
verekseltään häneen sattuneet, ja äiti sen jäljeltä kuljettaisi häntä
pois. Hän hoippuu pihalla märässä ruohossa, näkee hämärästi synkkiä
pilviä ja niiden välissä omituisen vaaleita revelmiä, niinkuin olisi
koko ilmapiiri jonkin luonnottoman järkytyksen muodottomaksi ruhjoma,
niin että sen henki suihkuaa siitä maahan hillittömänä sateena. Porstuan
ovi aukee, kuin sekin häntä hoivaten. He tulevat porstuaan ja aikovat
mennä pirttiin, kun Lyyli hätkähtää takaisin ja hänen suustaan kuuluu:
-- Ei pirttiin! Äiti ei vähääkään vastusta, vaan sopertaa kuiskaten
niinkuin unessa säikähtäneelle pikkulapselle. -- Kamariin -- mennään
kamariin. -- Lyyli antaa hoivata itsensä sinne. Äiti sanoo toisella
äänellä sängyssä olevalle Väinölle: -- Mene sinä pirttiin! -- ja Väinö
häviää heti kuin varjo. Lyyli tajuaa kaiken, mutta mikään ei herätä
hänen tajunnassaan vastavaikutusta, hän nyyhkyttää ja asettuu sänkyyn.
He ovat kahden äidin kanssa, ja äiti jatkaa pikkulapsen lohdutteluaan,
joka tälle lapselle nyt tuntuukin leppoisan hyvältä, huolimatta siitä,
ettei hän äitinsä kanssa ole tällä lailla sylityksin ollut kymmeneen
vuoteen. Kuiskutuksensa ohessa sanoo äiti samalla äänellä: -- Onko se
tehnyt sinulle pahaa?
Tytär ymmärtää kysymyksen himmeässäkin tajunnassaan, nyyhkytys muuttuu
itkuksi jälleen. Äiti jatkaa vielä: -- Sano nyt onko... Itkun seasta
erottuu jotain sen tapaista kuin: -- En minä tiedä --
Äiti ei kysy enää eikä yritä itkuakaan hillitä. Hän istuu hiljaa ja
katsoo pimeässä tyttärensä hahmoa. Sitten hän sanoo puolittain
itsekseen:
-- Voi lapsiparka sinua nuorella iälläs'!
Äiti ei olisi voinut lähemmin sanoa, mitä seikkaa hän surkutteli. Eikä
tytärkään siitä lauseesta tajunnut muuta kuin äänen hivelyn. On ollut
rajuin ukkosilma, mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Se on ajanut Lyylin
pois aitasta, jonne hän jo keväällä siirtyi nukkumaan omista ihanista
syistään. Se ei ole tappanut häntä, mutta pois hän on sieltä nyt tullut
kesken yötä, jotenka ei ole mahdollista, että hän siellä enää öitänsä
eläisi. Tämä aitasta tulo jos mikään on Korkeen Lyylille uuden, kestävän
vaiheen alku.
Itkun jälkinyyhkytykset käyvät vielä, niinkuin jossain kaukana etääntyvä
ukkonen. Sanomaton lapsellisuudentunne on täyttänyt Lyylin mielen, kun
hän näin ulkonaisesta syystä jälleen on tullut joutuneeksi äitinsä
hoivaan. Äiti on jo vanha, mutta se osaa vielä hyvin kaikki äidin eleet
ja kuiskaukset. Se antaa vielä suutakin, vanha vaimo isolle
tyttärelleen, ja siinä suunannissa värähtää joitakin kauhistavan syvällä
piilleitä värähdyksiä, sentapaisia joita tuntee kuolettavasti
ruhjoutunut ihminen tajutessaan ympärillä häärivien lähimmäisten
äärimmäiset aputoimenpiteet.
Lyylin mielessä liikkuu jo kuin lupaa kysyen pikku seikkoja, joita hän
äsken on havainnut. Kun Väinö meni täältä kamarista pirttiin, kuului isä
puhuneen jotain matalasti, niin ettei kuuluisi. Ja Lyyli muistaa nyt
muistuttelematta, ettei se seinän läpi kuulunut ääni ollut moittiva. Ja
samassa yhteydessä hän muistaa, kuinka hän ennen pikkuisena nukkui isän
vieressä isän selän takana ja tunsi hänen ihostaan lähtevän omituisen
turvallisen lemun. Hiljallensa nousee myös alitajunnasta käsitys äsken
vallinneesta ukkosesta, kuinka jyrähdykset jakso jaksolta yhä lähenivät
ja kovenivat ja viimein suoraan koskivat häneen, kuinka hän ei voinut
lähteä aitasta pirttiin, vaan ponnistautui omaan jännitykseensä. On jo
hyvin monta tuntia siitä, kun hän meni aittaan, se aika on kuin jonkin
korkean, mustan mäen takana, jonka yli hän siitä tähän on kulkenut. Nyt
tuntee jo varmasti, ettei ukkonen enää uusiinnu, se on ohi nyt, se on
kestetty. Silloin tällöin tyttö vielä hytkähtelee vuoteessa; äiti on jo
mennyt pirttiin, kun ei enää ole mitään pelättävää.
On melkein suloista kuunnella ukkosen hiljaista jyryä, kun se on
varmasti etenemässä poispäin. Räystäät pudottelevat viimeisiä
jälkipisaroitaan, aamun ensi valkeneminen näkyy, tuntuu ja kuuluu.
Aurinko se vain vielä aikoo nousta. Se on vertaamattomasti suurempi kuin
kaikki elämän tapaukset, sillä joka aamu se nousee juuri samalla
hitaudella kaiken elämän yli. Vaikka se niin toistaa samaa polvesta
polveen, ei siihen kyllästytä, eikä toivota sen toisin tekevän...
Räystäät pudottelevat pisaroitaan, ja koko aikaisen aamun avaruus
ikäänkuin tulee esiin nöyrästä kyyristyksestään ja hymyilee --
äskeiselle kauhulleenko, vai tästä taas alkavan uuden elämän toivolleko?
Elämään, olemiseen kuuluu tämmöiset tapaukset, kuin tämä viimeöinen...
Siellä ukkonen menee pois ja mennessään vielä puhuu siitä samasta
käynnistään, joka oikeastaan on juhlatapaus ... kun edelläkäyneiden
pitkien poutapäivien luomat ja kokoomat äärettömän monet näkymättömät ja
käsittämättömät pienoisseikat mahdollisimman kiihkeästi ja pian
asetetaan paikoilleen, niin että ovat valmiit siirtymään ikuisuuteen. On
juhlallista ajatella, kuinka neulankärjen kokoinen musta elävä jossain
monikohtaisen maanpinnan pisteessä erään yksityisen vormunkukinnon
alueella on kautta taivaiden ulottuvan rajuilman käsissä. Hillitön,
jyrisevä vesivirta valuttaa sen suloisen vastustamattomasti alas
korsimetsän juuripehkon syvyyteen. Sen juhlallisuuden käsittää menehtyvä
pikkueläväkin siinä hämärän pienoismaailmansa keskuksessa, äärettömien
vesimäärien valuessa jostakin. Miljoonia tämäntapaisia suunnattomia
pienoisnäytelmiä on tapahtunut rajuilman aikana, joka nyt on ohi.
Ihmisasumukset ovat sentään paikoillaan, talot ja töllit. Mutta niiden
räystäiltä putoilevat vesipisarat herättävät sellaisen mielikuvan, että
ne ovat joittenkin, seinien sisällä ihmisaivoituksissa tapahtuneiden
järkytysten jälkimaininkeja. Nyt on jo helppo järkytetynkin jälleen
nukkua, sillä nyt tuntuu jälleen ilmassa toisten lähellä nukkuvien
hengitys, niinkuin ihmeen turvallinen, mistään milloinkaan järkkymätön
pohjimmainen jatkuvaisuus.