Kun Elias silloin juhannusaamuna aikaisin oli Lyylin aitasta lähtenyt ja
ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, jäi Lyyli yksin aitan pimeyteen. Jokin
hieno, punainen valosuihku tosin pääsi sisälle jostain raosta, jota ei
mikään muu silmä olisi keksinyt kuin auringon silmä. Lyyli jäi
vuoteeseensa valvomaan ja odottamaan, milloin hänen tajunnastaan
poistuisi tämän yön tapausten jälki! Hän tunsi sen jäljen aivan kuin
lyönnin jälki tuntuu kauan sen jälkeen kun lyönti annettiin. Pitkään
aikaan hän ei ajatellut mitään yksityiskohtaista, hän vain seurasi
jäljen jatkuvaa tuntumista. Täytyi maata ihan hiljaa, ei voinut
jäsentään järkyttää. Minkä tähden se oli tarpeellista, sitä ei tyttö
tiennyt, mutta vaistomaisesti hän vain säilytti saman perusasennon, joka
hänellä oli ollut Eliaksen poistuessa. Hänestä tuntui semmoiselta, että
jokin, joka nyt vielä on kohollaan entisessä hahmossaan, heti luhistuu,
jos hän hiukankin liikuttaa jotain jäsentään.
On tapahtunut suuri, pitkä onnettomuus, jonka merkitystä ei nyt vielä
tällä hetkellä tajuta, mutta jonka Lyyli nyt on siinä näkevinään aitan
pimeydessä valvoessaan. Se on laaja onnettomuusvaihe, jonka alaisina
ovat olleet kaikki ihmiset, vieläpä nämä viimeiset päivätkin
semmoisinaan ja taivas ja ilmakin. Ne ovat kaikki mitään näkemättä
innokkaina eksyneet tuota laajaa onnettomuusvaihetta toteuttamaan ja
olleet koko ajan sellaisen harhatunteen vallassa, että heidän elämänsä
on tuona aikana ollut tavallista sisältörikkaampaakin. Eliaksen ja
hänen, Lyylin, viimesunnuntainen kohtaus oli ollut jo täyttä
onnettomuutta, ja nyt vasta näin katsoen selveni se hänen silloinen
aamupäiväinen ahdistuksensa, ihmeellinen päivänsavun paljous ja siihen
liittynyt mielikuva ympäröivästä, tänne telkeävästä maanpinnan palosta.
Silloin onnettomuus jo oli täydessä vauhdissa. Ja sitten
maanantai-iltana harjulla... Elias oli tehnyt niin ja niin, aivan kuin
olisi tietoisesti onnettomuutta valmistanut. Ja sitten tanssit, koko
tanssiväen yhteentulo ... illan varjossa hyvin edistyvä onnettomuus
johdatti ne kaikki sinne Linnaan ... hänenkin, Lyylin, täytyi mennä
sinne, vaikkei milloinkaan ennen ollut käynyt. Ja Harjunpään Annan ja
sen Herttuan ... kaikki oli onnettomuuden yhä tiivistyvää kudosta. Lyyli
muisti, miltä hänestä oli tuntunut nähdessään Annan ja Herttuan
lähestymisen; hän oli vaistomaisesti sitä kavahtanut ja pyrkinyt
Eliaksen turvissa pois ja ollut onnellinen, kun pääsi lähtemään, eikä
ollenkaan epäillytkään ottaa Eliasta mukaansa tänne vuoteeseen asti. Se
oli vaistomaista onnettomuuden pakenemista. Se, mitä sitten oli
tapahtunut, oli sinänsä pieni sivuseikka, jolla ei nyt ajatellen ollut
ulottuvaisuutta tätä vuodetta kauemmaksi, vaikka se olikin outo ja
ihmeellinen asia. Ei olisi kannattanut sitä niinkään paljoa vastustaa,
kun kerran se käsittämätön laajempi onnettomuus jo oli sellaisessa
vauhdissa. Tämä tässä tapahtunut, se oli pienen pieni sivuseikka, jota
eivät nuo laajemman onnettomuuden alaiset olisi käsittäneet edes samaan
yhteyteen kuuluvaksikaan... Mutta he eivät nytkään vielä tienneet minne
päin heidän vauhtinsa heitä vei. Lyyli oli näkevinään Eliaksen kasvot.
Niistä kuvastui tuo kiihkeä vauhti kauhistavan selvänä. Elias oli tullut
tänne aittaan ja tehnyt Lyylille niin, ihan kuin sivumennen ja jonkun
salaisen tahdon pakottamana, ja sitten taas kiiruhtanut pois jonnekin,
tiedottoman onnettomuuden alaisena. Voisiko hän, Lyyli, tästä juosta
Eliasta tavoittamaan? Ei voisi, ei voisi. Hän ei voisi siitä liikahtaa.
Koko avaruus näkisi hänen päältään onnettomuuden, kaikki tajuaisivat
siinä hetkessä koko asian, näkisivät viime päivien menon, näkisivät jo,
kuinka hänen, Lyylin, on käynyt, että hän on niin ja niin -- ooh! ne
seikathan ovat yhteydessä toisten kanssa ... minä olen ... Lyyli voihki
unessa, sillä hän oli lopulta nukkunut siihen jatkuvaan
kuvitelmasarjaansa aitan pimennossa ehdottomassa hiljaisuudessa, jonka
omituinen katkeamaton aaltoilu oli estänyt kuvitelmiakin katkeamasta.
Unen pinnan alla joku ikäänkuin selitti, mitä Elias oli hänelle tehnyt
ja mikä uusi asia, uusi ääretön maailma, oli sen teon kanssa jatkuvassa
yhteydessä. Unen vauhti kiihtyi saatuaan uutta tilaa. Tuo laajan
yleisonnettomuuden kuvitelma jäi johonkin vanhaan maailmaan, josta hän
oli noussut tänne; uuteen, jossa hän kiitää eteenpäin lapsi
hartioillaan; eikä ole enää onnea eikä onnettomuutta, on vain
käsittämätön meno jonnekin. Se lapsi hänen hartioillaan on Annan lapsi
ja lapsella on aivan selvästi Annan äidin sielu... Kiitäessään he
menevät läheltä harjua hän näkee kuinka Anna, Herttua ja Taave tanssivat
polkkaa pitäen kolmisin kiinni toisistaan ... yksi rastas istuu maassa
ja huutaa niille jotakin, mutta ne eivät kuule ... ja Eliaksen äiti
tulee silmälasit päässä siihen tarkastamaan, niinkuin he olisivat jotain
hänelle kuuluvia käynnissä olevia koneita, joissa on kaiteitakin...
Kaikki on unta ja menoa.
Korkeen Ville ei puhunut mitään siitä, mitä oli havainnut aamulla ulkona
käydessään. Lyyli sai häiritsemättä nukkua myöhäiseen. Hän heräsi vasta
aamiaisen aikoihin. Sellaisten unien jälkeen näytti juhannuspäivä Lyylin
väsyneisiin silmiin oudolta ja kaukaiselta. Ihmiset viettivät tällaista
päivää erikoisesti, ikäänkuin siten sanattomasti tunnustaisivat
toisilleen jotakin. Onko näillä mailla yöllä tapahtunut mitään
onnettomuutta? Kaikki ainakin näyttää olevan paikoillaan. Ovatko isä ja
Saima ja äiti ja Väinö hengissä? Ovat kyliä, syövät aamiaista ...
tänäkin päivänä he syövät. Mutta kuinka on mahdollista, että tämä päivä
on tällainen, vaikka viime yö oli sellainen? Onko kahta asiaa jotka
olisivat niin vieraat toisilleen kuin juhannusyö ja itse
juhannuspäivä... Elias; hän oli täällä yöllä ja teki niin... Unessa
kuultu selitys jysähti Lyylin tajuntaan: minä saan lapsen, saan
semmoisen... Tuntuu ihan siltä, kuin Harjunpään Anna jo tietäisi sen,
niinkuin ajattelisi Anna nyt tällä hetkellä samaa kuin hän, Lyyli...
Mutta missä on Elias nyt? onko hän missään? voiko hän tällaisessa
päivänvalossa olla missään? -- Unessa koettujen elämysten sävy väikkyi
kaikkialla ilmassa. Mitä nyt on tuleva? Voiko oleminen tällä lailla
jatkua? Tämä on juhannuspäivä --
Lyyli ei koko päivänä saanut näkyväisestä elämästä mitään otetta. Hän
kulki, otti askelia, istui ja katseli, vieläpä puhelikin mutta ei saanut
oikeata otetta mistään. Sellaisen päivän jälkeen on ilta kamala. Ilta
tulee kuten ennenkin, mutta sielu ei osaa ottaa sitä vastaan, kun
sielulla ei ole ollut oikeata päivää, ei yksikään päivän luoma elämys
ole sieluun tarttunut. On sellainen tunne kuin jos aamulla raittiina ja
hyvin nukkuneena nousisi ylös, pukeutuisi, seisoisi sitten vähän aikaa
järkähtämättä paikoillaan, riisuisi, sukisi tukkansa ja menisi jälleen
nukkumaan. Sellainen on luonnotonta... Ilta tulee, hiljenee, mennään
nukkumaan. Lyyli ei ymmärrä, että on mennyt kokonainen päivä tai: vasta
ainoastaan yksi päivä aamusta tähän asti... Hän ei saa otetta
illastakaan. Jossain kaukana tuntuu siltä kuin hänen olisi kovasti uni,
mutta nukkumaan meno, vuoteeseen oikaiseminen tuntuu mahdottomalta, yhtä
vaikealta kuin valvominenkin. Missä hän valvoisi? Minne istuisi? Jossain
ulkona. Ei, kaikki nukkuvaisetkin katselisivat häntä. Jossain
muinaisuudessa hän näihin aikoihin aina meni harjulle ja tapasi siellä
Eliaksen... Mutta nyt on Elias lähtenyt pois, hän ei ole missään, hän ei
voi olla missään tämmöisenä iltana.
Lyyli saattoi mennä vuoteeseen, kun hän meni sinne riisuutumatta ja
siinä mielessä, ettei aio nukkua. Tunsipa hän jonkinlaista lepoakin, ja
ajatusten käynti tuli hiukan kevyemmäksi ja alkoi levollisemmin
keskittyä Eliaksen kuvan ympärille. Täällä hämyssä se kuva saattoi tulla
aivan lähellekin, kun tajunnasta eristyivät pois kaikki paikallisen
ympäristön vaikutelmat. Eliaksen kuva tuli, mutta se ei katsonut häneen,
Lyyliin, se ikäänkuin häpesi jotain: sitä, että tietämättään oli ollut
toimivana osana tuossa laajassa onnettomuudessa, jonka Lyyli viime yönä
Eliaksen teon jälkeen yksin valvoessaan niin selvästi oli nähnyt
sisältyvän kaikkeen viimeaikaiseen. Elias häpesi sitä, ja oli aivan
luonnollista, että hän häpesi sitä. Sillä hän oli menetellyt
käsittämättömän pahasti toimittamalla itsensä pois olemasta, vaikka hän,
Lyyli, jäi olemaan. Milloin Elias lakkasi olemasta? Vähää ennen sitä
tekoaan, jonka luonnetta ei voi kuvata millään laatusanalla, eikä edes
sanoa kuka sen teki. Sillä Elias se ei enää ollut... --Yhtäkkiä Lyyli
kauhistui, kun huomasi olevansa juuri sillä samalla tilalla. Hän ei
kumminkaan voinut nousta ylöskään, vaan koetti pelastua sillä, että
kätki kasvot käsiinsä. Siihen hykertyessään hän sai kuvitelman, että se
olisikin ollut oikea Elias, joka sen teki. Oikea Elias! Milloin Lyyli
oli tavannut oikean Eliaksen? Hän ehätti ajatuksensa kohtauksesta
toiseen, siitä viimesyksyisestä tämänkeväisiin ja aina näihin aikoihin
asti. Mistään niistä ei _nyt_ löytynyt oikeata Eliasta. -- Tyttö oli
nuori ja oppimaton, eikä kukaan ollut hänelle selittämässä, että oikeata
Eliasta ei ollut olemassa muualla kuin hänen oman henkensä
aartehistossa.
Yö näkee tytön tulevan ovelle ja istahtavan kynnykselle sivuttain
ulospäin. Hänen olonsa ilmaisee, että hän on toivottoman kauan
tuijottanut siihen yhteen asiaan: Eliaksen poismenoon. Ja hän on kysynyt
kysymistään, kenen kanssa hän siis on ollut sellaisissa tekemisissä. Ja
kun ei ole saanut mitään vastausta, on tapaus ruvennut tuntumaan yhä
kaameammalta. Kun lapsi syntyy, niin kuinka se voi olla olemassa,
kun sillä ei ole isää... Isä ... se on semmoinen, joka on tehnyt
semmoista ... ja minä olen äiti... Tässä tyttö voihkaisi ääneen, nousi
vuoteelta ja tuli ovelle, mielessä epätoivoinen hätääntynyt harhaluulo,
että Elias on jossain tuolla ulkona, lähestyy häntä, kun Lyyli jo on
luullut hänen menneen pois; hänen täytyy tulla, oikean Eliaksen. Mutta
ulkona oli vain päättyneen juhannuksen rauentama yö, joka ei sekään
tiennyt mihin käyttää hienoja kauneuksiaan, kun juhannus jo oli ohi.
Mitään Eliasta ei siellä ollut eikä tietysti voinutkaan olla.
Vielä ei ole ensimmäinen vuorokausi umpeen kulunut, ja niitä on
kolmekymmentä tytön edessä, ennenkuin mitään tapahtuu.
Mutta vaikka päivät olisivat kuinka pitkiä, ei niitä kumminkaan viikkoon
kuulu muuta kuin seitsemän, ja lyhyistä päivistäkään ei viikko täyty sen
pikemmin. Jos menemme viikoksi muille maille ja palaamme sitten taas
näin yöllä katsomaan tätä aitanovea, niin on vallan varmaa, ettei tyttö
enää istu kynnyksellä. Luulemme myös huomaavamme, että yö on tullut
juuri hiukkasen himmeäksi, ja tyttö ainakin on kadonnut kynnykseltä.
Onko hän ehkä tehnyt pahaa itselleen, kun poika hänet jätti? Ei ole
tehnyt, sen tuntee jo tämän ilman hengestäkin, joka on melkein enemmän
kuin rauhallinen. Jättikö poika sitten hänet? Siihen kysymykseen tämä
rauhallinen ilma kyllä vastaa myöntävästi, ja me tunnemme sen itsekin
tykönämme, mutta siinä asiassa on jotakin ärsyttävää. Olisiko pojan heti
silloin aamulla pitänyt jäädä tänne? --Ei suinkaan. -- Olisiko hänen
ehkä pitänyt lähteissään sanoa jotakin. -- Ei, ei! -- Niin, nähkääs, hän
oli jättänyt tytön jo paljoa ennen, hän oli jättänyt tytön jo ennenkuin
oli häntä nähnytkään. -- Kuinka se on mahdollista? -- Onpahan vain...
oikea Elias ei muuten olekaan jättänyt tyttöä, se on vielä tällä
hetkellä tytön vieressä, hänen hengessään. Kiusallista on vain se, että
kun tyttö katsoo ulos ovesta, yleensä: ulos omista onkaloistaan, ei hän
näe oikeata eikä näennäistä Eliasta. Se on kolkkoa. -- Missä tyttö nyt
on? -- Nukkuu aitassa, tiettävästi.
Taas asettuu seitsemän päivää perätysten, viikko on taas valmis. --
Entäs nyt? Ovi on yhä kiinni ja yö on selvästi himmeämpi kuin
juhannusyönä. Olemme olleet katselemassa elämän ja auringon tasapainoa
-- kuinka on tytön laita? -- Yhtäläisesti. Nukuskelee yönsä kutakuinkin
ja kutoo päivisin kangastaan, jonka kaiketi pian saa valmiiksikin, koska
tukki näkyy ohenevan ja päreitä on putoillut paljon permannolle. On
hiukan laihtunut, mutta sellaisiin silmiin kuin hänellä on, sopiikin
laihuus paremmin. -- Niin, sillähän on sentään työ -- eikö hän ole
saavuttanut mitään selvyyttä? -- Onhan hän tavallaan saavuttanut.
Ajatelkaa, hän on saanut tietää, ettei siitä juhannusyöllisestä ole
hänelle mitään seurauksia. Eikö tällä seikalla tässä yhteydessä ole
aivan erikoinen, kuinka sanoisi, tunnearvo. Kukaan ei ole hänelle
milloinkaan kertonut mitään tämäntapaisista asioista. Silloin
juhannusaamuna hän luuli jonkun unessa hänelle selittäneen sen silloisen
asian merkityksen, kun se horroksen aikana jysähti hänen tajuntaansa.
Siitä seikasta ei tosin tullut hänen ajatuksensa kiinnepistettä,
niinkuin olisi luullut. Kiinnepisteenä oli se, että se Elias, jonka
kanssa oli seurustellut, ei ollutkaan sama kuin oikea Elias... Ja nyt
hän aivan omalla vaistollaan tajusi tuon, ettei ollutkaan odotettavissa
mitään seurausta.
-- Sepä havainto mahtoi aiheuttaa yksiä ja toisia liikkeitä tytön
mielessä?
-- Kyllä se aiheutti. Häneenhän syöpyi silloin aamulla kuvitelma jostain
laajasta nimittämättömästä onnettomuudesta, jota kohden kaikki, yksinpä
taivas ja ilmakin oli menossa ja josta hän ei uskaltanut varottaa.
Myöhemmin hän sitten unohti tuon kuvitelman, mutta jollain lailla se
säilyi hänen alitajunnassaan ja määräsi sen sävyn, joka näkyväisellä
maailmalla oli hänen silmissään noina vaikeina aikoina. Turtunein mielin
hän odotti jotakin, ja samoin näytti hänestä luonto odottavan. Mutta kun
hän nyt teki tuon omakohtaisen havaintonsa ja ymmärsi sen kielteisen
merkityksen, hävisi hänen sekä ulkonaisesta että sisäisestä näköalastaan
entinen sävy kokonaan. Koko olevaisuus alkoi saada hänen silmissään
jonkinlaisen tylsyyden ilmeen. Ei siis edes tavallista onnettomuutta
ollut tapahtunut. "Oikean Eliaksen" käsite alkoi aivan huomaamatta
häneltä unohtua, mutta sen sijaan hän huomasi ajattelevansa aivan uutta
Eliasta, jonka olemassaolo oli mitä helpoin käsittää minä aikana
vuorokaudesta ja millaisen sään vallitessa tahansa. Tämä Elias vietti
päiviään Malkamäessä, oli Malkamäen muorin poika, sen ja sen näköinen,
käytti sen ja sen laisia vaatteita ja oli hänelle, tytölle, jotenkin
yhtäkaikkinen olento. Nyt ei tytöllä enää ole mitään kiintoajatuksia.
Päiväkauteen hän tuskin ajattelee muuta, kuin mitä askareeseen kuuluu.
Hän näkee kuinka loimet kutoessa nousevat ja laskevat ja kuulee
kimalaisen surinaa ja seinäkellon käyntiä...
-- Eikö hänen mieleensä näinä aikoina koskaan liene tullut minkäänlaisia
itsensätuhoomisen ajatuksia?
-- Tuskin on tullut; ei ainakaan nyt enää. Ehkäpä se joskus silloin
pahimpina hetkinä osui hänen mieleensä, kerran yöllä hän hiukan outoon
tapaan liikkui tuolla rannassa. Mutta varmaan sellainen teko näytti
hänestä lapselliselta, näihin hänen asioihinsa sopimattomalta. Eikähän
siinä tällaisessa tapauksessa juuri mitään makua olisi ollutkaan.
--Mutta kas, silmä erottaa jo tähden taivaalta.
-- Niin näkyy! Vaikka päivisin on kesän valo ja lämpö vielä
korkeimmillaan.
Välillä on tavallisia kuumia päiviä, joina kumminkin puhaltelee nuorekas
tuulikin. Taivaalla on valkoreunaisia pilvitupruja, jotka alati
vaihtavat muotoaan, vaikkei silmä voi sitä vaihdosta havaita. Mutta
neljännellä viikolla juhannuksesta lukien pilvet tosiaan pysähtyivät, on
tullut tyven. Pilvet rupeavat latvoistaan heikosti punoittamaan,
niinkuin vuorenhuiput, jotka nousevat sumusta. Ilma on ahdistavan tyven.
Korkeen ollaan lehdessä. Vähää ennen päivällistä tulee Lyyli sieltä
yksikseen kotiin. Hän astelee hitaasti ja hiljallensa, päivä on kuuma.
On omituisen viihdyttävää aina havaita hänen ulkoasussaan tuo sama
läpikäyvä piirre: on hänen yllään millainen pusero, hame ja esiliina
tahansa, aina muodostuu niihin samat poimut, jotka aina antavat saman
vaikutelman, ihan kuin ne olisivat monessa polvessa perittyjä. Se johtuu
siitä tavasta, jolla tekee työtä. Silloin huhtikuun iltana hän seisahti
haapojen juurelle katselemaan, nyt hän palaa lehdestä; näiden kahden
hetken välisten tapausten kautta kulkee tuo ulkoasun tiedoton,
naisellisen työnteon luoma sävy kuin jokin viihdyttävän surunvoittoinen
jatkuvaisuus... Porstuan ovi ja kamarin ovi ovat auki, Lyyli pääsee
kamariin asti, niin etteivät pirtissä olijat huomaa. Pirtissä on äidin
kanssa joku tuttu akka kylältä. Puhelulla on hyvänlainen vauhti, ja se
suuntautuu kuin itsestään läpi seinän tänne Lyylin tajuntaan. Puhelu
liikkuu Lyylin omassa maailmassa, kulkee töykeästi sen rajojen
sisäpuolella. Lyyli seisoo ja kuuntelee, hän tuskin muistaa, keitä ne
ovat, jotka pirtissä puhuvat. Niinkuin eivät korvat kuulisikaan, vaan
osuisivat sanat välittömästi sieluun.
... Herttua on Juhannusyönä saattanut Annaa tanssista ja ollut siellä
lopun yötä. Annaa on kasvatettu vetelästi, se äiti on sitä koreillut ja
sen kanssa hempeillyt jo siitä asti kun rinnalta vierotti. Siinä oli
kirkossakäynnit ... minä olen aina sanonut, ettei se hienous tiedä
hyvää. Kun ei ole tavallista töllinämmää korkeammalle päässyt, niin ...
jos sinne poikkee ja jotain puhuu, niin ei se muuta kuin inuu ... niin
kuin mun... -- -- --
... Ja se on maailmassa nähty iankaiken, ettei se tie hyvää, kun
tavallinen meikäläinen rupee... -- -- --
Sanottiin sitä jo semmostakin, että Malkamäen muorin poika olis täällä
ollut samana yönä, mutta minä sanoin oitis, että... -- -- --
Tästä hetkestä voi sanoa alkaneen Lyylin vihan, sellaisen
hiljaisen-hiljaisen, jolla ei ole kiirettä, joka aikoo maltillisesti ja
herkutellen vihata loppuun asti. Askareet sujuivat hyvin, eikä yön
unissa näkynyt mitään. Äiti kohteli häntä niinkuin kohdellaan sellaista,
joka ei muka itse ole tietoinen omasta erikoisesta merkityksestään.
Näihin aikoihin Lyyli muuten tuli kiinnittäneeksi huomiota
kotolaisiinsa, hän ikäänkuin näki heidän olossaan jonkinlaisen vahvan
turvallisen jatkuvaisuuden, joka ei ollenkaan tiennytkään mitään noista
ulkopuolisista vaiheista, joiden alaiseksi hän, Lyyli, oli tänä suvena
eksynyt. Kotolaisten meno oli pitkän aikaa kulkenut jossain poissa hänen
näkyvistään, mutta nyt se jälleen rupesi tulemaan ikäänkuin lähemmäksi,
tuo ehdoton vakiintunut jatkuvaisuus. Lyyli huomasi lähestymisen eikä
pannut vastaan, mutta ei itsekään millään lailla tarttunut siihen... Hän
kuuli silloin lehtipäivänä kamariin, ettei äiti ryhtynyt sen akan kanssa
hänestä puhumaan, vaan vetäytyi pois ja käyttäytyi niin, että akkakin
piti parhaana lähteä pois. Mutta kun tytär ja äiti senjälkeen jossain
ulkosalla osuivat yhteen, ei kummankaan eleissä ollut jälkeäkään siitä,
mitä toinen oli kokenut akan kanssa ja mitä toinen oli kuunnellut. --
Sellaiset eivät koske meitä, me kuulumme näitten tanhuoitten perheeseen.
Sinä et uskonut sitä kokematta. (Ääneen:) -- Tuo vettä ennenkuin syömään
rupeat; vasikalla ei ole juomaa!
Joskus tuli Lyylin mieleen Harjunpään Anna ja sen lempeä luonto. Se etoi
häntä, hän muisti akan äänen ja välittömästi sen ohessa Eliaksen. Kuinka
kävisi, jos hän tapaisi Annan ja Eliaksen? Pakenisiko hän? Tuskin vain.
-- Kun ehtisi jo syksy! -- Pian taitaa tulla ukkosilma. Kun pääsisi sen
ohi, niin sitten syksy alkaa...
Ukkosilma ei tullut sinä eikä seuraavanakaan päivänä, vaikka
jostain kauempaa punertavien pilvien takaa kuuluikin uhkaavaa
jyrinää. Yöt olivat kuumia. Ukkonen kävi Korkeen kohdalla vasta
kolmantenakymmenentenä päivänä juhannuksesta lukien. Lyyli istui ukkosen
ajan kamarissa yksinään. Ukkonen oli jo aikoja painunut Malkamäkeen päin
ja ilma virkistynyt, kun Lyyli tuli pihalle. Veräjällä seisoi Taave ja
puheli Väinön kanssa. Taave oli nyt lopullisesti poissa Malkamäestä ja
piti väliaikaista asuntoa Vähässämäessä. Oli nyt liikkunut jossain
täälläpäin ja teki paluuta ukonilman jäljessä. Hän oli reiman näköinen.
Tiesi mistä he Väinön kanssa olivat puhelleet, mutta kun Lyyli meni ohi,
sanoi Taave puhuen Väinölle, mutta osoittaen äänensä Lyylille:
-- Elias otteli tänään aurinkokylpyä morsiamen kanssa -- Lyyli!
Viimeisen nimen hän lisäsi sen vuoksi, ettei Lyyli ensin näyttänyt
kuulleen, mitä hän sanoi.
-- Ottakoon, kiljaisi Lyyli ja juoksi aittaan. Siellä hän yritti saada
itkua tulemaan, mutta se ei vaan tullut. -- Herra Jumala taivaassa,
miksen minä saa olla ... mitä minä olen tehnyt... Herra Jumala ... niin
olen tehnyt ... minä olen mennyt ... mitä vielä tulee.
Siellä liikkui sitten joku muukin vieras, jolle isä kuului puhuvan,
ettei se ukkonen vielä siihen jäänyt, kun se juhannuksesta asti on
hankkinut. Sitten hiljeni. Äiti tuli kysymään, eikö hän tule
illalliselle. -- En, vastasi tytär, eikä äiti kysynyt enempää. Lyyli jäi
yhtämittaa yöksi aittaan. Tämä oli kolmaskymmenes ilta juhannuksesta
lukien.
Malkamäen piirissäkin oli tämä päivä ollut erikoinen. Lyylin entinen
Elias oli retkillään sielläpäin joutunut kauimmaiseen kohtaansa.