Aatto on juhlista korkein.
Mutta kukkakansan juhlan aatto pääsi ohi kuin huomaamatta, ei oikein
osaa sanoa milloin se olikaan. Ehkäpä se oli silloin kun Lyyli oli
lähtenyt kotopihastaan tanssia kohden, kun ei hän enää ollut kodon
näkyvissä, kun Korkeessa vanhukset ja pikkutytöt jo olivat nukahtaneet,
eikä yksikään ihmissilmä katsellut Korkeen tanhuvia. Sama aattotunnelma
näyttäytyi Malkamäen Taavelle, kun hän seisoi Vähänmäen nurkan takana ja
kuunteli yhtäaikaa ruisrääkkää ja omien juopuneiden suoniensa tykintää
ja silmät hajallaan katsoi näköpiirin rantaa ja tiedottomasti yritti
hyrätä laulunsa alkua. Mutta niistäpuolin tuskin kukaan huomasi juhlan
varsinaista alkua: toiset nukkuivat, toiset pitivät kihlajaisia, toiset
tanssivat koko yön, jotkut tappelivat ja monet olivat aamua tyttöjen
luona.
Ja juhannuspäivänä oli juhla jo menossa ja kaikki aattotunnelmat
kauempana kuin milloinkaan. Näytti aivan luonnolliselta, että pihlaja ja
koiranputki kukkivat, että leinikkö ja käenkukka kirjavoivat niittyjen
painanteita, että oltiin pyhävaatteissa, ja että auringon iltavalo
tuolla lailla kujeili riippakoivun lehvissä; että parvekkeella
laulettiin, ensin koko laulu sanoineen ja sitten sama laulu vielä niin,
että kaikki äänet hyräilivät. Laulu saattoi täysin antautua itselleen,
oli riittävä pyhä-ilta ja ulkona vartioi pyytämättä käskemättä kesän nyt
jo varmaksi vakiintunut täyteliäisyys. Huomispäivä oli oleva tämän
jatkoa, sitten ylihuominen, ensi pyhä ja vielä sitäkin seuraava pyhä, ja
niin edespäin kohden kesän laajinta ulappaa.
Vehreyttä ja kukkia on jo niin paljon, ettei siihen joukkoon enää osaa
odottaa uusia kukkia, ennenkuin huomaa, että joku taas on ilmestynyt,
joku, jonka muistaa kaikilta edellisiltäkin kesiltä. Sillä lailla niitä
tulee yhä uusia ja kesän jatkuvaisuus säilyy. Pihlaja on siinä menossa
huomaamatta lakannut kukkimasta ja eräänä iltana sinä keksit, että
juhannuksesta on viikko kulunut. Kävelet puhdasta, kovaa tietä ja
molemmin puolin on rukiinlatva pääsi tasalla, korsimeren pinnalla
punertaa tähkäkerros pitkämielisen ilta-auringon valossa. Pienen pieniä
survovia itikkaparvia viihtyy tien yläpuolella, ne näyttävät siinneen
tien ja rukiin yhteisestä iltatunnelmasta... Mutta korkean rukiin
juurella on jo hienoa hämärän tapaista ja ikäänkuin viileämpää, tähkät
ikäänkuin pyrkivät nousemaan jostakin, josta ne eivät halua mitään
tietää, ne vain tahtovat viivyttää siellä ylhäällä poistuvan auringon
punaa. Aurinkoa vetää jokin sitä itseään vahvempi hellittämätön voima
alaspäin, mutta painuessaan se kyllä omasta puolestaan myöntyy kaikkeen,
hellittää päiväisen kireytensä, muuttuu punaiseksi ja antaa
lukemattomien ihmiskasvojen, kukanlatvojen ja rakennusten päätyjen
katsoa itseään päin silmiä. Mutta sitten se laskee, useita minuutteja
aikaisemmin kuin juhannuksena. Juhannus on jäänyt.
Kevätrannikon viimeisiä runollisia saaria kesän ulapoille tultaessa
olivat vuoden lyhin yö, kihloihin meno ja vähän sivulle päin aamuyö
tanssin jälkeen. Juhannuspäivän ajan ne vielä näkyivät selvinä ja
yksityiskohtaisina, mutta kun sitten useamman päivän auteret asettuivat
väliin, niin ne yhtyivät yhä kauemmaksi jäävään kevään rannikkoviivaan,
ja ne, jotka ulappaa etenivät, lakkasivat katsomasta niihin, katsoivat
ulapan rannattomuutta ja sitten toisiaan. Tämä katseenkääntäminen
tapahtui eräänä poutapäivänä.
Brunius ja Herttua olivat poistuneet Malkamäestä heti juhannuksen
jälkeen. Kesän koko kukkeuden ajan liikkuivat siellä Olga ja Elias.
Vuoden lyhimpänä yönä heillä oli ollut kohtaus, joka ei ollut päättynyt
minkäänlaiseen ratkaisuun, vaan päinvastoin lisännyt sitä näkymätöntä
jännitystä, joka heidän välillään jo ennestään vallitsi, heti ensi
kohtaamisesta alkaen. Juhannusyön tapaukset olivat heille kummallekin
sen laatuisia, että niiden täytyi joko purkaa jännitystä tai lisätä sitä
kaksin verroin. Jälkimmäinen vaihtoehto kävi toteen, Eliakselle oli
juhannusyö ollut aivan erikoinen merkkitapaus, hiukan samantapainen
kuin ensimmäinen kesäyö ensimmäisine suudelmineen, vaikka
ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti laajempi. Mutta nytkin oli hänen
jälkitunnelmansa pääperustana se tieto, että oli kokenut sitä, mitä oli.
Hänellä oli kymmenvuotiaan mieli, kun hän ihmetteli niitä teitä, joita
kaksikymmenvuotias oli äsken kulkenut. Hän ikäänkuin vakuutteli
itselleen, että niin todellakin oli tapahtunut, ja vakuutellessaan hän
tarkasteli käsiensä ja sormiensa selkäpuolia niinkuin joitain olentoja,
jotka olivat seuranneet häntä pikkupojasta tähän asti, ja nyt myöskin
ihmettelivät.
Kolme päivää juhannuksen jälkeen hän vasta näki Olgan jostain kauempaa,
niin ettei tämä häntä huomannut. -- Siellä menee nainen, ajatteli Elias.
Hän aivan itsekin havaitsi, kuinka hän nyt katseli Olgaa toisin silmin
kuin viimeksi. Olga oli nainen ja hän, Elias, oli mies. Oli omituista,
kuinka mitättömältä seikalta Olgan kihloihinmeno nyt tuntui. Siellä
käveli Olga, mutta hän, Elias, oli ollut Lyylin luona ... oli siis
jotenkin yhtäkaikkinen asia, halusiko tuo nainen, joka tuolla käveli,
vielä tuntea häntä vai eikö halunnut. Olga meni juhannusiltana kihloihin
semmoisen miehen, Bruniuksen kanssa, ja Taave poika oli tilaisuutta
varten tehnyt laulun Olgasta ja Eliaksesta: -- "Malkamäestä tytär lähti
ja kuljeskeli metsiin..." Elias tunsi olevansa sisäisesti kylläinen ja
hyvinvoipa. Tuntui kumminkin hyvältä, että Olgan koti oli saman talon
piirissä, että hän joka yönsä nukkui sadan askeleen päässä siitä missä
Elias. Ja hyvältä tuntui sekin, että juhannus oli ohi, että oli
poutaisia aikoja ja että maailmaa oli kaikkialla noiden näköpiirien
takanakin; että kaksikymmentä täyttäneet nuorukaiset maailmassa
muodostivat oman ryhmänsä, jonka elämällä oli oma sisällyksensä; että
maailmassa oli tyttöjä ja nuorukaisia.
Olga oli yksi tytöistä, täysi-ikäinen ja kookas. Mentyään kihloihin ja
jäätyään sulhasestaan tänne Malkamäkeen hänkin tunsi olonsa tasaiseksi,
mutta se tasaisuus oli ikäänkuin velvoitettua. Vaikka hän kuljeskeli
mäessä yksinään, oli hänellä kumminkin sellainen tunne, että ihmiset
hänet näkevät ja ajattelevat nähdessään, että hän on kihloissa. Nuo
kuvitellut katseet pitivät yllä hänen tasaisuuttaan. Hänen ei tarvinnut
erikoisesti ponnistaa ollakseen kulkematta Eliaksen akkunan ohitse, hän
liikkui mieluummin ylhäällä mäessä. Sieltä mäestä katsoen hän huomasi
uuden, kauniin alan, koivureunaisen, matalan niemekkeen malkamäestä
pohjoiseen. Niemekkeen keskusta ja latva oli hakattu aukeaksi ja sen
laidassa oli lato, mutta niemekkeen tyvessä oli vanha kallio, jonka
laella kasvoi kääkkyrämäntyjä ja juurella möyheätä lehdikkoa. Hän meni
sinne halki heinämaan, joutui kallion juurelle pienelle aukeamalle,
istahti siihen ja lopulta riisuutui. Oli jo heinäkuu ja pouta.
Mutta mikä on se, joka alati painaa hänen oloaan, niinkuin epämukava
vaate? Vaikka hän on siinä aivan vapaana, kenenkään näkemättä, kaukana
talosta, niin ei sittenkään ole hyvä. Aurinkoinen taivas ja vihreät
lehdet ikäänkuin sanovat: -- Tämmöisiä me olemme, emme voi toisempia
olla. Tämä on kesää, emme me muuta voi tarjota. -- Mutta Olgaa sittenkin
vaivasi jokin, häneltä puuttui jotakin ja erikoisen selvästi huomasi sen
tällaisessa yksinäisessä täydellisen rauhan paikassa. Niinkuin olisi
kuluva elämä jotenkin hänet jättänyt, niinkuin olisi kihloihinmeno ja
siinä tällä tavalla näin oleminen ollut jotakin, jota elämä vieroi, jota
se, tuo elämä, ei ryhtynyt vastustamaan, mutta ei liioin seurannut häntä
tällä kihloissaolon tiellä. Näissä päivissä alkoi olla samanlaista
tuntua, kuin niissä aikaisemman kevään viikoissa ennen muorin pojan
tuloa ja sen seikkailun alkua.
Vieläkin selvemmin hän tajusi poudan karttumisen, ja että se tästä
puolin päivä päivältä yhä tulisi karttumaan. Koko tuo taivas ikäänkuin
oli menossa jonnekkin, se oli jo etääntynyt kauas, mutta hän, Olga oli
siinä pensaitten vaiheilla unohtuneena, jäi jäämistään kaikesta tuosta
jonnekin etenevästä, johon kuului väreilevä ilma, poutainen taivas ja
koko maanpinnan yleisolemus. Hän oli kihloissa, oli huomaamattaan
joutunut outoa, peloittavan tasaista tietä kulkemaan. Tosiaan, nyt hän
huomasi: näinä viime aikoina hän oli hengessään vielä vallan
seurustellut kihlattunsa kanssa, ja juuri sillaikaa oli ilma ja taivas,
tuo "elämä", tuo ... päässyt hänestä noin kauaksi. -- Hän ponnahti
seisaalleen, niinkuin jostain hätääntyneenä. -- Yhä selveni. Hän näki
noiden juhannusten edellisten viikkojen elämän, näki itsensä siinä; näki
kuin jonkin onnellisen taideteoksen yleisvaikutelman. Ja samalla näki
uudelleen sen hienoisen tolkuttomuuden tunteen, joka oli täyttänyt
aikaisemman kevään ajat, kun hän täällä yksin oli ja nukuskeli ... ja
samaa oikeastaan oli ollut kaikki sitä ennenkin ... miehet, joita isä
oli tuonut häntä piirittelemään... Bruniuksen asia on selvä, se on
toista se... Mutta tämä olotila, jossa nyt kuljen, sekin on aivan
toista ... minä olen jäänyt jostakin...
Hän alkoi kiireesti pukea vaatteita ylleen, niinkuin olisi ollut
viimeinen rientävä tilaisuus korjata jotakin. Kuitenkaan hänellä ei
ollut mitään selvää ajatusta siitä, mitä hänen nyt tilansa huomattuaan
piti tehdä. Tähän hän vain ei enää voinut jäädä kylpyään jatkamaan,
jonnekin oli mentävä, liikuttava. -- Tämä kedon kohta tässä kallion
juurella tuntui nyt melkein rakkaalta, se ikäänkuin näytti innostuneen
varmalta, että hän, Olga, vielä ehtisi mukaan, kun vain pian lähtisi...
Olga lähti kotia kohden kiireesti. Kallio jäi sinne paikoilleen, mutta
sen luo palataan vielä monesti. Siellä parhaiten tuntuu karttuva pouta,
se, jota tavoittaen Malkamäen Olga tuolla rientää.
Olga, kookas, kaunis nainen, riensi jonnekin tässä poudassa, ja
ajatukset ikäänkuin hienosti tärisivät siinä menossa. -- Poika, Elias,
on minusta vieraantunut. Kuinka käyttäydyin silloin juhannusiltana? Ja
se laulu... -- Taas Olga näki tuon keinotekoisen olonsa näinä viime
päivinä, kuinka hän muka ei ollut Eliasta muistanut, kuinka hän oli
ollut "kihloissa" tyhjille huoneille ja mäen pensaillekin ja yksin
kävelevälle itselleen. -- Kihloissa hän tietysti oli, se oli varmaa ja
selvää, ei sitä enää tarvinnut muistaa, se seikka ikäänkuin säilyi
jossain tuolla kotona kamarissa. Sitä seikkaa ei koskenut tämä hehku,
tämä oli muuta ... jotakin oli jäänyt omiin valtoihinsa, sillaikaa kun
hän päivästä päivään vaistomaisesti tuijotti kihloissaoloonsa.
Kallion juurelta lähtiessään ei hän ollut mitään tekoa suunnitellut,
mutta hänen itsensä sitä tajuamatta oli ensimmäinen teko kumminkin ihan
selvä... Hän oli ollut pitkät ajat erossa Eliaksestaan, odottanut ja
epäillyt. Nyt on hänellä suloinen, jännittävä epävarmuus, onko Elias nyt
palattuaan entisellään, ja saako hän akkunan ohi kulkiessaan nähdä
hänet, niinkuin silloin, sinä hetkenä, kun he rakastuivat. Onko Elias
akkunassa ja hymyilee hänelle! Poudat ovat alkaneet...
Olga tuli ja käveli hiljallensa ylöspäin tuttujen akkunoitten ohitse.
Kun Elias tuli akkunaan, niin hän punastui ja tunsi silmiensä kostuvan.
Hymyily ja pään nyökkäys eivät ollenkaan olleet hänen omissa
valloissaan, ja siksi ne ilmeisesti hämmästyttivät akkunassa seisovaa
poikaa. Kumpikaan ei saanut mitään sanotuksi. Muutamien minuuttien
kuluttua siitä, kun Olga oli mennyt akkunoitten ohi, ilmaisi taivas ja
maa ja koko näköpiiri sekä Olgalle että Eliakselle sen uuden ikäänkuin
ajattoman sävynsä, jonka ne olivat saavuttaneet sillaikaa, kun he olivat
tuijottaneet kevätrannikon viimeisiin häipyviin saariin. Nyt he kaukana
kesän ulapalla, näin eräänä päivänä lakkasivat katsomasta niihin;
katsoivat ulapan rannattomuutta ja toisiaan. Oli selvää, että he näin
äkillisestä katseen kääntämisestä tunsivat kevyttä huimausta sen illan.
Mutta seuraavana päivänä eivät he enää sitä muistaneet. Pouta oli heidät
käsittänyt, ei näkynyt rantoja eikä rajoja, ei poudan eikä kesän. Mennyt
juhannus ja siihen päättynyt aika kuului heistä kummastakin niin
etäiseen vaiheeseen, ettei ollut varmaa, oliko sitä elettykään. Olga
kirjoitti kirjeensä Bruniukselle sillä tavoin, kuin jos jossain
korkeassa juhlassa olisi pistäytynyt sivuun pesemään kätensä lisätäkseen
olonsa miellyttävyyttä. Kirjoitettuaan hän jälleen meni soittamaan ja
soitti niin kauan, kuin näki... Sen jälkeenkin hän vielä liikkui ulkona
ja saattoi siellä nähdä Eliaksenkin. Laakso-alueen takaa ohi lehmusten
ja yli taloon nousevan tien näkyi myös auringon punainen syrjä, joka
omituisesti toi mieleen jonkun kaukaisen entisen kesän... He eivät
joutuneet puheisiin, jokin pidätti heitä.
* * * * *
Olgan avioliittoon meno järjestettiin ja kaikkien siihen kuuluvien
tapausten päivät määrättiin. Ne olivat mieluisia tehtäviä. Kun tiesi
hääpäivänsä, saattoi ikäänkuin pidellä käsissään aikaa tästä siihen
asti. Se muodosti jonkinlaisen kokonaisuuden, oli kuin yksi ainoa
kuviteltu poutainen näköala, jonka jokainen kohta oli sykähyttävän
sisältörikas. Sen vuoksi oli suloisen tuskallista siihen ryhtyä.
* * * * *
Olga on myös hätääntynyt Eliaksen suhteen ja yhä kuluvan ajan suhteen,
ja se pidättää heitä joutumasta puheisiin. Elias menee ohi talon, niin
että Olga hänet näkee, menee mäen lapetta ylös ja kiipee kivelle
istumaan. Hän on ilman lakkia, paidanrinta napittamatta ja avojaloin.
Olga näkee hänet ullakon akkunasta. Olga tulee ulos sidehuntu päässä ja
etenee heinämaan halki pohjoista kohden, tulee kallion juurelle asti,
niinkuin tosiaan olisi jo kotona päättänytkin sinne mennä. Hän aukoo
vaatteitaan mutta ei riisu niitä, sillä eihän hän aio kylpeä... Hän on
ryhtynyt tuohon monikohtaiseen, sisältörikkaaseen, jota hän ikäänkuin
pitelee käsissään -- aikaa tästä häihin. Tämä nyt on yksi pienoiskohta
siitä kokonaisuudesta, hän on nyt näin tullut tähän kallion juurelle...
Mutta tämä ei ole mitään, ei mitään... Olga tuntee, ettei tämmöinen
ollenkaan kuulu siihen. Tämä on tylsä harha-askel. Sillä hänhän ei
odotakaan tänne ketään. On vastenmielistä ajatellakin, että joku nyt
tulisi hänen perässään.
Hän nousee ja palaa kotiin ajattelematta mitään. Siinähän se salaisuus
on: ei pidä ajatella mitään. Hän kulkee verkkaisin, notkuvin askelin, ja
vaikkei hän vähääkään kuvittele, että joku sitä näkisi, huomaa hän
keimailevansa ja nauttivansa siitä itse, yksin... Siinä tunteessa on
tämän häihin johtavan pouta-ajan oikeata suloa. Hän ei enää toiste tee
tuollaista tarkoituksetonta matkaa kallion juurelle.
* * * * *
Elias ei näe Olgaa muutamiin päiviin ja hän vaistoaa kyllä, että
sellainen näkemättä oleminen kasvattaa tuoksua tähän poutakauden
huumaavimpaan kukkaan. Sillä Olga on hänen. Ja ihan toinen Olga,
kuin se oli, joka tahtoi häntä halata vuoden lyhimpänä yönä, ja
sitten ällistyttää kihloihin menemällä. Se Olga meni sitä tietä
olemattomiin ... tämä on vasta sen jälkeen kuin huomaamatta ilmestynyt
jostakin. Tämä kulkee toisia teitä... Siitä edellisestä oli Elias
äskettäin vielä ajatellut: "On yhtäkaikkista, haluaako se nainen jatkaa
minun kanssani vuoden lyhintä yötä. Jos haluaa, niin minäkin haluan." --
Mutta tämä on toista, tässä ei ole ollenkaan kysymyksessä mikään
haluaminen. Tässä on jotakin kohtalomaista.
Elias tunsi tehneensä mieltä etovan virheen silloin, kun hän niin
tarkoituksellisesti oli kävellyt talon ohi mäkeen ja istuskellut siellä
kivellä avopäin. Oli ihan kuin luonnonlakien mukaista, että Olga poistui
talosta toisaalle päin: hänellä, Eliaksella, oli tilaisuus korjata
virheensä palaamalla sillaikaa vähin äänin kotiin ja pysymällä sitten
näkymättömissä. Hän tunsi jälleen olevansa oikeassa tahdissa tämän
huumaavan kohtalon kanssa. -- Jonkin seikan tajuaminen kohtaloksi
tuottaa aina huumausta.
Pitkällinen pouta kasvatti näköpiirin laitoihin päivänsavua, joka
omituisesti himmensi paikallisuuden tunnetta. Joinakin hetkinä tajusi
vain elämän ja auringon. Päivän mittaan ei aurinkoa voinut katsoa, sen
alla täytyi vaeltaa aivan kuin se olisi sieltä ylhäältä yhäti seurannut,
tekikö elämä tehtäväänsä, ja omia tarkoituksiaan varten kasvattanut
päivän savua. Ei enää tullut mieleen, että maailmaa oli kaikkialla
näköpiirin takanakin ja että kaksikymmentä täyttäneet nuorukaiset
muodostivat turvallisen, maailmaa vallitsevan ryhmän. Elias tuskin
tajusi muiden olemassaoloa kuin itsensä ja tämän nykyisen huumaavan
erikoiselämänsä auringon alla päivänsavun rajoittamassa maailmassa.
Päivät pitkät hän kulki ulkosalla ja nautti siitä tiedosta, ettei kukaan
olisi osannut hakea häntä sieltä, missä hän oli. Niin hän joutui sen
kallion laelle, joka oli sen koivureunaisen niemekkeen juuressa.
Malkamäki näkyi sinne aivan oudolta taholta, näki yhtäaikaa talon ja
poudan. Vahventaakseen vaikutelmaa hän nousi mäntyyn, kääkkyräisten
oksien sekaan. Tästä puolin hän kulki joka päivä sinne kalliolle, mutta
ei heinämaata pitkin talon näkyvitse, vaan kiertoteitä.
* * * * *
Eräänä päivänä Olga ajatteli: -- Kuukausi on vielä aikaa häihin. Tänään
minä tosiaan voin mennä kylpemään sinne hauskaan paikkaan. -- Ja hän
lähti yhtäläisin notkuvin, onnellisin askelin, kuin silloin viimeksi oli
täältäpäin palannut, ja tunsi tyydytystä siitä, ettei hänen menollaan
ollut hiventäkään mitään muuta tarkoitusta kuin kylpeminen.
Hän tuli kedolle kallion juurelle ja laittautui kylpemään. Hänen oli
aivan erikoisen hyvä olla. Hän oli taas täysin mukana siinä, josta
taannoin tässä samassa paikassa oli tuntenut jääneensä: tuossa ilman,
auringon ja maan nimittämättömässä yleisolossa. Jokainen kohta, jota hän
siitä makuulta tuli tarkanneeksi, näytti hillitsevän hänen onnellista
oloaan. Suuri koivu nousi maasta pensaikon keskeltä ja sen ylimmäiset
pienet lehvät rajoittuivat taivaan lakeen; juuri eli toisin kuin latva,
mutta molemmat tarvitsivat toisiaan. Siihen havaintoonsa hän tuijotti
kauan, niinkuin olisi keksinyt siinä jotain rinnakkaista omalle
nykyiselle tilalleen...
Antaakseen auringon paistaa kaulaansakin hän selällään maaten taivutti
päätänsä hiukan taaksepäin, niin että näki alhaalta ylöspäin pitkin
kallion kuvetta, näki kääkkyräisen männynkin. Sydän tytkähti rajusti,
mutta hän salasi sen taivaanlaeltakin, jota hän samassa huomasi
kiinteästi tutkivansa. -- Tuossa korkeudessa tuolla ... tuntuu siltä
kuin sinne joka hetki ilmestyisi jotain, jota en oikein erota.
Hän ei enää katsonut ylös mäntyyn, vaan jälleen noihin koivun latvoihin,
jotka nyt näyttivät olevan levottomassa jännityksessä, vaikka hän olisi
niitä kuinka tyynesti katsellut. Nyt oli pouta auringon alla.
Olga viipyi siinä asennossaan, kunnes tunsi polttoa ihossaan. Silloin
hän jäseniään oikaisten taas katsoi ylöspäin pitkin kallion kuvetta ja
männyn kääkkyröitä, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin poudan heijastelua
kaikkialla.
Poutaa oli siis jatkuva huomennakin.
* * * * *
Nyt oli jo ne ajat, jolloin vahvassa ruohostossa vallitsivat
päivänkakkara, suurikukkainen kurjenkello ja angervo eli vormu. Niitä
kasvoi moniaalla rinnatusten antaen ylenpalttisesti tilaisuutta
ikivanhaan ihmettelyyn: kuinka samassa maassa pienistä, mitättömistä
siemenistä saattoi kasvaa noin erilaisia kukkia. Päivänkakkarat ovat
kuin tyyliteltyjä, sädehtiviä, viattomia silmiä, jotka eivät lakkaa
kummeksumasta aurinkoa, sillaikaa kun kurjenkellon kuvut riipuksissa
toinen toisensa yläpuolella elävät omasta sinestään. Vormu on korkea ja
väkevätuoksuinen. Näitä kukkia ei kukaan tule murtaneeksi juhannuksen
aikaan.
Nyt ne kukkivat, ja niiden heijuvalta kukanreunalta katsellen näkisi
pienoisen, mutta silti kaikkisisältävän ja -ilmaisevan kuvaelman näin
pitkälle ehtineestä maanpinnan kesästä. Näköala ulottuisi muutaman
kymmenen perhossiiven työnnin päähän joka suunnalle yli heinäkasvien
korsimetsän. Sillä nyt on myös heinäkasvien valtakausi, niiden
tähkäröyhyt ovat leveimmillään useat heilivät, toiset ovat jo heilineet.
Niiden mätästävät tyvet täyttävät tasasoukilla aluslehdillään kaikki
muiden kasvien välit ja muodostavat monisokkeloisen aarnion, joka
ylhäältä kukan reunalta katsoen huimaa ja vetää puoleensa, niin että
mielellään jälleen hukuttaa katseensa autereiseen pienoisilmapiiriin,
johon silloin tällöin jostain ulkopuolisesta näkymättömyydestä ilmestyy
perhonen tai sudenkorento ja jälleen häviää heinänröyhyjen taakse...
Sellaista on elämä erään ladon seinustalla päivänkakkaran, hirvenkellon
ja vormunkukan vaiheilla.
Päivänkakkaran tiiviitten keltaisten kehräkukkatorvien välissä asuu
neulankärjenkokoisia mustia eläviä. Ne eivät liiku sieltä minnekään eikä
niillä ole maailmasta eikä elämästä muuta käsitystä kuin hyvin heikko
tajunta siitä, että ovat olemassa. Mutta eräänä päivänä tapahtui
suunnaton mullistus eräässä päivänkakkarassa ladon seinustalla lähellä
hirvenkelloa ja vormunkukkaa. Päivänkakkara kaikkine mustine elävineen
tempautui paikoiltaan ja kiiti jonnekin ilmassa, kunnes lakkasi
kiitämästä, mutta ei sittenkään pysynyt paikoillaan. Valkoinen
laitakukka irtaantui käsittämättömällä voimalla ja hävisi jonnekin,
sitten seuraava ja niin kasvoi aukko laitakukkien säteistöön, samalla
kun kuului jokin höpisevä yksitoikkoinen ääni. Muuan mustista elävistä
oli siinä menossa joutunut päivänvaloon ja näki hirvittävän käden, joka
tempoi laitakukkia, ja suun, joka toisti sanoja. Kauempana näki vielä
silmät, jotka seurasivat kätten työtä. Musta elävä oli kauhuissaan
hävityksestä ja niistä näköaloista, jotka sen ympärillä keikkuivat
ylös-alas. Mutta kun kaikki laitakukat olivat olemattomiin hävinneet,
jäivät suuret silmät hievahtamatta tuijottamaan päin elävää. Sitä kesti
sangen kauan. Mutta sitten lähestyi elävää pitkä karanko, taitettu
heinänkorsi ja rupesi itsepintaisesti tyrkkimään, kunnes elävä havaitsi
olevansa sen korren murretussa päässä ja taas kiitävänsä halki
avaruuden. Sitten elävä putosi johonkin väljään, viileään siniseen
pussiin, ja kun se siellä oli päässyt jaloilleen, ei kortta eikä silmää
enää näkynyt. Liikutuksen turruttamana viipyi elävä hetken paikoillaan
ja lähti sitten varoen tarkastelemaan tätä uutta, ihmeellistä
sinimaailmaa. Tullessaan ensikerran kellokuvun reunalle, näki se vähän
matkan päässä heinäntähkäröyhyjen yläpuolella valtavan vormunkukinnon,
joka ikäänkuin lupasi uusia vielä paljon ihmeellisempiä seikkailuja,
mutta ei sanonut millaisia ne tulisivat olemaan. Olipa maailma
pyörryttävän laaja tuonne päin. Pieni, musta elävä oli sen yhdessä
laidassa. Takanapäin maailma päättyi sinikuvun umpinaiseen pohjaan.
* * * * *
Näin sekaantuvat suuruuden ja pienuuden käsitteet. Mutta se ei ole
vaarallista, sillä jos putoo, niin jonnekin sitä aina putoo, ja
kaikkialla on olevaista. Koko tämä poutainen avaruus on täynnä kohtia,
joista lähtien huumaantunut ajatus voi painua kuinka syvälle ja levitä
kuinka laajalle tahansa... Tuolla Elias lähestyy Malkamäkeä. Hän loikoi
äsken pitkät ajat niemekkeellä ladon seinustalla ja varjellakseen
runsaitten elämystensä kukkuraa läikkymästä pois hypisteli
päivänkakkaroita ja kellokukkia, kunnes elämän ja auringon
tämänpäiväinen tasapaino alkoi höltyä iltaa kohden... Ja jos runon katse
kulkee satatuhatta kukanväliä etelää kohden, voi se siellä sattumalta
keskellä tulevaa yötä osua valvovaan ihmissieluun, joka tuntuu
kummallisen tutulta.