Elias lausui tämän sanan melkein ääneen itsekseen ja ajatteli samalla
Lyyliä. Hän sai sellaisen mielikuvan, että hän tästäkäsin oli
pitelevinään Lyyliä ilmassa jossain siellä Korkeessa päin ja tästä
katselevinaan häntä sinne. Lyyli ymmärsi ja antautui hänen
pideltäväkseen. -- Sillä on ihmisen ruumis ja kaikki jäsenet, ja sen
sielussa liikkuu ihmisen mieli, joka tavoittaa minua kohden. Jonain
iltana minä taas menen sinne harjulle, ja me tapaamme toisemme
sylityksin. Ehkä en sentään mene vielä tänä iltana. Siellä säilyy
sykkivä sydän, hyvin säilyy.
Näin Elias ajatteli, ja jokin kohta hänen sielussaan oli sanovinaan,
että hän sentään tänäkin iltana menee. Mutta hän käänsi huomionsa pois
tästä hienosta ristiriidasta, jätti asian avoimeksi iltaan asti ja
tuntien päättämättömyydestäänkin nautintoa nousi ylös vuoteesta ja meni
alusillaan ikkunaan, aivan kuin olisi suorittanut jonkin tavanmukaisen
aamutoimen. Päivä kuumotti ruudun läpi avointa rintaa ja ajatus pyrki
uudelleen torkahtamaan.
Sellainen oli Eliaksen aamu. Mutta sydänpäivän ajan hän kuljeskeli
ulkosalla tyvenen paisteen ympäröimänä ja antoi maisemien nyt
sunnuntaisävyisinä vaikuttaa aistimiinsa ja herätellä tunnelmia. Hän
näki kiven ja pihlajan ja lähti talon alapuolitse kiertäen niitä taas
läheltä katsomaan. Ne ikäänkuin alenivat asemastaan, kun tuli niiden
juurelle, silmä kiintyi vain kiven ja rungon jäkäliin ja yksityisiin
oksiin. Mutta ympäröiviä aloja saattoi täältä katsella ikäänkuin salaa,
ne eivät osanneet odottaa katselevaa silmää täältä kiven juurelta. Kas
taloa, kas taivaanrantaa, kuinka ne sopeutuivat näköalaan niinkuin
laineet aaltoilevaan pintaan. Eliaksesta tuntui, kuin hän seisoisi
pienellä saarella, ja niin hän vielä kiipesi kivelle istumaan.
Siitä näki eteläiset metsänrannat kaukaisina ja hienonevina, ja ne
vaikuttivat kuin jonkin auringosta valuvan sävelen pois häipyvät
viimeiset soinnut. Kun niitä näin katseli korkealta vapaan ilman takaa,
ei mielikuvitus voinut sinne asettua, välimatka vallitsi niin
voimakkaasti katselijan tajuntaan. Sieltä ei olisi kuulunut ääni eikä
näkynyt kasvojen ilme, enempää kuin täältäkään sinne, ja siksi tuntui
Korkeen Lyylin kuvakin nyt omituisen etäiseltä, pieneltä avaruuden
osalta vain, ikäänkuin Elias olisi katsellut Lyyliäkin -- samoin kuin
maisemaa -- tämän sitä aavistamatta. Hetkeksi hän havahtui näkemään,
mikä Lyyli oli: töllintyttö noitten salojen takaa. Kuinka tämä mieliala
olikaan toisenlainen kuin se, jonka hän oli kokenut aamusella.
Päivänpaiste hymyili neuvottomana, ja Elias sai halun palata kotiin. --
Pitkä kesä on alussa ja minä vietän sen tuon talon piirissä ... niin
niin, Lyyli on sielläpäin, kyllä minä sen tiedän... Talossahan on myös
neiti, olikohan se joku niistä, joiden näin eilenillalla palaavan
saunasta... -- Sunnuntai, eilisilta, rastaanlaulu, Lyyli... Minä kaipaan
jotain, mutta mitä?
Vähäistä myöhemmin Elias istui tuvan seinustalla, ja muori tuli siihen
kanssa "suvihuviin". Poika ei ihan varmaan tiennyt, oliko äidillä
aavistusta hänen yöllisestä retkestään. Kun ei äiti mitään ilmaissut,
kiiruhti poika olemaan hänelle hyväntahtoinen. Pionit ja keisarinkruunut
nostivat maasta versovia kärkiään, ja äiti ja poika katselivat niitä
hyvillä mielin. Neilikanvarret olivat jo pitkällä. Tällainen kukkien
katseleminen oli ehkä ainoa tilanne, jossa poika tunsi rakastavansa
äitiään tämän ollessa hänen näkyvissään. Hän ilmaisi sen pysyttelemällä
lähellä äitiään ja kuuntelemalla hänen hyrähteleviä lausahduksiaan.
Siinä tuli Eliaksen mieleen myöskin se, kuinka muori oli eilen
hyvänsuopa Lyylille. -- Päiväkin jo taas riutui pyhäiltaa kohden.
Kas nyt, talon neiti menee ohi ja tietä alaspäin. Sillä on päivänvarjo.
Kas sen silmiä ja vyötäisiä. Nyt se sanoo päivää muorille. Menee
edelleen. Onko se täällä koko kesän?
Mitenkä maailma äkkiä muuttui! Olinko minä äsken siellä kiven ja
pihlajan tykönä? Mitä minä siellä tein? Olipa tämä päivä pitkä tähän
asti!
-- Oliko se talon tytär?
-- Oli kyllä.
-- Mikä sen nimi on?
-- Ol-- niin Olga kai se on.
Sekä äiti että poika koettivat itseltään ja toisiltaan salata tuon
lyhyen kohtauksen heissä herättämää miellettä. Elias hiiviskeli sisälle
tupaan, josta sopi nähdä, kuinka neiti meni tietä myöten laaksoa kohden,
seisahtui, poikkesi tieltä ja poimi kukan, näytti katselevan, olisiko
niitä siinä useampia, ja kun ei löytänyt, rupesi tekemään paluuta. Muori
viipyi vielä pihalla, ja oli odotettavissa, että hän joutuisi puheisiin
neidin kanssa. Neiti tuli heilutellen päivänvarjoaan ja yhä silmäillen
pientareita niinkuin se tekee, joka on yhden kukan löytänyt ja etsii
toista -- tai on etsivinään.
Eliaksen mieleen tulvahteli villi varmuus jostakin, jota hän ei millään
muotoa olisi voinut sanoilla selittää. Se varmuus tuli hiukan
hämmentävänä, hänen itsensä sitä tahtomatta, ja sen aiheuttivat alhaalla
tiellä liikkuvan neidin pikku käänteet ja liikkeet, päivänvarjon
heiluttelu ja kukkien etsintä, joissa joku muu ei olisi havainnut mitään
erityistä, mutta joista jokainen oli tälle katselijalle kuin lyhyt,
kuiskaava lause. Elias meni tahallaan kamarin puolelle -- samoin kuin
eilen tähän aikaan erään toisen lähestyessä. --Kas nyt se toinenkin tuli
tässä yhteydessä mainituksi. -- Ihmeellinen asia oli, ettei Eliaksen
nuori, kaunis suhde Lyyliin ollenkaan asettunut tämän hänessä nyt
kuohahtelevan tunteen tielle. Se ikäänkuin pysyi jossakin sivulla
semmoisenaan, koskemattomana, sillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä
tämän nykyhetkisen kanssa. Eliaksen sielussa ei mitään entistä
luhistunut, siellä vain onnellisesti sikisi jotain uutta. Siksi ei
Eliaksen tunne ollutkaan millään tavoin surunvoittoinen vaan
riemullinen.
Onni kiiti eteenpäin. Siellä neiti jo kuului puhelevan äidin kanssa;
tulivat sisään. Onnen tuli poltti, oli sunnuntai-ilta, ja kumpikin
palava tunsi itsessään kuinka toinen paloi. Tuli oli sama ja yhteinen.
Kun Olga äsken oli päässyt muorin ja Eliaksen ohi, tunsi hän, ettei
hänen kävelymatkallaan enää ollut mitään tarkoitusta, sillä hänen
mielenkiintonsa jäi taaksepäin. Hän tunsi koko matkan, että pojan katse
piti herkeämättä kiinni hänestä, niinkuin jokin venyvä säie, joka kyllä
salli hänen edetä, mutta ei päästänyt irti. Eikä Olga pyrkinytkään.
Vaistomaisesti hän poikkesi tienoheen ja poimi mitättömän orvokin. --
Muuten on hyvä, mutta jos muori huomaa... Hetkisen askarrutti muori
Olgan ajatuksia enemmän kuin hänen poikansa, hän ikäänkuin iski
hengessään pojalle silmää: "niin niin, minä ymmärrän kaikki, mutta
katsokaa, ettei äitinne huomaa".
Ja niinkuin olisi sopinut pojan kanssa jostakin -- (tällä hetkellä Elias
juuri poistuikin tuvasta kamarin puolelle) -- Olga lähestyi muorin tupaa
verkalleen ja haluttoman näköisenä, pitäen mitätöntä orvokkia kädessään.
Ei viitsinyt panna sitä rintaansa eikä heittää poiskaan. -- Nyt muori
pian sanoo jotain.
Vanha ja nuori nainen puhelivat ja hymyilivät keskenään. Kun he
kumpikaan eivät tahtoneet pahaa toisilleen, muodostui tilanne
viehättäväksi, sanat ja hymyt ikäänkuin sopeutuivat alenevaan
pyhäiltapäivään. Puheltiin, puheltiin, ja muori pyyteli neitiä sisälle
tehden itse menoa; Olga hiukan hidasteli, mutta ei kieltäytynyt. Hän ei
ollut ennen vielä käynyt vanhanemännän puolella ja koki nyt tavallista
täyteläisempinä ne tunnelmat, joita ihminen saa mennessään ensikerran
jonkun mielenkiintoisen ihmisen ovista. Toisaalta oli muorin tupaankin
tulevinaan jotain uutta valoa ja tuoksua Olgan mukana.
Muori pyörähteli mielissään, ohjasi Olgan keinutuoliin, ja sanoi
kuuluvasti:
-- Mihinkäs meidän poika meni? -- Jaa täälläpä se on, jatkoi hän
raottaen kamarin ovea. -- Tule pitämään vieraalle seuraa. -- Neiti istuu
nyt, minä laitan kahvia, puhui hän mennessään pakariin.
Elias kuuli kaikki, viivytteli hiukan kamarissa ja tuli sitten tupaan,
jossa Olga istui -- yksinään.
Sanojen, liikkeitten ja katseitten ulkonaiset yksityiskohdat ovat
merkityksettömiä. Kohtaus oli kylläkin ratkaiseva tuleviin tapahtumiin
nähden, ja Olgan ansio oli, ettei se jäänyt heidän viimeiseksi
kohtauksekseen. Niin olisi käynyt, jos he nyt olisivat seurustelleet
niinkuin kunnon ihmisten on tapana, ja niin onkin moni lupaava kesäinen
kertomus päättynyt ensimmäisiin lauseisiinsa. Mutta heti kun Elias
ilmestyi kamarinovesta tuvan permannolle, tunsi Olga häntä kohtaan
omituista lauhkeaa tasaväkisyyden tunnetta, joka johti hänet heti
kevyeen keimailuun. Hän huomasi heti vaikuttaneensa Eliakseen niin, että
tämä takertui vaikeaan vaitioloon. Olga tajusi sen hetken merkityksen.
Uhmailevan tyynenä hän katsoi Eliakseen puoliavoimin silmin ja hymyili.
Eliaksen kasvoilla vaihteli hienonhienoina väreinä vakavuus ja hymy,
kunnes hän kääntyi katsomaan jonnekin poispäin.
Alku oli siis selvä, ja tällä kertaa taisi muorikin jotain huomata,
vaikkei hän sitä millään tavalla osoittanut, ei nyt eikä jälkeen. Nyt
hänen kattonsa alla oli kaksi nuorta, jotka tänä pyhäiltana yhdessä
lähtivät näkymättömälle retkelle röyhkeän, lyhytaikaisen lemmen
oikullisille poluille. -- Antaa heidän olla, päätti muori itsekseen
tuntiessaan jotain aavistuksia vanhassa povessaan. -- Olkoot nyt, mitä
minä siitä. -- Ja hänen oli ilo katsella nuorten muotoa, vaatteita ja
kaunista kasvua ja vilkkaalla puhelullaan viihdyttää huomattavaa
vierasta.
Kesä sai jo Olgankin lumoihinsa. Vierailulta palatessaan hän tunsi niin
voimakasta tyydytystä, että se melkein kiihoitti häntä. Hän katsoi tien
käänteessä taaksensakin ja vielä toisen kerran lehmuksen juurella. --
Niin niin, siellä poika oli akkunassa, ei enää ujoillut. Ooh, kun tulisi
huominen päivä... Vai tällainen on tämä paikkakunta, nyt minä sen näen
läheltä... Kas kuinka ilma taas viilenee. -- Minä pudotin sen orvokin
sinne lattialle; se oli lapsellista, mutta olkoon... Hän on lähin
tuttuni tästä alkaen ... mikähän sen nimi on?
Pojan nimi oli Elias ja hän otti orvokin lattialta keinutuolin vierestä,
heti kun Olga oli lähtenyt. Orvokista vielä ihan säteili päivänvarjon
väriä ja hienoa lemua, josta ei tiennyt, oliko se kukan vai käden. Elias
tuli hurjalle mielelle, meni akkunaan ja katseli julkeasti poistujan
jälkeen, antoi silmilleen täyden vallan nauttia näystään. Kun näky oli
kadonnut, tuijotti Elias lakastuneeseen orvokkiin, niinkuin olisi
vaienneelta ympäristöltään odottanut vastausta johonkin kysymykseen.
Mutta hän tuijottikin omaan nykyiseen tilaansa, jota orvokki ikäänkuin
edusti. Kas orvokilla oli olevinaan henki, sen ilme oli kuin ihmisen,
joka tahtomattaan on joutunut tilaisuuteen, jolle ei voi mitään. Se
näytti odottavan, milloin se heitettäisiin menemään.
Mutta sitä ei heitetty. Se vietiin pöytälaatikkoon ja laskettiin sinne
sinänsä joittenkin paperien päälle.
* * * * *
Kukka kasvoi kerran paikallaan tietämättä miksi, mutta kuitenkin siinä
asui jonkinlainen jännitys, sillä oli omat vastavoimansa jossakin,
jossakin... Kautta kaiken olevaisen on kukin pienoiskohtakin sellaisessa
jännityksessä jotain toista kohtaa vastaan. Jossain jännitys laukeaa
johonkin, joka taas hakee uusia jännityksiä... Tämän kukan nyt taittoi
muuan neiti omistaen sille tuskin yhtä ajatusta --hän olisi yhtä hyvin
voinut poimia jonkin varvun, sillä koko toimi oli teennäinen. Sitten hän
kuljetteli sitä kädessään muistamatta sitä ollenkaan, kunnes hän
tietensä pudotti sen lattialle. Silloin orvokista tuli tekijä. -- Nyt se
on siellä paikoillaan. Sitä ympäröi pöytälaatikon seinät, niitä jälleen
huoneen seinät ja niin edelleen koko avaruus kaikkinensa. Muiden muassa
siellä liikkuu Eliaskin, jonka sekä sielu että kasvot nyt ovat hiukan
tulehtuneet. Hän ei tiedä, millä täyttäisi sen tyhjän välitilan, joka
alkoi Olgan lähtiessä. Sielu ja ruumis tahtoisivat omistaa kaiken, mutta
mitään ei ole odotettavissa. Maisemat ovat omaan itseensä kyllästyneitä.
Eilen illalla näytti siltä kuin ei kukaan ihminen menisi nukkumaan, nyt
näyttää kaikki odottavan unen tuloa. Mutta on epätoivoista mennä
nukkumaan sielu janoisena. --Olga ei enää tule minun luokseni tänä
iltana; ei tule, vaikka tunnen, että hän haluaisi. Nyt lähden ulos,
näkyviin.
Mutta he eivät toki tavanneet enää, ja sunnuntai-ilta pysyi Eliasta
kohtaan yhä epätoivoisen armottomana. Lopulta hän alkaa edetä
kotopihalta, kävelee jotenkin samaa rataa kuin eilen illalla, kävelee
kävelemistään, ihan vain sattumalta sinne päin. -- Voisinko taas mennä
Lyyliä tavoittamaan? -- Hän istahtaa niille vaiheille, josta Olga äsken
poimi kukkasen. Talon katseleminen siitä tuottaa hiukan viehätystä. Hän
menee Lyylin luo.
Matkalla tämä päätös jo horjuu. Korpirastas laulaa yhä yhtä
intohimoisesti, mutta Elias kuulee vain sen äänen, jossa ei ole mitään
sisällystä. -- Samaa laulua tänäkin iltana. Mitä minä nyt sanoisin
Lyylille... Minun on oltava sen kanssa, kun kerran rupesin. -- Lyyliä
ajatellessansa Elias huomasi karttavansa silloin ajattelemasta Olgaa.
Niinkuin ihminen, joka johtaa yhden vieraansa sisempään huoneeseen siksi
aikaa, kun hän hoitaa toista jossain etumaisessa huoneessa. Elias saapui
eiliselle paikalle asti ja katseli siitä Korkeen pihaan. Hetkeksi
valtasi hänet voimakas halu tehdä jotain yltiöpäistä, mennä Lyylin
aittaan, suoraan --Mutta tämän mielteen tuoma hurma oli lyhyt. Hän
havahtui pian, näki kuin ulkoapäin oman mielensä herpaantuneen käynnin
ja lähti palaamaan kotiin nukkumaan. Jostain nousi hänen mieleensä
hillitsevä voima. Se ohjasi hänet nyt malttamaan mielensä ja
kuvittelemaan tulevia pitkiä päiviä, joina kesältä sopi ottaa mitä sillä
oli antamista.
* * * * *
Mutta katsellessaan vielä Olgan pudottamaa orvokinkukkaa hän koki kumman
tunteen: hän oli näkevinään Lyylin ikäänkuin liian tuttuna, liian
onnellisena...