Eliaksen ja Lyylin -- ei vaan Eliaksen ja Olgan lempi jatkui ja kehittyi
seuraavina aikoina aamuin, päivin ja illoin tuulten leyhkiessä sieltä
täältä. Olga ohjasi sitä vaistojensa mukaan vuoden lyhyimpään yöhön
asti, jolloin Brunius saapui ja huomattiin, ettei Olga ollutkaan
kotosalla.
Aamut olivat ihanimmat. Olga heräsi kissanpojan tepasteluihin ja päivän
paisteeseen ja tunsi riemukseen, kuinka yö oli lakaissut pois iltaiset
ajatukset. Iltaisin häntä näet ahdistivat kaikenlaiset tuumailut.
Saattoi tulla mieleen sellainenkin seikka kuin naimisiinmeno Eliaksen
kanssa. Siihen ajatukseen liittyi aina jokin äitelä tunne, ikäänkuin
Elias olisi ollutkin hänen poikansa. Kun Olga tällöin muisti Eliaksen
lemmestyneet ilmeet, katseet ja liikunnot, joita hän oli pannut merkille
päivän kuluessa, etoivat ne hänen mieltänsä omituisen epämääräisellä
tavalla, eikä voinut sanoa, tuntuivatko ne suloisilta vai
vastenmielisiltä. Siinä ohessa ajatus hyppi huikeitten kuilujen yli,
esimerkiksi Eliaksesta Bruniukseen. -- Kello kävi seinällä ihmeissään.
Se ihmetteli, miksi nainen vuoteessaan yhä valvoi.
Mutta jos aamulla herättyä tuli mieleen niitä samoja asioita, niin päivä
lainasi niille hymyilevän sävynsä. Tällaisina aamuina Olga tunsi
olevansa nuori tyttö, jolla oli alirakennuksessa lähentelevä ystävä
Elias. Tämäkin alkava päivä oli taas täynnä lupaavia mahdollisuuksia,
ulkona odotti ilma ja aurinko, joiden alituisen läsnäolon Olga jo oli
havainnut ja siihen tottunut. Hän oli heti noustuaan erityisessä
vireessä, kaikki mitä hän teki, kaikki pikku ilmeet ja vartalon
liikkeetkin tapahtuivat kuin jonkin miellyttävän sisäisen joustimen
paineesta. Kaikkialla hän nyt näki jotain kiihdyttävää: kissanpoika
kasvoi huomattavan nopeasti, sekin seikka aiheutti jonkin elvyttävän
mielteen. Hän otti kissan syliinsä, kuljeskeli sen kanssa saliin, laski
sen pianon ala-äänille ja soitti ylä-äänillä kimeän polkan. Kaikki oli
aamulla hauskaa. Kullero kukki puutarhan sopessa keltaisina palloina.
Ikkunan ohi kulki kimalaisen hyrinä niinkuin heikkenevä kaiunväre
jostain etäisemmästä, lämpöisestä, jo aikaisin aamulla tapahtuneesta.
Kesä kasvatti kukkiaan, joiden kasvamisella ja koko olemassaololla ei
ole mitään ehdotonta tarkoitusta. Puhutaan ihmisenkin kesästä ja
verrataan ihmisen elämää kukan elämään. Ja eikö olekin se vertaus oikea?
Mikä on Olgan tarkoitus, mikä on Lyylin tarkoitus, mikä Eliaksen
tarkoitus? Sopii kysyä sitä tänä suviaamuna kulleroitten kukkiessa ja
noiden kolmen ihmisen ollessa toisiinsa niissä suhteissa, missä he nyt
ovat. Eivätkö he ole yhtä irtonaisia kuin se pallo, jolla he
sijaitsevat, sen kukkivien poimujen pohjalla -- auringon alla. Ja sama
on vastaus aina, ajasta aikaan.
Olga on lynkäpäisillään avonaisessa ikkunassa. Vaikka hänellä tällä
kertaa on Eliaksen suhteen varsin itsekkäitä haluja, niin herää
kuitenkin häntä tuossa katsellessa lämmin myötätunto häntä kohtaan. Olet
lemmenkaipuinen, älä kielläkään, ja silloin rakastat hänen ylähuulensa
uurretta, niinkuin siinä asuisi eri sielu, samoin hänen hiuksiaan ja
vyötäisiään. Hän on jo täysikasvuinen, viidenkolmattavuotias.
Tyttöaikansa alkupuolella viidentoista ikäisenä hän oli kerran eräissä
häissä, tuo samainen nainen, joka nyt katselee ikkunasta puutarhaan. Hän
on siitä ruveten paljon varttunut. Silloin hän katseli pitkään morsianta
ja sitten sulhasta, sitten toisia naisia ja toisia miehiä, joista
muutamat olivat jo ennen pitäneet häitä. Hän huomasi, että oli ero
naineiden ja naimattomien tyttöjen välillä. Ja vielä hän huomasi, että
naimattomat tytötkin olivat erilaisia, toiset ikäänkuin alati tuhlasivat
jotain ja vaikuttivat sentähden heikommilta kuin toiset, jotka eivät
tuhlanneet. Morsiamessa oli jotain jännittävää. Hän ei ilmeisestikään
ollut tähän asti tuhlannut, ja siksi tuntui nuoresta Olgasta aivan
käsittämättömältä, kuinka hän nyt saattoi ruveta tuon sulhasen vaimoksi.
Ja vaikka tällainen ihme juuri oli tapahtumassa, eivät toiset häävieraat
näyttäneet sitä ollenkaan käsittävän, vaan iloitsivat tyytyväisinä,
niinkuin kaikki olisi ollut kuten pitikin. Vieläpä hän ohimennen kuuli
hymyileviä kuiskauksia, että pian saadaan uusia häitä. Mutta Olga ei
oikein viihtynyt niissä häissä, hän kaipasi kotiin saadakseen rauhassa
nauttia tyytyväisyydestään. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän niin
itsekseen oli tajunnut tärkeän asian ja tehnyt tärkeän, hiljaisen
päätöksen: ettei hän milloinkaan tuhlaa. Kun hän pääsi kotiin, katseli
hän ensi kerran eläissään oikein vakavana kuvastimeen. Kuva tuntui
silloin ihmeellisen vieraalta, aivan kuin olisi ollut kahdenkesken
jonkun puhumattoman ihmisen kanssa; siinä oli jotain peloittavaa ja
masentavaa. Sitten hän katsoi uudestaan ja ajatteli yksinkertaisesti: --
Tuo olen minä -- minäkö -- eikö muuta --. Hän kääntyi pois, vieras
olento hävisi, ja hänestä tuntui heti kuin hänen jokainen jäsenensä
olisi erikoisesti huomauttanut olemassaolostaan, kuin olisi hän vasta
tullut tietoiseksi itsestään, ikäänkuin rajoittunut ja eristynyt
kaikesta muusta. Ja yhä selvemmin vakiintui hänessä se tieto, ettei hän
milloinkaan tuhlaa. Siitä ruveten hän myös karttoi katsomasta peiliin
niin vakavasti kuin silloin.
Sen kerran jälkeen joutui Olga moniin häihin, tansseihin ja muihin
juhliin. Hän tunsi kevyttä hurmaa, kun nuorukaiset tanssissa vetivät
häntä lähemmäksi. Hän antoi sen juuri tapahtua, mutta säilytti koko ajan
varovaisen otteen. Ja tanssin jälkeen hän katseli samoja nuorukaisia
kuin joitain kauniita ja mielenkiintoisia olentoja, joilla oli jokin
sanoin selittämätön merkitys häneen itseensä nähden, mutta jota
merkitystä hän vaistomaisesti karttoi lähemmin itselleen selvittämästä.
Hänen kotipiirissäänkin näyttäytyi silloin tällöin joku nuorimies, jota
isä ikäänkuin piti hänen edessään muutamia päiviä ja huomattuaan, ettei
asioista mitään tullut, päästi jälleen menemään. Isä ei puhunut eikä
edes viittaillut koskaan mitään, mutta aina, kun tällainen nuorimies oli
poistunut, oli hän apea niinkuin se, jota ei onni olekaan suosinut
arpapelissä, musta parta ikäänkuin vaikeni ja piti valkoisia hampaita
näkymättömissä.
Isän järjestelyt eivät sujuneet, mutta pääkaupungissa oleskellessaan
tuli Olga itsestään ajatelleeksi naimisiinmenoa. Häneen hiipi sellainen
tunne, että jokin kauan kestänyt jakso hänen elämästään pian läheni
loppuaan, että kohta tulisi aika, jolloin hän ei enää voisi nauttia
tuosta jäseniensä olemassaolosta ja pidättyvästä tuhlaamattomuudestaan,
ja että kun se kaikki loppuisi, niin silloinhan ei enää olisi mitään.
Hän sai myös syytä epäillä isänsä varallisuutta, uhkasi tulla muutos
elämäntapoihin. -- Ei-ei, ei-ei, ensikerralla katson Bruniusta silmiin,
ajatteli Olga ja samalla hänet valtasi jonkinlainen lievä hätä, niinkuin
sen, joka jyrkänteen reunalla näkee, ettei enää pääse takaisin.
Malkamäen yksinäisyydessä hän vasta oikein selvästi tajusi tämän uuden
vaiheensa alkaneeksi. Hänen kymmenen vuotta vireessä ollut sisäinen
pontimensa höltyi nyt nopeasti, hän tunsi joka hetki antavansa myöten
jollekin näkymättömälle jännitykselle. Niinkuin edellä jo on kuvattu,
heräsi hänessä samaan aikaan hurmaava halu itse hellittää ponnin ja
salaa kokea höltymisen täysi vauhti... Hän jo nautti siitä etukäteen --
ja silloin lähetettiin hänelle Elias. Yksi osa hänen olemuksestaan alkoi
silloin väristen seurata erästä toista osaa, joka omituisen tyvenesti
harkiten teki tekosiaan.
Mutta palatkaamme jo runollisuuteen, akkunassa näkyvään nykyiseen
Olgaan, kulleroitten kukkimisaikaan.
Kas, mutta Olga onkin kadonnut akkunasta, siinä ei ole enää ketään, sen
läpi näkyy salin ilmaa. Minne meni nainen? Meni ensin ulos, sitten
polkua alas, tallin taitse, aitan ohitse; nousi ylös mäkeen maanpinnan
värien ja tuoksujen liehtoessa aikeita ja ajatuksia...
Kukkia on taivasalla monenlaisia. Mutta kullakin lajilla on
vuorokaudessa hetkensä, jona sen henki ja elämä ovat herkimmillänsä.
Niinpä on hauskinta löytää ruohosta kieloja illalla, mutta Veronican
sinisilmä on selkeimmillään ennen puoltapäivää. Veronica kukkii
parhaillaan siihen aikaan, jolloin kesä juuri on varmasti vakiintunut,
ohra itänyt ja haavanlehti jo verhoo koko puun. Kukkia on kaikkialla
matalassa ruohossa, ne ovat lehtihangoissa höllässä kuin perhoset, terät
irtaantuvat helposti ja mukana seuraa kaksi hentoa hedettä.
Mäessäkävelijä tulee poimineeksi Veronican, sillä se on ensimmäisiä
edustajia kesän varsinaisesta kukkarunsaudesta. Potemilla kukkii myöskin
jo ja kurjenpolvella on suuret lehdet. Ne tuntee parhaiten Korkeen
Lyyli, sillä hän leikkaa niitä sakaksiksi lehmille, ehtoopäivällä.
Niiden päälle valellaan kuumaa vettä, ja silloin niistä lähtee tuoksu,
joka on tuttu jo pikkutyttö-kesiltä.
Voi eritellä Veronican kukan viimeistä solua myöten, voi syventyä sen
siniseen pienoismaailmaan, sieltä löytyy suonia ja tiehyitä, nestettäkin
ja pölyä. Sellaisen pienen kukanterän muoto ja sisällys ovat
nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän
vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican
vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on
luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän
innoituksen tuntu. Yli kukkien ja lehtien astuu täysikasvuinen, kaunis
nainen. Hän on seisonut mäen laella ja katsonut alas, hän ei ole itse
nähnyt mitään, mutta hän on varma siitä, että hänet on nähty. Siksi hän
nyt laskeutuu mäen laelta järven rantaan päin, jonne ei taloa enää näy.
Hän tulee ihan rantaan asti ja tuntee sen lemun. Hän ei aio mennä
uimaan, mutta aukaisee kuitenkin muutamia nappeja puserostaan, hän on
vain menevinään. -- Ei-ei, ei hän odota tänne ketään, häntä vain muuten
viehättää olla menevinään uimaan. Ilmasta on jo aikaa kadonnut aamuinen
virkeys. Nyt on jo melkein kuuma, näköpiirin laidat sumenevat
päivänsavuun. Nainen seisoo rannalla ja tuijottaa yhteen paikkaan, silmä
näkee pienoismaailman ja sielu aavistaa suuren maailman. Hän itse on
irtonainen erikoismaailma siinä välillä. Mäen takana on toinen, jota hän
tahdottomasti tuntee kaipaavansa. Korva ikäänkuin pinnistää kuullakseen,
viekö väreilevä ilma kaipuuta eteenpäin, perille päin, hänen itsensä
tahtomatta.
Olga on kierrellen tullut siihen paikkaan, josta hän kerran poimi
orvokin, ja palaa nyt taloon samaa tietä kuin silloin, Eliaksen akkunan
ohitse. Elias seisoo akkunassa, kumpikaan ei tervehdi. Kun Olga on
päässyt ohi, tulee Elias ulos. Olga seisahtuu lehmuksen juurelle. Elias
huomaa ikäänkuin sivultapäin, kuinka hän kävelee Olgan luo. Olga tuntee
ajattelevansa aivan näillä sanoilla: -- Tuossa nyt on Elias, tuossa ihan
lähestyy. Nyt minä alan --
Molemmin puolin lyövät sydämet omine valtoineen, ja sielut ikäänkuin
jäykistyneinä vetäytyvät erilleen siitä, mitä suut puhuvat. Olga nojaa
lehmukseen ja työntäen esiin jalkateränsä ja katsoen Eliasta silmiin,
sanoo vakavasti:
-- Pane kiinni minun kengännauhani, se on auennut.
Ujo sielu melkein jähmettyi siitä, mitä suu oli ääntänyt. Se oli
sanonut: _pane_ nauhat kiinni, _sinä_...
Tämä oli ensimmäinen vakava kohtaus Olgan ja Eliaksen välillä.
Molemmista tuntui senjälkeen siltä, kuin he olisivat jonkin näkymättömän
valloissa, ei omissaan. Lempi kuumeni kuin taivaiden pouta. Päivä oli
malttamaton, ilta uneton, aamu toivoa täynnä. Mitä teki Olga taas
seuraavana aamuna? Höltymisen vauhti oli korkeimmillaan: Olga katseli
jälleen suureen kuvastimeen. Hän väänsi ovet säppiin ja otti kissanpojan
syliinsä. Sen peilikuva antoi saman vaikutelman kuin se itsekin, niin
että Olga ja hänen kuvansa ymmärsivät toisensa ikäänkuin kissapojan
välityksellä, joka katseli kummankin povelta.
Hiljalleen tapahtui nyt jotakin uutta. Katsellessaan peilistä alastonta
kuvaansa tunsi Olga mielensä kohoavan outoon hartauteen. Hän kevyesti
hämmästyi kuvansa kauneutta, viime päivien ja öiden hillitön
ajatustenjuoksu ikäänkuin pysähtyi ja jäi jonnekin jälkeen, ja sijaan
tuli valtava onnellisuuden ja tyyntymyksen tunne. Vaistomaisesti hän
laski kissanpojan jonnekin pois ja palasi uudelleen kuvansa luo. Kuvan
kasvoille painui vakavuus, ja Olgasta tuntui hetkisen siltä, kuin hän
olisi näin levollisena ja hämmästymättä katsellut jotakin salaisinta ja
ihmeellisintä. Niinkuin ulkoa taivasalta olisi siihen saapunut kaikkien
puhjenneiden kukintojen näkymättömiä henkiä ja asettunut pitkin kuvan
ihoa, niinkuin perhoset kukkivan pensaan lappeille. Juuri tuo, joka nyt
näkyi peilistä, se se oli sinutellut Eliasta lehmuksen juurella, se oli
kymmenen vuotta vartioinut omaa neitsyyttään, ravinnut itseään oman
olemassaolonsa tunnulla, ja se oli vielä yhä entisellään. Ja siitä
ikäänkuin säteili sellainen tietoisuus, että se ikuisesti tulee
pysymäänkin samana ja saavuttamattomana, olkootpa erään Olga-nimisen
naisen vaiheet mitkä hyvänsä: menköön hän vaimoksi eräälle Bruniukselle,
toteuttakoon hän salaiset pikku aikeensa erään nuorukaisen suhteen...
Hänen sielunsa ikäänkuin irtaantui tuosta Olga-nimisestä, joka siinä
seisoi kaikkine jäsenineen, ja pyrki yhtymään kuvaan, jonka peili
paljasti silmien nähtäväksi.
Tämän kuvastelun jälkeen Olga tunsi tasaantuneensa, hänen sisäinen
elonsa liikkui jälleen entisessä suunnassa, mutta ikäänkuin ylempänä.
Hän oli valmis tapaamaan Eliasta, mutta hän ei erikoisesti etsinyt
siihen tilaisuutta. Hänen oli hyvä olla. Lehmuksen alla sattuneen
kohtauksen muisto tuotti jo nautintoa, se liittyi pienenä, harvinaisena
helmenä viimeviikkoisten elämysten yhteyteen. Ulkona sädehti ja väreili
suvi, eräs suvi, tämä suvi, jonka toiminnan pientä, pientä sivutuotetta
pienellä, pienellä metsientakaisella alalla voivat joskus kuvata eräät
rivit. Olga seisoi useammin kuvastimen edessä, antaen vallan
vaistollensa hän järjesti pukuunsa tai hiuksiinsa jonkin pienoiskohdan,
jonka olemassaoloa näkijä tuskin olisi voinut todeta, mutta joka
kuitenkin vaikutti yleissävyyn niinkuin lehvä suuressa puussa.
Mutta kerran taas oli vanhanemännän tuvan peräakkuna auki. Olga meni
siihen sen ääreen. Elias oli sisällä. Olgalla oli sellainen ilme kuin
olisi hän tahtonut sanoa: Mehän tunnemme tykönämme, sekä te että minä,
että meille vielä jotain tapahtuu. Saamme nähdä milloin se tapahtuu.
Siihen asti on meidän olomme malttamatonta. Ei-ei, antakaa olla --
Ääneen hän sanoi: -- Tulkaa ulos kävelemään.
He tekivät kävelyretken, sinne tänne tempovien mielialojen vallassa, ja
onnistuivat koko ajan välttämään kaikkisurmaavaa tuttavallista
keskustelua. Tällaista heidän välillään jatkui sittemmin päivästä
päivään ennen juhannusta. He eivät koskeneet toisiinsa ruumiillisesti,
ja kun heidän kummankaan sielu ei ollut maailman markkinoilla
tylsistynyt, jatkui heidän välillään tavallista tehoisampana ja
vivahdusrikkaampana se syvempi, näkymätön elämä, jota aina on olemassa,
milloin kaksi vaikka kuinka mitätöntä ihmistä tulee toinen toisensa
kanssa vaikka kuinka mitättömään tekemiseen. Ehkeivät he sitä
tietoisesti huomaa, mutta seuraavat kumminkin sen lakeja. Nuoren naisen
ja miehen välillä tuo näkymätön elämä saavuttaa suurimman tehoisuutensa,
ja sen juonteet liikkuvat tällöin sellaisissa ulottuvaisuuksissa, että
harkinnan on turha yrittää niihin syventyä, se ei milloinkaan saa niiden
kaikkia lankoja selvinä yhtaikaa käsiinsä... Silloin ensimmäisenä
pyhä-iltana ei Elias hankkinut kestää vaitioloa kahdenkesken Olgan
kanssa, mutta tylstymättömän vaistonsa mukaan Olga osasi kirvoittaa tuon
uhkaavan jännityksen, ja Elias joutui heti luontevasti vapaammalle
tolalle. Seuraavina päivinä sujui näkymätön elämäkin jo luontevasti,
vaikkakin ulkonaisissa pikku tapauksissa ilmeni hienoa sekavuutta ja
hämmennystä. Ei tarvittu muuta kuin että silmät, jaloimmat aistimet,
vain tapasivat toisensa... Niin siis juuri näitten puitten ja pensaitten
vaiheilla oli elämän sävelellä tällainen muoto; täältä, juuri tältä
kohdalta löytyi elämän loputtomasta aarniosta tämmöinen sokkelo,
tavallaan samanlainen ja tavallaan erilainen kuin kaikki muut
sokkelot... Elias kävi vallan luonnollisesti Lyyliä tapaamassa harjulla;
hän oli jo niin tottunut suutelemiseen, ettei siinä enää ollut mitään
erikoista, mutta hän ei osannut olla ilmankaan. He makasivat kedolla
vieretysten ja suutelivat suutelemistaan, ei muuta. Lyyli salli sen
vastustelematta ja mitään sanomatta tapahtua. Ja jokainen uusi
tapaaminen harjulla muodostui täsmälleen edellisen kaltaiseksi, paitsi
maanantai-iltana ennen juhannusta; silloin oli kohtauksessa hiukan uusia
sivuvivahduksia. Kun koko noilla kohtauksilla ei ollut mitään tekemistä
Olgan asioitten kanssa, ei Olga niistä myöskään mitään aavistanut.
(Taas sunnuntai)
Korkeen Lyylin ympärillä on taas sunnuntai. Kesä on kuin jokin kuviteltu
meri, jonka yli elämä joka vuosi menee aina uuden kevään rannasta edessä
olevaan syksyn rantaan. Tänä sunnuntaina on jo ehditty täydelle
ulapalle.
Tämä kesä on siitä merkillinen, että kokematonta Korkeen Lyyliä jo tähän
sunnuntaihin mennessä on suudeltu lukemattomia kertoja. Viimeksi se
tapahtui eilen illalla, menneenä yönä; Elias oli taas harjulla käymässä.
Tällainen elämä ei tietysti ollut jättämättä jälkiä Lyylin olemukseen.
Hänen katseeseensa ja liikkeisiinsä ilmestyi jokin varmuuden ja
vapautuneisuuden vivahdus, jonka läheiset kotolaiset huomasivat monessa
käänteessä. Jos Korkeeseen tuli joku emäntä käymään, oli Lyylin käytös
melkein liian itsetietoista, hän kutoi kangastaan eikä näyttänyt
ollenkaan ottavan huomioon, mitä vieras siitä lausui. Ja arvokkaan
vieraan vielä viipyessä hän saattoi uneliaan näköisenä panna syöstävät
syrjään ja lähteä ulos joillekin retkille, jotain toimittelemaan
kudontansa lomassa. Kotoelämässä hän joskus puuttui toisten puheeseen,
sanoi toisten väliin jotakin sen näköisenä, kuin ei olisi sanonut
kaikkea mitä tiesi. Omissa oloissaan hän tavallisesti hyräili, ja vaikka
pikkutytöt tai Väinökin oli jossain hyräilyn kuulumilla, saattoi hän
unohtua hyräilemään sillä lailla, kuin olisi ollut yksin. Näin kaikki
kotolaiset ikäänkuin salaa toisiltaan saivat aavistuksen asioista.
Kerran syötäessä puhuttiin jotain avioliittoonmenosta yleensä, ja pääsi
puhelu tällöin vahingossa koskettamaan Eliastakin. Kaikkiin tuli
hillitty, hieno kiihkeys, jonkinlainen kodinkeskinen syyttä ärtyilevä
maantunnustelu, jonka tarkka aisti kyllä saattoi erottaa puhuvista
äänistä. Lyylin sopi paraiksi juuri nousta pöydästä, ja siinä hän
poispäin hymyillen sanoi, ikäänkuin ärsytystä lisätäkseen: -- Elias on
kaunis poika. -- Lyyli oli jo päässyt pitkälle siitä ensimmäisestä
sunnuntaista. Hän oli kaikkien kuullen lausunut jonkin arvostelun
Eliaksesta, pojasta. Monien kiihkeiden hetkien jäljet tuntuivat.
Sunnuntait olivat sellaisia ajankohtia, joina Lyyli aina parhaiten tuli
katsoneeksi taakseen. Ja nykyisin näytti edellinen sunnuntai aina
jääneen sangen kauaksi, niin että kun täältä viikon takaa oli
katselevinaan viimesunnuntaista itseään, teki melkein mieli säälivästi
hymähtää sen lapsellisuudelle. Niin näyttivät toisena sunnuntaina
lapsellisilta ensimmäisen sunnuntain onnenhurma ja eloisat
avioliittokuvittelut. -- Ei avioliittoon niin mennä, siinä asutaan
omissa huoneissa, tulee lapsia -- minulla on kangas kuteilla, mutta
mistä saa kaiken muun. Ei voi kuvitella Eliasta hankkimassa kaikkea,
mitä avioliitossa tarvitaan. Sellainen kuvitelma on vastenmielinen.
Minun on kaikki hankittava Eliaksen tietämättä, että hän erään kerran
tullessaan löytää minut uusista huoneista ja jää sinne... Mutta häät,
vihkiminen... Kaikkea tätä ei Lyyli enää jaksanut kuvitelmissaan
järjestää, vaan kiintyi odottamaan seuraavaa harjukohtausta, hienosti
uskoen, että siitä tulee vapauttava ratkaisu noille kuvitelmien
kysymyksille. He kohtasivat taas toisensa, istuutuivat nurmelle,
oikenivat siitä pitkälleen, syleilivät ja suutelivat ja puhuivatkin
jotakin mitätöntä. Puhelu vaivasi, vaitiolo oli sittenkin parempi. He
erosivat, syleiltyään vielä seisaallaankin. Semmoinen oli se kohtaus, ja
sitten tuli taas sunnuntai-aamu. Oltiin kesän ulapoilla, rantoja ei
näkynyt... Aamuhetkellä seisahtaa tummasilmäinen tyttö kuistin ovelle ja
katsoo yli kylän, ohi niemen kärjen. Jo näin aikaisin näkyy päivänsavua
näköpiirin rannoilla, poutainen päivä on jo näin varhaisesta alustaan
asti suurisuuntainen. On sunnuntai, pian alkavat kirkoissa urut
hyräillä. Tämä sunnuntai tuntuu ikäänkuin leveämmältä, ja siinä on
ikäänkuin alkavaa vauhtia, joka tahtoo viedä jonnekin. Se johtuu tytöstä
itsestään. Hänen omassa sisäisessä näköpiirissäänkin on heti herättyä
jonkinlaista kuumaa päivänsavua, sitä on ollut siellä koko unen ajan, se
on viimeaikaisten elämysten nostattama, se lisääntyy yhä... Kun
päivänsavua tulee oikein paljon taivaan rannoille, tuntuu siltä, että
jossain on tuli päässyt valloilleen. Tuli on nyt vaarallisempi sana kuin
koskaan. Kuvittelee sen syttyneen tuolla päin, laajentuvan ja lähestyvän
tännepäin. Tästä on siis paettava tuonnepäin. Mutta sielläkin on
syttynyt tuli -- mitä se merkitsee? Ilma on kuumaa ja savu lisääntyy,
mutta läheiset puut, mäet ja ruohonkorret seisovat paikoillaan. Ihminen
on teljetty, hän ei pääse pois maanpinnalta... Tällainen kuvitelma
tuottaa miellyttävää kauhua... Päivänsavu lisääntyy, mutta ihmiset,
eläimet, maa ja kasvit ovat levollisia, vaikka taivas aurinkoineen onkin
niitä kaikkia väkevämpi. Tänään ei vielä tule ukkosta. Mutta Lyyli on
kumminkin joutunut joittenkin kuumien voimien vietäväksi, hän ei ole
enää lähimainkaan sama kuin sinä vilpoisena onnen hetkenä, joka hänellä
oli saunan pesän edessä huhtikuun iltana, jolloin kuviteltu alus, kesä,
alkoi aavistella matkaansa kevään rannasta syksyn rantaan. Viime
sunnuntaina hän ajatteli, että viikolla sattuvat uudet kohtaamiset
tuottaisivat vastauksen hänen kuvitelmissaan heränneihin kysymyksiin,
kuinka kaikki oli järjestyvä hänen ja Eliaksen kesken. Viikolla hänellä
oli ollut kaksikin kohtausta, toinen eilen illalla myöhäiseen, mutta ne
olivat vain poistaneet kysymykset antamatta mitään vastausta. Ja nyt oli
taas sunnuntai ja taivaan rannoilla päivänsavua.
Lyyli-tyttöä lähestyy nyt jokin seikka, joka ei enää voi palata. Se on
se seikka, joka sittemmin tuli, juhannusyönä aamupuolella tanssista
palattua. Lyyli odottaa sitä tietämättään, sillä tosiaan hän ei osaisi
sanoa sen seikan nimeäkään. Eileniltaisten hyväilyjen muisto ei sykähytä
hänen mieltään. Tuo muisto ja hänen tämänpäiväinen mielialansa ovat
ikäänkuin samassa lämpötilassa, yhteen sattuessaan ne eivät vaikuta
toisiinsa mitään. Ja kun hän kuvittelee taas uutta kohtausta, vaikkapa
huomisillaksi, niin on sen kuvitelman laita samoin kuin viimeöisen
muiston: ei sekään sykähytä. Hän ymmärtää, että sellaisia kohtauksia
tulee tulemistaan, että hänen on niihin mentävä, on mentävä aina vaan...
Semmoisen kohtauksen aikana hän ei ole valveilla eikä nukuksissa. Hän
hengittää, mutta hän ei huomaa sitä tekevänsä, hengittäminen on yhtä
ulkonainen seikka kuin keto, jonka hän ikäänkuin kaukaa tuntee olevan
päänsä alla. Hyväilyjen kiihtyminen ei samassa määrin kiihdytä häntä, se
vain hetkellisesti syventää tätä hänen tilaansa, painaa häntä lähemmäksi
tiedottomuutta, kauemmaksi tämän kedon ja tämän illan tietoisuudesta.
Siinä kedolla hän on, kauniskasvuinen ihmistyttö, ja hänen näkyväinen
olemuksensa sisältää samoja aineita, joita on kaikkialla hänen
ympärillään, mutta hänessä tapahtuu tuommoisia näkymättömiä liikkeitä.
On herkkä keskikesän ilta. Mutta kuka tietää, mitä näkymätöntä tapahtuu
niissä samoissa aineissa kaikkialla hänen ympärillään... Siinä kedolla
hän on, kunnes veri nousee päähän. Semmoisia ovat nuo kohtaukset ja
semmoisina ne uudistuvat.
Sunnuntaina ei voi istua kangastuoliin, vaikka tekisi mieli. Vaikka
olisi aivan ypöyksin kotona, ei sittenkään voisi ruveta kutomaan.
Huomisilta on äärettömän kaukana, ajattelemalla ei voi käsittää sen ajan
pituutta, jonka takana huomisilta on. Tuntuu sitäpaitsi mahdottomalta,
että sellainen kuviteltu huomisilta tulisikaan; niinkuin se
loukkaantuisi siitä, että sitä on ennakolta kuviteltu. Ja ulkona on
sunnuntaitunnelma leveänä ja kestävänä. Siellä on kukkia ja ruismaita,
niitä yhä vain on.
No! Mitä tuo on? Malkamäen muori! Tulee! Korkeeseen! Eliaskin! Mikä on
riemun olemus? Se on äkillisen vapautumisen tunne.
Nyt kotolaiset pääsivät siitä lopullisesti selville, nyt he näkivät
kaikki. He näkivät Lyylin sanattoman riemun hänen katseistaan ja
liikkeistään. Sitten alkoi hyväntahtoisesti ja levollisesti järjestyä se
hetki, jona Elias ja Lyyli pääsivät kahden kesken. Elias sanoi heidän
pihassa ollessaan semmoisella äänellä kuin olisi olettanut jonkun
sivultapäin olevan sitä kuulemassa: -- Näytäs, tyttö, mulle aittasi! --
Aitassa he ehtivät yhden ainoan suudelman, kun ulkoa rupesi kuulumaan
äitien puhelua. Elias käveli hitaasti ovelle, rupesi työntelemään lukon
salpaa ulos ja sisään ja virkkoi: -- Kyllä sen salvan takana tyttö
säilyy. -- Eliina sanoi pihasta: -- Se on säilyminen! ja hymyili
mielevästi.
Sunnuntaitunnelma oli Korkeen kohdalla hiukan herpaantunut, ikäänkuin
väsynyt omaan lataukseensa. Malkamäkeläisten lähdettyä sen huomasi
hyvin. Lyyli-tytön mielessä oli siinäkin ollut pingoittunut lataus,
sitten oli äkkiä, odottamatta saapunut kirvoittava voima, vapautuksen
tunne oli jo kuohahtanut. Mutta voima oli ollut heikonpuoleinen eikä
kyennytkään purkamaan latausta; siitä vain ikäänkuin valui osa pois, ja
toinen osa latauksesta jäi velttona vielä olemaan, pitkin raukenevaa
pyhä-iltapäivää. Kun Elias aitassa pelästyi pihalta kuuluneita ääniä ja
yhtäkaikkisena siirtyi ovelle salvan käyntiä koettelemaan, tunsi Lyyli
jonkinlaista väsymystä, latauksesta valui juuri silloin osa hukkaan
purkautumatta oikein. Pingoitus höltyi, mutta olo ei virkistynyt. Hän
näki siinä aitan ovessa Eliaksen kuvion ulkoilmaa vastaan ja tunsi
sentapaista tunnetta, että Elias vie häntä jotakin kohden, johon hänellä
ei ole mitään mielenkiintoa, mutta Eliaksella on. Ja kun Elias siitä
ovelta sanoi ne sanansa äidille sinne pihaan, tuntui Lyylistä siltä,
kuin olisi hänen perin uupuneena täytynyt kävellä Eliaksen perässä
pitkäveteistä turhaa matkaa sinne jonnekin, jonne Eliaksen mielestä oli
ihan välttämättä mentävä, vaikka Elias näki, että hän, Lyyli, väsyi...
Elias olikin siitä aitan ovelta astunut ulos pihalle taakseen
katsomatta, Lyyli oli sitten perästä päin tullut aitasta. Ja sitten
vieraat jo pian lähtivätkin. Lyylin mielessä oli penseä seisahdus.
Mutta Korkeeseen tuli vielä muitakin vieraita, poikkesi äitinsä kanssa
se tyttö, jonka kanssa Lyyli sittemmin meni juhannusyönä tanssiin. Tyttö
sanoi kahdenkesken: -- Täällä kävi Malkamäen Eliaskin. -- Niin kävi,
äitinsä kanssa, vastasi Lyyli. Tyttö pusersi Lyylin rannetta ja
kuiskasi: -- Se on sitten ihana poika. Lyyli hymähti. -- Se ottaa sinua
kiinni, kuiskasi tyttö edelleen äänellä, jonka voisi sanoa muistuttaneen
yöllistä kukkain tuoksua. Vastaväitteen mukana läikähti Lyyliltä
samanlainen kallis naurun pisara, kuin silloin kaidematkalla Malkamäen
muorin tuvassa. Sittenkin oli jotain uutta avartumassa, tytön sanat
olivat vaikuttaneet kuin iloinen siunaus. Tuo tyttö oli pitänyt Eliasta
unelmissaan, sen näki ja kuuli ja tunsi. Mutta Elias, koko siihen sanaan
sisältyvä maailma, liikkui häntä, Lyyliä kohden, liikkui ja lähestyi ja
oli pian tuleva aivan lähelle. Tämänpäiväinen kohtaus näyttäytyi uudessa
valossa nyt illalla, kun Lyyli äitinsä edellä kulkien palasi
saattelemasta näitä viimeisiä vieraita. Oli helppo odottaa huomisiltaa.
Tänä päivänä oli syreeni puhjennut kukkaan. Korpirastaan laulunkin taas
huomasi. Tosiaan, lähestyy juhannus... Tuolla, siellä on Malkamäki,
Elias on siellä ja oli äsken juuri täällä. Aurinko ei häikäise enää.
Tämmöisiä ovat nämä illat...
Tuli maanantai-ilta, Lyyli ja Elias olivat keskellä uutta kohtausta.
Lyyli havaitsi Eliaksen hyväilyssä uusia sivuvivahduksia, jotka
vaikuttivat häneen voimakkaasti, mutta hän ei tajunnassaan voinut
vaistota, tuntuivatko ne hyvältä vai pahalta. Mutta yö oli hyvin lähellä
jotakin määrättyä seuraavaa yötä.
* * * * *
Elias, joka siis tänä maanantai-iltana ennen juhannusta, vuoden lyhintä
yötä vastaan, palaa harjulta, on kookas kaksikymmenvuotias nuorukainen,
hyvännäköinen ja lempeäsilmäinen.
Tämä hänen suhteensa Lyyliin, sehän oli saanut varsinaisen alkunsa jo
aikaisemmin, mutta alkoi vasta tänä vuonna kevään ja kesän vaihteessa
versoa, ja sen kaunein kohta oli se, kun hän silloin ensimmäisenä iltana
harjulta näki Lyylin aitan oven olevan raollaan, kun hän tunsi
horjumattoman varmuuden siitä, että Lyyli oli tuleva sinne ylös hänen
luokseen jo tänä ensimmäisenä iltana. Siinä oli korkokohta, jonka olemus
ei antaudu erittelyille. Kaikki, mitä siitä ruveten on tapahtunut, on
oikeastaan vallan toista, se kuvaa vain ihmisolennon satunnaisemman osan
omituisia vaiheita. Tuollainen korkokohta oli Lyylilläkin juuri samaan
aikaan kuin Eliaksella, kun hän silloin ensimmäisenä iltana aitassa
oleskellessaan tunsi, "kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko
olemustaan", ja lähti harjulle. Molemmilta tämä korkokohta sitten
luontevasti aleni ensimmäisiin suudelmiin ja jatkui sitä tasoa pitkin...
Ja toisaalla, Malkamäessä päin, tapahtui myös jotakin. Jos nyt
sattumalta kerran tapahtuisi, että jossain tiheässä metsässä olevalle
pienelle aukeamalle saapuisivat aivan yhtaikaa, eri tahoilta ja
toisistaan mitään tietämättä Lyyli, Elias ja Olga; saapuisivat ja
katsoisivat toisiaan, niin mitä silloin tapahtuisi? Ei tapahtuisi
mitään, kolme sielua vain katsoisi toisiinsa tuntematta toisiaan... Niin
tapaussarjat etenevät, eikä se ole ihmisten syy; he voisivat korkeintaan
hiukan määrätä tapausten ulkonaista muotoa, jolla ei ole mitään
oleellista merkitystä.
Tänä vuoden lyhimpänä yönä kotiin päin palaavan Eliaksen ajatukset
olivat rauhallisia ja häikäilemättömiä. Hän ajatteli läheneviä
juhannustansseja ja mitä niihin on sisältyvä. Lemmestyneet mielikuvat
kiitivät aina sinne asti, että hän nai Lyylin. Lyylistä tulee vaimo.
Niin, semmoiselta, semmoiselta juuri sitten tuntuu, kun Lyyli on vaimo.
Hän on jo aivan selvästi nyt minun vaimoni. En voi olla hänen luonaan
nyt ennenkuin tanssiyönä. Silloin on meidän häämme.
Hän melkein kuuli ajatuksestaan tuontapaista puhelua ja katsahti samassa
läheisintä ympäristöään ikäänkuin huomatakseen, oliko siinä asuva
kesäyön henki kuullut noita sanoja. Mutta tuo henki näytti siltä, kuin
se olisi tahtonut kuulla enemmän...
Naimisiinmeno-aie unohtui, ja hän ajatteli jo sitä, kuinka hänen
tällaisten ihanien kokemusten jälkeen olisi viihdyttävää jälleen astua
ystäviensä seuraan. Tästä yhteydestä palasi mielikuvitus entistä
hurjempana tulevaan tanssiyöhön ja sitä seuraaviin muihin öihin. Näin
hänen mielialansa oli erinomaisen otollinen sille, mikä häntä odotti
Malkamäen vaiheille päästyään.